Koirakommuunin eloa

13092015_3634_960px

Olen toisinaan verrannut kotiamme hippikommuuniin, jonne väkeä tulee ja menee. Perusajatus on samankaltainen: tärkeintä on hyvä meininki ja yhteiset pelisäännöt.

Näillä eväillä meidän oman pienen hippikommunin elo onkin ollut varsin aktiivista – ja hauskaa tänäkin vuonna. Meillä on piipahtanut paitsi irlanninsusikoira, myös vesikoira, puoli vuotias sekarotuinen narttu (sama, joka poseeraa kuvassa), seitsemän vuotias bokseriuros sekä kolmevuotias saksanseisojanarttu pientä leijonaharjaskania unohtamatta.

Meillä vierailleet koirat ovat kaikki ystävieni ja tuttavieni rakkaita lemmikkejä, tai sitten kotia etsiviä koiria. Minun ei ole vuosiin tarvinut lukea uusia kirjoja, sillä jokainen meillä yöpynyt koira on kantanut mukanaan uutta tarinaa.

Minulla on pitkä historia erilaisten eläinten parissa ja silloin, kun asuin vielä vanhempieni luona lapsuudenkodissani isäni työskenteli paikallisen eläinsuojelujärjestön puheenjohtajana ja kotimme muuttui usein kodittomien eläinten vastaanottokeskukseksi. Tarjosimme väliaikaisen kodin muutamalle tusinalle kaninpoikasia, kesytimme halkopinoon syntyneitä, emonsa menettäneitä kissanpentuja ja autoimme itsensä loukanneita lintuja ja oravia.

Muistan, kuinka kouluikäisenä luokallani oli aina niitä tyttöjä, jotka kadehtivat elämääni suloisten ja pörröisten eläinlapsien kanssa – mutta he eivät koskaan ymmärtäneet elämäntapani varjopuolia: sitä, minkälaista on viettää iltansa kaikkialla muualla kuin koulujen discoissa – useimmiten eläinten häkkejä siivoillen ja eläimiä ruokkien, sitä, miltä tuntuu, kun elämästään päiväkausia taistellut sairas kaninpoikanen nytkähtää viimeisen kerran ja kuolee kirjaimellisesti käsiin tai sitä, kuinka pahalta tuntuu nähdä ja kuulla kaltoinkohdeltujen eläinten historiasta. Itsensä omaan ripuliinsa sotkenut yksikorvainen kaninpoikanen on kaukana kiiltäväturkkisten pehmopörröpupujen söpöydestä.

12092015

Olen viettänyt niin paljon aikaa erilaisten eläinten parissa, että tunnen oloni usein luontevammaksi eläinten kuin ihmisten kanssa – kuulostipa se sitten kuinka surulliselta tahansa. Koen, että eläimet elämässäni ovat olleet suuri rikkaus ja muovanneet minusta kärsivällisen, sanojeni ja tekojeni takana seisovan ahkeran ja työtä pelkäämättömän luonteen.

Loppujen lopuksi eläinrakkauteni vei minut Viroon auttamaan kodittomia koiria. Aika pian sen jälkeen otin Inton ja keskityin tarjoamaan omille lemmikeilleni hyvää arkea, mutta edelleen aina silloin tällöin minulle soitetaan ja minulta kysytään mahdollisuutta toimia sijaiskotina, etsiä tietylle eläimelle kotia tai toimia muuten tukena hankalassa tilanteessa.

22112015

Viimeisen parin vuoden ajan olen työskennellyt ahkerasti erilaisten ongelmallisesti käyttäytyvien koirien kanssa ja vaikka meno on rauhoittunut paljon teinivuosista, kaipaan edelleen tietyllä tavalla haasteita ja virikkeitä elämääni – ja niitä siihen sitten pölpähteleekin ihan itsekseen.

Erilaisia koiria vain päätyy kattomme alle, vaikka en ole ikinä mainostanut tarjoavani majoitusta, enkä useinkaan hypi riemusta silloin, kun puolitutut kyselevät, voisinko ottaa heidän koiransa hoitoon ja luettelevat pitkän litanian sellaisia syitä, joiden takia koiraa ei voi antaa mummolle tai naapuriin.

