Villirotan vinhat seikkailut ja muita tositarinoita

Koska omituiset takiaisten lailla koirien turkkeihin pellolta takertuvat siemenet, hirvikärpäset ja jopa vielä alkusyksylläkin liikkeellä olevat punkit ovat vallanneet mökin maastot ei viikonlopun lomasuunnitelmille jäänyt paljoa vaihtoehtoja.
Facebookista bongattu treeniseuran tarve toi ratkaisun tämänkin koirakon ajanviete- ja energianpurkuongelmaan ja niinpä Into pääsi pitkästä aikaa hakemaan ukkoja metsästä. Viimeisimmästä kerrasta lienee jo kulunut tovi, sillä en edes muista koska viimeksi -ja missä olemme hakuilleet.

Intolle tehtiin metsässä neljä pistoa varsin mielenkiintoisissa maastoissa. Keskilinjan toisella puolella oli harvaa mäntymetsää poteroin varustettuna ja keskilinjan toisella puolella harvaa mäntymetsää, tien ylitys ja erittäin tiheäkasvuista sekametsää. Olin niin innoissani maastoistamme, että taisin haukata liian suuren palan pyytäessäni maalimiehiä uppoamaan syvälle, piiloutumaan poteroihin ja vaatimaan koiralta tien ylitystä. Ilmaisua piiloilla ei sentään vaadittu, vaan maalimiehet huusivat ”valmis” kun koira oli saanut eväänsä piilolla syötyä. Kaikenkaikkiaan treenit sujuivat keskinkertaisesti: aluksi koira palloili alueella sen näköisenä, että nokka ei ollut ehtinyt matkaan mukaan. Siinä vaiheessa, kun minäkin näin koiran pään päälle syttyvän hehkulampun huomasin, että koiran nenäkin on auki. Vaikka koira ei maastosssa uponnut suoraan ja niin taitavasti kuin olin kunnianhimoisissa haavekuvissani nähnyt, se löysi kaikki hankalissakin piiloissa olleet maalimiehet ja sen hallittavuus alueella oli kaikenkaikkiaan melko nättiä. Vaikka alku meni maalimiehille poukkoillessa, se kuitenkin kuunteli käskyjä hyvin, seurasi keskilinjalla kauniisti vierelläni, oli yhteistyöhaluinen ja hyvin motivoitunut.

…toisin kuin Elna kaupungin puiston match showssa, johon suuntasimme sunnuntaiaamuna. Minulla oli takanani myöhään juhlittu yö kaupungissa ja koirilla aamulla pyyhkäisty korttelin ympäri lenkki. Alkuperäiseen suunnitelmaan kuului huvittelu myös Remun kanssa veteraanikehässä, mutta pikku hepun rokotustodistus oli mitä ilmeisemmin väärässä talossa. Niinpä matkassani oli vain viemärirotta Elna, joka muistaakseni vielä kesän alussa loisti mätsärissä upealla käyttäytymisellään: rauhallisella ja luottavaisella olemuksella, upealla kontaktilla ja yhteistyökyvyllään ja sievillä ja keveillä liikkeillään. Entä tällä kertaa? Voin sanoa, että luuloni siitä, että armeija-aikani voisi parantaa toisinaan ehkä tulehtuneita välejämme ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Oma aurinkoiset kukkaniityt ja perhoset -tyyppinen kuvitelmani oli, että tavatessamme vain satunnaisin viikonlopuin ne hetket, jotka olisimme yhdessä koira suorastaan nauttisi seurastani ja hakisi kontaktia kanssani kuin pieni hyvin koulutettu sirkusapina, mutta vielä mitä: koira tuntui olevan sitä mieltä, että koska en viime aikoina ole kuulunut sen elämään aktiivisesti, en kuulu nytkään. Mielipiteensä (siis poissaoloni vaikutuksen) se osoitti riekkumalla ympäriinsä kuin mikäkin kaistapää. Liikkuminen sen kanssa kehässä osoittautui yhdeksi noloimmista hetkistäni koiranomistajana: välillämme ei ollut havaittavissa minkäänlaista yhteistyötä. Pyytäessäni koiraa seisomaan, se tuijotti ympärilleen kuin markkinoille tuotu vanha lehmä ja kannustaessani sen sievään raviin se riuhtoi kaikkiin ilman suuntiin kieli pitkällä ja kaikilla mahdollisilla koivillaan ympärilleen räpiköiden. Se ei ollut kaunista. Se halusi pompata jokaista kehän reunalla olevaa koiraa ja ihmistä päin ja tuomarin tullessa tutkimaan sitä se pyöri kuin hyrrä ja vaikutti juuri sellaiselta thaimaalaiselta viemärirotalta, joka oli ensikertaa elämässään joutunut ihmisen vangitsemaksi. Koiralla saattoi olla hauskaakin kehässä, mutta oma huumorintajuni ei riittänyt jatkamaan aurinkoista mätsäripäivää enää sen jälkeen, kun olin vastaanottanut tuomarilta sinisen nauhan ja ohjeistuksen vilkkaan koiran hallitsemisesta. Eihän sinisessä nauhassa mitään vikaa ole, mutta siinä vaiheessa, jos jo ensimmäisten neljän kehässä vietetyn sekunnin jälkeen on tehnyt mieli painua maan alle ja kadota kaupungista, voidaan sanoa, että koiran ja ohjaajan yhteistyössä saattaisi olla jotain vialla. Minä ja koira emme vain kertakaikkiaan kohdanneet, meillä ei ollut yhteyttä emmekä loistaneet samalla aaltopituudella. Ei tällä(kään) kertaa Elnan kanssa.

