Romppu

lokakuu_2010

Muutama ilta sitten menin palellen nukkumaan, varpaat ihan jäässä. Jostain syvältä alitajunnasta pongahti refleksin omaisesti ajatus siitä, että jos Rompun nyt kutsuisi sänkyyn, se kietoutuisi jalkoihini nukkumaan ja lämmittäisi siinä aamuun asti.

Heräsin yöllä säpsähtäen ja itkuisena. Ihan mieletön ikävä sitä koiraa. Jotenkin ymmärsin keskellä yötä (jälleen kerran sen), että me ei enää kohdata tässä elämässä. Että Romppu ei ole hoidossa, eikä Romppu enää tule takaisin meidän perheen luo.

Tekisin melkein mitä tahansa, että se ahne rontti kiipeäisi vielä kerran olohuoneen pöydälle ruokavarkaisiin. Tai ahtautuisi pienen soturin päättäväisyydellä kanihäkin luukusta sisään hakemaan porkkanoita. Työntäisi pienen ja pullean, maidolta tuoksuvan pilkullisen kuononsa aivan lähelleni, poskeeni kiinni kuin kuiskatakseen salaisuuden – ja sitten se kuitenkin vain röyhtäisisi ihan korvaani. Pieni possu.

Ikävöin sen olemusta. Kaikki oli täydellistä niin kauan, kun sillä oli riittävästi ruokaa ja pehmeää tai lämmintä peppunsa alla. Toisinaan kiivas ja vaativa, useimmiten vain oma, rauhallinen ja lehmän hermoinen itsensä. Luottokoira – paitsi jos ruokaa oli lähellä.

Kaipaan sitä nimenomaan sellaisena, kuin se oli silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Kun yksikään ahmittu luu ei ollut tuhonnut sen sisäelimiä, eikä sillä ollut takanaan vaativia leikkauksia. Sen silmät olivat kirkkaat ja täynnä elämäniloa (tai hyvää ruokahalua). Sen askel oli reipas ja olemus aina iloinen ja touhukas.

Se, että koira on menehtynyt, ei tee siitä pyhimystä. Rakastan Intoa ja Elnaakin ihan mielettömästi. Myös Remua, mutta eritavalla.

Sain Rompun kun olin 12. Inton ostin 18-vuotiaana parin vuoden pähkäilyn seurauksena rahoilla, joiden eteen olin istunut Siwan kassalla, kirjannut ylös kaljavarkaiden autojen rekisterinumeroita ja myynyt poliiseille Eskimo -puikkoja samalla, kun he kirjasivat papereihinsa rikoisilmoituksia.

Elnasta piti tulla talonvahti ja ostin sen muutettuani omaan kotiin, pieneen vanhaan puutaloon. Se muutti meille nopeasti Nikin kuoleman jälkeen ja toi elämääni ihan hirveästi vipinää. Se oli nuorena sellainen kauhukakara, ettei mitään rajaa. Jossain vaiheessa energiani meinasi loppua sen kanssa ja mietin jopa siitä luopumista ihan tosissani. Vanhemmiten siitäkin on kuitenkin tullut täydellinen. Se on meidän perheen päivänsäde.

Jos se nyt lähtisi, jäisin kaipaamaan sen sheikkaavaa peppua. Sen tasajalkaloikkia, pitkiä sorkkia, erikoisen värisiä yksityiskohtia (takajaloissa), kylmiä korvien kärkiä, pitkää nokkaa ja viisaita ruskeita silmiä, sekä kaikkia sen uskomattomia tempauksia ja juttuja, joilla se meitä viihdyttää joka päivä.

Jos Into lähtisi, jäisin kaipaamaan sen muffinssinokkaa. Intolla on tosi leveä ja iso nenä, mikä näyttää ihan muffinssilta. Into muistuttaa luostarimunkkia, koska sen päälaella on lyhyttä karvaa ja reunoilla pörröiset tupot korvien juuressa.

Kutsumme sitä munkkitunkiksi, mikä on tavallaan lyhenne muffinsinokasta ja osaltaan vihjailee sen luostarimunkkityyliin. Munkkitunkkis.

Intolla on ihana paksu talja, erityisesti niskan ja kaulan alueella, mikä saa sen muistuttamaan leijonaa tai karhua. Se on oikea köriläs.

Puhumme kepon kanssa usein Inton taustasta Moskovan Sirkuksessa, jossa se esiintyi sirkuskarhuna ja koki kovia. Sitä pidettiin ketjuissa ja se joutui taiteilemaan trapetsilla ja tanssimaan yleisölle elättääkseen ilkeän tirehtöörin. Se erotettiin äitikarhusta liian varhain, ja…

No, oikeasti Inton lapsuudessa ei ole mitään moitittavaa. Mutta olemme silti ihan varmoja siitä, että se on nähnyt Viipurin kylmät kadut ja esiintynyt Moskovan mahtavimmassa sirkuksessa. Se on koira, jolla on ihanan muhkea olemus, maailman suloisin ilme ja kauniit silmät sekä pörröiset pussihousut ja pienet valkoiset nilkkasukat. Ja oikeasti se ei ole koira, vaan sirkuskarhu.

Mulla on käynyt ihan mieletön säkä ja mun koirat on maailman parhaimpia koiria. Rakastan Intoa ja rakastan Elnaa, mutta juuri nyt haluan ottaa Rompun syliini ja kuiskia sen korvaan salaisuuksia. Uuvuttavan kova ikävä.

kuva001_181010_125

6

3 kommenttia artikkeliin ”Romppu

  1. Mikähän siinä on, kun niin moni on puhunut ihan lähiaikoina, että on ikävä jotain jo kuollutta koiraansa tai muuta eläintään? Mulla oli tänään ihan järkyttävä ikävä meidän Rutia. En tiedä miksi just Rutia, ehkä siksi kun oli niin kamala päivä, ja Ruti oli aina niin rauhallinen, itsevarma ja päättäväinen. Eikä ikinä olisi antanut kenenkään tehdä mulle mitään pahaa. Mutta silti se oli sitä vähemmän räjähtävästi kuin Nuka, jota sitäkin on välillä hirveä ikävä.

    Romppu on jotenkin mun mielessä sellanen cockerspanielin prototyyppi. Sellainen pitkin pihaa omissa ajatuksissaan kuljeskeleva ja puolihuolimattomasti haukahteleva otus, joka on samalla hyväntahtoinen ja lempeä, mutta silti varsin päättäväinen pieni otus, jonka nenille pienet kelpiet ei hypi 🙂

  2. Sellainen Romppu juuri oli. Jos joku voisi vakuuttaa minulle, että kaikista cockerspanieleista tulee isoina romppuja, minulla olisi varmasti nytkin yksi cockerspanieli. Romppu oli maailman helpoin koira ottaa mukaan ihan mihin tahansa, eikä se ikinä sählännyt tai poukkoillut, vaan sen olemus oli aina rauhallinen ja tyyni. Juuri sellainen omissa ajatuksissaan oleva!

    Vaan ei sellaisia koiria tule kuin yksi elämässä, ja niin sen täytyy ollakin. Romppu oli erityinen. Sen ominaisuuksissa oli paljon sellaista, joista olisin toivonut nuorempien koirieni imevän vaikutteita itseensä.

    En tiedä. Ehkä se on tämä alkava talvi, kylmyys ja pimeys, mikä saa huokailemaan menetetyn kesän ja muiden ohimenneiden aikojen perään. Voi surku.

  3. Paluuviite: Surua, murhetta ja painajaisia | Purematta paras

Vastaa