29082015c

Oikeastaan ihmiset ympärilläni taitavat olla aika rohkeita, kun tietävät minun asuvan jo valmiiksi kolmen koiran laumassa tavallisessa rivitaloyhtiössä, ja ehdottavat silti hoidokkeja viikonlopuille tai arkiviikoille.

Eikä siinä mitään. Olen kertonut, että elän joka tapauksessa lauman kanssa joka päivä lenkkeillen, joten useimmiten hoitokoirat menevät siinä missä omatkin. Joka tapauksessa eteiseen kerääntyy aina lenkkien jälkeen kuivausjono, ja joka tapauksessa imuri laulaa harva se päivä: oli koiria sitten kolme tai neljä.

21112015

Päättyvä marraskuu ja alkava joulukuu onkin tältä erää mennyt mukavasti paitsi Inton, Elnan ja Olmin, myös kolmevuotiaan seisojanartun kanssa. Inton ja Olmin molempien terveydentila sallii jo lenkkeilyn tietyissä rajoissa ja vieraanamme piipahtanut ensilumi piristi mukavasti arkea, jonka viimeisimpiä lenkkejä pystyi lumen valaistessa tekemään vielä myöhään illalla metsässä ja pelloilla.

Niinpä se arki onkin taas rullannut vakaassa blogihiljaisuudessa – todellisuudessa jälleen uuden, mielenkiintoisen tarinan parissa.

Mukaansatempaavaa joulukuuta!

 

2

Ohikiitävää

14082015_3011_960px

Tämän artikkelin piti kertoa koiranpentumme hassusta tavasta. Siitä, kuinka se joka ilta asettui minun ja sohvalla röhnöttävän kepon väliin, ja kirputti vuoroin minua kädestä ja kepoa korvan takaa.

Joka iltaisen rituaalin myötä minun oli aivan pakko googlettaa, mitä koiranpentumme erikoisella, minulle aiemmin melko vieraalla tavallaan tarkoitti. Vastauksen mukaan koiramme viestitti tykkäämistä, mielihyvää ja onnellisuutta niin paljon, kuin vain koira voi tuntea. Joka ilta!

Mutta sitten asiat taas hieman mutkistuivat. Olmi oli ehtinyt nauttia liikuntakiellottomasta elämästään reilut pari viikkoa, ja minä olin lisännyt sen viikko-ohjelmaan säännöllisesti yhä haastavempia maastoja myös metsässä, jotta sen kehittyminen myös motorisesti olisi mahdollista.

14082015_3046_960px

Olisi varmasti pitänyt säikähtää ja pysytellä poissa metsästä, kun Olmi perjantaina juoksi rämeessä ja loukkasi vasemman etutassunsa niin, että sen ylimmästä varpaasta, ns. jarrupalasta irtosi pala.

Mutta mepä emme pienestä säikähtäneet ja niinpä suuntasimme metsään vielä lauantainakin. Lähdimme läheiselle rannalle nauttimaan kesäpäivästä koko lauman kera, ja saimme matkaseuraksemme vielä hyvän ystäväni oman koiransa kanssa.

Kaikki sujui hyvin, ja vaikka matkassa mukana oli vieras koira, pidimme huolen siitä, että toipilaan vauhti pysyi maltillisena. Olimme jo kotimatkalla, kun yllättäen pöpelikköön tömähtänyt Olmi alkoi huutamaan kuin syötävä.

14082015_2843b_960px

En tarkalleen ottaen nähnyt, mitä tapahtui, joten ajattelin, että nyt mukana on hieman liikaa draamaa. Kehoitin pöpelikössä mustikanvarpujen ja sammaleen seassa vikisevää Olmia iloisesti mukaani, ja kannustin sitä entisestään, kun pentua ei alkanut kuulumaan.

En ottanut tilannetta vakavasti vielä sittenkään, kun löysin varpujen seasta aloillaan vikisevän pennun, joka ei päässyt ylös. Koska leikatut varpaat kipeytyvät herkästi kovista iskuista, nappasin sen vain syliini ja toivoin, että kannettuani sen 500 metrin päähän tasaiselle hiekkatielle kivut olisivat helpottaneet, ja se pääsisi jatkamaan matkaansa omin jaloin.

