Nikin tarina


Olen halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo pitkään, mutten ole löytänyt sopivia sanoja. Tässä se nyt kuitenkin on, kertomus yhteisistä vuosistamme ja siitä, mitä tapahtui ja mikä johti elämäni rakkaimman koiran lopetukseen marraskuussa 2009.

Juurilla
On vaikea löytää sanoja joilla aloittaa tai ylipäätään tarinan alkua. Vuodet ovat vierineet, mutta en ole vieläkään pystynyt muodostamaan täysin selkeää selitystä elämäni suurimmalle mysteerille, sille, jonka nimesin 11-vuotiaana pikkutyttönä Nikiksi. Tämä aihe saa minut aina mietteliääksi, enkä saa päästäni ajatusta siitä, olisiko jotain voitu vielä tehdä, olisinko voinut antaa vielä yhden tilaisuuden ja yrittää vielä kerran.

Niki on se, josta kaikki alkoi. Ensimmäinen koirani, ja vaikka ne kaikki ovatkin sanalla sanoen erityisiä, Niki oli aivan omaa luokkaansa. Niki opetti minulle lajistaan paljon ja sai minut toden teolla miettimään, miksi eläin toimii kuten toimii. Ei pelkästään kymmeniä koirakirjoja, vaan myös kymmeniä luentoja ja tuhansia tunteja vain tarkkaillen sen ja muiden vastaavien eläinten käyttäytymistä tarkoituksena ymmärtää erilaisten toimintamallien perimmäinen tarkoitus.

Johtajuusongelma. Raivosyndrooma. Huonot geenit. Surkeiden sattumusten sarja. Teorioita on monia ja kaikilla varmasti tämänkin tarinan jälkeen oma selkeä visionsa. Minullakin, kausittain, on aina jokin vahva visio ja selkeä selitys kaikelle, mitä Nikin kanssa kohtasin, mutta ei kestä kauaakaan, kun taas huomaan, että palapelin palat eivät sittenkään natsaa ja yksi pala puuttuu kokonaan. Tuntuu, kuin se olisi puuttunut kokoajan eikä koiran käytökselle siksi koskaan löytynyt loogista selitystä. Todennäköisesti kaikki on vain hyvin yksinkertaista ja jos teoriaa kaikelle halutaan, se on loppujen lopuksi maailman yksinkertaisin. En vain ole törmännyt siihen vielä.

Maailman onnellisin tyttö
Olin halunnut omaa koiraa siitä lähtien, kun näin sellaisen ensimmäisen kerran. 11-vuotiaana onnistuin liikauttamaan vanhempiani ensimmäistä kertaa siihen suuntaan, että he todella lähtivät kanssani tutustumaan erilaisiin kasvattajiin, pentuihin, koiriin ja koiratapahtumiin. Joulukuussa 2001 tunsin olevani maailman onnellisin tyttö, kun olimme isäni kanssa katsomassa muutaman viikon ikäisiä mustia cockerspanielin pentuja ja isäni kysyi minulta vakavissaan, hoitaisinko koiraa oikeasti jos sellaisen saisin. Myöntävän vastauksen, muutaman soitetun puhelun ja vielä tarkoin harkittujen minuuttien jälkeen pitelin mustaa pentua sylissäni samalla kun isäni maksoi siitä varausmaksun. Nuuhkin pienen pennun turkkia ja tunsin olevani maailman onnekkain tyttö.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen tuo pieni musta urospentu muutti taloomme. Se nukkui sikeästi kuin pieni porsas koko kotimatkansa ja vielä kotonakin odotin malttamattomana, että pääsisin kunnolla tutustumaan uuteen ystävääni.

Seuraavat päivät ja viikot tarjosivatkin siihen tilaisuuden, eikä selkeän kuvan muodostaminen tästä erikoisesta eläimestä onnistunut edes sen 8 elinvuoden aikana.
On vaikea koittaa rajata pois niitä yksityiskohtia Nikin pentuiästä ja elämästä, jotka eivät tarinan puolesta olisi oleellisia. Tuntuu, kuin jokainen pienen pieni yksityiskohta olisi ollut oleellinen ja oikein tulkittuna selkeä enne koittavista vaikeuksista, jotka olisi ehkä määrätietoisemmalla kasvatuksella voitu estää.

Kun Niki oli asunut uudessa kodissaan luonamme muutaman päivän sen iho alkoi oireilemaan taipeissa esiintyvällä ihottumalla. Ensimmäinen eläinlääkäri, joka tutki pennun oli vakaasti sitä mieltä, että se tulisi ehdottomasti lopettaa pian pahentuvan ihottuman takia, mutta toinen, kaupungin toisella laidalla palveleva eläinlääkäri totesi ihottuman olevan vain harmitonta pentuiän ihottumaa, joka johtui muuttuneista olosuhteista. Muuttuneet olosuhteet, todellakin. Niki oli peräisin yli 30 koiran kennelistä, jossa suurin osa koirista asui ulkotarhoissa. Kun tapasin Nikin ensimmäistä kertaa, se tuotiin siskonsa kanssa erilliseen viileään huoneeseen kennelin sisärakennukseen, mutten koskaan saanut tavata sen emää tai isää. Se oli kuulemma vahinkopentue, jonka vuoksi kasvattaja ei kokenut tarpeelliseksi rekisteröidä muuten täysin puhdasrotuisia cockerspanieleita. Olin itse tuolloin niin pieni ja vanhempani niin ulalla, että hälytyskellot eivät soineet vaikka ehdottomasti olisi pitänyt.

