Tarhakoirasta kotikoiraksi – valjakkokoira Sumun toinen viikko lemmikkinä (ja mitä sitten tapahtui)

Tarhakoirana eläneen, mutta kotikoiraksi opettelevan Sumun koejakson toinen (ja samalla viimeinen) viikko toi mukanaan uusia haasteita. Jatkoimme alkuviikkoa lomitushommissa omakotitalossa, kunnes ystäväni kotiin paluun myötä muutimme takaisin omaan kotiin.

Varsin nurinkurista olikin, että paikka, jota minä kutsuin kodikseni oli Sumulle taas uusi vieras sijainti. Helppo elämä tilavassa omakotitalossa jäi taakse, eikä toisen koeviikkojaksonsa aloittanutta ulkokoiraa säästelty taaskaan uusilta koettelemuksilta.

Omakotitalon elämään hyvin mukautunut Sumu joutui kyselemättä ottamaan vastaan rivitaloasunnon jäykkyyden. Huoleton ulkoilu isolla pihalla oli taakse jäänyttä elämää; rivitalon etuovesta lähdettäessä kyseeseen tuli vain säännön mukainen, hillitty siirtymä jalkakäytävälle remmin lyhyellä tuntumalla. Vapaata ulkoilua ei ylipäätään ollut enää tarjolla aivan pihapiirin tuntumassa, joten kontrasti edelliseen viikkoon oli suuri.

Mietin kuumeisesti, kuinka urheilukoiran uran taakseen jättänyt tarhakoira oppisi säätelemään energiaansa rivitalokodin raameihin. En epäillyt, etteikö edessä olisi meille molemmille jopa kohtuuttomalta tuntuva viikko täynnä kasvukipuja.

Koska rivitaloasuntoni kaikista ikkunoista näkyy suoraan kävelytielle (josta kulkevat lukuisia kertoja päivässä niin pyöräilijät, koirakot kuin jopa itsekseen ulkoilevat kissatkin) koin, että asuntoni haasteellinen sijainti voisi lopulta koitua esteeksi kauppakirjojen allekirjoittamiselle. Koirien kannalta melko haastavallakin sijainnilla oleva rivitalokoti oli totta totisesti viimeinen tulikoe, jonka myötä Sumun täytyi osoittaa voisinko edes harkita sen kauppakirjojen allekirjoittamista.

Vaikka moniin koirien käyttäytymismalleihin pystytään vaikuttamaan koulutuksen avulla, se voi tilanteissa, joissa koiran kierrokset nousevat sekunnin sadasosassa holtittomalle tasolle, olla erittäin vaativaa ja tuskastuttavan pitkäjänteistä puuhaa. Erityisen haasteellista koulutus on, jos koiran luomat hankalat tai ei-toivotut tilanteet tapahtuvat esimerkiksi nimenomisesti ihmisväen poissaollessa.

Tästä syystä vaivuin rivitaloon siirryttyämme syvään, mietteliääseen hiljaisuuteen tarkkailemaan, mitä uudet tilanteet toisiviat tullessaan. Se, pystyisikö Sumu suhtautumaan vilkkaisiin ikkunanäkymiin ja kaikkiin uusiin ärsykkeisiin kohtuullisen maltillisesti osoittautui ratkaisevaksi kysymykseksi jatkon kannalta.

Aamujen vaihtuessa iltoihin yksi asia kävi yhä varmemmaksi. Uudet kuviot eivät mitenkään tuntuneet vaivaavan Sumua. Se vaikutti yhtä tyytyväiseltä, olipa sen sijaintina sitten rauhaisa omakotitalo tai hieman vilkkaamman tien varressa nököttävä rivitalokaksio. Olin vakuuttunut. Tuon koiran minä haluan.

Kuinkas sitten kävikään?

Kun arkiviikko kääntyi lopuilleen huomasin, että whippetpojat Olmi ja Alpi olivat tavattoman kiinnostuneita siitä, mitä Sumun hännän alta oikein löytyi. Jo aiemmin viikolla ilmennyt kiinnostus nousi uusiin ulottuvuuksiin ja pienen tiputteluvuodon myötä ymmärsin, että leikkaamaton narttukoira oli aloittanut juoksunsa.