Pieni kylmänhiki kohosi otsalleni, kun sylissäni roikkuvan pennun olemus muuttui yhä vaisummaksi. Kun viimein saavuimme hiekkatien varteen ja laskin Olmin maahan, sen takatassut eivät ollenkaan ottaneet painoa vastaan vaan asettuivat miten sattuivat. Ilman tukea pentu huojui kuin juopunut, kunnes koko takapää petti ja koira rojahti maahan. Yritin auttaa sen uudelleen seisoma-asentoon, mutta tällä kertaa takapää ei kantanut ollenkaan. Koira oli käytännössä halvaantunut, ja olemuksestaan päätellen se vaikutti olevan shokissa: se tuijotti lasittunein silmin nenänsä osoittamaan suuntaan, eikä reagoinut mihinkään.

14082015_2852_960px

Tajusin, että virheellisten etutassujensa takia Olmi oli mitä todennäköisimmin tullut loikasta huonosti alas, lentänyt niskalleen ja halvaantunut. Erityisen paskaan tuurin ei tarvitse edes kovaa vauhtia. Nappasin Olmin taas syliini ja aloimme kiireesti harppoa kohti kotia. Kun käsistäni alkoi loppua voimat heijasin sen harteilleni, kuten armeijassa oltiin opetettu. Kiirehdimme kotiin toivoen, ettei tilanne olisi ollenkaan niin vakava, kuin miltä se vaikutti. Tätä sattuu. Joskus koiranpennut vain halvaantuvat ja sitten toipuvat, yritin vakuutella itselleni. Vaikka eihän se niin mene.

Ystäväni oli soittanut meille jo kyydin, kun saavuimme parkkipaikalle. Kävin viemässä Inton ja Elnan sisälle, otin lompakon ja laukun mukaani ja lähdimme kohti lähintä päivystävää Univettia. Soitin paniikissa kepolle ja Olmin kasvattajalle, kun ääneni murtui. Tilanne oli painajaismainen ja olin vakuuttunut siitä, että joutuisin tänään hyvästelemään 4 kuukauden ikäisen koiranpentuni ikiajoiksi. Ei sen näin pitänyt mennä.

Samalla kun itse olin vielä paniikissa etsinyt lompakkoani talon sisältä, ystäväni oli löytänyt Olmin reidestä käärmeen puremaa muistuttavan verijäljen. Soitin jo matkalla Univettiin ja kerroin koiran halvaantumisesta, verijäljestä ja shokilta vaikuttavasta tilasta. Olmi vain tuijotti eteensä, eikä reagoinut ympäristöönsä, vaikka olimme  jo istumassa vieraassa autossa, jossa oli paljon vieraiden koirien hajuja.

*   *   *   *

Kun vastaanoton tiskillä istunut apaattinen hoitaja viimein ymmärsi mistä on kyse, Olmi pääsi nopeasti hoitoon. Me jäimme vastaanottotilaan odottamaan päässämme pyörivien kauhuskenaarioiden kera, kunnes hoitaja viimein kutsui meidät tyhjään hoitohuoneeseen ja kertoi, että eläinlääkäri tulisi pian kertomaan meille lisää.

Kesti hetken, ennen kuin huoneeseen saapui varovasti hymyilevä eläinlääkäri, joka tiedusteli olemmeko me Olmin kotijoukot. Nyökkäsimme ystäväni kanssa kärsimättömästi, sillä ilmeestä ei voinut päätellä, oliko hymy säälivä ja osaaottava, vai lähinnä huvittunut, mikä tuntui absurdilta tilanteen huomioon ottaen.

”No niin” eläinlääkäri aloitti varovasti. ”Olmi on nyt ollut hetken aikaa nesteytyksessä ja se on saanut kipulääkettä…” hän jatkoi, ”eikä sitä mikään vaivaa.”

Katsoimme ystäväni kanssa ensin toisiamme ja sitten eläinlääkäriä hämmentyneinä. Puhuiko hän nyt samasta koirasta, jonka me olimme juuri tuoneet sisään?

”Tuolla se nyt takahuoneessa viipottaa ihan pirteän oloisena”, eläinlääkäri täsmensi. Kohotin kulmiani, sillä en osannut mitenkään odottaa kuulemaani. Painotimme ystäväni kanssa, että Olmi oli vain tuijottanut eteensä reagoimatta mihinkään, ja että sen takajalat olivat ihan mutkalla, kun niitä oltiin tuloksetta yritetty asettaa sen vatsan alle siten, että se pysyisi hetken pystyssä.