Lisää ongelmia
Pennun äkkinäisesti puhjennut ihottuma ohitettiin ruokavalion muuttamisella vehnättömäksi ja jo olemassa oleva ihottuma saatiin taltutettua lääkevoiteella. Ensimmäinen ongelma oli päihitetty, mutta jatkoa oli luvassa. Kun koira oli asettunut uuteen kotiinsa se alkoi leikkimään rajuja puruleikkejä ja käyttäytymään aggressiivisesti satunnaisissa tilanteissa ihmisiä kohtaan. Odottamaton aggressiivinen käytös tuli meille yllätyksenä etenkin, kun olimme käsittäneet cockerspanielin olevan ihmisystävällinen rotu ja täten soveltuvan myös lapsiperheeseen. Kysyimme yllättävään ongelmaamme apua muilta koiraihmisiltä ja kasvattajilta, mutta ihmiset jotka eivät olleet nähneet koiran käytöstä itse totesivat hampaiden käytön olevan normaalia pentuikäiselle koiralle ja menevän iän karttuessa ohi. Odotimme hampaiden käytön ja yllättävän aggressiivisuuden menevän ohi, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Iän myötä koira kyllä oppi olemaan purematta hoitotoimenpiteiden aikana, mutta muuten sen käytös oli edelleen arvaamatonta.

Muistan, kun Niki oli vielä pikkupentu eikä päässyt hyppäämään korkean sängynlaidan yli sängylleni. Sänky toimikin turvapaikkanani silloin, kun pennun käytös yltyi niin aggressiiviseksi, että käteni täyttyivät verinaarmuista ja haavoista. Kun pentu kasvoi, asetelma muuttui. Kun nukkumaanmenoaikani koitti (olin tuolloin 12-vuotias), koira oli vallannut sänkyni ja murisi ja rähisi lähestyville ihmisille hampaat irvessä. Koiran komentaminen ajoi sen hyökkäämään komentavaa ihmistä kohti ja usein ainoaksi keinoksi jäi koiran huijaaminen sängyltä esimerkiksi esittämällä lenkillelähtöä sinne kuitenkaan lähtemättä. Kun koira kuuli tutun hihnan kilinän, se valpastui ja hyppäsi sängyltä ollen taas oma rauhallinen itsensä, sellainen kuin se muutoin oli. Kun se sitten palasi huoneeseen, jossa se oli aiemmin puolustanut sänkyä, se oli kuin mitään ei olisi tapahtunut ja meni nukkumaan omalle paikalleen.

Vastaavia esimerkkejä sen käytöksestä olisi niin monia, kuin vain jaksaisin kirjoittaa. Useimmiten juuri vahtimista, rähinää, joka toisinaan yltyi siihen, että koira jopa puri oman perheensä jäseniä. Ja aivan yllättäen välikohtauksen jälkeen koiran käytöksen palautuminen normaaliksi. Sen aggresiivisuus ja arvaamattomuus oli ajoittaista, ja kuten jo kerroin, muutoin se oli rauhallinen ja hyvä koira. Se ei ollut ikinä aggressiivinen muita eläimiä kohtaan ja sen luonne muutoin oli niin tasainen, että pystyin vaivatta harrastamaan sen kanssa agilityä ja tokoa, ja opettamaan sille mitä vaativimpia temppuja. Se oli älykäs koira, joka oivalsi nopeasti. Sillä oli omaa tahtoa, mutta se oppi nopeasti ja oli kuuliainen koira, jonka kanssa vaikeuksista huolimatta hitsauduin niin hyvin yhteen, että viimeisimpinä vuosinaan se oli kuin oma varjoni. Siksi luopuminen siitä oli lopulta niin vaikeaa, että pitkitin päätöstä, joka varmaankin olisi pitänyt tehdä aiemmin kuin itse siihen pystyin.

Arkea varuillaan
Vuosien varrella opin lukemaan Nikiä ja tiesin, milloin sitä ei tulisi lähestyä ja milloin sitä pystyi kohtelemaan kuin tavallista koiraa. Yleisimmin ongelmatilanteet laukesivat jostain täysin epäoleellisesta, kuten lattialle pudonneesta kynästä tai nenäliinasta, jota koira yllättäen ikäänkuin vartioi. Se saattoi vaan torkkua vartioimansa esineen tai asian lähettyvillä ja aivan yhtäkkiä ilman näkyviä varoittavia signaaleja hyökätä ohi kulkevan ihmisen kimppuun sekunnin murto-osassa. Sen kanssa oli erittäin hankalaa elää normaalia arkea ja niinpä se asuikin lapsiportin takana huoneessani kanssani. Ymmärsin sen käytöstä parhaiten ja luin sitä kaikkein luontevimmin, joskin sain muutamia kertoja osakseni myös verisiä yllätyshyökkäyksiä, joihin en ollut osannut varautua. En löytänyt sen käytöksesta logiikkaa, mutta yritin parhaani. Sen aggression saattoi laukaista paitsi kynä tai nenäliina, toisinaan myös sohvannurkka tai ehkäpä jopa jokin tuoksu, johon en ollut ymmärtänyt kiinnittää huomiota. Katsellessani televisiota se saattoi tulla puolittain syliini ja sitä saattoi silitellä normaalisti, kunnes aivan yhtäkkiä jokin aiheutti koirassa yllättävän aggression ja se hyökkäsi silittäjänsä kimppuun. Tämä olisi voinut viitata jonkinlaisiin fyysisiin ongelmiin, mutta sellaisista emme koskaan saaneet mitään muuta osviittaa.
Huomasin, että aggressiota esiintyi useimmiten silloin, kun päivän aikana oli tapahtunut jotain normaaleista rutiineista poikkeavaa. Koira saattoi olla tavallista arvaamattomampi, jos sen kanssa oli kuljettu normaalia pidempi tai normaalia lyhyempi lenkki, jos olin jäänyt koulusta kotiin tai jos sattui olemaan torstai eli agilitypäivä, tai jos koira oli päässyt mukaan mökkireissulle. En varmaankaan edes osannut aina yhdistää jotain pienen pientä muutosta arjessa sen käyttäytymiseen, mutta sen tiesin, että Nikin kanssa eläessä oli aina oltava tietyllä tavalla varuillaan ja tarkkailla sen ilmeitä ja eleitä tarkasti välttyäkseen sen teräviltä hampailta.

