Eroon vinttikoirista

Lintukoiran tultua taloon varhain keväällä huomasin, että kaikkialla lojuvat vinttikoirat eivät enää luoneet ympärilleen tunnetta kodista. Tunsin vain epämääräisen turhauman siitä, että liika on liikaa.

En koskaan ajatellut, että päätyisin joskus tuntemaan niin. Koirat olivat olleet sydämeni asia, ykkösprioriteettini jo pikkutytöstä saakka. Siitä huolimatta tiedostan sen, kuinka vuodet sittemmin ovat saaneet minut karsimaan elämästäni turhan ja keskittymään kokemuksiin niiden laatu edellä. Kertoohan jo vanha sanontakin sen, että laatu korvaa määrän.

Pyörittelin ajatusta mielessäni pitkään ja tein henkistä surutyötä muutamien päivien ajan. Sitten päätin tarttua härkää sarvista – tämä helpottaisi pian, luopuminen kirpaisisi vain hetken.

Voisin aina palata vinttikoiriin muistoissani, elävinä mielikuvina blogin ja kaikkien ottamieni kuvien kautta. Minua hirvitti, mutta otin konkreettisen askeleen päätökseni tueksi: vinttikoirat saisivat nyt lähteä. Uskoin, että niille löytyisi hyvät kodit Facebookin kautta. Sieltä tavoittaisin juuri sellaisia rodulle vihkiytyneitä ihmisiä, joille koiristani olisi iloa vielä pitkään.

Tuumasta toimeen

Myynti-ilmoitusten tekeminen vei yllättävän paljon aikaa. Halusin, että koirat näyttävät kuvissa edustavilta. Korona-aika korosti sitä, että kauppojen täytyisi syntyä ilman fyysistä kohtaamista, kuvien ja tekstin luoman mielikuvan perusteella.

Ja kuinka ollakaan, minä onnistuin. Koirat tekivät kauppansa nopeasti, vaikka yhdenkään pohjassa ei ollut leimaa tai vuosilukua.

Yhteensä kuusi vinttikoirapatsasta tai -koriste-esinettä jatkoivat matkaansa heti seuraavalla viikolla. Kaikki löysivät hyvät, luotettavat kodit. Luotettavuudesta kertoi se, että osan postitin jo ennen, kuin rahat edes näkyivät tililläni (älkää kuitenkaan tehkö perässä).

Kotini hyllyillä ja tasoilla ei enää koreile toinen toistaan sievempiä vinttikoiria. Mutta tämän artikkelin myötä ulkoistin juuri myydyn kokoelmani blogiini hauskaksi muistoksi.

Kuinka raaskin

Kuten kerroin, laatu korvaa määrän. Keväällä pyöreitä täyttäessäni kotiini tuotiin kirjaimellisesti koiran kokoinen koira – jonkinlainen lintukoira, seisoja – joka näyttävällä olemuksellaan hallitsee nyt käytössä olevaa tilaa.

Vaikka uuden koirapatsaan olemus ei ole ihan yhtä arvokas, kuin kymmeniä vuosia vanhojen vinttikoirapatsaiden, se pääsee parempiin oikeuksiinsa kotimme yksinvaltiaana.

Se hallitsee kokonsa ansiosta tilaa niin vahvasti, etten ole vielä löytänyt sille sisustuksestani täydellistä paikkaa, mutta se löytyy vielä.

Ja rehellisyyden nimissä, täytyy myöntää, että tukeva ja kookas koristekoira ottaa Sumun alati viuhuvan hännän paremmin vastaan, kuin posliinikoirat. Olen nimittäin kauhulla odottanut niiden traagisia tuomiopäiviä ja tunnen suurta helpotusta siitä, ettei niitä kaikesta huolimatta nähty kotonani.

Täydellisesti yksinvaltiaan tittelistä ei kuitenkaan voida puhua, vaikka vinttikoirat löysivätkin nopeasti uudet kodit.

Tilassa jäyhänä jököttävä harmaa koirapatsas jakaa kuitenkin edelleen tilan oikeiden koirien kanssa. Yhden seisojan, sekä sellaisten vinttikoirien kanssa, joista en ihan heti ole luopumassa, vaikka ne tuntuvatkin lojuvan miltei kaikkialla.

59