Kaverit kertoi

IMG_4670c_960px

Soitin pala kurkussa Etelä-Helsingin Eläinlääkäriasemalle ja yritin muistaa hengittää. Ahdistus tuntui fyysisesti koko kehossani, kun olin koko aamupäivän laskenut minuutteja puolilta päivin aukeavaan puhelinajanvaraukseen.

Into oli jo parin viikon ajan ollut päivä päivältä vaisumpi ja vetäytyvämpi, niin, että en enää lopulta tunnistanut sitä omakseni. Aluksi ajattelin, että se antaa tilaa uudelle, henkseleitään paukuttelevalle pojanklopille Olmille, mutta sitten, eräänä päivänä, Elna teki sen taas.

Kun tulin töistä kotiin, rullaverhojen reunat lepattivat riekaleisina, osa verhoista oli revitty alas ja viherkasvit oli poistettu ruukuistaan. Näin oli tapahtunut viimeksi reipas vuosi sitten, kun Elna oli jäänyt kotiin vanhan ja huonokuntoisen Remun kanssa — joka kuoli vain muutama päivä sen jälkeen, kun Elna oli tuhonnut koko takaoven lähiympäristön. Sitä ahdisti olla yksin kotona kuoleman sairaan koiran kanssa.

Halusin olla Elnalle vihainen, mutta pystyin olemaan ainoastaan hämmentynyt. Iltalenkillä peltoa kiertäessämme Elna läähätti ahdistuneena, kierteli, kaarteli ja luimisteli häntä koipiensa välissä. Niin epätyypillistä Elnaa, että jos en olisi tiennyt paremmin, olisin lyönyt pääni pantiksi siitä, että joku on fyysisesti pahoinpidellyt koko koiran. Niin tolaltaan ja järkyttynyt se oli.

Samalla Into mateli perässämme omituisesti laahustaen, ja sillä sekunnilla palaset yhdistyivät mielessäni. Into tekee kuolemaa. Kesällä poistettu kasvain ehti tekemään etäpesäkkeitä sen sisäelimiin ja nyt se on menoa. Elna ei enää uskalla jäädä sen kanssa yksin kotiin, koska se haistaa kuoleman.

*   *   *

IMG_4678c_960px

Aamulla mietin vaihtoehtoja. Paikallisista eläinlääkäriketjuista ei aiemminkaan ollut hyötyä, joten päätin soittaa suoraan Helsinkiin. Ensimmäiseksi Mevettiin, josta minulla oli ainoastaan hyviä kokemuksia.

Ahdistus alkoi kuristamaan kurkkuani, kun kuulin, että luottolääkärimme ei ole saatavilla ja spesialistille oli kuukauden jono. Jäin odottamaan kuumeisesti puhelinajanvarauksen alkamista toiselle eläinlääkäriasemalle ja samalla tunsin, miten pala nousi kurkkuuni. Tästä tulisi Inton viimeinen retki.

*   *   *

Ajoin ylinopeutta töistä kotiin, nappasin Inton ja pissatin sen kadun kulmassa ja niin me lähdimme matkaan jo saman illan aikana. Olin vakuuttunut siitä, ettei Into enää tulisi takaisin, joten minua harmitti, että kepo ei pystynyt lähtemään töistä kesken päivän minun ja Inton tueksi.

Mitä lähemmäksi määränpäätämme saavuimme, sitä tukalemmaksi oloni kävi. Tärisin autoa parkkeeratessani niin paljon, että auto sammui kolme kertaa, ennen kuin sain sen aseteltua sopivasti eläinlääkäriaseman seinän pieleen sille varatulle paikalle.

*   *   *

Paikan päällä aloin miettimään, olenko minä oikeasti hullu tai jotenkin tyhmä. Olin saanut sellaisesta vihiä jo edelliskertana vieraillessani eläinlääkärissä kotipaikkakunnallani.