Muutokset pahasta
Vähän sen jälkeen, kun novascotiannoutaja Into oli kesällä 2008 liittynyt laumaamme Nikin vasen korva alkoi oireilemaan. Ensin se punoitti, sitten se ärtyi entisestään ja lopulta korva eritti jatkuvasti suuria määriä kirkasta ja pahalta haisevaa tahnaa. Se saattoi olla jonkinlainen stressireaktio uudesta perheenjäsenestä, jonka kanssa Niki muuten tuli keskimääräisen hyvin juttuun. Hoidatin korvaongelmaa eläinlääkäriltä saamieni ohjeiden mukaan, mutta antibiootit ja lääkkeet eivät tuottaneet toivottua tulosta. Useita lääke- ja antibioottikuureja ja korvan imuhuuhteluita seurasi krooninen ja lääkkeille resistanssi korvan tulehdustila, jota tuntui mahdottomalta saada kuriin.

Kesällä 2009 löysin mukavan omakotitalon lähikunnalta. Muutin sinne yhdessä Nikin, Rompun ja tuolloin 1-vuotiaan Inton kanssa. Kuvittelin arjen arvaamattoman koiran kanssa helpottuvan, kun saisimme elää keskenämme. Lisäksi näin positiivisena sen, ettei herkän Nikin tarvinnut elää enää lapsiportin takana tai huolehtia sellaisista perheenjäsenistä, jotka eivät osanneet lukea tai tulkita sen pienenpieniä signaaleja. Myös lenkkimaastomme olivat mielestäni mukavat ja mieluisat ja näin tulevaisuutemme valoisana, mutta sitä se ei ainakaan Nikin osalta ollut.
Ensimmäiset päivät uudessa kodissamme Niki vietti ulko-oven edessä nukkuen. Se vaikutti odottavan takaisin vanhaan kotiin lähtöä ja vaikka parin viikon päästä olinkin ajatellut sen kotiutuneen uuteen kotiimme hyvin, se ei koskaan tainnutkaan kotiutua. Jo useita kuukausia jatkunut krooninen korvatulehdus paheni uuteen kotiin siirtymisemme myötä ja ymmärsin korvaongelman olevan stressireaktio.

Apua luontaishoidoista
Jouduin toden teolla miettimään viimeisen piikin vaihtoehtoa korvaongelmien pahentuessa, etenkin, kun kipu teki jo ennestään aggressiivisesta koirasta entisäkin arvaamattoman. Sitten törmäsin termeihin ”eläinten luonnonmukainen hoito” ja ”homeopatia.” Sain käsiini eläin-naturopaatin yhteystiedot ja eipä aikaakaan, kun istuimme naturopaatin vastaanotolla yhdessä Nikin kanssa. Kirjoitan kokemuksestani vanhassa blogimerkinnässäni näin: ”Annoin Nikille naturopaatin määräämiä kukkatippoja jo samana iltana heti kotiin päästyämme, enkä tiedä oliko sattumaa vai kuvitelmaa, vai kenties todellinen vaikutus, mutta loppuillaksi Niki meni nukkumaan, ja nukkuikin väsymyksensä pois. Normaalisti arjesta poikkeavat tilanteet, esimerkiksi juuri tuollainen monen tunnin reissu naturopaatille, aiheuttavat Nikille vain sen, että kotiin tultuaan se ei todellakaan mene nukkumaan väsymystään pois, vaan nuokkuu kiukkuisena hereillä ja ärhentelee kaikille. Yleensä tällaisten päivien jälkeiset yötkin se on levoton ja mm. haukkuu ulkoa kuuluville äänille, mutta ainakin tämän kyseisen illan ja yön me kaikki saimme viettää rauhassa, mikä on erittäin positiivista huomata! Nyt kolme kokonaista päivää naturopaatin ohjeita noudattamalla olen saanut aikaan sen, että Nikin vasenta korvaa ei erota oikeasta muuta kuin korvalehden karvoihin liimautuneiden kuivuneiden lääkeaineiden perusteella!”

Naturopaatilla käynnin jälkeen sekä Nikin fyysisessä, että henkisessä olemuksessa alkoi näkymään muutoksia ja tunnelin päässä näkyi valoa. Haaveilin normaalista arjesta ”mustan intiaanipojan” kanssa ja odotin sitä innolla. Vaan heti, kun luontaistuotehoidot loppuivat väliaikaisesti, korvan ja koiran tilanne paheni entisestään. Pian uudelleen aloitetut hoidot eivät enää tehonneetkaan, ja olimme samassa pisteessä kuin ennen mahtavien rohtojen kuvioihin astumista. Koira oli kipeä, ja mitä kipeämpi se oli, sitä aggressiivisemmaksi ja arvaamattomammaksi se muuttui.

