Omatoimitreeneistä Makkarajuoksuihin

Kulunutta kesää ei tulla muistamaan tarmokkaana treenikesänä. Se johtuu kohdallamme kahdesta asiasta. Siitä, että hellelukemat olivat ennätykselliset, sekä siitä, että me muutimme kauemmaksi tutusta Tampereen Vinttikoiraradasta.

Niinpä Olmin treenaaminen radalla ei käynyt mielessäni, vaikka lopulta Olmi päätyikin syksyn tullen kauden päättäviin Makkarajuoksuihin Hyvinkäälle. Kyseessä on epävirallinen juoksutapahtuma, jossa vietin itse aikaani ajanottoa toimitsijakopissa opiskellen. Vaikka lemmikkini ei olekaan kulmakunnan nopein koira, olen päivään valtavan tyytyväinen.

On nimittäin silkka lottovoitto, että koira, jonka venähtäneitä varpaita hoidettiin pentuaikoina jos jonkinlaisin keinoin pystyy tänä päivänä juoksemaan sydämensä kyllyydestä. Sen kanssa on tehty paljon töitä, lukuisia harjoitteita. Motoriikkaa ja voimaa on alusta asti tuettu, vahvistettu ja hiottu. Sinnikkään työskentelyn tuloksena koira pystyy nyt nauttimaan todellisesta vinttikoiran elämästä täysipainoisesti. Esteitä pehmeällä alustalla juostaviin ratajuoksuihin osallistumiselle ei ole.

Mikä parasta, ratajuoksuissa mahdollisuudet onnettomuuksille (joita aiheuttavat puut, juurakot, kivet ja oksat) on minimoitu. Pohja on esimerkiksi metsämaastoon nähden erinomaisen turvallinen.

Sydämensä kyllyydestä vieheen perässä pinkovaa vinttikoiraa onkin ilo katsella, kun juokseminen tapahtuu suunnitellusti turvallisissa olosuhteissa. Se, että koira pinkoo sydämensä kyllyydestä lähimetsästä lähteneen rusakon perässä autotien yli ja on vähällä päätyä poliisiauton kyytiin, on kokonaan oma lukunsa, eikä ollenkaan niin miellyttävää katsella tai kokea. Paitsi tietenkin siitä näkökulmasta, että koira on yhä tällaisenkin tempauksen jälkeen vielä elossa.

”Pikkukoiran perässä” vain hintsusti poliisikyydin välttäen

Elokuun lopulla kävi nimittäin niin, että minä kadotin koirani metsässä eteen pölmähtäneen rusakon myötä. Viheltelin, huhuilin ja komensin, mutta koira oli jo kaukana (ja vilkas autotie liian lähellä).

Sain lopulta puhelun rouvalta, joka oli löytänyt omien sanojensa mukaan ”kiltin ja tottelevaisen” koiran. Koira harhaili kerrostalolähiön pihapiirissä, josta minulle soittaneen rouvan naapuri oli sen bongannut. Rouva, joka nyt oli puhelimen päässä oli kutsunut koiran luokseen ja tarjonnut sille silityksiä (mitkä ovat rusakkojen lisäksi toinen Olmin suurista heikkouksista).

Alun perin joukkio oli koirani löydettyään aikeissa soittaa poliisille. Joku heistä oli kuitenkin huomannut nimilaatan koiran kaulassa ja sen myötä he sitten tavoittivat minutkin.

Olin hetkeä aiemmin ehtinyt toimittamaan Inton ja Alpin kotiin samaiselta lenkiltä ja kipitin pitkin kylää huolesta soikeana. Kauhukuvat vilisivät silmissäni ja henkeni salpaantui aina, kun näin kaukaisuudessa kaarteeseen hidastavan auton tai muuta, mikä olisi voinut kieliä tien varressa retkottavasta elottomasta ystävästäni.

Vieraasta numerosta tullut puhelu pysäytti matkani ja sai minut vaihtamaan suuntaa. Perillä paikan päällä minua odotti hämmentynyt perhe ja kaikkensa antanut Olmi. Se oli tavoitellut rusakkoa niin tarmokkaasti, että sen jalat tuskin kantoivat enää edes sen omaa painoa.

Paikalle tullut perheenpää kertoi, että he olivat huomanneet koiran jahtaavan ”nopeasti juoksevaa pienempää koiraa.” Kerrottuani viimeisimmän havaintoni rusakosta, näytti siltä, että tapahtumaketju esiintyi heidänkin silmissään jo hieman loogisempana.