Aluksi riitti, että Sumu kulki mukanani töissä poikien vetäessä henkeä kaksin työpäivieni ajan. Viikonlopun koittaessa olin kuitenkin jo täysin vakuuttunut siitä, että kastroimaton Alpi tulisi toimittaa muualle mieluusti viipyilemättä, ja niin myös kävi.

Myös Sumun kasvattaja ja virallinen omistaja tarjoutui pitämään narttua sen juoksujen ajan. Olin hyvilläni siitä, että minulle tarjoutui mahdollisuus jatkaa elämää poikakoirieni kanssa ja palata asiaan sitten juoksujen jälkeen, mutta…

Kun katsoin Sumun puuhakkaan iloista olemusta, jota korosti sen alati heiluva piiskahäntä, en voinut enää antaa ajatukselle sijaa. En voisi lähettää lemmikiksi täydellisesti sopeutunutta koiran takaisin ulkokoiran maailmaan, jonka se oli niin onnistuneesti karistanut taakseen. Koira oli juuri alkanut rentoutumaan seurassani ja halusin, että alati syvenevä luottamus-suhteemme voisi jatkaa kehittymistään.

Vaikka kyseessä olisi ollut vain yksi näennäisen pieni hoitojakso koin, että koiraa ei kannattaisi (etenkään tässä vaiheessa) pompotella kotikoiran roolista takaisin tarhakoiran rooliin ja sitten vielä kertaalleen kotikoiran rooliin. Se olisi täysin turhaa. Sellaisessa siirtymässä ei olisi kyse pelkästään olosuhteista, vaan myös koiralle osoitetuista vaatimuksista käyttäytymisen suhteen. Selkeyden vuoksi halusin pitää Sumun luonani ja tuuppasin laumamme mutkattomimman jäsenen hoitopaikkaan.

Keskiviikkona siitä tuli virallista. Vaikka kauppakirjoja ei ole vielä allekirjoitettu, koira saa kirjallisen sopimuksen myötä jäädä laumamme rakastetuksi jäseneksi.

Oloni on huojentunut. Enää nurkissa ei pyöri kotikoiran elämää opetteleva tarhakoira, vaan meidän Sumu.

46

Ulkotarhassa ikänsä asunut valjakkokoira aloitti koejakson meillä

Maailma on ihmeellinen paikka. Olin juuri edellisessä artikkelissani kirjoittanut, kuinka nyt keskittyisin nuorien vinttikoirieni kasvun tukemiseen, koska en ainakaan jaksaisi hankkia kolmatta koiraa. Sopivan rodun, kasvattajan, yhdistelmän ja pennun etsiminen, hankkiminen ja kouluttaminen tuntui liian vaivalloiselta projektilta juuri, kun olin reippaan neljän vuoden sisällä kasvattanut kahdesta pennusta kunnollisen koirakansalaisen – ja sitten lyhyen ajan sisällä menettänyt riipivällä tavalla kaksi parhaassa iässä olevaa rakastettua nelijalkaista ystävää.

Vaikka ajatus koiran hankinnasta tuntui luotaantyöntävältä, sydämessäni kaihersi. Orpo tunne ei jättänyt minua rauhaan ja metsässä vaeltaessani tunsin, kuinka puiden oksilta roikkui kaipaus.

Kaipasin sitä elämää, jota elin vuosi sitten näihin samoihin aikoihin. Neljää koiraa, Elnaa ja Intoa. En sitä, että minulla on paljon koiria, hiekkaa lattialla ja krooninen rahapula, vaan sitä, mitä Into ja Elna minulle olivat, mitä ne minulle edustivat.

Elna oli täydellinen, pikkuveljilleen rakastava ja topakka isosisko. Se sai Olmista ja Alpista aina niiden parhaat puolet esille. Into toi laumadynamiikkaan uskomattoman paljon ja luulen, etten tietyllä tapaa tule koskaan toipumaan sen kuolemasta – tai ainakaan hyvin pitkään aikaan.

Tuntuu, kuin Inton kuoleman myötä Olmi ja Alpi olisivat tippuneet kanssani samaan kuiluun. Lopulta meistä kukaan ei enää tuntunut tietävän, miten löytäisimme uudelleen asiat, joista meillä oli tapana nauttia. Aamukasteen metsässä. Hämähäkin seitit, joilla auringon säteet leikittelivät. Metsän tuoksun ja korkeiden mäntyjen hiljaisen viisauden. Miten orvoksi me jäimmekään Inton kuoleman jälkeen.