Loppua kohti
Tämän jälkeen Nikin käytös alkoi olla entistäkin epäloogisempaa. Eräänä myöhäisenä kesäiltana palasimme hyvillä mielin mökkireissulta, jolla koirat olivat jälleen kerran saaneet kirmata vapaana. Olin juuri ottamassa Nikiä ulos auton takatilasta, kun se yllättäen aloittikin rähinän minua kohtaan ja yritti purra, vaikken ollut edes ehtinyt koskemaan siihen. Sain vain pienen osuman käteeni ja peräännyin, josta huolimatta koira jatkoi uhmaavaa haukkumista ja hampaiden esittelyä auton takatilasta minua kohti. Istahdin pettyneenä, mutta kaikessa rauhassa parin metrin päähän kotiterassini portaalle miettimään, miten minun tulisi toimia tässä tilanteessa ja katselemaan koiran uhmakasta käytöstä koittaen löytää siitä jonkinlaista logiikkaa. Istuin siinä valehtelematta tunteja sen jälkeen, kun olin vienyt Rompun ja Inton sisälle kotitaloomme ja vain mietin, mitä Nikin päässä oikein liikkui. Istuin siinä aivan hiljaa yön hämärtyessä ja aina kun vähän liikahdin tai yskähdin, avonaisesta auton takatilasta kantautui vihainen haukku ja rähinä. Lopulta otin auton avaimet ja lähdin pitkälle ajelulle takatilassa murisevan koiran kanssa. Ajoimme ympäri hiljaista ja pimeää kaupunkia, kunnes viimein ajoin vanhempieni pihaan ja soitin heille, etten enää tiedä mitä tehdä tämän eläimen kanssa. Myös vanhempani yrittivät saada koiraa ulos autosta kannustaen sitä iloisesti ja houkutellen herkuilla, mutta koira oli kuin itse saatana ja raivosi auton takakontista silmät leimuen. Kaikenlaiset käskytykset, jopa määrätietoinen ja reipas ”no niin, nyt loppu, mennään” sai sen vain entistä raivostuneemmaksi.

En enää muista miten välikohtaus autossa oikein päättyi. Elettiin jo aamuyötä, kun viimein sain koiran autosta ulos. Tämän jälkeen menin raskain mielin nukkumaan.

Sellainen Niki oli. Jos sillä oli ollut erityisen hauskaa tai muuten vaan vilkas ja ohjelmantäytteinen päivä, se oli kotiin päästyämme arvaamaton ja aggressiivinen, mitä odottamattomimmissa tilanteissa. Se rakasti agilityä ja oli siinä taitava, mutta jouduimme lopettamaan harrastuksen sen jälkeen, kun koira kerta toisensa jälkeen murisi ja irvisteli pöydän alta tai muusta pimeästä nurkkauksesta treeneistä kotiin palattuamme. Yritin pitää sen arjen tasaisena ja rutiinit selkeinä, mutta sekään ei aina auttanut. Se oli arvaamaton koira, eikä siitä päästy mihinkään.

Eräänä sateisena marraskuun iltana tulimme Nikin, Inton ja Rompun kanssa lenkiltä. Kuivasin koko porukan tavalliseen tapaan eteisessä, mutta kaikki ei sujunutkaan suunnitelmieni mukaan. Kun Nikin vuoro koitti, olin päässyt vasta kuivaamisen alkuun, kun se yllättäen kääntyi hampaat irvessä ja silmät leimuten puoleeni ja puri mistä ensimmäisenä kiinni sai, reidestäni. Peräännyin vaistomaisesti äkkiä ja huusin koiralle käskyjä irti ja ei. Luontaisena reaktiona yritin käsilläni irroittaa purevaa koiraa, jolloin se vaan haukkoi kättäni hampaillaan ja sen aggressio minua kohtaan vain yltyi. Silloinen poikaystäväni oli löytänyt jostain palan kompostikehikkoa, jolla aina silloin tällöin olin eristänyt koirilta huoneita, ja painamalla kompostikehikolla koiraa seinää vasten hän sai koiran irroittamaan otteensa minusta. Juoksin vessaan huuhtomaan pahasti verta vuotavia haavojani käsissäni ja jaloissani ja olin itkeä silmät päästäni, kun en enää millään keksinyt koiran käytökselle mitään järkevää selitystä. Jos olisin ollut yksin koirieni kesken, en edes tiedä, miten tilanne olisi tullut päättymään.
Kun haavat oli saatu laastaroitua (seuraavan päivän lääkärillä käynti osoitti antibioottikuurin ja viikon sairasloman) soitin raskain mielin tutuksi käyneelle eläinlääkäriasemalle ja tilasin koiralle lopetusajan. Tuntui, kuin kaikki olisi lopussa.

Nikin viimeisistä hetkistä voi lukea vanhasta blogistamme, kuin myös joistakin sen tempauksistakin. Kaipaan Nikiä edelleen, mutten vieläkään ymmärrä sen käyttäytymisen syitä. Viimeisimpinä hetkinään ymmärrän vahvojen aggressioiden olleen kipureaktioita, mutta se, miksi se oli niin arvaamaton pikkupennusta alkaen on minulle edelleen suuri mysteeri. Vanhassa blogissamme joku tuntematon oli kommentoinut koiran aggressiivisuudesta kertovaan merkintääni: ”kuula kalloon, ennen kuin sattuu jotain peruuttamatonta”, mutta ajatus koiran lopettamisesta ilman mitään selitystä sen käyttäytymiselle tuntui minusta väärältä. Olin varma, että jostain löytyisi ratkaisu muuten niin täydellisen koiran yllättävälle käyttäytymiselle.
Oli kyse sitten johtajuusongelmasta, huonoista geeneistä tai vaan surkeiden sattumusten sarjasta – jos asiat olisivat mennee toisin, olisimme 26.10.2011 viettäneet intiaanipojan 10-vuotissynttäreitä. Siksi tämä kirjoitus tänään, kun viikonloppuvapaillani ehdin kirjoittelemaan. Ensi kuussa sen kuolemasta tulee kuluneeksi kaksi vuotta. Voi kuinka kaipaankaan sitä koiraa, kaikesta huolimatta.