Pikkukoira oli loppujen lopuksi ollut nokkelampi kuin sitä tavoitellut whippet ja luikkinut pakosalle harhautusliikkeiden saattelemana samalla, kun oman koirani kunto alkoi loppumaan.

Kiitin ystävällistä perhettä heidän toiminnastaan ja otin uuvahtaneen urheilijan mukaani kotimatkalle. Vaikka Olmin hurja ja vaarallinen tempaus ei tuottanutkaan kanipaistia illallispöytään katselin mietteliäänä koiraa, joka tepasteli vierelläni tyytyväisenä. Päätin jatkaa tätä omatoimisesti korkattua juoksukautta hieman turvallisemmissa puitteissa vinttikoiraradalla Hyvinkäällä.

Juokseminen jatkuu turvallisesti Hyvinkäällä

Päädyimme jo seuraavalla viikolla jatkamaan juoksukautta turvalliselle, aidatulle alueelle, jossa viehe on muovia ja kulkee moottorilla. Kesän treenikausi oli jo oikeastaan lopuillaan, mutta Olmi nautti vieheen tavoittelusta suunnattomasti ja antoi treeneissä parastaan. Viehevarmuudesta ei ole epäilystäkään, oli kyseessä sitten rusakko tai muovisuikaleista valmistettu treeniväline.

Se, mitä treeneissä sen sijaan hioimme, oli koiran koppikäyttäytyminen. Lähtöjen aikana koira saattoi olla kopissa lähdön kannalta epäedullisesti, mutta onneksi harjaantuneemmat treenikaverit antoivat vinkkejä asian ratkaisemiseksi.

Loppuviimein kauden päättäneissä Makkarajuoksuissa sain ilokseni huomata, että treeni on mennyt perille. Suoritus oli kaikinpuolin oivallinen. Olmi ei ollut päivän nopein, mutta se ei ollutkaan tärkeintä. Se tavoitteli viehettä koko 350 metrin matkan tarmokkaasti, eikä koko suorituksesta voinut mitenkään päätellä sen kivikkoista historiaa.

Ensi vuonna ratatreenejä jatketaan jo varhain keväällä. Sitä ennen välissä on talvi, jonka tärkeimpinä teemoina on lihaskunnon ylläpitäminen ja kehittäminen, sekä omatoimitreenien välttely etenkin autoteiden läheisyydessä.

20

Miten selvitä raskaaksi käyneeltä koira-arjelta?

Yllätyin siitä miten paljon uupumusta käsittelevä artikkelini poiki samaistuneita kommentteja ja yhteydenottoja somessa. Sain nopeasti käsityksen siitä, että en suinkaan ole ainoa koira-arkeen väsähtänyt, vaan yksi jos toinenkin on kokenut samanlaisia tuntemuksia.

Kun aihetta lähtee ajattelemaan, se ei ole mikään ihme. Sen lisäksi, että koirat ovat eittämättä huikea harrastus, ne ovat myös valtavan kokonaisvaltainen elämäntapa, joka vie pikkusormen jälkeen koko käden.

Koirat rytmittävät päivät, viikot ja viikonloput, vievät siivunsa lompakosta, aiheuttavat harmaita hiuksia käyttäytymisellään tai sairasteluillaan ja niin hyvässä kuin pahassa, kokoavat äkkiä ympärillemme toisia, yhtä koirarakkaita ihmisiä.

Lopulta koirat täyttävät myös Facebook -feedit ja tietyt rotuominaisuudet, harrastukset tai jopa harrastamattomuus aiheuttavat paineita meissä täydellä sydämellä koiriinsa orientoituvissa ihmisissä.

Koska en ole ainoa uupumuksen tunteita kokenut koiranomistaja, päätin koota käymieni keskusteluiden pohjalta listan vinkeistä, joiden avulla väsymyksestä voi koittaa hankkiutua eroon. Mikä on sinun vinkkisi listaan?

1. myönnä tilanne ja ole itsellesi armollinen – lepää

Riepooko lenkille lähtö? Eikö treenit enää maistu? Tiedosta tilanne ja ole itsellesi armollinen. Jos olet väsynyt, lepää.

Lepää niin paljon, kun on tarpeen, äläkä pakottaudu treeneihin huonon omatunnon, kirjoittamattomien sääntöjen tai paineiden takia.

Pienen loman jälkeen paluu harrastusten pariin on taas innostavaa – tarkoittipa loma sitten pienemmällä volyymilla toteutettua koira-arkea tai suurempaa irtiottoa arjesta.

Siispä anna itsellesi aikaa ja palaa harrastusten pariin vasta sitten, kun ne oikeasti tuntuvat taas mielekkäältä tavalta viettää aikaa.

