Elnan aivoitukset

18092014_1512

Jostain syystä maanantai on tarttunut minuun kuin purkka hiuksiin, eikä siitä tunnu pääsevän millään eroon – vaikka nyt on jo tiistai-ilta! Surkeat sattumukset seuraavat minua toinen toistensa perään, eikä harmeille tunnu näkyvän loppua. Elämäni alkaa saamaan jo koomisia piirteitä, eivätkä koiratkaan ole viime aikoina suoneet kovin lämpimiä vastaanottoja jälleen pitkiksi venyneiden työpäivien jälkeen.

Kun tulin tänään töistä kotiin, olohuoneen lattialla odotti ruukustaan irroitettu anopinkieli. Hämmentävää. Meidän koirat ovat kilttejä, eivätkä ikinä tee mitään pahaa. Hämmentävää tässä on se, että kanit, jotka sen sijaan tekevät paljon pahaa, viettävät päivänsä lukittuina kaltereiden taakse ja skotlanninterrieri Remu, joka sekään ei aina ole kaikista pulmusista puhtain, ei suinkaan ylety repimään anopinkieliä ruukuistaan.

Jää siis kaksi vaihtoehtoa: yksi punertavan oranssi, verrattain laiska luppakorva ja yksi kirjavan raidallinen, erittäin toimelias ja aikaansaavaa neitikoira.

Molemmat ovat syyttömiä kunnes toisin todistetaan, mutta minulla on epäilykseni. Minua epäilyttää myös eräs toinen asia: Elnan mielenterveys. Ajelin taannoin Lempäälästä kotia kohti, kun keponi soitti minulle järkyttyneenä. Hän kertoi, että oli juuri saapunut töistä kotiin ihmetellen heti eteisessä, miksi vastassa oli kolmen koiran sijasta vain kaksi: Remu ja Into. Tättähääräksi tituleerattu ikiliikkuja Elna oli puuttunut tervetuliaiskomiteasta kokonaan, mikä ei nyt tietenkään ole ihan normaalia.

Kepo oli riisunut kenkänsä ja huhuillut puuttuvaa koiraa, mutta sitä ei kuulunut. Sen sijaan eteiskäytävän päässä olevasta peilikaapista oli kuulunut liikehdintää, ja kun kepo avasi raollaan olevan peilikaapin oven, oli vastassa täysin odottamaton näky.

Elna seisoi peilikaapin syvimmässä ja pimeimmässä nurkassa onnettoman näköisenä pystymättä liikkumaan. Se oli kietoutunut kaulastaan henkarista roikkuvien lasketteluhousujen henkseleihin niin tiukasti, että se vaivoin pystyi hengittämään.

Se oli ilahtunut nähdessään kepon, mutta ei päässyt itse pinteenstä – täyteen talvi-, kesä-, kevät- ja syksytakkeja ahdettu peilikaappi piti henkarista roikkuvat lasketteluhousuni niin jämptisti paikoillaan, että niihin takertunut koira ei voinut liikkua enää mihinkään suuntaan.

Kun keponi oli ryhtynyt pelastushommiin, hän sanoi, että lasketteluhousujen henkselit olivat niin tiukasti koiran kaulan ympärillä, että se vastasi hiuksiin tiukasti sidottua ponihäntää – jos koira olisi joutunut olemaan kaapissa vielä paljonkin pidempään, se olisi saattanut vaikka kuristua kuoliaaksi!

Tiedostan tarinan vakavan ja surullisen puolen, mutta onhan se nyt ennen kaikkea koominen. Olisi ollut hirveää (ja täysin mahdollista) löytää koira kuristuneena vaatekaapista, mutta toisaalta lasketteluhousujen henkseleihin hirttäytyminen on Elnan näköinen tapa jättää maallinen vaellus – niin karmeaa, kuin se ajatuksena onkin. Elnalla on aina ollut vähän omintakeinen tyyli hoitaa asioita ja tehdä juttuja.

Sitä, miksi Elna on sujahtanut raollaan olleen täyteen ahdetun takkikaapin perimmäiseen nurkkaan, tarina ei kerro. Sen tarina kertoo, että koira vältteli koko illan kaapin läheisyyttä – niin ahdistavaksi sen olo oli käynyt, että sillä meni monta tuntia palautua henkseleiden hyökkäykseltä.

Minä tarkastin vielä kotiin päästyäni takkikaapin annin – mikään takeista ei ollut niellyt taskuihinsa vanhoja koulutusnameja, jotka olisivat vienolla tuoksullaan voineet houkutella koiran tunkeutumaan takkien ja ulkoiluvaatteiden sekaan.

18092014_1503

0

Kesäkausi korkattu!

Meidän hurjat, eli Roina Puniini ja morsiamensa Nuppu-pupu aloittivat kesäkautensa huhtikuun lopulla! Aurinko lämmitti jo silloin niin ihanasti, että kanit pääsivät kurvaamaan iloloikka -ralliaan ulkotarhaansa pihan nurkalle. Yöt pariskunta viettää vielä sisällä, mutta auringon säteiden lämmittäessä rouva ja herra kaniini nauttivat pihamaalla sijaitsevasta kesäkodistaan.

