Pahan jälkeen

14082015_2826b_960px

Eräänä päivänä koitti se hetki, kun minä ja pentuni möngimme esiin kotikolostamme, venyttelimme pitkään ja hartaasti ja ravistelimme pölyt päältämme. Ilta-aurinko värjäsi kaiken kullaksi (olenko jo kertonut rakastavani kesäiltoja?), ja vaikka takana oli pitkä ja raskas työviikko, ajatus yhdessä metsään lähtemisestä tuntui rentouttavalta.

Ja sitä se kieltämättä olikin. Kuten olimme saaneet ohjeeksi, olimme kuluneen viikon aikana lisänneet liikuntaa asteittain. Ensin kuljimme joka ilta aivan lähellämme sijaitsevan pellon ympäri. Seuraavaksi kiersimme pellon kahdesti, ja sitten aloimme liittämään tuttuun kierrokseen uusiakin reittejä.

14082015_2980b_960px

Lenkkeilimme hillittyjä hihnalenkkejä kahdestaan, yhdessä Inton kanssa, koko lauman kera sekä toisinaan myös ystäviemme Taimin sekä Riesan kanssa. Kaikki sujui hyvin – varpaat eivät turvonneet, koira ei ontunut, eikä etutassut tuntuneet väsyvän muuta koiraa aiemmin.

Puolentoistaviikon rauhallisten, asteittain haastavempien hihnalenkkien myötä uskalsin viimein lähteä metsään sillä ajatuksella, että Olmin tassuja todella koeteltaisiin vapaana liikkumisen myötä.

14082015_2859_960px

Tapaturmien minimoimiseksi ja kiusausten vähentämiseksi lähdimme kaksin. Samalla saimme aikaa tutustua toisiimme ja ilokseni huomasin, kuinka mukavaa on omistaa jopa kuiskauksille herkkä, kuulolla oleva pentu, jonka vatsa on pohjaton, ja jolle tavalliset koirannappulat maistuvat palkaksi vauhdikkaista luoksetuloista ja spontaaneista katsekontakteista.

Koska Olmi on vielä pieni pentu, jaan sille makupaloja tauotta ja palkitsen sitä kaikesta sellaisesta käytöksestä, josta pidän. Annan nappulan, kun se lenkillä kulkee vierelläni. Annan toisen, kun se vilkuilee minua silmiin tai reagoi kuiskaukseen. Kutsun sitä ääntäni korottamatta luokseni, ja kun se pinkaisee lähelleni, palkitsen sen kukkurallisella koiran nappuloita.

14082015_2982_960px

Aina nälkäinen suu ja pohjaton vatsa on hyödyksi pennun kasvatuksessa, ja ulkoillessa kitaan sujahtaneet nappulat vähennetään iltaruuan määrästä. Palkkioksi anteliaisuudestani olen saanut hyvin kuulolla olevan pennun, joka pitää minua alati silmällä. Tiedän, että asiat tulevat muuttumaan sitten, kun pentuikä vaihtuu teini-ikään ja koirasta alkaa varttua itsenäisempi ja enemmän auktoriteettiani kyseenalaistava nuori koira. Siihen on kuitenkin vielä aikaa, joten ehdin hyvin rakentamaan suhdettamme siten, että koiran varttuessa en ole sille enää pelkkä namiautomaatti.

Ei ole kuitenkaan hullumpaa työskennellä vapaa-ajallaan namiautomaatin roolissa. Kun palkan määrää vaihtelee arvoituksellisella logiikalla ja kriteeriä nostaa pikkuhiljaa, mutta jatkuvasti, pentu ei kyllästy ja se haluaa aina antaa parastaan. Olen suorastaan yllättynyt, miten helpolta whippetin kouluttaminen on toistaiseksi tuntunut. Tottakai olen etuoikeutetussa asemassa, sillä Olmi on kaikin puolin erityinen lemmikki, koira ja whippetti, mutta olen aiemmin (hieman epäillen, toki) elänyt siinä käsityksessä, että kaikki vinttikoirat ovat mahdottomia kouluttaa – eikä niitä joidenkin koulukuntien mukaan edes tulisi vaivata sellaisella toiminnalla.

14082015_2870b_960px

Yhtä kaikki, ensimmäinen metsässä vapaana toteutettu ulkoilu sujui hyvin siitäkin huolimatta, että puolimatkassa Olmi sai hepulin, juoksi edestakaisin, löi tassunsa johonkin ja alkoi ulisemaan pidellen toista etutassuaan ilmassa. Ehdin jo pelkäämään pahinta, joten kutsuin sen syliini ja kannoin sitä hetken matkaa pohtien, mihin saisimme tilattua lähimmän autokyydin jopa eläinsairaalaan saakka.

Kuitenkin kun viimein saavuimme riittävän tasaiselle maastolle ja laskin Olmin takaisin maahan, se jatkoikin hiipottamistaan aivan kuten aiemminkin – hip hip hip – kipu oli unohdettu, ja pentu eteni reippaasti ja ontumatta, eivätkä sen varpaatkaan näyttäneet hullummilta. Selvisimme siis pelkällä säikähdykellä, ja pystyimme jatkamaan ilta-auringosta nauttimista seuraavaksi mustikoita poimien.

Ilta-auringon viimeisimmät säteet lämmittivät käsivarsiani samalla, kun napostelin mustikoita ja tarkkailin koiranpentuni liikkeitä. Katsellessani ympärilleni minusta tuntui, etten suinkaan ole tämän metsän ainoa elollinen, jonka mielestä elämä on oikeastaan aika ihanaa. Katso nyt tuota.

14082015_2867_960px

 

 

3

4 kommenttia artikkeliin ”Pahan jälkeen

Vastaa