2. pohdi arkeasi – work smarter, not harder

Mieti, mikä arjessasi mättää. Onko ongelma väliaikainen vai jatkuva ja mitä sille voisi tehdä? Jos ongelma on pitkäaikainen, keskustele siitä ja etsi tilanteeseen ratkaisu.

Siitä on seitsemän vuotta, kun itse hankkiuduin ongelmakoirakouluttajan pakeille. Siihen aikaan Into veti hihnassa, räyhäsi ohi ajaville rekoille ja traktoreille sekä kiljui vastaantuleville koirakoille sekä karkaili hallitsemattomana riistan perään. Elna oli koira, joka heti irti päästyään lähti omille teilleen välittämättä herkuista, joilla yritin sitä lahjoa.

Käynti ongelmakoirakouluttajan luona avasi silmäni ja sain koko touhuun aivan uuden perspektiivin, minkä myötä aloin myös itse työskentelemään ongelmakoirien parissa. Ymmärsin, että yhteistyö koiran kanssa on koko koiran kanssa jaetun elämän A ja O, ja siihen kuuluu paljon muutakin, kun koiran lahjomista herkuilla.

Jos arjessa ei ole varsinaisia ongelmia vaan väsymystä aiheuttaa jatkuva tarve aktivoida koiraa, koita maratoonilenkkien sijasta aktivointiin esimerkiksi koiran aamu- ja iltaruuan piilottamista maastoon tai uusien kokemusten tarjoamista vaikkapa hälyisellä lenkillä keskustassa. Usein raskas liikunta vain kohottaa koiran kuntoa ja saa sen jopa entistäkin energisemmäksi – tiedäthän sinäkin sen upean energisen olon, jonka saavutat hyvän liikuntasuorituksen jälkeen.

3. mene kerrankin sieltä, mistä aita on matalin – aina ei tarvitse olla reipas

Jos tiedostat, että väsymyksesi on kausittaista, hyväksy se ja elä arkeasi sen mukaisesti. Jos lenkille lähtö ahdistaa, panosta sellaiseen ulkoiluun, jonka koira voi tehdä omatoimisesti tai jossa todennäköisyys hankaliin tilanteisiin (esimerkiksi ohitukset, rusakot tai karkailu) on mahdollisimman pieni.

Itse huomasin kesän aikana, että meille hankalia tilanteita aiheuttaneet rusakot ovat aktiivisimmillaan illan hämärtyessä ja öisin. Niinpä aloin panostamaan koirien liikuttamiseen päiväsaikaan ja hämärän laskeuduttua käytin koirat vain lyhyellä pissalenkillä.

Toisinaan vein koirat hiekkakuopalle, jossa annoin niiden nuuskia, tutkia ja remuta sielunsa kyllyydestä. Itse istuin autoni takaluukulla tai kannon nokassa tyhjyyteen tuijottaen. Aina ei jaksa olla reipas.

Lisäksi sen sijaan, että olisin panostanut pitkiin arkilenkkeihin, panostinkin päiväuniin.

4. pyydä apua tai hanki apukäsiä arkeen

Monella ystävälläni tuntuu olevan apukäsiä omassa perhepiirissään, mutta minulla ei ole mahdollisuutta saada koirien hoito- tai lenkitysapua vanhemmiltani tai sisaruksiltani.

Sen sijaan liityin Facebookissa Koirakummit -ryhmään, josta löysin pari innokasta koirien kanssa puuhailusta kiinnostunutta ihmistä, joilla ei itsellään ole tällä hetkellä mahdollisuutta pitää omaa koiraa. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan!

5. Keskity muihin asioihin

On helppo tukahtua, kun koirat ovat silmien edessä ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, ja kaikenlaiset pörrökaverit täyttävät myös some -feedit.

Anna itsellesi reilusti päivä, viikko tai kaksi viikkoa, jolloin koirien kanssa puuhailu on minimissään ja saat hyvällä omatunnolla keskittyä muihin juttuihin.

Kultainen keskitie lienee aina hyvä avainsana ja vinkkinä kaikille hiljattain koirien maailmaan rantautuneille sanoisin, ettei missään nimessä kannata unohtaa koirattomia kavereita! He tuovat elämään tasapainoa. (Toisinaan on myös virkistävää keskustella sellaisen henkilön kanssa, joka ei osaa kyseenalaistaa koirasi rotumääritelmän mukaisuutta tai joka ei edes tiedä, edustaako koirasi jotakin puhdasta rotua.)

