Niin siinä yllättäen kävi, päivävaelluksilla koirien kanssa viihtyvän aktiivisen koiraharrastajan keittiön kulmassa makasi yllättäen lihava ja uuvahtanut noutaja.

Se oli kerännyt miltei kymmenen kiloa ylipainoa kevään aikana, vaikka ruokailu- ja ulkoilutottumukset olivat samaa luokkaa perheen muiden, normaalipainoisten koirien kanssa. Kaikki oli tapahtunut varkain, koska kukaan porukasta ei nauti erityisasemasta tai – suosiosta, ja makupaloja laumassa nautiskellaan verrattain vähän.

Koska paino ei lähtenyt laskuun itsekseen, aloitin kokeilemalla PureNaturalin Senior – ruokaa, sillä ensimmäiseksi ajattelin, että 9-vuotiaalla koiralla voisi olla tarvetta erityisemmin sen ikäiselle eläimelle suunnitellulle ruokavaliolle, joka tukisi sen ikääntymistä ja ikääntyvän koiran tarpeita.

Kuukausi, pari, senior – ruualla ja suhteellisen reippaalla liikunnalla ei kuitenkaan tuottanut tulosta ja näytti siltä, että koiralla oli päivä päivältä epämukavampaa omassa kehossaan, sillä sen liikkuminenkin alkoi jo näyttämään vaivalloiselta.

Koiran tilanne vaikutti huolestuttavalta, mutta ajattelin vielä kokeilla kotikonsteja ja marssin eläinkauppaan tutkimaan koirien light – ruokia, joissa on kevyt koostumus siitä huolimatta, että ne tuottavat kylläisyyden tunteen ja siten ovat erityisen hyviä juurikin painoa pudottaville herkkusuille.

Koska 30 – kiloinen karhumainen possu ei noussut yksineläjän sylissä vaa’alle niin, että olisin nähnyt vielä vaa’an näyttämän lukemankin, tyydyin koiran tilan seurailuun silmämääräisesti ja käsikopelolla.

Ikäväkseni jouduin kuitenkin pistämään merkille, että toivottuja tuloksia ei syntynyt edes varta vasten laihdutukseen tarkoitetulla light -ruualla – sen lisäksi, että paino oli jämähtänyt paikoilleen, koiran karvat tuntuivat kuivilta ja yhä harvenevilta ja koko olemus oli uuvahtanut. Koira lojui kaikki päivät keittiön kulmassa niin, että jopa vieraat kysyivät kuuluuko sen olla tommonen.

Koiran iän ja aiemman aktiivisuustason huomioon ottaen aloin huolestumaan. Into on aina ollut kotioloissa varsin rauhallinen ja huomaamaton kaveri, mutta nyt jokin oli pielessä. Dieettiruokaa eläinkaupasta ostaessani olin saanut myyjältä vinkin, että koirasta kannattaisi ottaa verikokeet kilpirauhasen vajaatoiminnan varalta ja niinpä tartuin puhelimeen ja soitin eläinlääkäriasemalle, jolla oli jo aiempaa historiaa Inton kanssa.

Kaduin eläinlääkärivalintaani myöhemmin, mutta siitä minun täytyy kirjoittaa kokonaan oma artikkelinsa tai vain niellä kiukkuni. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun koin saaneeni huonoa palvelua ylihinnalla ja tämän kertainen kokemukseni vain vahvisti mielikuvaani kirsikkana kakun päällä.

Koira sai tutkimus- ja näytteenottoajan jo saman viikon perjantaille, mutta sen kanssa kävi hiukan hassusti, sillä itsekin hieman uuvahtanut koiranomistaja katseli aamulla tyytyväisenä, kuinka neljä nälkäistä koiraa popsivat kukin omista ruokakupeistaan aamupalaa. Samalla, kun noutaja nuoli vielä viimeisiä ruuan muruja omasta kupistaan muistin, että näytteenottoaamuna koiran ruokkiminen oli kiellettyä.