Lähiverkkoyhteys… Otetaan käyttöön… Etsitään…

3

5 kommenttia artikkeliin ”Villirotan vinhat seikkailut ja muita tositarinoita

  1. Otsikko on aivan ihana! Olin jo odotellutkin seuraavaa päivitystä, kiitos siis tästä.

    Voihan se olla, että lyhyt, esim. viikonlopun mittainen, poissaolo Elnan luota parantaisikin suhdetta, mutta sinä oot kai intissä aika pitkiä aikoja, ettet pääse katsomaan koiria. (En muuten kadehdi, en tiedä miten itse kestäisin.)
    Meillä toimii hetkeksi toiseen huoneeseen laitto, mutta Elna onkin ihan eri lailla temperamenttinen kuin nämä lapaset täällä.

  2. Itse asiassa viime aikoina poissaoloni ovat olleet juurikin laatua sunnuntaina armeijaan, perjantaina pois ja viikonloppu kotona, mutta se lienee liikaa pienelle viemärirotalle. Toisaalta, mikä kirjoituksessakin loistaa, on lämmittelyn puute, eli olisin kyllä voinut ottaa järjen käteeni ja tehdä Elnan kanssa jotain huippukivaa ja yhteistyötä rakentavaa jo lauantaina, enkä suinkaan vaan ilman mitään valmisteluja ja virittelyitä tuoda sitä keskelle vilisevää tapahtumaa ihan tuosta noin vaan. No, jotain opittiin tästäkin kerrasta… 😉

  3. Kirjoitat kyllä niin hauskasti ja elävästi 🙂 Elna ei taida olla mikään helpoin koira yhteistyöhalukkuuden kannalta? Omat aivot ja mielipiteet ja sitä rataa. On niin erilaista tehdä koiran kanssa, joka tekee mitä vain pienimmästäkin pyynnöstä kuin sellaisen, jolle tekeminen pitäisi ihan oikeasti olla superkannattavaa. Susu vs. Mörkö siis. Molemmissa puolensa!

  4. Juu, Elna ei kyllä ole helppo kaveri ja sen kanssa eläminen tuntuu olevan jatkuvaa tahtojen taistelua, etenkin aina niinä päivinä, kun Elnan maailmassa ei ole mitään tai ketään muuta kuin se ja sen mielipiteet. Sitä on vaikea motivoida tekemään yhtään mitään ja se haluaa aina sanoa viimeisen sanan – parhaiten sen luonteesta ja itseluottamuksesta kertonee Elnan ensikokemus ukkosen jyrähdyksestä lenkillä. Elna nimittäin vilkaisi syyttävästi taivaalle ja murisi takaisin…

    Onneksi on kuitenkin Kulta Into (Pii), joka vähän tasapainottaa meidän arkea ja useimmiten toimii kuin ajatus! <3

Vastaa