Jos sinulla ei ole ystäviä koirapiirien ulkopuolelta, pyydä treenikaveri treenikentän tai -metsän ulkopuolelle kahville tai lasilliselle. Tutustu persoonaan koiramaailman ulkopuolella!

6. ota kunnon irtiotto – kokonaan ilman koiria

Koirat muodostuvat äkkiä niin rakkaiksi ja tärkeiksi osaksi arkeamme, että lopulta ainoat matkat, joista unelmoimme, ovat näyttely- tai kisamatkat ulkomaille. Mutta mitäpä, jos joskus lähtisit jonnekin kokonaan ilman koiria?

Suosittelen kokeilemaan. On absurdia katsoa kelloa ja todeta olleensa yli 8 tuntia erossa koiristaan, mutta niiden luokse ei ole vieläkään kiire, koska ne ovat hyvässä hoidossa toisaalla. Säännöllinen ja ennalta ehkäisevä lomailu ilman koiria varmasti myös vähentää uupumisen riskiä.

7. Lakkaa vertailemasta itseäsi muihin

Sosiaalisesta mediasta on helppo bongailla erilaisia menestystarinoita ja toisten koirien saavutuksia. Koulutustunnukset, ruusukkeet ja arvostelut vain vilisevät silmissä.

Lopeta oman tilanteesi vertailu muihin ja unohda rotumääritelmän luomat odotukset tai treeniporukasta kumpuavat paineet. On ihan okei olla omanlaisensa koirakko ja tehdä asiat siinä ajassa, joka niiden tekemiseen sinun saappaissasi vaaditaan – tai olla kokonaan tekemättä. Uskon, että pystyt luomaan arjestanne onnellisen ilman titteleitä, joiden päälle koirasi ei edes ymmärrä.

Ole iloinen siitä, että olet ympäröinyt itsesi hyvillä ja aikaansaavilla tyypeillä ja keskity niihin asioihin, jotka tekevät sinusta ja koirastasi onnellisen. Oli se sitten treenaaminen, metsässä samoilu tai yhteinen perusarki ilman kommervinkkejä.

8. Lopeta pakoilu ja ole avoin – elämäsi helpottuu kummasti

Kielsin oman tilanteeni keksimällä erilaisia tekosyitä osallistumattomuudelleni, vaikka todellisuudessa ainoa syy oli se, että ei vaan huvittanut, enkä jaksanut.

Jos et jaksa lähteä treeneihin tai yhteislenkille, sano se ääneen. Joskus tilanteet kääntyvät jopa siten, että koirasi pääsee matkaan ilman sinua ja sinä saat kokonaisen illan lepäilylle – ja myöhemmin kotiin lepäilykaveriksi soveltuvan koiran!

9. Ole radikaali – tee mitä täytyy, jotta et huku syvemmälle

Joskus tarvitaan radikaalilta tuntuvia päätöksiä, muutoksia tai järjestelyitä. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että tätä juttua kirjoittaessani Olmi ei ole ollut kotona pariin viikkoon.

Kyse ei ole siitä, että Olmi olisi jotenkin hankala koira, vaan siitä, että minulle tuli mahdollisuus antaa se hetkeksi nauttimaan ainoan koiran roolista toisaalle ja samalla sain itse mahdollisuuden jatkaa Alpin kasvattamista sellaisten täysikasvuisten koirien parissa, jotka paitsi leikkivät sen kanssa, myös asettavat sille rajoja.

Rohkaisen myös muita tekemään tarvittaessa radikaalilta tuntuvia ratkaisuja. Arkeni on viime aikoina tuntunut naurettavan yksinkertaiselta, mutta jopa kammottavan tyhjältä, kun toinen nuorukaisista on toisaalla. Koen kuitenkin, että tämä on satsaus meidän kaikkien onnelliseen tulevaisuuteen – eikä kukaan kärsi tilanteesta.

10. löydä koira-arjen ilo uudelleen

Älä anna kirjoittamattomien sääntöjen, odotuksien ja paineiden syödä koiraharrastuksen iloa. Nähtävästi meillä kaikilla on hyviä ja huonoja kausia, ja jos arki tai treenit eivät kulje, voin vannoa, että ne eivät kulje myöskään väsyneenä tai turhautuneena. Salli lepo!

Koira-arjen iloa voi tavoitella pakenemalla koiran kanssa esimerkiksi mökille, jossa koiran kanssa liikkuminen on vaivattomampaa, kun taajama-alueella ryppyotsaisten kanssaeläjien silmien alla. Kun stressitekijät, kuten valittavat naapurit tai lenkkireitin varrella huutava räksyttäjä poistuvat, on helpompi löytää niitä iloja, joihin alunperin koiramaailmassa ihastui.