208

18 kommenttia artikkeliin ”Nikin tarina

  1. Voi teitä, sinua ja Nikiä. Niki oli urhea pieni intiaanipoika, ja sinä myös, kun noin kauan jaksoit omista epäloogisuuksistaan kärsivää koiraa. Tuntui varmasti pahalta kun ei enää osannut tehdä mitään.

    Muistan kun joskus sanoit, että opit kaikkein eniten Nikiltä, ja nyt tuon tekstin luettuani ymmärrän sen entistäkin paremmin. Ne ongelmalliset koirat jotka minä olen tiennyt, ovat olleet ongelmakimppuja ensimmäiset pari vuotta, mutta ehkä Niki sitten oli ongelmallinen kahdeksan vuotta.

    Reagoiko se mitenkään Rompun tulemiseen? Into oli rasittava pikkuveli (niinkuin pikkuveljet aina…), mutta Rompulla ja Nikillähän ei ollut paljoa ikäeroa, eikö?

    Lisäksi tuli mieleen, että jos sillä oli aivoissa joku vika? Siis joku… ei ehkä kasvain, koska se olisi varmasti huomattu, mutta joku muutos. Tai ehkä se vain oli epävarma ja epäluuloinen herkkä eläin. Joskus niitäkin on, eikä niille oikein voi mitään.

  2. Voi että. Nikissä oli sitten haastetta useamman koiran edestä 🙁 Ehkä sillä oli kipuja (mihin voisi viitata ärtymys agilityn ja pitkien lenkkien jälkeen), mutta ihan yhtä hyvin sillä saattoi olla jotain muutakin ongelmaa. Sellaista, mitä ei olisi voinut korjata tai todeta varmasti. Jokin vika aivoissa, kuten yllä ehdotettiin. Jotain vikaa hermotuksessa -ja hermoissa. Toisaalta riittävä epäluuloisuus ja epävarmuuskin voisivat saada kuvatunlaista käytöstä aikaiseksi.

    Vaikka lopettaminen tuskin oli helppoa, niin teit varmasti oikean päätöksen, jonka lykkääminen myöhemmäksi tuskin olisi kannattanut. Jaksoit yrittää ja ymmärtää vuosia pidempään, kuin moni muu olisi jaksanut. Kaikkia ei voi korjata tai auttaa. Ei, vaikka kuinka paljon sitä haluaisi. 🙁

  3. Olipa mielenkiintoista lukea koko Nikin tarina! Kauan todellakin jaksoit hyvin epäloogista koiraa. Ainakin itseäni jäi mietityttämään, kuinka kauan itse jaksaisi ja selviäisi koiran kanssa, jonka käytöstä joutuu miettimään ja jota täytyy joskus jopa varoa.

    Tuollaiset ongelmalliset koirat opettavat varmasti juurikin eniten.

    Onneksi Nikin on nyt hyvä olla, teit varmasti oikean päätöksen.

  4. Kiitos näistä sanoista, en ole juurikaan puhunut Nikin ongelmista julkisesti, sillä olen tuntenut oloni niin syylliseksi. Jotenkin enemmän tai vähemmän alitajuntaisesti koen, että onnistuin itse pilaamaan koko koiran ja kaikki ne kohdatut ongelmat olivat vain omaa syytäni.

    Nikillä ja Rompulla oli neljän kuukauden ikäero ja ne olivat alusta alkaen parhaat kaverukset, veljekset kuin ilvekset. Vaikka Niki oli usein aggressiivinen ihmisiä kohtaan, Romppu tai muutkaan eläimet eivät koskaan joutuneet sen hyökkäyksien kohteeksi.

    Voi olla, että sen aivoissa, hermoissa, tms, oli jotain vikaa. Sitä tuskin saamme koskaan tietää. Olen koittanut etsiä myös Nikin sisaruksien omistajia kokemusten kartoittamiseksi, mutta tuloksetta.

    Koska Niki oli Ensimmäinen Koirani, en koskaan aavistanut kuinka helppoa ns. normaalin koiran omistaminen olisi. Koska en tiennyt paremmasta, mutta odotin parempaa, tuntui arkinen taistelu koiran ongelmallista käyttäytymistä vastaan ainoalta ja oikealta vaihtoehdoilta. Lopulta kuitenkin ymmärsin, mikä korvatulehduskierteestä kärsivälle koiralle oli parasta, mutta silti ”mitä jos sittenkin…?” -ajatus kummittelee mielessäni varmasti lopun ikääni.
    Silti, mitä enemmän kohtaan tavallisia koiria ja tavallisia koiraongelmia, olen entistäkin vakuuttuneempi siitä, että Nikin ongelmien taustalla oli jotain hyvinkin tavallisesta poikkeavaa. Ja olen edelleen sitä mieltä, että jos olisin saanut koirani eri järjestyksessä tietäen, mikä koiralta on normaalia ja loogista ja mikä ei, en varmastikkaan olisi jaksanut yrittää Nikin kanssa niin pitkään.

  5. Oletko koskaan tutustunut mm. cockereilla esiintyvään raivosyndroomaan? Tuli vaan näin äkkiä mieleen, sillä isälläni oli joskus 60-luvulla aivan samoin käyttäytyvä punainen cockeri.