Tällä kertaa eläinlääkäri ei tyytynyt oireisiin, joista kerroin. Hän alleviivasi, että minun tulisi kertoa konkreettisista oireista, sellaisista, jotka voisin listata liitutaululle, eikä se, että koira ei selkeästi ole oma itsensä, riittänyt alkuunkaan.

Kerroin, että paimenkoirani käyttäytyy siten, että tiedän noutajan olevan kipeä ja toisinaan noutaja nuhtelee vinttikoiraa kohtuuttomasti, mikä myös viittaisi vahvaan kipureaktioon.

Eläinlääkäri pudisteli päätään ja istui tuolillaan hievahtamatta. Hän ei halunnut koskea koiraan, ennen kuin kerron sen todellisista oireista.

En ymmärtänyt kysymystä ja aloin turhautumaan. Sanoin, että minä vaan tiedän, kun kaikki ei ole kunnossa. Koira ehkä kävelee erikoisesti ja saattaa vältellä autoon tai autosta hyppimistä – olen kesästä alkaen nostanut sen autoon ja autosta pois. Sen liikkuminen näyttää jäykältä ja se välttelee tilanteita, joissa se aiemmin viihtyi. Lisäksi kerroin, että epäilen ongelman olevan joko kasvaimissa, tai sitten selässä, jossa on nähty mystinen ongelma, josta kukaan ei kuitenkaan osaa kertoa mitään.

Eläinlääkärikin alkoi turhautumaan, ja pyysi minua sitten ohjaamaan koiran rappusia ylös ja alas, jotta hän näkisi koiran liikkumista. Tein työtä käskettyä, ja koko pitkän päivän kotona akkujaan lataillut Into viuhahteli rappusia edestakaisin innokkaana saamastaan tehtävänannosta. Eläinlääkäri näki saman kuin minä – koira kulkee sukkelasti, eikä sen liikkumisessa näytä olevan minkäänlaisia ongelmia.

Sitten eläinlääkäri pyysi meidät takaisin huoneeseensa ja alkoi pitkän huokauksen säestämänä tunnustelemaan koiraa. Inton alavatsaa painaessaan koira vingahti voimakkaasti ja eläinlääkäri oli selkeästi innostunut saamastaan reaktiosta — se oli ilmeisesti juuri jotakin sellaista, mitä voisi kirjoittaa liitutaululle.

IMG_4666c_960px

*   *   *

Koira nukutettiin ja minä yritin rauhoitella itseäni. En kuitenkaan voinut olla miettimättä, miten itsekkäästi olen viime aikoina ollut töissä ja käynyt tanssitreeneissä, vaikka olisin voinut vaeltaa kaiken likenevän vapaa-aikani lumen valaisemissa metsissä ja pelloilla yhdessä rakkaan ja ainutlaatuisen noutajani kanssa. Totuushan on kuitenkin joka päivä tiedossa – kävi miten kävi, päivä päivältä yhteinen aika käy vähiin.

Kun Into oli jo syvässä unessa, nostin sen yhdessä hoitajan kanssa kuvauspöydälle. Sain päälleni raskaan essun, ja pidin Intoa mitä omituisemmissa asennoissa hoitajan ottaessa kuvia röntgenkopissa.

*   *   *

IMG_4672c_960px

Kuvista selvisi kolme asiaa, eikä kukaan ihmetellyt enää niiden myötä, miksi Into oli käyttäytynyt siten, että minä vain tiesin sen olevan kipeä. Sen selän mystinen muutos oli välimuotoinen, viimeinen lannenikama, joka on kiinnittynyt vasemmalta puolelta suoliluuhun aiheuttaen käytännössä katsoen skolioosia.

Lisäksi kävi ilmi, että sen eturauhanen, jonka pitäisi olla noin viinirypäleen kokoinen, oli suurentunut ja tulehtunut niin pahasti, että kuvienottohetkellä se oli lähinnä mandariinin kokoinen.