Erityisesti suosittelen ottamaan uuden, lempeämmän asenteen itseäsi ja lemmikkiäsi kohtaan. Meistä kukaan ei ole täydellinen, ja koiraharrastus kaikkineen olisi aika tylsää ja puuduttavaa, jos koirat toimisivat kuin robotit ja niiden kanssa kaikki tulisi ilmaiseksi.

Tiesitkö muuten, että koira ei ole ikiliikkuja tai alati bensaa liekkeihinsä kaipaava kone?

Myös koira voi uupua liiallisen rasituksen seurauksena ja usein ylivirittynyt koira tulkitaankin väärin.

Aktiivisen harrastuskoiran viikossa tulisi olla vähintään yksi lepopäivä, jolloin päivään sisältyy vain pikkulenkit ja muuten rentoa oleilua. Lisäksi olisi suositeltavaa, että kalenterivuoden aikana koiralla olisi noin kaksi 2-3 viikon jaksoa, jolloin koira olisi levossa, treeneistä lomaillen. Narttujen kohdalla lepojaksot on helppo ajoittaa juoksujen yhteyteen, mutta lepojaksot ovat yhtä tärkeitä myös uroskoirille.

Ylivirittyneisyyden lisäksi ylirasituksen oireita koiralla voivat olla mm. normaalia vaisumpi tai väsyneempi olemus, harjoitteluhaluttomuus, heikko toistokesto, ruokahaluttomuus, jäykkyys tai palautumisen hidastuminen. Levon ja rasituksen rytmittäminen on siis myös koiria treenatessa ensiarvoisen tärkeää, joten suhtaudu lepopäiviin ja -jaksoihin myös koirasi hyvinvoinnin kannalta.

73

Kuinka käyttökoiraihmisestä tuli vinttikoiraihminen

Tituleeraan itseäni röyhkeästi käyttökoiraihmiseksi yhden omistamani novascotiannoutajan ja yhden omistamani hollanninpaimenkoirasekoituksen siivittämänä.

Se johtuu siitä, että käyttökoiraihmisyys ei aina suoranaisesti ole pelkkä rotuvalinta, vaan jopa sitäkin vahvemmin asenne tai jopa elämäntapa. Jokainen varmasti tietää myös ne henkilöt, joilla käytännössä katsoen on käyttökoira, mutta he eivät silti ole käyttökoiraihmisiä.

Sitten on meikäläisiä, jotka ovat päätyneet ihailemaan järeitä käyttökoiria omalta mukavuusalueeltaan kentän kulmalta, ihan vain siksi, että vaativan koiran kanssa sitä päätyisi äkkiä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja aiheuttaisi itselleen ennenaikaisia vanhenemisen merkkejä.

Terävän paimenen puuttuminen ei kuitenkaan milloinkaan ole ollut esteenä viettiseminaareihin, koirankouluttajakursseille ja muihin alan häppeninkeihin osallistumiselle, sillä koira kaikkineen on vain niin kiinnostava kokonaisuus.

Olen piipahtanut lähellä ”käyttökoiramaailmaa” Inton ensimmäisten ikävuosien aikana, ja vaikka rakastankin koirien kanssa treenaamista ja kaikkea siihen liittyvää, käyttökoiramaailma ei ollut minua varten. Tai ehkä pitäisi sanoa, että koiran kanssa säännöllinen, aikataulutettu harrastaminen ei ollut minua varten.

Se, kuinka pitkäksi venähtäneen työpäivän jälkeen olin lähtökohtaisesti aina myöhässä treeneistä, oli ahdistavaa. Pikainen koirien pissatus, koirien pakkaaminen autoon ja kaasu pohjaan! Lähtökohtaisesti huonossa mielentilassa, sillä vaikka treenit olivat kuinka mielenkiintoiset tahansa, olin työpäivän jälkeen väsynyt ja nälkäinen.

Entäs koirat sitten? Ensin ne torkkuivat pitkän päivän keskenään kotona ja sitten ne päätyivät kuin myrskyn silmässä treenipaikalle aistien luomani kiireen, väsymyksen ja ärtymyksen.

Lienee sanomattakin selvää, että tuollaisen pyörremyrskyn silmään joutuneet koirat olivat treeneissä levottomia ja jopa turhautuneita. Ja minä entistäkin ärtyneempi, sillä koirani olivat levottomia ja turhautuneita. Ja kaiken sen jälkeen meidän kaikkien olisi vielä pitänyt ottaa treeneistä kaikki irti ja oppia jotain.