Muutamina viime päivinä on ollut niin koleaa, tuulista ja tänään jopa sateista, että kanit ovat joutuneet närkästyneinä viettämään päivänsä sisähäkissään. Kasvit ehkä nauttivat pienestä kevätsateesta kesän kynnyksellä, mutta kanit eivät!

Koiratkin aloittivat kesän. Into ja Elna ovat uiskennelleet tyytyväisinä lenkeillä vastaan tulleissa ojissa, soissa, lammikoissa ja näiden välimuodoissa ja kävipä Into uimassa rinksan jopa Vanajavedessä Hämeen linnan kupeessa.
Noin muuten koirat ovat saaneet nauttia pihalla aamusta iltaan vietetyistä päivistä, kun itse olen ollut pihatöiden kimpussa. Elnalla on niin kova vahti- ja saalistusvietti, että se saa lojua pitkässä liinassa siinä missä muut koirat saavat viipottaa pitkin pihaa ilman hihnoja. Pihamme on aitaamaton ja vastapäätä kotiamme asuu vuokraisäntäni kissansa kera. Lisäksi moni koiranulkoiluttaja oikaisee pihamme läpi ja olisi sääli, jos Elna juoksisi itseään isomman koiran suuhun – se kun on aika rämäpäinen kaahottaja. Valvovan silmän alla Elnakin saa ulkoilla pihassamme vapaana, mutta minun keskittyessäni kukkapenkkiin on turvallisempaa antaa Elnan nauttia auringosta köytettynä puuhun…

Myös kesän ensimmäinen mätsäri on korkattu, joskaan ei osallistujina vaan ihan vaan turisteina kolmikon kanssa Turengissa. Omat koirani eivät olleet kehäkuntoisia, mutta osallistuminen olisi ollut mielenkiintoista, sillä isojen koirien tuomarina toimi Tapio Eerola ja sekarotuisilla Kaija Eerola. Vaikkei nyt saatukkaan arviota siitä, miten hommat pelittää meillä (tällä hetkellä lähiverkkoyhteys koiriin on nurin…) niin eipä reissu turhaksikaan jäänyt. Elnan ja Remun kanssa seisoskeltiin keskellä hälinää ihmetellen ihmis- ja koiravilinää (Remu on muuten harvinaisen lunki jätkä, ei provosoidu sitten mistään!) ja se mikä Remua tuntui eniten kiinnostavan, ei suinkaan ollut ympärillä häärivät ihmiset koirineen, vaan kaukana takanamme melskaavat lapset, joita Remu tarkkaili kiinnostuneen oloisena. Supervahtikoiraminähaluanollaäänessä -Elnalle kokemus oli kultaakin kalliimpi ja ajattelin pyhittää jatkossakin mätsäreitä Elnan koulutukselle. Ja Inton myös! Intokin pääsi tuijottamaan sekamelskaa lähietäisyydeltä ja hetken ihmeteltyämme kävin kaivamassa autosta valmiiksi pilkkomani nakit. Hyödynsimme ihmis- ja koirapaljouden ottamalla hieman etäämmällä seuraamista ja paikallaoloa, jota jäimme vahvistamaan vielä tapahtuman jälkeen hyvin hajustetulle kentälle järjestäjien vielä purkaessa kehänauhoja ympäriltämme. Koira toimi hienosti häiriöistä huolimatta! Nyt täytyy jatkossakin vaan muistaa nostaa kriteereitä ja vaatia, vaatia, vaatia. Ongelmani on, että päästän koiran usein ihan liian helpolla…

Remusta on tullut meidän pihan vahtimestari! Se kulkee tärkeänä mukanani vein sitten kaneja ulkotarhaan tai siistin pihaa talven jäljiltä. Vuosi sitten tullessaan se taisi vierastaa uutta ympäristöään sen verran, että antoi itsestään hiljaisen ja etäisen vaikutelman, mutta nykyään se on puuhakas pikkuapulainen, joka on mielellään mukana niin isojen koirien mutakuoppalenkeillä kuin myös upottavilla pelloilla ja ennen kaikkea pihatöissä. Kuvassa taka-alan puulaatikoissa kasvaa muuten viime kesän jäljiltä mm. persiljaa ja ruohosipulia, on se vaan mahtavaa kun aurinko tekee ihmeitään!

Elna on ehdottomasti meidän pihan vahti, joka häätää tarvittaessa (ja tarvitsematta) pihalla tunkeilevat fasaanit, naakat ja kyyhkyt sekä naapurin pihalta naapurin oman kissan (…), mutta vahtimestarin tittelin itselleen on ehdottomasti ansainnut Remu. Se on kanssani  yhtä mieltä siitä, että pihassa kotkottavat puolikesyt fasaanit ja hienot kyyhkyt ovat vain osa idylliä ja saavat rauhassa ollakin. Me Remun kanssa keskitytään hiukan oleellisempiin asioihin – kuten pihan kunnosta huolehtimiseen sekä auringosta ja mullantuoksusta nauttimiseen.

0