Koiraperheen sisustus – koiranruuan säilytys

Täytyykö koiraperheen sisustus olla yhtä, kuin kennelrakennus? Minun mielestäni ei. Kodissani pääosassa olen minä, enkä koirarakkaudestani huolimatta halua, että koirieni läsnäolo näkyy sisustusratkaisuissa juurikaan muutamia kodintekstiilivalintoja ja koirien makuupaikkoja – sekä lelukoria lukuun ottamatta.

Koska halusin pitkälti välttää mielikuvia kennelrakennuksesta, koiranruuan säilytys oli minulle pitkään murheenkryyni.

Kun koiria on neljä, ruokaa kuluu päivittäin kuppikaupalla. Käytännöllisyyden vuoksi koiran ruuan on hyvä sijaita keskeisessä paikassa, jotta sitä on helppo lapata koirien kuppeihin aamuin illoin.

Olen nähnyt sieviä ratkaisuja, joissa koiran ruokaa säilytetään keittiötasoilla pienemmissä purkeissa, joita sitten täydennetään aina isommasta, esimerkiksi komerossa tai kellarissa sijaitsevasta koiranruokasäkistä. Meillä moinen järjestely ei toimisi, sillä pienempi koiranruoka-astia tyhjenisi todennäköisesti jo päivässä tai parissa.

Kyselin vinkkejä sisustus-saiteilta ja etsin ratkaisuja Pinterestistä, mutta tuntui siltä, kuin tavalliseen kotiin istuvaa koiranruuan säilytysratkaisua ei löytyisi mistään – kunnes keksin ratkaisun itse!

Ensihätään koirieni ruokapussi sijaitsi vanhassa klassisessa peltiroskiksessa, jossa koiranruokaa oli kiva ja vaivaton säilyttää. Mutta sen myötä, kun minulle muutti kekseliäs ja äärimmäisen nälkäinen koiranpentu, ei auttanut muu, kuin hakea varastosta vuosia sitten eläinkaupasta saatu Purina Pro Planin peltitynnyri, jonka napakka ja tiivis kansi esti nälkäisten rosvojen sisäänpääsyn.

Katselin aikani keittiön kulmassa tönöttävää koiranruokatynnyriä. Sen reunuksia koristavat koirarodut tekivät pienen huoneen ilmeestä levottoman ja lapsellisen.

Mietin miten koirien ruokaa voisi säilyttää niin, että ratkaisu istuisi vaalean asuntoni yleisilmeeseen, kunnes keksin lukeneeni DIY-projekteista, joissa yöpöytien ja muiden kalusteiden pinnoille taiottiin sievempiä yleisilmeitä D-C-FIX -kontaktimuovien avulla.

Netti on pulloillaan toinen toistaan luovempia vinkkejä D-C-FIX -teippien käytöstä ja ratkaisu sopii monipuolisesti erilaisille pinnoille. Uskon, että tässäkin projektissa peltisen koiranruokatynnyrin päällä teippi toimii siten, että jos joskus kyllästynkin kuvioon, voin repiä teipin irti ja sen alta mitä todennäköisimmin paljastuu alkuperäinen kuva vahingoittumattomana. Samoin teippejä voi myös vaihdella, mikäli sisustuksen tyyli tai ilme vaihtuu.

Tuumasta toimeen! Yksi 45×200 cm rulla D-C-FIXiä riitti yhden koiranruokatynnyrin päällystämiseen mainiosti. Ostin rullan paikallisesta sekatavarakaupasta kuuden euron hintaan, mikä ei mielestäni ollut hullumpi panostus.

Lopputuloksesta ei tullut ihan niin siisti, kuin olisin toivonut. Askartelu ei koskaan ole ollut vahvin osa-alueeni ja tynnyrin uudesta pinnasta tulikin hieman ryppyinen, eikä teipin alareuna ole kaikilta osin kohdistunut oikein. Mutta arjessa marmorikuvioitu pinta on kuitenkin kiitollinen, sillä vaikka kuvassa rypyt näkyvät, silmä ei todellisuudessa erota niitä kovin hyvin etenkään, kun keittiön yleisilmettä katsoo kokonaisuutena.

