And you’re somebody 
That I found just in time 

Eihän siitä mihinkään pääse. Totuutta on katsottava silmiin, ja ne silmät heijastavat outoa sinistä ja silloin tällöin jopa rähmivät. Pelkään kaihia, mutta asiaa ei ole tutkittu. Vasen silmäluomi, huuli ja korva roikkuvat. Se johtuu kasvojen vasemman puoleisesta halvaantuneisuudesta, jonka syytä ei tunneta. Huomasin sen muutama vuosi sitten, kun tuijotin koiraa valokuvissa. Sen kasvot eivät ole symmetriset, mutta kenenpä meistä olisikaan.

Sen vikkelät liikkeet ovat vaihtuneet hiukan kömpelömpiin ja hitaampiin, mutta kun se innostuu, sen ikää on mahdoton arvioida. Vuodet kohtelivat sitä hyvin aina siihen saakka, kunnes erään kerran sen kyltymätön ahneus kostautui ja koira joutui leikkauspöydälle sisuksissaan peuran luu. Eläinlääkäri kuvitteli pääsevänsä pelkällä suolihuuhtelulla, mutta kaikkien yllätykseksi selvisi, että luu oli koiran vatsalaukussa kokonaisena, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi koiran leikkaaminen auki.

Toipuminen suuresta vatsanavaamisoperaatiosta vei veronsa ja vanhensi koiraa silminnähden. Leikkauksen jälkeen siitä tuli ilmiselvästi vanha koira. Pian leikkauksesta on kulunut vuosi ja kenties jälkitautina tai ei, koira sairastaa kroonista haimantulehdusta, mikä kenties vanhentaa koiraa vielä entisestään. Silti se silmin nähtävästi nauttii vielä elämästään – ja toivottavasti tiedämme heti, kun enää ei.

Se nauttii siitä, että sillä on oma koti perheen ainoana koirana ja kun eräänä viikonloppuna tulimme sen ”ison pikkuveljen” (Inton) kanssa kyläilemään Rompun Omaan Kotiin, se ei ottanutkaan meitä vastaan iloisesti. Kun se tajusi, että Into on sen kodissa, se jähmettyi paikalleen jäyhän näköisenä, tuijotti meitä pistävällä ja syyttävällä katseella ja seisoi siinä liikkumatta hieman tutisten ja vakuuttavasti muristen. En ollut koskaan nähnyt sitä sellaisena, se näytti siltä, kuin se olisi ollut tosissaan valmis haastamaan Inton elämän ja kuoleman kamppailuun siitä, kuka saa jäädä Rompun Oman Kodin ainoaksi koiraksi. Vaikka eihän Intolla ollut edes aikomustakaan muuttaa pienen isoveljensä omaan kotiin. Romppu tuntui ottavan vierailumme henkilökohtaisesti. Se vaikutti niin järkyttyneeltä ja pahan sisuiselta, että olin aivan yllättynyt sen reaktiosta Intoa kohtaan – ja nämä kaksi ovat sentään taannoin jakaneet saman kodin kolmen vuoden ajan.

Siitä huolimatta se on korvaamaton. Jo hieman nuhruisen näköinen, mutta niin käsittämättömän rakas pieni olento. Se nauttii huomiosta ja rapsutuksista, se on määrätietoinen ja päättäväinen. Pieni cockerspanieli, jonka kanssa olen jakanut 10 vuotta elämästäni. Hyvää syntymäpäivää, Romppu!