Kyllä se siitä

Yritimme totutella tilanteeseen. Tällaista tämä nyt on. Mutta sen sijaan, että olisin päivä päivältä toipunut menetyksestäni, tuntui, että ajelehdin vain kauemmaksi rannasta.

Ihmiset lähelläni koittivat rohkaista, että nyt voin mennä ja tulla whippettien kanssa ja kaikki on paljon helpompaa. Mutta todellisuudessa mikään ei tuntunut helpommalta — ainoastaan orvommalta. Orvommalta siitäkin huolimatta, että yritin täyttää elämäni uusilla asioilla: uusilla ihmisillä ja uusilla harrastuksilla, rutiineilla ja arjella uudella paikkakunnalla. Mikään ei kuitenkaan tuonut takaisin sitä oloa, joka minulla oli silloin, kuin rauhoitumme koko lauman kanssa omaan pesäkotiimme pitkän päivän päätteeksi. Sitä kutsutaan onneksi.

Tilalle jäi vain kaipaus. Kaksi jäljelle jäänyttä nuorta koiraa oli ajanut minut mottiin: ei pentua voisi hankkia nuorukaisten jalkoihin (eikä rikkinäisellä sydämellä koskaan kasvatettaisi koiran versoa).

Kuinkas sitten kävikään?

Selasin puoleen yöhön kotia etsivien aikuisten koirien palstoja, joita tutkiessani tulin vain entistä surullisemmaksi. Lisää hukattuja olentoja vailla päämäärää.

Pakkomielteeni kodittomien koirien palstoja kohtaan oli sammumaton siitäkin huolimatta, etten edes halunnut ajatella uuden laumakokoonpanon rakentamista. Tiesin, etteivät asiat koskaan palaisi ennalleen, eikä mikään toisi Elnaa ja Intoa takaisin. Niiden taakseen jättämät saappaat olivat liian suuret yhdellekään kotia kaipaavalle raasulaiselle.

Vaan erään kerran mekaanisesti puhelimen näyttöä väsymättömänä rullaava peukalo lopetti työnsä ja pysäytti kuvaruudun hyvin jäsennellyn ilmoituksen kohdalle. Se oli merkillistä, koska ruudulla kerrottiin nuoresta ruskeasta valjakkokoirasta, joka oli ikäluokaltaan jotain Olmin ja Alpin välimaastosta – siis ehdoton nou nou.

Seuraavana päivänä toimistolla – työpäivää lopetellessani – etsin ilmoituksen jälleen käsiini. Kirjoitin ilmoituksen jättäneelle valjakkoharrastajalle viestin, jossa kerroin lyhyesti itsestäni, historiastani ja siitä, millaisia toiveita minulla olisi, jos joskus vielä hankkisin koiran. Kerroin, että ilmoituksessa mainittu narttu oli tarpeisiini turhan nuori, mutta jos eteen koskaan sattuisi muita vastaavia, ehkä reilusti vanhempia koiria, minuun voisi ottaa yhteyttä. Ilmoitukseni ei vanhene.

Alle tunnin kuluttua minulla oli vastaus. ”Kyllä täältä sinulle koira löytyy. Vähennän koiramäärää tänä keväänä, sinun lienee parasta tulla itse katsomaan. Sovittelen pareja sitten, kun tapaan ihmiset ja heidän koiransa.”

Tarhakoirasta kotikoiraksi — kannattaako tähän edes ryhtyä?

En joutunut elämään jännityksessä kauaakaan, sillä perjantaisessa viestinvaihdossamme sovimme tapaamisen jo sunnuntaille.

Olin paikalla sovittuna ajankohtana sovittuun aikaan ja koiratarhat – sekä valjakolliset koiria tavattuani – lähdimme yhdessä lenkille; minä, koirani sekä 6-vuotias eurohoundnarttu kasvattajansa kanssa.

Pienellä kolmen kilometrin kävelyllä minulle aukeni kokonaan uusi maailma, sillä valjakkourheilu oli minulle entuudestaan vieras, mutta hyvinkin kiehtova laji. Riitta kertoi, että näennäisesti risteytyskoirina syntyvät valjakkokoirat ovat kuitenkin huolella suunnitelluista yhdistelmistä, joista pentue kasvatetaan aikuisiksi ennen varsinaista koirien valikointia tai karsimista. Näissä yhdistelmissä jalostustavoitteiden pääpainona ovat aina suorituskyky ja sitä tukeva terveys, rakenne ja luonne.