Jos aiot tehdä saman perässä, suosittelen koiranruokatynnyrin pesua teippausta edeltävänä päivänä, jotta teipattava pinta on siisti ja ehtii kuivumaan ennen teipin asennusta.

Lisäksi teippi on hyvä asentaa koirankarva vapaalla-alueella, sillä kaikkialta tarrapintaan hyökkäävät koirankarvat saattavat ajaa hiemankin perfektionismiin taipuvaisen koiranomistajan hulluuden partaalle.

Mitä pidät? Löytyykö lisää vinkkejä koiranruuan säilytykselle tai jopa teipin asentamiseen pyöreälle pinnalle?

PS. Teippasin myös kanihäkin kirkkaan sinisen muovipohjalaatikon piiloon lautakuvioisella teipillä. Yllättävää kyllä lopputulos on kestänyt hyvin siitäkin huolimatta, että kanihäkin pohjalaatikkoa pestään säännöllisin väliajoin kylpyhuoneessa. Suosittelen!

35

Lihava ja uuvahtanut noutaja

Niin siinä yllättäen kävi, päivävaelluksilla koirien kanssa viihtyvän aktiivisen koiraharrastajan keittiön kulmassa makasi yllättäen lihava ja uuvahtanut noutaja.

Se oli kerännyt miltei kymmenen kiloa ylipainoa kevään aikana, vaikka ruokailu- ja ulkoilutottumukset olivat samaa luokkaa perheen muiden, normaalipainoisten koirien kanssa. Kaikki oli tapahtunut varkain, koska kukaan porukasta ei nauti erityisasemasta tai – suosiosta, ja makupaloja laumassa nautiskellaan verrattain vähän.

Koska paino ei lähtenyt laskuun itsekseen, aloitin kokeilemalla PureNaturalin Senior – ruokaa, sillä ensimmäiseksi ajattelin, että 9-vuotiaalla koiralla voisi olla tarvetta erityisemmin sen ikäiselle eläimelle suunnitellulle ruokavaliolle, joka tukisi sen ikääntymistä ja ikääntyvän koiran tarpeita.

Kuukausi, pari, senior – ruualla ja suhteellisen reippaalla liikunnalla ei kuitenkaan tuottanut tulosta ja näytti siltä, että koiralla oli päivä päivältä epämukavampaa omassa kehossaan, sillä sen liikkuminenkin alkoi jo näyttämään vaivalloiselta.

Koiran tilanne vaikutti huolestuttavalta, mutta ajattelin vielä kokeilla kotikonsteja ja marssin eläinkauppaan tutkimaan koirien light – ruokia, joissa on kevyt koostumus siitä huolimatta, että ne tuottavat kylläisyyden tunteen ja siten ovat erityisen hyviä juurikin painoa pudottaville herkkusuille.

Koska 30 – kiloinen karhumainen possu ei noussut yksineläjän sylissä vaa’alle niin, että olisin nähnyt vielä vaa’an näyttämän lukemankin, tyydyin koiran tilan seurailuun silmämääräisesti ja käsikopelolla.

Ikäväkseni jouduin kuitenkin pistämään merkille, että toivottuja tuloksia ei syntynyt edes varta vasten laihdutukseen tarkoitetulla light -ruualla – sen lisäksi, että paino oli jämähtänyt paikoilleen, koiran karvat tuntuivat kuivilta ja yhä harvenevilta ja koko olemus oli uuvahtanut. Koira lojui kaikki päivät keittiön kulmassa niin, että jopa vieraat kysyivät kuuluuko sen olla tommonen.

Koiran iän ja aiemman aktiivisuustason huomioon ottaen aloin huolestumaan. Into on aina ollut kotioloissa varsin rauhallinen ja huomaamaton kaveri, mutta nyt jokin oli pielessä. Dieettiruokaa eläinkaupasta ostaessani olin saanut myyjältä vinkin, että koirasta kannattaisi ottaa verikokeet kilpirauhasen vajaatoiminnan varalta ja niinpä tartuin puhelimeen ja soitin eläinlääkäriasemalle, jolla oli jo aiempaa historiaa Inton kanssa.