Sekä koiran selkä, että vatsa oli varmasti niin kipeät, ettei ollut ihmekään, jos koira ei tuntenut oloaan hyväksi missään asennossa ylipäätään. Kolmas, ja paras asia, joka kuvauksissa selvisi oli, että kasvainepäilyni olivat osoittautuneet täysin turhiksi ja epäilys niistä voidaan sivuuttaa kokonaan turhana. Harvoinpa sitä on näin onnellinen kuullessaan olleensa väärässä!

Ja toisin kuin olin pelännyt, Into sai herätepiikin ja me lähdimme yhdessä kotiin – minä 600 euroa köyhempänä, mutta hymy kasvoillani. Jatkolääkityksenä Intolle määrättiin kuurit Dolagista ja Kesiumia, sekä kerran viikossa Cartropheniä niskaan nahan alle.

Uneliasta ja lääketokkuraista noutajaa oli vaikea saada etenemään Helsingin kadulla autollekaan asti, mutta se ei suinkaan ollut enää ongelmistani suurin. Kun loppu viimein sain koiran nostettua ja peiteltyä auton takatilaan huomasin, että auton sammuminen kolme kertaa parkkipaikalle tullessamme ei suinkaan johtunut omasta jännityksestäni, vaan siitä, että se oli rikki. Sinnittelimme tiemme Helsingin keskustan läpi lukuisista liikennevaloista vain juuri ja juuri, mutta moottoritie oli hyppivälle ja hytisevälle autolleni liikaa, ja niinpä koukkasin lähimmästä liittymästä ulos ja soitin tiepalveluun.

Päivästä tuli pitkä, eikä autoani saatu kuntoon. Köröttelin lopulta  vanhaa tietä 60-70 kilometrin tuntivauhdilla ja olin kotona hieman ennen kello 12 yöllä kaikkeni antaneena — mutta mikä parasta, elävän ja paranevan noutajani kanssa.

Vaikka viikko jatkui ilman työni kannalta elintärkeää autoa ja taskut tyhjinä ilman mahdollisuutta korjauttaa sitä, huomasin, miten tuttu ilo ja into palasi Inton ja sen myötä myös minun olemukseeni, ja kuinka Elnakin rentoutui takaisin omaksi itsekseen, iloiseksi päivänsäteeksi. Ja vasta sen myötä oikeastaan huomasin, ettei se ollut viikkokausiin ollut niin energinen ja vapautunut, kun se jo seuraavana päivänä lenkkeillessämme oli.

Kaiken tämän jälkeen jäin erityisesti miettimään sitä, miten Into sairastuessaan vetäytyi, mutta kuinka tilanteen pahentuessa Elnakin alkoi oirehtimaan kaverinsa kipua ja viesti minulle tavalla, jota en voinut ohittaa. Koira on ihmisen paras ystävä, mutta epäilemättä myös toisen koiran.

IMG_4643b_960px

6

Koirakommuunin eloa

13092015_3634_960px

Olen toisinaan verrannut kotiamme hippikommuuniin, jonne väkeä tulee ja menee. Perusajatus on samankaltainen: tärkeintä on hyvä meininki ja yhteiset pelisäännöt.

Näillä eväillä meidän oman pienen hippikommunin elo onkin ollut varsin aktiivista – ja hauskaa tänäkin vuonna. Meillä on piipahtanut paitsi irlanninsusikoira, myös vesikoira, puoli vuotias sekarotuinen narttu (sama, joka poseeraa kuvassa), seitsemän vuotias bokseriuros sekä kolmevuotias saksanseisojanarttu pientä leijonaharjaskania unohtamatta.

Meillä vierailleet koirat ovat kaikki ystävieni ja tuttavieni rakkaita lemmikkejä, tai sitten kotia etsiviä koiria. Minun ei ole vuosiin tarvinut lukea uusia kirjoja, sillä jokainen meillä yöpynyt koira on kantanut mukanaan uutta tarinaa.