Soitin aamulenkillä eläinlääkäriasemalle ja sain uuden ajan tiistai-iltapäivälle.
Mielestäni koiran tila vain huononi. Se löntysteli väsyneen oloisena paikasta toiseen ja makasi kyljellään välillä niin hiljaa, että jähmetyin katsomaan sen elotonta olemusta miettien, onko se kuollut.

Tiistai-iltapäivänä eläinlääkäri teki noutajalle yleistutkimuksen ja otti siitä verinäytteen. Hän ei juurikaan osannut arvioida, mikä voisi johtaa koiran totaaliseen väsymykseen, ylipainoon ja karvan ohenemiseen ja kuivumiseen, mutta hän lupasi soittaa verikokeiden tuloksista heti seuraavana päivänä.

Mutta puhelua ei kuulunut koko päivän aikana. Sitten eläinlääkäri lopulta soitti, torstai-iltana, ja kertoi, ettei tuloksista ilmennyt ainakaan selkeää kilpirauhasen vajaatoimintaa.

Kyseessä voisi kuulemma olla eutyreoottinen hypotyreoosi, eli jonkun muun vaivan aiheuttama arvojen lasku. Eläinlääkäri mainitsi, että koiralla voisi kokeilla kilpirauhaslääkitystä jo nyt, jos vain haluan, mutta koska surkeiden sattumusten takia olin puhelua edeltävinä kolmena päivänä maksanut koirieni hyvinvoinnista yhteensä 763,37 euroa (palaan tähän vielä toisessa artikkelissa), en hyppinyt riemusta kuullessani vielä uudesta rahareiästä. Halusin miettiä vaihtoehtoja tarkasti ja ennen kaikkea sitä, mille eläinlääkärille haluaisin seuraavaksi rahojani syytää.

Lopulta eläinlääkäri totesi, että koiran oireet ovat niin ympäripyöreät, että vaivaa on hankala lähteä tutkimaan – mutta heidän eläinlääkäriasemallaan olisi myytävänä Inton kohderyhmälle tarkoitettua koiran nappulaa, joka voisi helpottaa tilannetta ja saada koiran voimaan paremmin.

Hieman raskaan alkuviikon jälkeen eläinlääkärin ehdotus ”ihmeruokana” markkinoitavasta koiran nappulasta tuntui pöyristyttävältä etenkin siksi, että olin poikkeuksellisen sinisilmäisenä maksanut juuri yli 500 euroa palveluista, joiden hyödyn koin mitättömäksi. Eläinlääkäri ei osannut kertoa, miksi juuri heidän ihmeruokansa olisi parempaa kuin se pöperö, jota jo koiralleni syötin, mutta ihmeen kaupalla onnistuin nielemään kusetuksen makuisen kiukkuni ja päättämään puhelun asiallisesti, ja vasta punaista luuria painettuani huutamaan raivosta niin, että kiitin onneani siitä, ettei siihen aikaan illasta toimistohuoneeni liepeillä ollut ainuttakaan työkaveria.

Kun illalla pääsin töistä kotiin, minua vastassa eteisen oven takana oli hyperinnokkaat whippetit, aurinkoisena sädehtivä sekarotuinen ja pilke silmäkulmassaan, häntä heiluen luokseni pölmähtänyt noutaja. Sen koko olemus oli selkeästi piristynyt ja kokeillessani sitä käsikopelolla huomasin, että kenties sen pörröisen turkin alla sen painokin oli lähtenyt kevyeeseen laskuun.

Tarkkailin noutajaa koko illan kotona ja lenkkeillessämme. Sen olemus oli nyt totta tosiaan eloisampi ja virkeämpi kuin viikkokausiin. Mietin, mikä ihme koiran elämässä on muuttunut siten, että siitä on tullut taas iloinen ja toimelias oma itsensä.

En keksinyt mitään muuta muutosta, kun sen emännän 763,37 euroa kevyemmän matkakassan ja pilalle menneet kesälomasuunnitelmat. Way to go, Into.