  6. Aikoinaan puimme tätä ja raivosyndrooma-asiaa cockerifoorumilla ja silloin tuo etenkin yksivärisillä cockerspanieleilla ilmenevä raivosyndrooma tuntui oireiden kuvauksien ja yhteensopivuuden kannalta melko sopivalta vastaukselta Nikin käyttäytymisen syyksi. Vaan varmaa mikään ei ole, raivonsyndrooma on sen verran harvinaista ja sen toteaminen monimutkaista, että mitään virallista diagnoosia en koskaan saanut tai tule saamaan. Niin, kuten alussa kirjoitinkin, toisinaan tuntui kuin kaikkeen olisi löytynyt vastaus (tai syy), kunnes taas huomaan seuraavaan palan puuttuvan.

  7. Vähän myöhässä kommentoin, mutta ehkä huomaat tämän.

    Nostan hattua, että kerroit Nikin tarinan. En jaksa uskoa, että sinun kannattaa syylistää itseäsi enää yhtään enempää – teit varmasti kaiken, minkä pystyit. Ihan oikeasti. Monet kohdat tekstistä olisivat voineet olla kuvailuja Mörkön käytöksestä etenkin ennen lääkityksen saamista. Se epäloogisuus ja arvaamattomuus on pelottavaa ja kuluttavaa. Varmasti koiralleen itselleenkin. Lisäksi se on mahdotonta hallittavaa; sitä ohjaa jokin ihan muu kuin koulutuksen puute, auktoriteettien puute tai muu sellainen, mitä mieluusti tarjotaan suoralta kädeltä helpoksi ratkaisuksi.

    Niki ei kuulosta siltä, että kyse olisi ollut pelkästään mistään henkisestä epätasapainosta. Sellainenkin koira kun käyttäytyy kuitenkin loogisesti, koska ne tietyt ominaisuudet ohjaavat sen reaktioita 24 tuntia vuorokaudessa. Esimerkiksi huonohermoinen voi ailahdella ja ärsykekynnys voi olla välillä korkeampi, mutta se vaatii kuitenkin aina jonkin tietyn ärsykkeen, johon se reagoi aina edes jollain voimakkuudella – aina sitä ärsykettä ei tosin edes itse huomaa. Ehkä Nikillä oli raivosyndrooma tai vaikka jokin ”näkymätön” sairaus, joka aiheutti aggressiivista käytöstä. On melkein julmaa, että kaikkiin kysymyksiin ei aina löydä vastausta, niin epätoivoista ja turhauttavaa kuin se onkin :/

    Kiitos vielä, kun jaksoit kirjoittaa Nikistä. Minua ainakin ihan oikeasti auttoi silloin kirjoittaa kaikki Mörkön vaikeat vaiheet ulos omista ajatuksista.

  8. Kiitos kommentistasi Sirkku (ikinä ei ole liian myöhäistä)!

    Puhut asiaa, koiran epäloogisuus ja arvaamattomuus on pelottavaa ja ennen kaikkea kuluttavaa niin koiralle kuin lauman ihmisjäsenillekin. Ja on ihan totta myöskin, että todellisuudessa Nikin kaltaisen sekavan koiran eloa ohjaa jokin muu kuin koulutuksen puute -tästä voivat tässäkin tapauksessa kertoa esimerkiksi alunperin kunnianhimoinen agilityharrastus nollavoittoineen ja ongelmattomuus muuten arjessa, esimerkiksi lenkeillä, joilla koiralla ei ollut tapana rähistä vastaantulijoille tai muutenkaan pullistella kenellekään. Aionkin vielä jonain päivänä, kun aika, ajatukset ja voimat riittävät, jatkaa tätä tekstiä ja keskittyä enemmän Nikin parhaisiin puoliin, joita niitäkin oli paljon ja jotka olen tässä merkinnässä sivuuttanut lähes täysin. Aina silloin, kun ”jokin ei naksahtanut” Niki oli täydellinen pakkaus.

    Noin kannustavat kommentit ovat ihania -tai siis se kun huomaan, että ihmiset eivät heti tuomitse minua huonoksi koiran kasvattajaksi ja kouluttajaksi (niin kuin itse itseni tuomitsin koska minulta loppui keinot Nikin kanssa).
    Olen suurella mielenkiinnolla lukenut blogistanne Mörön kuulumisia ja toisinaan harmittelen sitä, että en kirjoittanut Nikin käytöksestä kovin usein sen vielä ollessa elossa. Siitä ja sen ongelmista on muutamia tekstinpätkiä vanhassa blogissamme, mutta rehellisesti sanottuna häpesin sitä, ettei minulla ollut ideoita tai keinoja sen käyttäytymiseen enkä juurikaan halunnut puhua siitä, sillä pelkäsin tulevani leimatuksi huonoksi koiraihmiseksi. Nyt kun olen ollut pidmepään ”koirablogien maailmassa” huomaan, että täällä ei olekaan tapana tuomita, vaan auttaa toinen toisiaan, kannustaa, keksiä ideoita yhdessä ja kertoa ja jakaa omia kokemuksia, joista muutkin voivat oppia.

