Kulunutta kesää ei tulla muistamaan tarmokkaana treenikesänä. Se johtuu kohdallamme kahdesta asiasta. Siitä, että hellelukemat olivat ennätykselliset, sekä siitä, että me muutimme kauemmaksi tutusta Tampereen Vinttikoiraradasta.
Niinpä Olmin treenaaminen radalla ei käynyt mielessäni, vaikka lopulta Olmi päätyikin syksyn tullen kauden päättäviin Makkarajuoksuihin Hyvinkäälle. Kyseessä on epävirallinen juoksutapahtuma, jossa vietin itse aikaani ajanottoa toimitsijakopissa opiskellen. Vaikka lemmikkini ei olekaan kulmakunnan nopein koira, olen päivään valtavan tyytyväinen.
On nimittäin silkka lottovoitto, että koira, jonka venähtäneitä varpaita hoidettiin pentuaikoina jos jonkinlaisin keinoin pystyy tänä päivänä juoksemaan sydämensä kyllyydestä. Sen kanssa on tehty paljon töitä, lukuisia harjoitteita. Motoriikkaa ja voimaa on alusta asti tuettu, vahvistettu ja hiottu. Sinnikkään työskentelyn tuloksena koira pystyy nyt nauttimaan todellisesta vinttikoiran elämästä täysipainoisesti. Esteitä pehmeällä alustalla juostaviin ratajuoksuihin osallistumiselle ei ole.
Mikä parasta, ratajuoksuissa mahdollisuudet onnettomuuksille (joita aiheuttavat puut, juurakot, kivet ja oksat) on minimoitu. Pohja on esimerkiksi metsämaastoon nähden erinomaisen turvallinen.
Sydämensä kyllyydestä vieheen perässä pinkovaa vinttikoiraa onkin ilo katsella, kun juokseminen tapahtuu suunnitellusti turvallisissa olosuhteissa. Se, että koira pinkoo sydämensä kyllyydestä lähimetsästä lähteneen rusakon perässä autotien yli ja on vähällä päätyä poliisiauton kyytiin, on kokonaan oma lukunsa, eikä ollenkaan niin miellyttävää katsella tai kokea. Paitsi tietenkin siitä näkökulmasta, että koira on yhä tällaisenkin tempauksen jälkeen vielä elossa.
”Pikkukoiran perässä” vain hintsusti poliisikyydin välttäen
Elokuun lopulla kävi nimittäin niin, että minä kadotin koirani metsässä eteen pölmähtäneen rusakon myötä. Viheltelin, huhuilin ja komensin, mutta koira oli jo kaukana (ja vilkas autotie liian lähellä).
Sain lopulta puhelun rouvalta, joka oli löytänyt omien sanojensa mukaan ”kiltin ja tottelevaisen” koiran. Koira harhaili kerrostalolähiön pihapiirissä, josta minulle soittaneen rouvan naapuri oli sen bongannut. Rouva, joka nyt oli puhelimen päässä oli kutsunut koiran luokseen ja tarjonnut sille silityksiä (mitkä ovat rusakkojen lisäksi toinen Olmin suurista heikkouksista).
Alun perin joukkio oli koirani löydettyään aikeissa soittaa poliisille. Joku heistä oli kuitenkin huomannut nimilaatan koiran kaulassa ja sen myötä he sitten tavoittivat minutkin.
Olin hetkeä aiemmin ehtinyt toimittamaan Inton ja Alpin kotiin samaiselta lenkiltä ja kipitin pitkin kylää huolesta soikeana. Kauhukuvat vilisivät silmissäni ja henkeni salpaantui aina, kun näin kaukaisuudessa kaarteeseen hidastavan auton tai muuta, mikä olisi voinut kieliä tien varressa retkottavasta elottomasta ystävästäni.
Vieraasta numerosta tullut puhelu pysäytti matkani ja sai minut vaihtamaan suuntaa. Perillä paikan päällä minua odotti hämmentynyt perhe ja kaikkensa antanut Olmi. Se oli tavoitellut rusakkoa niin tarmokkaasti, että sen jalat tuskin kantoivat enää edes sen omaa painoa.
Paikalle tullut perheenpää kertoi, että he olivat huomanneet koiran jahtaavan ”nopeasti juoksevaa pienempää koiraa.” Kerrottuani viimeisimmän havaintoni rusakosta, näytti siltä, että tapahtumaketju esiintyi heidänkin silmissään jo hieman loogisempana.
Pikkukoira oli loppujen lopuksi ollut nokkelampi kuin sitä tavoitellut whippet ja luikkinut pakosalle harhautusliikkeiden saattelemana samalla, kun oman koirani kunto alkoi loppumaan.
Kiitin ystävällistä perhettä heidän toiminnastaan ja otin uuvahtaneen urheilijan mukaani kotimatkalle. Vaikka Olmin hurja ja vaarallinen tempaus ei tuottanutkaan kanipaistia illallispöytään katselin mietteliäänä koiraa, joka tepasteli vierelläni tyytyväisenä. Päätin jatkaa tätä omatoimisesti korkattua juoksukautta hieman turvallisemmissa puitteissa vinttikoiraradalla Hyvinkäällä.
Juokseminen jatkuu turvallisesti Hyvinkäällä
Päädyimme jo seuraavalla viikolla jatkamaan juoksukautta turvalliselle, aidatulle alueelle, jossa viehe on muovia ja kulkee moottorilla. Kesän treenikausi oli jo oikeastaan lopuillaan, mutta Olmi nautti vieheen tavoittelusta suunnattomasti ja antoi treeneissä parastaan. Viehevarmuudesta ei ole epäilystäkään, oli kyseessä sitten rusakko tai muovisuikaleista valmistettu treeniväline.
Se, mitä treeneissä sen sijaan hioimme, oli koiran koppikäyttäytyminen. Lähtöjen aikana koira saattoi olla kopissa lähdön kannalta epäedullisesti, mutta onneksi harjaantuneemmat treenikaverit antoivat vinkkejä asian ratkaisemiseksi.
Loppuviimein kauden päättäneissä Makkarajuoksuissa sain ilokseni huomata, että treeni on mennyt perille. Suoritus oli kaikinpuolin oivallinen. Olmi ei ollut päivän nopein, mutta se ei ollutkaan tärkeintä. Se tavoitteli viehettä koko 350 metrin matkan tarmokkaasti, eikä koko suorituksesta voinut mitenkään päätellä sen kivikkoista historiaa.
Ensi vuonna ratatreenejä jatketaan jo varhain keväällä. Sitä ennen välissä on talvi, jonka tärkeimpinä teemoina on lihaskunnon ylläpitäminen ja kehittäminen, sekä omatoimitreenien välttely etenkin autoteiden läheisyydessä.
30