Minulla on pitkä historia erilaisten eläinten parissa ja silloin, kun asuin vielä vanhempieni luona lapsuudenkodissani isäni työskenteli paikallisen eläinsuojelujärjestön puheenjohtajana ja kotimme muuttui usein kodittomien eläinten vastaanottokeskukseksi. Tarjosimme väliaikaisen kodin muutamalle tusinalle kaninpoikasia, kesytimme halkopinoon syntyneitä, emonsa menettäneitä kissanpentuja ja autoimme itsensä loukanneita lintuja ja oravia.

Muistan, kuinka kouluikäisenä luokallani oli aina niitä tyttöjä, jotka kadehtivat elämääni suloisten ja pörröisten eläinlapsien kanssa – mutta he eivät koskaan ymmärtäneet elämäntapani varjopuolia: sitä, minkälaista on viettää iltansa kaikkialla muualla kuin koulujen discoissa – useimmiten eläinten häkkejä siivoillen ja eläimiä ruokkien, sitä, miltä tuntuu, kun elämästään päiväkausia taistellut sairas kaninpoikanen nytkähtää viimeisen kerran ja kuolee kirjaimellisesti käsiin tai sitä, kuinka pahalta tuntuu nähdä ja kuulla kaltoinkohdeltujen eläinten historiasta. Itsensä omaan ripuliinsa sotkenut yksikorvainen kaninpoikanen on kaukana kiiltäväturkkisten pehmopörröpupujen söpöydestä.

12092015

Olen viettänyt niin paljon aikaa erilaisten eläinten parissa, että tunnen oloni usein luontevammaksi eläinten kuin ihmisten kanssa – kuulostipa se sitten kuinka surulliselta tahansa. Koen, että eläimet elämässäni ovat olleet suuri rikkaus ja muovanneet minusta kärsivällisen, sanojeni ja tekojeni takana seisovan ahkeran ja työtä pelkäämättömän luonteen.

Loppujen lopuksi eläinrakkauteni vei minut Viroon auttamaan kodittomia koiria. Aika pian sen jälkeen otin Inton ja keskityin tarjoamaan omille lemmikeilleni hyvää arkea, mutta edelleen aina silloin tällöin minulle soitetaan ja minulta kysytään mahdollisuutta toimia sijaiskotina, etsiä tietylle eläimelle kotia tai toimia muuten tukena hankalassa tilanteessa.

22112015

Viimeisen parin vuoden ajan olen työskennellyt ahkerasti erilaisten ongelmallisesti käyttäytyvien koirien kanssa ja vaikka meno on rauhoittunut paljon teinivuosista, kaipaan edelleen tietyllä tavalla haasteita ja virikkeitä elämääni – ja niitä siihen sitten pölpähteleekin ihan itsekseen.

Erilaisia koiria vain päätyy kattomme alle, vaikka en ole ikinä mainostanut tarjoavani majoitusta, enkä useinkaan hypi riemusta silloin, kun puolitutut kyselevät, voisinko ottaa heidän koiransa hoitoon ja luettelevat pitkän litanian sellaisia syitä, joiden takia koiraa ei voi antaa mummolle tai naapuriin.

29082015c

Oikeastaan ihmiset ympärilläni taitavat olla aika rohkeita, kun tietävät minun asuvan jo valmiiksi kolmen koiran laumassa tavallisessa rivitaloyhtiössä, ja ehdottavat silti hoidokkeja viikonlopuille tai arkiviikoille.

Eikä siinä mitään. Olen kertonut, että elän joka tapauksessa lauman kanssa joka päivä lenkkeillen, joten useimmiten hoitokoirat menevät siinä missä omatkin. Joka tapauksessa eteiseen kerääntyy aina lenkkien jälkeen kuivausjono, ja joka tapauksessa imuri laulaa harva se päivä: oli koiria sitten kolme tai neljä.