Sumu, jota Riitta minulle kaavaili, oli juossut kuuden koiran sprinttivaljakon johtajana. Se oli Riitan ohjastaessa johdattanut valjakon onnistuneesti hakemaan EM-kultaa Norjasta, PM-kultaa Ruotsista, MM-hopeaa Saksasta, World-cupin voiton Venäjältä ja jokusen Suomen mestaruuden.

Sain kuulla, että johtajakoiralta vaaditaan paitsi itseluottamusta, myös kykyä itsenäiseen työskentelyyn ja nopeiden ratkaisujen tekemiseen. Näillä koirilla toiminta- ja ratkaisukyky tulee jo syvältä perimästä, eikä sitä puuttunut myöskään menestyksekkään uran taakseen jättäneeltä Sumulta, jonka oli tarkoitus aloittaa hyvin ansaitut eläkepäivänsä. ”Ansioikkaan uran jälkeen muutto kotikoiriksi ja huomion keskipisteeksi on parasta, mitä voin antaa entisille kisakoirilleni. Ne ovat sen ansainneet.” Riitta summasi.

Lenkin ja kiinnostavan kahvituokion jälkeen olin kenties enemmän hämmennyksissä kuin paria tuntia aiemmin koiratarhoille saavuttuani. Olin kuvitellut, että pystyisin helposti sulkemaan valjakossa juosseet tarhakoirat mielestäni nopean pikapiipahduksen jälkeen, mutta sen sijaan näin iloisessa ja reippaassa Sumussa valtavasti potentiaalia.

Mutkaton, mutta riittävän ohjaajapehmeä Sumu teki ensivaikutelmallaan ja ominaisuuksillaan minuun suuren vaikutuksen. Vaan päätöksen edessä painoi silti vielä muutakin: aikuisen koiran kohdalla myös koiran menneisyydellä ja kokemuspohjalla on suuri merkitys sen suhteen, miltä tulevaisuus koiran kanssa näyttäisi ja siksi suhtauduin vieraaseen tarhakoiraan sitoutumiseen äärettömän skeptisesti.

Sumu ei ollut koskaan viettänyt tavanomaista kotikoiran elämää, vaan se oli elänyt ikänsä ulkona tarhassa muiden koirien kanssa. En osannut ollenkaan arvella, voisiko tällaisista lähtökohdista rakentaa hienosti vuorovaikutteisen koiran ja ihmisen välisen luottamussuhteen siten, että tulevaisuudessa me molemmat voisimme olla onnellisia.

Koska olin samaan aikaan hyvin vaikuttunut koiran ominaisuuksista, mutta myös epäilevällä kannalla sen historian vuoksi, päädyimme ratkaisuun, jonka myötä Sumu lähti mukaani kahden viikon koejaksolle. Uskon, että sinä aikana näen, miten koira lähtee vastaanottamaan sille tarjottua elämäntapaa, jossa on valtava kontrasti eloon tarhassa valjakkokoirien kanssa.Toivottakaa meille onnea!

39

Toivepostaus: WHIPPET Q&A (osa 3)

On toistaiseksi viimeisen Q&A -postauksen aika! Kysymyksiä tuli lopulta niin paljon, ettei kaikkia aiheita vielä tämänkään postauksen myötä ole ehditty käymään läpi.

Kolmeen artikkeliin tiivistyneet kysymykset ovat kuitenkin niitä, joiden aihepiireistä tuli kaikkein eniten tiedusteluja. Voit halutessasi lukea ensimmäisen osan tämän linkin takaa ja toisen osan tämän linkin takaa. Ehkäpä ennemmin tai myöhemmin innostun jatkamaan sarjaa, sillä omat kokemukseni whippeteistä selkeästi herättivät paljon uteliaisuutta!

Muistahan, että voit aina kaivautua Whippet-Harrastajat ry:n sivuille tai Facebookin Whippet Suomi -ryhmään etsimään lisätietoja rodusta.

Tällä kertaa pureudumme näöllä metsästävän koiran ulkoiluttamiseen. Haluan yhä korostaa, että vastauksissa ei esitellä absoluuttista totuutta tai rotuyhdistyksen virallista kantaa. Kyseessä on erään aivan tavallisen koiranomistajan näkökulmia ja ajatuksia aiheen tiimoilta.