Sellainen treenityyli ei luonnollisesti vienyt eteenpäin. Vaikka nautin kaltaisteni ihmisten seurasta ja yleisestä ilmapiiristä – ja joukkoon mahtui kosolti myös paljon parempiakin päiviä – pakka lahosi aina jostain päästä. Viimeistään kaikki kosahti yllättäen ilmaantuneeseen neljän viikon treenitaukoon, koska olin liian väsynyt ja mukavuudenhaluinen kiirehtimään töistä treenipaikalle, kun vaihtoehtona oli lähteä kiireettä metsään samoilemaan.

Toisinaan ponnistelin treenipaikalle kiireestä ja väsymyksestä huolimatta ja istuin viilenevässä syysillassa pimeässä kaivossa palellen ja katsellen kannen raosta tähtiä. Pohdin, kulkeeko reittäni pitkin rotta vai sammakko, ja odotin, josko kohta jokin jykevä nelijalkainen ilmaantuisi paikalle ja louskuttaisi löytymiseni merkiksi niin, että sen räkä lentäisi nenänpäähäni saakka. Sitten, kun sen ohjaaja saapuisi paikalle voisin antaa sille palkan ja ainoastaan toivoa, että sormieni yhteenlaskettu lukumäärä olisi vielä treenien jälkeenkin 10.

Joskus treeneihin ei sisältynyt pilkkopimeitä kaivoja tai tikkuineen petollisia teollisuuslavoja, vaan ne pidettiin uudessa treenipaikassa – metsässä, jonne oli mahdoton löytää edes selkeiden reittiohjeiden avulla. Ja sitten kun sinne löysi, sitä ajoi autonsa aina johonkin mahtavaan moukkuun, johon se jäi kiinni, ja sitten pohdittiin, kenellä on peräkoukku auton nyppäämiseksi tai kuka rohkenee peruuttamaan sen viiden kiven ja kahden nuoren koivun välistä antaen sille kaasua niin, että moukku jäisi toiseksi.

Aina treeneistä myöhäisillan aikana kotiutuessa oli kylmä ja nälkä, likaiset ja kuraiset housut ja koira, joka odotti yhä innokkaana iltalenkille lähtöä. Sormenpäät punoittivat loppusyksyn pikkupakkasista tai näpeille käyneiden koirien hampaanjäljistä – eroa oli mahdoton huomata, sillä sormenpäät olivat niin kohmeiset, ettei tuntoa enää ollut.

Tietenkään treeneissä ei aina ollut pikkupakkasia. Mutta kun pikkupakkasia ei ollut, oli hyttysiä, paarmoja, itikoita tai vähintäänkin omituisia, kutiavia tai kirveleviä paukamia.

Käytin kaikki rahani koiriini ja niiden treenaamiseen. Ehjiin kenkiin, joissa sukat eivät kastuisi, uusiin patukoihin ja palloihin, koirien terveystarkastuksiin, että varmasti voisin jatkaa harrastustani vielä vuosia – ja bensoihin. Samalla rykäyksellä kaikkien rahojeni kanssa meni myös kaikki aika. Koiraharrastus oli uskontoni ja koirien käyttöominaisuudet sen edellytys.

Ja sitten minä lähdin armeijaan, sotakoiraohjaajaksi. Tulin hetkessä tuplanneeksi kaiken suoriutumisen, väsymyksen, ärtymyksen ja nälän tunteen – ja siinä ohessa treenattiin. Ei ehkä ihan niin perkeleesti, mutta treenattiin kuitenkin, ja joka säällä.

Sotakoiraohjaajien palvelusaika koostui ainakin vielä silloin pitkälti ulkopalveluksesta, kun lenkitimme ja treenasimme edellisten ohjaajiensa pilaamia koiria sen, minkä paskan siivoamiselta ja koirien ruokkimiselta ehdimme.
Teimme sitä joka säässä, myös silloin, kun viimaista vettä tihutti vaakatasossa ja sormenpäiden tunnottomuus oli jo aivan omaa luokkaansa. Nautin siitä silloin ja olin innoissani kaikesta oppimastani – etenki siitä, miten koiraa voitaisiin käyttää asutuskeskustaistelussa osana joukkuetta. Mutta kun palvelusaikani jälkeen kotiuduin, huomasinkin, että en enää jaksanut lähteä metsään itikoiden syötäväksi tai kaivoon tutustumaan järisyttävän suuriin rottalajikkeisiin. Tuntui mahtavalta, kun kukaan ei enää tullut sanomaan, mitä nyt treenataan. Saatoin päättää siitä ihan itse – tai mikä vielä parempaa – olla treenaamatta!