    Kiitos siis kommentistasi. Ja Mörön kuulumisten kirjoittelusta – niitä on ollut mielenkiintoista seurata ja vaikka Mörön syringossa ei mitään hyvää olekaan, on silti lohduttavaa huomata, että ei niiden muidenkaan koiraihmisten elo tunnu olevan pelkkää vaaleanpunaista yhdessäoloa. Koiramaailmassa monet asiat on tapana sulkea lukkojen taakse, mutta ehkä koirablogien kirjoittelijat pikku hiljaa ajan kuluessa ymmärtävät kirjoittaa myös niistä huonoista päivistä, kokemuksista ja selittämättömästä käytöksestä koirassa ja muista ongelmista. Itse ainakin aion olla jatkossa avoin tai jos ei muuta, avoimempi, kaikesta, mitä koirieni kanssa eteeni tupsahtaa!

  9. Hei Jenna,
    Kiitos kirjoituksestasi jota luen suuren hämmennyksen vallassa. Minulla on hyvin samanlainen rakas koirani tässä eteisessä, sillä en uskalla enää olla sen kanssa samassa huoneessa.
    Koen samoja syyllisyyden tunteita kun sinä ja en tiedä miten pystyn tekemään tuon päätöksen. Loppumme on alkanut ja se pelottaa minua hyvin paljon.

    • Hei Päivi,

      ikävä kyllä luin viestisi vasta nyt. Olisin kuitenkin kiinnostunut kuulemaan lisää. Jos haluat puhua asiasta, laita minulle sähköpostia os. jenna.eklof(at)gmail.com

  10. Kuulostaa melko samalta kuin tapaus jonka kanssa itse olen tekemisissä nyt.
    Tuttavani ottivat vuosi sitten, monen vuoden haaveilun jälkeen cockeri pennun, jonka kanssa alusta asti on ollut käytös ongelmia, agressiivisuutta ei koskaan vieraita kohtaan vaan aina omaa perhettä kohtaan.
    Koira on nyt vuoden ikäinen ja sen kanssa ollaan menossa ongelmakoira kouluttajalle.Agressiivisuus tulee ikäänkuin kohtauksina, koira vahtii ruokakuppia tai lelua tai ei mitään..mutta sen saadessa raivarit silmät leiskuvat punaisena ja se ei kuule eikä näe mitään, kunnes rauhoittuu ja on kuin mitään ei oliskaan tapahtunut.
    Kasvattaja tietenkin on sitä mieltä ettei koirassa ole vikaa vaan omistaja on sen pilannut.
    Tuo sinun kuvaus vaan kuulostaa niin tutulle että mietityttää kuka on Nikin kasvattaja..

    Joskus käy niin että se kaikista kamalin ja kenen kanssa on eniten töitä tehty, on se rakkain ja josta vaikeinta on luopua, ongelmia joita ei ole saanut selville ja joiden syitä voi vaan miettiä, ne jää vaivaamaan ja aina sitä miettii että olisko jotain viellä voinu tehdä, teinkö kaiken tehtävissä olevan..
    Nikillä oli onni saada omistajakseen sut, se sai elää monta hyvää vuotta perheessä jossa siitä välitettiin, toisaalla se olisi päätynyt ehkä kiertolaiseksi tai monttuun jo hyvin varhain.
    Oikeita vastauksia ei varmaankaan ole. Mutta jos on valmis arvaamattomaan koiraan panostamaan vuosia, ei silloin ainakaan voi sanoa että on luovuttanut.

    • Kiitos viestistäsi ja sanoistasi! Laitoin aiempaan kommenttiin jo yhteystietoni, joten voit kurkata ne ja laittaa minulle viestiä, mikäli olet kiinnostunut kertomaan tuntemastasi tapauksesta lisää. Olisin kiinnostunut kuulemaan, sillä näitä tuntuu olevan enemmän, kuin äkkiä arvasinkaan.

  11. Kiitos paljon tästä kirjoituksesta! Minulla on punainen Cockerspanieli, nyt jo lähes 11 -vuotias, jolla on ollut samanlaista oiretta, tosin ei noin pahoja mitä Nikillä oli. Nykyään kun asun vain yhden ihmisen kanssa (ennen asuin kämppisten kanssa) ja arki on rauhallista ja osaan myös ennakoida mahdolliset agressiotilanteet, ei puremisia ole tapahtunut kuin hyvin harvoin (ehkä kerran vuodessa). Samaistun kyllä tuohon varomiseen kun esimerkiksi meillä on vieraita; varmistelen vähän väliä missä koira on, ettei vaan joku esim. sohvalta noustessaan astu sen tassulle tms. koska silloin koira saattaa purra. Nyt on koirallani ollut jo vuoden tulehduskierrettä, korvissa, silmissä ja nyt tassu on ollut pahasti tulehtunut jo yli kuukauden. Koiralla on todettu sekä Cushing-tauti että sydämen läppävika (syö sydänlääkettä). Lisäksi olen viimeisilläni raskaana, joten huolettaa miten jaksan koiran tassua hoitaa (vaatii suihkuttelun, puhdistamisen, voitelemisen ja paketoinnin monta kertaa päivässä) kun on pieni vauvakin talossa. Lisäksi huolestuttaa se, miten suojelen lastani koiran agressiolta, lapsi kun ei osaa lukea noita pienen pieni eleitä mitä koira antaa silloin kun sitä ei saa lähestyä. Olen alkanut miettiä koiran lopetusta, jos tassu ei ala parantua usean kuukauden hoidon jälkeen. Koira joutuu pitämään kauluria koko ajan eikä pääse kuin pihalle lyhyelle lenkille. Kuten sinä, olen kaikkeni tehnyt koirani eteen ja se on minulle valtava tärkeä, mutta jatkuva sairastelu alkaa uuvuttamaan ja kohta loppuvat myös rahat eläinlääkäriin (viime vuonna meni 2000 euroa pelkkiin eläinlääkärilaskuihin).