Oletko opettanut vapaanaolon erikseen?

Kyllä! Olen opettanut hihnoitta ulkoilun kaikille koirilleni rodusta riippumatta. Harjoittelu on aloitettu heti pennun muutettua luokseni, eli koiran ollessa noin 8 viikkoa vanha.

Koen, että asian suhteen pääsee helpoimmalla, kun vapaana ulkoilun ja siihen liittyvät normit ottaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa osaksi päivittäistä arkea. Tällöin koira alkaa pitämään vapaana ulkoilua ja siihen liittyviä nyansseja, kuten luoksetuloa ja uudelleen kytkemistä arkisina asioina.

Olen ladannut aikoinaan Facebookkiin videon, josta voit katsoa, minkälaista tunnelmaa suosin koiria vapaana ulkoiluttaessani. Haluan, että koirat kulkevat lähelläni ja ovat kuulolla, vaikka ne saavatkin samalla touhuta omiaan, kuten videolla maastoa tutkiva pentu-Alpi osoittaa.

Olen tehnyt vapaanaoloharjoituksia sekä kahden kesken pennun kanssa, että myös osana lauman kanssa ulkoilua. Lauman kanssa ulkoillessa pienellä koiranpennulla on usein suurempi kynnys poistua porukasta. Toki poikkeus vahvistaa säännön  kuten naapurin olohuoneeseen vilistänyt Alpi pentuna opetti. Onneksi myrtyneen naapurin suhtautuminen pentuun ei ollut koiraa kohtaan palkitseva, joten pienestä kömmähdyksestä huolimatta Alpi on tänä päivänä varsin luotettava vapaanaulkoilija.

Hallittujen arkiulkoilujen lisäksi whippetit pääsevät myös ns. rallaamaan, mikä tarkoittaa erikseen laakealle alueelle hakeutumista ja siellä koirien juoksuttamista. Usein tavalliset metsäolosuhteet eivät tarjoa tällaiselle rallailulle kovin hyviä mahdollisuuksia; näkyvyys eläinten ja muiden ulkoilijoiden suhteen ei ole kovinkaan optimaalinen. Hallitusti lähellä kulkeva koira on helpompi saattaa myös vieraiden koirakkojen ohi, toisin kuin metrien päässä hurvitteleva kiihtynyt villiäinen.

Lähteväkö whippetit kun näkevät jäniksen?

Olmin vastaus on ”kyllä!”, Alpin vastaus on ”jos huvittaa” ja Jennan vastaus on; ”asia ei ole niin mustavalkoinen.

Olmi lähtee mieluusti jänisten perään, mutta pystyn vaikuttamaan siihen jonkin verran. Ensimmäiset 2 vuotta sen kanssa kävivät vaivatta ja pidin sitä varsin luotettavana vapaana ulkoilijana. Pikkuhiljaa se alkoi saamaan toistuvista viehe- ja ratatreeneistä yhä enemmän itsevarmuutta saaliin tavoittelun suhteen sen aina lopulta saavuttaessa tavoittelemansa saaliin.

Lopulta sen usko omiin kykyihinsä oli valtaisa. Vapaana ulkoillessaan se pääsi selkäni takana livahtamaan riistan perään ilman, että tuskin huomasin. Se uskoi saavuttavansa tavoittelemansa missä tahansa, joten sen kynnys omille reissuille lähtemiselle madaltui. Itse saaliin tavoittelu tuntui olevan sille itsessään niin palkitsevaa, ettei lopulta mikään mahti katkaissut sekunnin murto-osassa käynnistynyttä tahtotilaa. Ja niin paketti ikään kuin levähti käsiini riippumatta siitä, päätyikö koiran irtiotot metsässä sen eduksi vai eivät. Koira sai niin paljon mielihyvää pelkästä saaliin tavoittelusta, että sille kannattavinta oli lähteä jänismetsälle; oli lopputulemana viehetreeneistä tuttu tapporavistus tai ei.

Kun Olmilla oli takanaan muutamia (sille itselleen palkitsevia) kokemuksia tällaisista ei-toivotuista reissuista, tuli sen irtipitämisestä huomattavasti hankalampaa ja riskialttiimpaa.