21112015

Päättyvä marraskuu ja alkava joulukuu onkin tältä erää mennyt mukavasti paitsi Inton, Elnan ja Olmin, myös kolmevuotiaan seisojanartun kanssa. Inton ja Olmin molempien terveydentila sallii jo lenkkeilyn tietyissä rajoissa ja vieraanamme piipahtanut ensilumi piristi mukavasti arkea, jonka viimeisimpiä lenkkejä pystyi lumen valaistessa tekemään vielä myöhään illalla metsässä ja pelloilla.

Niinpä se arki onkin taas rullannut vakaassa blogihiljaisuudessa – todellisuudessa jälleen uuden, mielenkiintoisen tarinan parissa.

Mukaansatempaavaa joulukuuta!

 

2

Olmin iltajumppa – ja ensimmäinen erävoitto

Koiran iltajumppa

Saimme osteopaatilta lokakuun alussa merkillisen vinkin Olmin hyvinvoinnin ylläpitoa varten: metsään fleksin ja Y-valjaiden kanssa.

Into ja Elna, sekä vähitellen myös Olmi ovat jo aiemmin tottuneet ulkoilemaan metsässä lukuisia kertoja viikossa, elleivät jopa päivittäin, mutta uusina elementteinä kuvioihin tuli nyt myös uudenlaiset varusteet – ja ohjeistus. Ei ravia, laukkaa tai loikkia.

Ohjeena oli harjoittaa Olmin lihaksia, motoriikkaa sekä aivojen ja takapään välistä yhteyttä pehmeäpohjaisessa metsämaastossa siten, että koiran kulku pysyy tasaisena. Minua pyydettiin kiinnittämään huomiota nimenomaan siihen, että koira ei loiki ja poukkoile, vaan etenee tassujaan yksittäin nostellen ja siirrellen sen verran hitaassa vauhdissa, että tassujen liikuttelu yksittäin ylipäätään on mahdollista. Avainasemassa on maasto, joka laittaa koiran nostelemaan tassujaan.

Metsälenkki

Tämän kaltainen harjoittelu lisää toivottavasti myös koiran tietoisuutta takapäästään – aika moni koira luulee olevansa vain etutassut, rinta ja pää, eikä Olmikaan ollut tässä suhteessa poikkeus.

Fleksin tehtävä on tässä tapauksessa tarjota koiralle helposti kontrolloitava liikkumisen vapaus, ja valjaat takaavat sen, ettei koira rasitu ainakaan varusteiden vuoksi. Lisäksi valjaat on muutenkin tähän väliin hyvä vaihtoehto, kun kropan parantumista halutaan tukea kaikin mahdollisin keinoin.

Koiran jumpparata

Kuten aiemmin kirjoitinkin, olemme pyrkineet käymään päivittäin jumppailemassa Olmin kanssa. Ehdimme tekemään sen arkisin työpäiväni jälkeen juuri ennen, kuin aurinko laskee.

Toisinaan viihdymme luonnon omalla jumpparadalla useita kymmeniä minuutteja, toisinaan käymme tekemässä vain pikaisen perusjumpan. Pidän 30 minuuttia metsäratajumppaa ehdottomana maksimina, sillä vaikeakulkuisen maaston haasteita nuorelle koiralle ei tule aliarvioida. Jumppa tapahtuu kaiken aikaa koiran ehdoilla, ja vieraan silmin se saattaa näyttää aivan tavalliselta käyskentelyltä, ellei jopa eteenpäin matelulta.

En ole potenut huonoa omatuntoa niistäkään päivistä, kun jumppailut jää väliin ja Olmi joutuu tyytymään pieneen peruslenkkiin, sillä uskon, että kaikessa harjoittelussa myös lepo on avainasemassa kehittymisen kannalta.

Koiran jumpparata

Ja kehittymistä on kuin onkin jo tapahtunut! Vaikka koiran askellus sisätiloissa on vielä toisinaan edelleen hyvin laahaavaa, se kantaa itseään kaikin tavoin ryhdikkäämmin kuin aiemmin.
Minusta tuntuu, että jo pelkästään sen oleminen on nyt löytänyt jonkinlaisen tasapainon: se on kotona osallistuvainen, mutta ei kuitenkaan äärirasittava hulivili.