Eläinlääkäri hymyili ymmärtäväisenä. Hän kertoi, että joskus koiranpennun omistajilla oli tapana ylireagoida. Katselin hänen virnettään epäuskoisena. Kumpi meistä on typerä?

Kysyin, mitä mieltä hän oli verinaarmuista reidessä. Voiko kyseessä olla kyyn purema? En tiedä näytinkö erityisen nuorelta vai erityisen tyhmältä, sillä eläinlääkäri kertoi, että käärmeen pureman tunnistaa kahdesta pienestä reiästä, eivätkä ne näytä siltä, miltä Olmin reidessä vierekkäin olevat reikä ja naarmu näyttivät.

Olimme juuri matkalla puhuneet ystäväni kanssa lukemastamme jutusta, jossa kerrottiin, ettei käärmeen puremaa aina tunnisteta, sillä se ei joka kerta näytä symmetriseltä puremajäljeltä. Eläinlääkärin vastaus ei jättänyt jälkeensä muuta, kuin erityisen hölmön olon, joten pyysin häntä tuomaan Olmin hoitohuoneeseen. Halusin nähdä, onko koira todella kunnossa.

Olmi tepsutteli luokseni iloisesti – mutta kömpelösti. Se reagoi jo ympäristöönsä ja oli selkeästi piristynyt, vaikka tuttu virne ja pilke silmäkulmasta vielä puuttuivatkin. Sen takapää näytti vielä olevan hieman juovuksissa, sillä se huojui ja sen takakoivet kauhoivat eteenpäin paljon hitaammin kuin etukoivet. Lisäksi reisi oli nyt selkeästi enemmän turvoksissa kuin tullessamme.

14082015_2835b_960px

Mikä sille sitten tuli, kysyin, sillä eläinlääkärin ainoa diagnoosi tuntui olevan täysin terve pentu. Eläinlääkäri kertoi, että Olmi oli todennäköisesti törmännyt johonkin juostessaan ja saanut niin kovan lihasshokin, että se oli vetänyt koko koiran tilttiin. Kipulääke todennäköisesti laukaisi tilanteen ja sai koiran piristymään lähes ennalleen.

Saimme siirtyä takaisin odotustilaan odottamaan laskua. Odotellessamme katselin, miten Olmi ei päässyt lainkaan istumaan, vaan pölmähti seisaaltaan suoraan makuulleen – ja miten se oli vielä hieman sekaisin kaikesta, mutta toden totta paljon parempi kuin tullessamme. Toki sen tila vielä epäilytti minua, sillä en täysin luottanut eläinlääkärin olemattomaan diagnoosiin.

Naurahdin, kun puolen tunnin odottelun jälkeen sain viimein käteeni kotiuttamisohjeet ja laskun. Täysi liikuntakielto ja häkkilepo seitsemän päivän ajan, vain tarvittavilla pihapissatuksilla sekä kipulääkekuuri. Ja tietysti vajaan 300 euron lasku – mikä on aika paljon koirasta, mitä ei vaivaa mikään.

11

Elämää koiranpennun kanssa

Nukkuva koiranpentu

Aluksi peittelimme Olmin joka ilta nukkumaan sen omaan pahvilaatikkoon makuuhuoneeseen. Kaksi täysin omaa leposijaa oli hyvä idea, sillä pentu lepäilee mieluusti olohuoneessa omassa pahvilaatikossaan silloin, kun kaikki muutkin ovat olohuoneessa ja makuuhuoneessa vastaavasti iltaisin, kun menemme nukkumaan.

Ja voin sanoa, ettei kovinkaan moni asia maailmassa ole suloisempaa, kuin punaisen huopansa alla sikeästi nukkuva koiranpentu.

Arki koiranpennun kanssa pyörähti vauhdikkaasti käyntiin, ja minua on suorastaan säälittänyt, että en ole ehtinyt kirjoittamaan tarkempia muistiinpanoja Olmin elämästä sen ensimmäisten meillä vietettyjen hetkien myötä esimerkiksi muutaman kerran viikossa.

Olmi on tulonsa myötä aktivoinut paitsi kirjoitusintoni, myös valokuvausintoni ja koko koiraharrastukseni. Lisäksi olen innostunut työntämään sosiaalisen median osaltani niin täyteen eri kuvakulmasta otettuja whippetkuvia, että luulen, että valtaosa koirattomista kavereistani on kaikessa hiljaisuudessa poistanut käyttäjätilini ystävälistaltaan.