Nykyisin se ei tarvitse näköärsykettä ollenkaan. Tuore, ilmavainulla nostettava haju riittää siihen, että se on valmis ampaisemaan omille teilleen. Jos huomaan sen aikeet silloin, kun se hakee hajun suuntaa, pystyn pysäyttämään ja kytkemään sen. Mutta jos se jo tietää mistä suunnasta haju tulee, en välttämättä pysty enää vaikuttamaan siihen ollenkaan. Silloin kutsuhuuto, kieltosana tai namipussin rapistelu kaikuvat kuuroille korville.

Ennen kahden vuoden ikää sain sen vielä täydestä vauhdista kääntymään takaisin, mutta viehetreenit ovat tehneet tehtävänsä. Olmilla on syvä palo ja usko siihen, että se pystyy lopulta tavoittamaan havittelemansa saaliin.

Sikäli minulla on kaksi täysin ääripäiden vinttikoiraa. Alpi ei lähde saaliin perään. Jos sen kohdalle osuu erityisen herkullinen tilanne (jossa Olmi toimii vielä yllykkeenä), se saattaa käydä ajamassa linnun tai riistan liikkeelle. Mutta Alpi ei näe tarpeelliseksi tavoitella niitä sen pidempään. Olmi sen sijaan saattaa viipyä reissuillaan huolestuttavan pitkään.

Molemmat koirat taitavat luoksetulon tilanteissa, joissa vietti ei vie.

Miten olet opettanut whippettisi tulemaan luokse esim. jos näkevät jäniksen?

Luoksetuloa voi olla turhanpäiväistä vaatia, jos tilanne koiran kanssa on sellainen, jollaisen olen kuvaillut edeltävässä kappaleessa yllä. Luoksetulokutsu voi olla viisaampaa jättää sellaisille hetkille, jolloin on kohtuullista vaatia koiralta sen täydellinen suorittaminen.

Vinttikoiran kanssa ulkoillessa tärkeintä tuntuu olevan riistaeläinten välttely ja koiran kytkeminen ennen, kuin se saa haju- tai näköärsykkeen riistasta. Muutaman vuoden kokemuksella olen oppinut, että aamu- ja iltahämärissä on todennäköisintä törmätä riistaan. Sen sijaan keskellä päivää näihin eläimiin törmääminen on epätodennäköisintä (joskin mahdollista). Whippettien aamu-unisuus koituukin tässä mielessä koiranomistajan onneksi. Jos whippetit saavat päättää, ne kaivautuvat yöuniltaan vällyjen välistä vasta lähempänä puolta päivää.

Jos whippet sattuu olemaan tyypiltään kuten Alpi, sen luoksetulon vahvistaminen haastavissa olosuhteissa käy kuten minkä tahansa muunkin koiran luoksetulon vahvistaminen; koira tarvitsee saatavilleen jotain sellaista, minkä se arvoittaa riistan (tai muun häiriön) yläpuolelle. Alpin tapauksessa esimerkiksi hihkuva ihminen, rapiseva muovipussi ja herkullinen loppupalkka voivat hyvinkin arvoittua korkeammalle, kuin vaivalloinen ja kaukana siintävä saaliseläin. Mutta kun kyseessä on Olmi, ja jänis ilmestyy näköpiiriin…

Niin peli on menetetty. Olmi tulee reissuiltaan sitten, kun ehtii. Kerroin jo yllä, ettei siihen voi vaikuttaa, jos se on ehtinyt lähtemään. Se menee tilaan, jossa se pystyy uhkarohkeasti juoksemaan vaikkapa autotien lävitse; koira tuskin välittäisi, vaikka sen pitäisi juosta elefanttilauman tai palavan talon läpi. Luulen, että vaikka jahdissa oleva vinttikoira päätyisi auton töytäisemäksi, se pyrkisi ensisijaisesti jatkamaan jahtiaan vaurioista huolimatta. Tämä kertoo aika paljon siitä, miten tämän tyyppiset koirat toimivat. Ja vastaa varmaan osaltaan kysymykseen siitä, miksi herkkupussin rapistelu ei auta. Sellaisessa tilassa koiralle ei ole muuta, kuin riista.