Ja vaikka palvelukseni alussa olin rakastunut saksanpaimenkoiriin rotuna, ehdin palveluksen aikana huomaamaan, miten loputon into niillä oli työskentelyyn, miten korkean auktoriteetin ne vaativat toimiakseen ja miten pahalta niiden turkki saattoi haista sateen jälkeen. Siinäpä se.

Totaalisen tauon jälkeen katseeni suuntautui toisenlaisiin harrastusmahdollisuuksiin. Koska koiraharrastuksesta luopuminen ei ollut vaihtoehto, otin aikalisän ja palasin lapsuuteni unelmarotuun ja harrastusmahdollisuuksiin, joita whippet tarjosi.

Ja voin kertoa, että vaikka koirien kanssa harrastaminen on suuri osa minua ja tapaani viettää aikaa, vinttikoiran kanssa se on paljon vaivattomampaa ja siten myös mukavampaa.

Ja mikä vinttikoiran kanssa harrastamisessa on parasta? Esimerkiksi se, että treenipaikkaan ajaessa ei voi eksyä. Vinttikoiraradat ovat ihan oikeiden autoteiden varrella, eikä parkkipaikalle ajaessa voi edes jäädä kiinni mihinkään. Huomatkaa, että mainitsin parkkipaikat. Vinttikoiraradoilla on parkkipaikat. Eikö olekin luksusta?

Kuulostaa ehkäpä vielä hullummalta, mutta vinttikoiran kanssa harrastamiseen ei tarvita siperiantiikerin kestäviä coretex -housuja tai korkeavartisia kenkiä, minkä lisäksi treeneistä kotiudutaan useimmiten yhtä siistinä ja ehjänä kun sinne on lähdettykin. Voiko sellainen olla edes mahdollista?

Tämä tarkoittaa sitä, että vinttikoiria treenatessa radalle voi lähteä vaikkapa ihan arkivaatteissa tai hieman kalliimmissa urheilupöksyissä, eikä auton takapenkille tarvitse varuiksi mahduttaa kumisaappaita (pl. maastojuoksutreenit), villasukkia, vaelluskenkiä tai edes sitä treeniliiviä. Kaikki tuntuu olevan 1000% yksinkertaisempaa, helpompaa ja mukavampaa.

Koiran ohjaajan osa vinttikoiran treeneistä on oikeastaan ihan naurettavan pieni. Ei tarvita mielikuvaharjoituksia, zenhetkiä, syvää hengitystä tai itsensä kokoamista.

Riittää, että saapuu paikan päälle, lämmittelee elikon ja lähettää sen – eli työntää koppiin, ja that’s it. Pienen hetken päästä, kun koira on hieman juossut, sen voi napata takaisin remmin päähän, jäähdytellä, ja sitten voi lähteä takaisin kotiin. Kotiin, siis ilman, että täytyy odottaa, että 23 muutakin ovat ehtineet treenaamaan koiransa!

Treeneissä lähes kaikki on koiran harteilla, eikä ohjaajalla ole merkittävää roolia muuta kuin koiran fyysisen kunnon rakentamisessa ja ylläpidossa sekä ruokinnassa – mikä sekin on jo tuttua huttua palveluskoirapuolelta (sen kaiken muun ohella). Ja koira, jonka harteilla kaikki on, sattuu rakastamaan sitä, mitä se tekee. Juoksemista.

Vinttikoiraradalla omaa treenivuoroaan ei tarvitse odotella kaivossa, kuilussa, luolassa, pöpelikössä, piilolla tai häiriöhenkilönä tai – koirakkona, vaan riittää, että asettaa peppunsa katsomoon ja mutustelee vaikka mukaansa ottamiaan eväitä pitäen silmällä suorittavia koiria ja jutellen mukavia muiden vinttikoiraihmisten kanssa.

Oman kokemukseni mukaan vinttikoiraihmiset ovat iloisempia ja avoimempia kuin minkään muun koiraryhmän edustajat. Keskusteluväleihin ja verkostoitumaan on helppo päästä, vaikkei sattuisikaan omistamaan kotikoiraa kummoisempaa sesseä.

Ja kaikesta lajin vaivattomuudesta huolimatta koiranomistaja pääsee aitiopaikalta seuraamaan oman koiransa kehitystä, suunnittelemaan sen treenejä, selaamaan kisakalentereita, jännittämään kisoissa ja halutessaan jopa tuhlaamaan rahansa hienoihin varusteisiin.