Yksinoloharjoitukset

Aloitimme yksinoloharjoitukset jo seuraavana päivänä Olmin saavuttua uuteen kotiinsa. Aamupäivä oli niin touhukas, että kun koiranpentu väsähti ja meni omaan koppaansa nukkumaan, minä lähdin Inton ja Elnan kanssa kävelylle.

Saavuttuamme takaisin kotiin kopasta löytyi se sama nukkuva koiranpentu, joka sinne oli jätettykin, joten minä pystyin leikkaamaan taka- ja etupihan nurmialueet ja sen jälkeen keskittymään muihin kotitöihin, joita olin jättänyt rästiin juuri siksi, että en vain istuisi Olmin kopan reunalla valtaosaa päivästä koiranpentua ihastellen (kyllä, olen edelleen sitä mieltä, että se olisi paras tapa viettää aikaa nyt, kun pentu on vielä pieni ja suloinen ja viaton ja…).

Taktiikka oli nerokas. Minä puuhailin omiani ja koiranpentu pääsääntöisesti nukkui.

Sitten, kun se päiväuniensa jälkeen oli taas virkeimmillään, harjoittelimme luoksetulokäskyä ja muuta hyödyllistä, mikä taas jo parin minuutin innostavana harjoitteena laski koiran energiatasoja niin, että saatoin jälleen keskittyä pölyjen pyyhintään, pyykkikoneen täyttöön ja tiskikoneen tyhjentämiseen.

Sittemmin Olmi on ollut päivittäin vaihtelevia pätkiä yksin. Ensimmäisten päivien aikana kyse oli isojen koirien lenkityksen aikaisesta yksinolosta, kauppareissujen aikaisesta yksinolosta tai vain roskien viennin aikaisesti yksinolosta. Silloin tällöin joukkoon on ujutettu myös 7,5-8,5 tunnin yksinoloja, jotka nekin ovat sujuneet ongelmitta.

Jotenkin kaikki on mennyt niin hyvin, että Olmi tuntuu toistaiseksi vielä liian hyvältä ollakseen totta. Lisäksi sen mielikuvitus tuntuu täysin verrattomalta: ensimmäisen pidemmän, kolmen tunnin, yksinolonsa aikana Olmi oli vetänyt makuuhuoneen päiväpeiton lattialle ja koristellut sen likaisin sukin. Abstraktin taideteoksen kruunasi päällimmäiseksi aseteltu kanihäkin siivoukseen käytetty kihveli.

Toisen pidemmän yksinolokerran jälkeen kirjoitin Facebookkiin, etten enää tiedä, mitä tehdä hurjaksi äityneen koiranpentuni kanssa. Se oli yksin ollessaan vienyt mustekynän kenkään.

Sellainen riiviö se meidän Olmi on.

Olmi nukkuu

Yksinoloharjoitusten lisäksi koiranpennun elämään on mahtunut kaikkea, mitä koiranpennun elämään yleensäkin kuuluu – ja myös paljon sellaista, mitä olen vain mahduttanut sen päiviin. Olemme autoilleet ahkerasti, sillä se tuotti aluksi itkua ja porua – kunnes ymmärsin pehmustaa Olmin teräshäkin valtavan paksulla fleecehuovalla ja lämmittää auton saunaa muistuttavaksi kopiksi – josta kyllä vilukissana nautin itsekin suunnattomasti  (kesä, tulehan jo).

Olemme vältelleet tungettelevaa mäyräkoiranaista Musti ja mirrissä (voisin joskus kertoa tämänkin tarinan alusta loppuun) sekä keskustelleet ummet ja lammet bostoninterriereitä kasvattavan naisen kanssa Kodin Terrassa.

Olen ostanut Olmille jo hieman isomman, symppiksen kaulapannan (joka on sille vieläkin hieman iso – mutta josta olen innoissani: kerrankin koira, jonka kaulassa kauniit pannat pääsevät oikeuksiinsa ja ylipäätään erottuvat karvan seasta!) ja kyläilleet vanhempieni luona tervehtimässä pienikokoista seurakoirasekoitusta Milliä.

Olmi on jopa päässyt lukuisille erilaisten kokoonpanojen laumalenkeille, ja näyttäisi siltä, että whippettini sopeutuu niin paimenporukkaan kuin yhtä hyvin täysin sekalaiseen laumaan muine pentuineen ja suursnautsereineen.