Onnekseni Olmi on kuitenkin osaltaan varsinainen mammanpoika. Heti kun se on saanut ”tehtävänsä suoritettua” se pyrkii palaamaan luokseni, eikä kiihkeästi etsi jotain uutta ja mielenkiintoista. Empiiriset tutkimukset osoittavat, että se on nenätyöskentelyssään niin lahjakas, että se haistaa paitsi piilottelevan riistan, myös sijaintini.

Se on lähtenyt omille reissuilleen vierailla paikkakunnilla, vieraissa metsissä. Ja vaikka olen sen poissa ollessa edennyt jopa kilometrejä tai mennyt odottamaan sitä sisälle rakennukseen, se on aina lopulta tavoittanut minut. Joskus on toki käynyt niinkin, että se on pysäytetty, eikä ole siksi päässyt takaisin luokseni.

Koen tämän perustuvan tehtyyn kasvatustyöhön ja juuri tämän yksilön optimaalisesti hyödynnettyihin luonteenpiirteisiin. Pystyn luottamaan siihen, että jos koira ei ole joutunut onnettomuuteen, se kyllä palaa takaisin. Siksi onkin erityisen ahdistavaa, jos koira on pidempään poissa. Pahin pelkoni on, että se päätyy auton alle, tippuu kaivoon tai joutuu muuten kiipeliin viettinsä johdattamana.

En usko, että mikään yksittäinen herkku- tai lelupalkka tuo yksin mukanaan sellaista mahtia, jolla vietikkään vinttikoiran voisi opettaa työskentelemään ihmisen eduksi myös tilanteissa, joissa sillä on mahdollisuus hakea valtavaa hyvänolontunnetta sen viettityöskentelyn kautta.

Se, että Olmi saattaa lähteä kesken lenkin tuntuu enemmän kuin harmilliselta; teen tietoisen riskin aina, kun irrotan siltä hihnan.

Olmi on nopeasti syttyvä, upean vietin omaava koira. En koe, että minun pitäisi torua sitä jostain, mitä kuitenkin edellytän siltä treeni- ja kisatilanteissa. Toki tällainen vietti rajoittaa ulkoilua siten, että useimmissa paikoissa koira on pidettävä kytkettynä. Tarkoituksenani kun ei ole saattaa koiraa vaaratilanteisiin tai häiriköidä metsäneläinten rauhaa.

Tällaiselle koiralle ihanteellisimpia vapaanaulkoilupaikkoja ovat oman kokemukseni mukaan hiekkamontut, joilta työkoneet ovat karkottaneet eläimet. Siellä vietikäskin koira voi keskittyä puhtaasti juoksemiseen – ei saaliin tavoitteluun – sekä koirakavereiden kanssa kommunikointiin ja leikkimiseen.

Ideaalimaailmassa Olmi osaisi hillitä itsensä metsässä tai pelloilla eteen osuvissa tilanteissa. Tulee kuitenkin ymmärtää, että kyseessä on yksilö, jonka syttymiseen riittää parhaassa tapauksessa jopa tuulen liikuttamat kuivat lehdet. Koira on samalla sekunnilla valmis jahtiin.

Olmi on paitsi vietikäs, myös nopeasti asioita toisiinsa ketjuttava taituri. Sen silmiin syttyy ratatreeneistä tuttu palo silloinkin, kun se taajamassa ulkoillessaan kuulee moottorivieheen ääntä muistuttavan moottorisahan äänen. Se kuikuilee uteliaana ympärilleen myös silloin, kun meidät ohittaa mönkijä, jollaisia treeni- ja kisatilanteissa usein liikkuu.

Onko whippet muita rotuja onnettomusalttiimpi?

On. Kun kevyt runko, jota pohjavilla ja paksu karvapeite ei ollenkaan suojaa (koska niitä ei ole), yhdistetään valtavaan kiihtymis- ja tilannenopeuteen koen, että riski onnettomuuksiin on selkeästi todennäköisempi, kuin muiden roturyhmien edustajilla. Lähtökohtaisesti kaikki muihin roturyhmiin kuuluvat koirat edustavat karvapeitteisiä ja pehmeäliikkeisempiä koiria.

Hurjista lähtökohdista huolimatta koen, että moni whippet tuntuu olevan tavattoman onnekas. Niiden kehot taipuvat aina toisinaan uskomattomiin suorituksiin ja yllättävän usein hurjiltakin näyttävistä tilanteista selvitään pelkällä säikähdyksellä.

28