Kaduin eläinlääkärivalintaani myöhemmin, mutta siitä minun täytyy kirjoittaa kokonaan oma artikkelinsa tai vain niellä kiukkuni. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun koin saaneeni huonoa palvelua ylihinnalla ja tämän kertainen kokemukseni vain vahvisti mielikuvaani kirsikkana kakun päällä.

Koira sai tutkimus- ja näytteenottoajan jo saman viikon perjantaille, mutta sen kanssa kävi hiukan hassusti, sillä itsekin hieman uuvahtanut koiranomistaja katseli aamulla tyytyväisenä, kuinka neljä nälkäistä koiraa popsivat kukin omista ruokakupeistaan aamupalaa. Samalla, kun noutaja nuoli vielä viimeisiä ruuan muruja omasta kupistaan muistin, että näytteenottoaamuna koiran ruokkiminen oli kiellettyä.

Soitin aamulenkillä eläinlääkäriasemalle ja sain uuden ajan tiistai-iltapäivälle.
Mielestäni koiran tila vain huononi. Se löntysteli väsyneen oloisena paikasta toiseen ja makasi kyljellään välillä niin hiljaa, että jähmetyin katsomaan sen elotonta olemusta miettien, onko se kuollut.

Tiistai-iltapäivänä eläinlääkäri teki noutajalle yleistutkimuksen ja otti siitä verinäytteen. Hän ei juurikaan osannut arvioida, mikä voisi johtaa koiran totaaliseen väsymykseen, ylipainoon ja karvan ohenemiseen ja kuivumiseen, mutta hän lupasi soittaa verikokeiden tuloksista heti seuraavana päivänä.

Mutta puhelua ei kuulunut koko päivän aikana. Sitten eläinlääkäri lopulta soitti, torstai-iltana, ja kertoi, ettei tuloksista ilmennyt ainakaan selkeää kilpirauhasen vajaatoimintaa.

Kyseessä voisi kuulemma olla eutyreoottinen hypotyreoosi, eli jonkun muun vaivan aiheuttama arvojen lasku. Eläinlääkäri mainitsi, että koiralla voisi kokeilla kilpirauhaslääkitystä jo nyt, jos vain haluan, mutta koska surkeiden sattumusten takia olin puhelua edeltävinä kolmena päivänä maksanut koirieni hyvinvoinnista yhteensä 763,37 euroa (palaan tähän vielä toisessa artikkelissa), en hyppinyt riemusta kuullessani vielä uudesta rahareiästä. Halusin miettiä vaihtoehtoja tarkasti ja ennen kaikkea sitä, mille eläinlääkärille haluaisin seuraavaksi rahojani syytää.

Lopulta eläinlääkäri totesi, että koiran oireet ovat niin ympäripyöreät, että vaivaa on hankala lähteä tutkimaan – mutta heidän eläinlääkäriasemallaan olisi myytävänä Inton kohderyhmälle tarkoitettua koiran nappulaa, joka voisi helpottaa tilannetta ja saada koiran voimaan paremmin.

Hieman raskaan alkuviikon jälkeen eläinlääkärin ehdotus ”ihmeruokana” markkinoitavasta koiran nappulasta tuntui pöyristyttävältä etenkin siksi, että olin poikkeuksellisen sinisilmäisenä maksanut juuri yli 500 euroa palveluista, joiden hyödyn koin mitättömäksi. Eläinlääkäri ei osannut kertoa, miksi juuri heidän ihmeruokansa olisi parempaa kuin se pöperö, jota jo koiralleni syötin, mutta ihmeen kaupalla onnistuin nielemään kusetuksen makuisen kiukkuni ja päättämään puhelun asiallisesti, ja vasta punaista luuria painettuani huutamaan raivosta niin, että kiitin onneani siitä, ettei siihen aikaan illasta toimistohuoneeni liepeillä ollut ainuttakaan työkaveria.