Lihaksiston lisäksi yhdessä vietetyt jumppahetket ovat myös vahvistaneet keskinäistä suhdettamme. Vaikka ilta-aikatauluni yksittäisten koirien erityyppisten liikkumistarpeiden myötä saattaa kuulostaa ulospäin melkoiselta rumbalta, en osaa suhtautua Olmin kanssa vietettyyn aikaan pelkästään suorituksena. Se on minulle myös tapa rentoutua työpäivän jälkeen, nauttia luonnosta ja viettää laadukasta aikaa koirani kanssa kahden.

Ketterä koira

Vaikka yhteiset iltahetkemme koostuvatkin pääosin hyvin yksinkertaisesta etenemisestä melko haastavissakin maastoissa, en ole malttanut olla palkitsematta Olmia erilaisesta omaehtoisesta kiipeilystä ja tasapainoittelusta.

Niinpä siitä onkin kehittynyt ketterä liikkuja, joka tiedostaa takapäänsäkin paitsi maastossa, myös kivien, kantojen ja kaatuneiden puunrunkojen päällä.

Tasapainottelua

Se on oppinut tasapainottelemaan ensiksi suurien kivien päällä: seisomaan niillä, istumaan niillä, makaamaan niillä ja näyttämään orava-asentoaan. Sitten se on tehnyt samaa pienempien kivien ja kantojen päällä, ja nykyisin se osaa asetella tassunsa jopa siten, että se voi tasapainoitella pienen pajupuun tai koivun kannolla niin, että se pysyy aloillaan liikkumatta, vaikka kaikki tassut vain juuri ja juuri mahtuisivat käytettävissä olevalle pinta-alalle. Melkoinen taituri siis!

Olmin kehitys tasapainottelun suhteen on ollut niin nopeaa, että olen itsekin yllättynyt siitä. Lisäksi se, miten nopeasti se oppii uusia temppuja ja miten spontaanisti se tarjoaa erilaisia toimintamalleja ilahduttaa minua suuresti.

Tasapainottelua

Viime viikonloppuna Olmi pääsi yllättämään jopa Elnan, joka pahaa aavistamattomana haastoi Olmin tuttuun, jopa provosoivaan tapaansa hippasille sänkipellolla. Usein näillä kekkereillä tavanomaista on Elnan löyhä juoksutyyli, jolla se valaa uskoa siitä, että vastapuolella on selvästi mahdollisuus tavoittaa se. Sitten, kun toinen koira innostuu leikkiin, Elna osoittaa todellisen nopeutensa ja tiputtaa haastajansa silmän räpäyksessä aivan kuten maantiekiitäjä: MIIT MIIT!

Elna oli tälläkin kertaa jo aivan varma voitostaan, kunnes se hidasti tahtiaan katsoakseen taakseen. Yllätys oli melkoinen, sillä Olmi juoksi jo aivan sen kintereillä, ja sai kirittyä puuttuneen välimatkan Elnan vilkaistessa sitä.

Asetelma vaihtui heti, ja Olmi kurvasi Elnan ohi. Elna antoi kaikkensa, kiristi tahtiaan ja juoksi sen, minkä paimenena pystyi, mutta totta puhuakseni sillä ei enää ollut pienintäkään mahdollisuutta tavoittaa jo kaukana edessä juoksevaa Olmia.

Auringon laskiessa

Tottakai on loogista, että vinttikoira juoksee paimenen ohi. En vain olisi arvannut, että se päivä koittaa näin nopeasti, kun otetaan huomioon Olmin vaikea alku!

Tämä on ehdottomasti yksi selkeistä erävoitoistamme tämän vuoden aikana. Olen enemmän kuin tyytyväinen – on mahtavaa, että silmin nähtävää kehitystä on viimein tapahtunut!

1