Varusteista puheenollen, vinttikoira on juuri oikea rotu ihmiselle, joka arvostaa toinen toistaan söpömpiä tai näyttävempiä pantoja, sillä ainakin whippettien ja greyhoundien pitkissä lyhytkarvaisissa kauloissa nämä pääsevät oikeuksiinsa.

Varusteholisteille vinttikoirien maailma tarjoaa muutakin herkkua – lajitelman erilaisia kausitakkeja ja -vaatteita, mutta laiskimmat ja tylsimmät (kuten minä) selviytyvät vain muutamalla monikäyttöisellä vaatekappaleella.

Mainitsinko jo, että vinttikoirat eivät haise märältä koiralta? Se johtuu siitä, että ne eivät juuri koskaan ole märkiä. Ne piilottelevat toppa- ja sadevaatteidensa uumenissa, eivätkä useimmiten edes tahdo lähteä ulkoilemaan sateella tai pahimmilla pakkasilla. Hyvästi huono omatunto, pakkas- tai sadekauden Netflix -maraton on vinttikoiran myötä tullut jäädäkseen.

Toki etenkin whippet on erityisen sopeutuvainen koira, ja meillä Olmi lenkkeilee tottuneesti joka säällä yhdessä Inton ja Elnan kanssa. Maineestaan huolimatta whippet on myös hyvä kaveri patikoinneille ja päiväretkille metsään.

En malta lopettaa hehkutustani vielä, sillä tahdon huomauttaa, että vaikka whippet viettäisi keväisen loskaisen päivävaelluksen kanssasi umpimetsässä, sen turkin mukana kotiin ei siitä huolimatta kulkeudu viittä kiloa hiekkaa tai oksia, havuja ja muuta roskaa. Vinttikoirien maavara ja lyhyt turkki on verraton ominaisuus, jos on siistiä asuntoa arvostava laiskimus.

Lisäksi whippetit ovat koiramaailman hippejä. Ne eivät juurikaan reagoi muihin koiriin, ja jopa toisilleen entuudestaan tuntemattomia koiria voi kuljettaa samassa autossa tai treenata samoilla hiekkakuopilla samaan aikaan. Ei liene pitkääkään aikaa siitä, kun lähdin Olmin kanssa näyttelytreeneihin Helsinkiin ja tungin sen ystäväni farmarin takakonttiin, jossa oli jo valmiiksi kolme uroswhippettiä, joita Olmi ei ollut koskaan tavannut. Ja se vain sujahti sinne. (Älä kokeile toistaa samaa nuorilla malinois -uroksilla. Älä myöskään vie kymmenpäistä malinoislaumaa hiekkakuopille ja heitä niille vain yhtä frisbeetä, jonka nopein saa.)

Sen lisäksi, että suuri osa whippeteistä on absolutely okay muiden koirien kanssa, ne eivät useinkaan reagoi myöskään haukkuviin pikkukoiriin, kiljuviin lapsiin, humalaisiin tai muihin sellaisiin tapauksiin, jotka tavanomaisesti saattavat provosoida ainakin tietyn tyyppisiä koiria.

Ja kaikesta huolimatta tekemistä riittää. Olmi vetää rättiä ja leikkii kanssani kuin pieni sisukas terrieri. Treenaan sen kanssa samoja liikkeitä kuin vuosia sitten Inton kanssa ja ainakin tämä yksilö oppii, kun sitä vain on alusta alkaen kasvattanut johdonmukaisesti ja siltä on vaatinut tiettyjä perusasioita. Toki toko -tai pelastuskoiralajit eivät ole ykkösenä kalenterissamme, mutta on kiva huomata, etteivät ne ole myöskään kokonaan pois-suljettuja mikäli kaipuu niiden pariin iskee.

Tottakai vinttikoirissa on valtavasti eroja miellyttämisenhalun ja kaiken muunkin suhteen, ja myös rodun sisällä on teräviä ja vähemmän teräviä yksilöitä. Mutta loppu viimein vinttikoirakin on kuitenkin vain koira, eikä sitä pidä nostaa erityisasemaan vain siksi, että joku on joskus keksinyt teesin, että vinttikoirat eivät opi, tai, että ne ovat kuin kissoja, tai että ne ovat tyhmiä tai alkukantaisia tai menevät liikaa viettiensä varassa.

Tehdään vielä nopea yhteenveto: se, mikä teki käyttökoiraihmisestä vinttikoiraihmisen taisi olla puhdas mukavuudenhalu ja kammo – ei suinkaan rottia kohtaan – vaan niljakkaita sammakkoja ja kutiavia paukamia kohtaan.

7