Kun illalla pääsin töistä kotiin, minua vastassa eteisen oven takana oli hyperinnokkaat whippetit, aurinkoisena sädehtivä sekarotuinen ja pilke silmäkulmassaan, häntä heiluen luokseni pölmähtänyt noutaja. Sen koko olemus oli selkeästi piristynyt ja kokeillessani sitä käsikopelolla huomasin, että kenties sen pörröisen turkin alla sen painokin oli lähtenyt kevyeeseen laskuun.

Tarkkailin noutajaa koko illan kotona ja lenkkeillessämme. Sen olemus oli nyt totta tosiaan eloisampi ja virkeämpi kuin viikkokausiin. Mietin, mikä ihme koiran elämässä on muuttunut siten, että siitä on tullut taas iloinen ja toimelias oma itsensä.

En keksinyt mitään muuta muutosta, kun sen emännän 763,37 euroa kevyemmän matkakassan ja pilalle menneet kesälomasuunnitelmat. Way to go, Into.

21

Alpin ensimmäinen näyttely

Uskomatonta, miten nopeasti aika rientää. Vastahan minä huomasin kotiutuneeni Pirkkalasta luovutusikäisen, punertavan pennun kanssa ja juhannusta edeltävänä viikonloppuna sama pentu starttasi jo näyttelyuransa whippet-harrastajien erikoisnäyttelyssä Tammelassa, kaksipäiväisessä spektaakkelissa, joka Alpin osalta oli varsin räiskyvä – palaan siihen vielä myöhemmin.

Valmistautuminen Alpin ensimmäiseen koiranäyttelyyn alkoi jo viikkoja ennen h-hetkeä. Lyhensin sen kynsiä huolellisesti, harjoittelimme paikoillaan seisomista ja malttia jokaisen ruokintakerran yhteydessä ja kävimme Lempäälässä treenaamassa kehäkäyttäytymistä ja esiintymistä Alpin kasvattajan johdolla.

Juuri nyt olen erityisen kiitollinen ihmisistä, joita whippetit ovat tuoneet elämääni. Alpin (ja Olmin) kasvattaja on yksi heistä – hän ohjaa ja kaitsee kasvattiensa omistajia kärsivällisesti opastaen, ja ennen kaikkea jaksaa uskoa, kannustaa ja kuunnella. On loistavaa olla mukana ”whippet-perheessä”, jossa tyhmiä kysymyksiä ei ole ja kaikenlaisten kasvattien omistajiin suhtaudutaan yhdenvertaisesti.

Toinen tällaisista ihmisistä on Taimin ja Lystin emäntä Jonna, joka on koko vuoden yhdessä Telman ja Taikan omistajan, Karoliinan, kanssa ollut tukenani hulivilin koiranpennun kasvatuksessa. Milloin Jonna on löytänyt logiikan epäloogisten whippettieni käyttäytymisestä ja milloin Karoliina on puolestaan napannut pikkuhuligaanin omien koiriensa kanssa hiekkakuopille. En edes tiedä missä olisin ilman näitä naisia!

Lauantaina Alpi esiintyi pikkupentuluokassa, jossa tuomarina oli norjalainen Espen Engh ja koiria samassa kehässä yhteensä kuusi.

Olimme Alpin kanssa tehneet etukäteen kaiken voitavamme harjoittelun suhteen ja koska kehässä Alpin esitti paljon koiranäyttelyitä kolunnut Jonna, en osannut suhtautua kokemukseen jännityksellä, vaan ainoastaan suurella mielenkiinnolla. Moni yllättyykin kuullessaan, että vaikka olen omistanut koiria yli 15 vuoden ajan, viralliset koiranäyttelyt ovat minulle täysin tuntematon vyöhyke, jonka erinäiset lyhenteet eivät juurikaan avaudu minulle.

Vaikka olimme tulleet ajoissa näyttelypaikalle, oman leirimme kokoaminen ja tunnelmaan virittäytyminen vei sen verran aikaa, että en juurikaan ehtinyt kävelyttää Alpia näyttelyalueella, mikä olisi kieltämättä voinut edistää sen esiintymistä kehässä.

Niinpä kehään Jonnan kanssa päätyi hieman vallaton pentu, joka oli innoissaan kaikesta, mitä sen ympärillä tapahtui ja oli. Ihmisiä! Koiria! Nyt seistään! Nyt juostaan! Täysii! Eiku? Lisää ihmisiä! Koiria! Jee!