    Anteeksi nyt pitkä tilitys. Halusin vain kertoa, että sain tarinastasi paljon vertaistukea ja myös rohkaisua siihen sitten ja kun, jos elämä koiran kanssa alkaa olemaan liian uuvuttavaa tai jos joudun pelkäämään lapseni turvallisuuden puolesta, on aika ehkä tehdä lopetuspäätös. Tämä tuntuu vain niin käsittämättömän vaikealta.

    Kiitos kun kerroit tarinasi!

    • Mukavaa kuulla, että kirjoituksestani on tukea ja kiva, että jätit kommentin ja kerroit tarinanne. Aihe on ikävä ja kuulostaisi siltä, että teilläkin on tai ollaan kovaa vauhtia ajautumassa umpikujaan. Aina se, että antaa kaikkensa ja maksaa mitä tahansa ei vaan riitä. Olen pahoillani tilanteesta, kurjaa, että vastaavaa ilmenee edelleen aina silloin tällöin – ja ilmeisesti nimenomaan näillä yksivärisillä cockereilla.

      Paljon voimia ja valoa kevääseen, oli päätöksesi koiran suhteen sitten mikä tahansa!

  12. Heippa. Olen 13 vuotias tyttö ja minulla on aivan sama ongelma cockerspanielini 10 vuotiaan ressun kanssa. Sain ressun 4 vuotiaana jolloin se kyllä ei ollut pelkästään minun vaan isäni ja äitini myös. Pari ensimmäistä vuotta kului kuin normaalissa perheessä mutta myöhemmin alkoi tapahtua asioita joille ei vain ollut selitystä. Ressu alkoi suojelemaan ruokaansa, nukkumapaikkaansa ja milloin ikinä alkoikaan haukkumaan hampaat irvessä eikä lopettanut vaikka mitä teki. Tätä on jatkunut jo ainakin 7 vuotta en vaan ymmärrä mikä ressulla on en saa käsitystä siitä vaikka yrittäisin kuinka ymmärtää sitä.
    Kun luin tekstiäsi, tuntui kuin olisin itse kirjoittanut sen, kaikki asiat ovat tapahtuneet minulle myös. Ainut asia mitä olen oppinut ennakoimaan ovat hyökkäykset. Itse olen kerennyt välttyä puremilta mutta siskoni eivät.
    Olen miettinyt isäni ja äitini kanssa lopetuspiikkiä.
    Vaikka ressu on arvaamaton, se on silti paras kaverini suurimman osan ajasta. Pahin aggressio suuntautuu 18 vuotiasta siskoani kohtaan. Kun siskoni astuu ovesta, alkaa jumalaton haukunta ja murina. Minun täytyy aina laittaa ressu huoneeseeni ennen kun hän tulee. En vain käsitä mistä kaikki agressio johtuu. Kaikki se agressio on yhtä helvettiä silloin kun se purkautuu.

    • Moikka! Onpa todella ikävä kuulla. Se näissä tuntuu olevan pahinta, että koira on kaiken muun ajan täydellinen, rakastettava persoona, josta ei parhaimpina päivinä voisi kuvitellakaan mitään niin hirveää, millaisena koiran sitten seuraavassa hetkessä taas näyttäytyykin.

      Tulittepa mihin päätökseen tahansa, Ressu on onnekas koira, sillä se on saanut viettää onnellisen elämän perheessä, jossa sitä on yritetty ymmärtää ja jossa siihen on suhtauduttu kärsivällisesti sen arvaamattomasta käytöksestä huolimatta jo 10 vuotta.

      Joskus suurinta rakkautta on päästää irti. Halit sinulle, olet varttunut saman tyyppisen koiran kanssa, jonka kanssa itse vartuin – eikä se ole varmasti ollut helpoin tie.

      • Pahoittelen kun vastaan vastaukseesi näin myöhässä 🙂
        Ressun lopettamisessa on minulle yksi asia vaan mikä ärsyttää, kun ei periaatteessa ole mitään fyysistä syytä lopettaa koiraa. Vaikka aggressiivisuus on jo riittävä syy mutta kun mistä se aggressiivisuus johtuu? Tekisin mitä vain että saisin tietää mikä Ressun ja Nikin kaltaisilla koirilla on/oli.
        Aamulla kun herään, joskus herään keskellä yötä siihen kun ressu haluaa viereeni nukkumaan… mutta aamulla kun herään, menen alas, Ressu on kuin mikäkin enkeli. Se hyppii minua vasten ja heiluttaa häntäänsä ja alkaa joskus haukkua mutta iloisesti, tiedät varmaan eron iloisessa ja vihaisessa haukunnassa.
        Tiedän että ressu luottaa minuun ainakin silloin kun se on suht. Rauhallinen. Vaikka se alkaisi murista ja haukkua ja käsketään huoneeseensa, niin minä menen yleensä ressun perässä sinne ja laitan oven kiinni. Olen tottunut että se haukkuu vielä kun istuu pedissään mutta istun ressun viereen vähän matkan päähän vaikka se haukkuu, ja pyydän sitä antamaan tassun. Yleensä ressu epäröi hetken mutta lopulta antaa tassun ja lopettaa haukkumisen ja menee makuulteen pedilleen. Silloin vasta lähden.
        Vaikka rakastan Ressua yli kaiken ja en haluaisi päästää irti, on kuitenkin parasta päästää Ressu vapaaksi eikä sen tarvisi enää elää niin vaivalloisesti vaikka sitä rakastetaan.

  13. Paluuviite: Vihainen cockerspanieli – aggressiivisen koiran lopetus | Purematta paras

Vastaa