Onneksi Jonna jaksoi ohjata Alpia lempeästi, mutta määrätietoisesti, eikä hätkähtänyt pikkuhuligaanin tempauksista, joiden johdosta herkempi handleri olisi saattanut vaipua maanrakoon. Loppujen lopuksi Alpi oli luokkansa 2. ja sai jopa kunniapalkinnon, mutta mikä tärkeintä, sillä oli hauskaa ja se oli innoissaan kaikesta, mitä se kehässä kohtasi.

”5 ½ months old. Elegant dog, still masculine. With the pleasing shape and balance. Long head, somewhat extreme. Beautiful eyes. Questionable ears, big and rather light. Well crested neck. Moderate front angulation. Exe topline and underline. Well angulated behind. Uses his hind legs very well on the move. Vey good drive still puppish in his movement.”

Lauantaina saatu arvostelu oli alpimainen. Siitä jäi erityisesti mieleeni tuomarin painotus Alpin ”extreme päästä” sekä kyseenalaisista korvista ja täytyy kyllä myöntää, että olen itsekin kiinnittänyt huomiota samoihin seikkoihin, vaikkakaan en aivan siinä mielessä, missä pelkästään koiran ulkonäköä punnitseva tuomari.

Jos mahdollista, sunnuntaina extremepäällä varusteltu, kyseenalaiset korvat omaava koiranpentuni antoi meille entistä enemmän itsestään ja sellaisen shown, joka sai tuomarinkin pyöräyttelemään silmiään. Se oli niin vahvasti oma räiskyvä itsensä, että tuomari viittasi siihen vielä esiintymisen jälkeenkin, ja seuraavalla viikolla asiaa puitiin jo Facebookissakin. Kukapa muukaan, kuin meidän Alpi!

Vaikka kukaan muu ei ehkä varsinaisesti nauttinut Alpin räiskyvästä esiintymisestä sunnuntaina, sillä itsellään tuntui olevan hauskaa. Kasvattaja tsemppasikin, että koiran esiintymistaidot jalostuvat iän ja kokemuksen myötä, ja, että esiintymisestä nauttivaa koiraa on myöhemmin helpompi rauhoittaa, kun puolestaan esiintymiseen vastahakoisesti suhtautuvaa koiraa on myöhemmin hankalempi innostaa ja saada esiintymään näyttävästi.

Kuva:  Kai Heinonen

Sunnuntaina Alpi esiintyi 4-6 kuukauden ikäisten pentuluokassa italialaiselle Arnaldo Cotugnolle yhdessä kuuden muun urospennun kanssa. Tällä kertaa Alpi ei sijoittunut lainkaan, mutta sen veli Brookway Pirate Sparrow ”Possu” putsasi palkintopöydän sijoittuen BIS-pennuksi kolmannen veljen (Brookway Pulp Fiction eli Vincent) sijoittuen vielä toiseksi.

”Nice puppy. Strongly built for the age. Nice head. Long neck. Enough brisket for age. Balanced front and rear angulations. Nice bone for age. Nice feet. Good tailset. Correct backmovement and front too.”

Vaikka menestys ei tällä kertaa osunut kohdallemme, oli ilo nähdä kaikki Alpin sisarukset yhdessä koossa; omiin koteihinsa ympäri Suomen muuttaneet pennut olivat kaikki koolla Tammelassa starttailemassa näyttelyuriaan.

Siinä missä minä karkasin näyttelypaikalta sunnuntaina jo puolenpäivän aikaan, jäi Alpi vielä tapahtumapaikalle odottelemaan jälkeläisluokkaa, jonne Alpin isän omistaja oli toivonut sen jäävän. Sain näyttelyuransa tehokkaasti aloittaneen koiranpentuni kotiin vasta iltapäivällä ABC:n parkkipaikalle kuljetettuna jälkitoimituksena, mikä kyllä jälleen todisti, miten helppo ja mutkaton rotu whippet parhaimmillaan onkaan.

 

7