Olmi on jo käynyt työpaikallani tervehtimässä työkavereitani ja maanantaina Olmi pääsi katsomaan tanssiryhmän esiintymistä Linnan puistoon suuren yleisön ja kovaäänisen äänentoiston sekaan.

Torstaiaamuna se ajoi ensimmäisen jälkensä, kolme ja puoli metriä pitkän ja sitäkin maukkaammaan raakalihapullajäljen etupihalla juuri ennen töihin lähtöäni. Jäljestys oli niin herkullista puuhaa, että jutun jujun tajuttuaan Olmi ei olisi millään malttanut lopettaa nuuskuttelua vielä sittenkään, kun se oli syönyt koko sammaleelle uhratun aamupalansa sisuksiinsa.

Olmi matkustaa

Arki ei tietenkään kauttaaltaan ole ollut poukkoilua paikasta toiseen. Vaikka tahti kuulostaakin äkkiseltään vauhdikkaalta, olen edennyt tarkasti koiranpennun ehdoilla ja antanut myös levolle sijaa. Viikkoon mahtuu löhöpäiviä ja lukuisia löhöhetkiä. Jostain syystä olen alkanut lipsumaan periaatteistani koirien ja sohvien suhteen, ja olen jopa herännyt tilanteesta, jossa olen juuri ottanut päiväunet sohvalla koiranpennun kanssa. Hmm…

Onneksi poikkeus vahvistaa säännön, vai mitä? Täytyy kyllä myöntää, että silkkisen pehmeää ja alusvillatonta, lähes alastonta koiranpentua on mahdoton vastustaa – etenkään, kun olen hulluna kuumavesipulloihin ja juuri siltä Olmi usein tuntuu kömpiessään aivan liki.

Läheisyys lämmittää, mutta onneksi Olmin sohvan edustalla sijaitseva pahvilaatikko on mieluisa sekin, ja useimmiten kehoitammekin Olmia viettämään aikaansa ennemmin siellä kuin ihmisten paikalla sohvalla.

Just chillin'

Kaikkein ikävintä koiranpennusta kertoessa on se, että vaikka ottaisin siitä kuvia maailman parhaalla kameralla tai täyttäisin Instagram -tilini kaikissa mahdollisissa tilanteissa otetuilla kuvilla, en mitenkään pysty välittämään eteenpäin sellaisia asioita, jotka eivät vain käy kuvista ilmi. Kuten sitä, että

…Olmi on oikeasti tosi pieni.
Siis tosi. Pieni. Se nukkuu banaanilaatikossa ja häkki jossa se matkustaa on mitoitettu skotlanninterrierille.

…Olmin turkki on maailman pehmein.
Ellei pennun luonne olisi mitä mahtavin, olisin varmaan tehtaillut siitä jo ylelliset silkkihansikkaat.

…Olmilla on ylisuuri nahka, joka rypistyy söpösti koiranpentua vanutellessa.
Jos sitä olisi vieläkin enemmän, rikastuisimme myymällä sitä design -valaisimien varjostimiksi, koska se on kuvioinniltaankin erittäin trendikäs.

…Olmin maailman suloisimmat önähdykset, äännähdykset ja jopa liikuttavan herttainen kiukkuhaukku eivät nekään välity kuvista.
Olmi on vasta hiljattain alkanut kiukkuamaan – sitä tapahtuu silloin, jos joku ei reagoi sen päähänpistoihin sen toivomalla tavalla, tai jos se itse piereskelee niin häiritsevästi, että se herää päiväuniltaan. Yleensä tämän myötä Olmi alkaa etsimään syyllistä ja kiukkuhaukkuu sille, joka sattuu olemaan lähimpänä ja on siten mitä todennäköisimmin syyllinen sen pieruihin.

…Olmin vielä toisinaan haparoivat askeleet ja muksahtelut.
Toisinaan meno on täysin holtitonta tai muuten vaan motorisesti suunnittelematonta, eikä sellainen sydämet sulattava toiminta vain mitenkään välity kuvista.

…Rakkaus.
Kun whippetin häntä ei ole alati heiluvaa mallia, sitä oppii arvostamaan niitä hetkiä, kun se heiluu. Ja se heiluu silloin, kun Olmi seikkailujensa jälkeen kohtaa taas Inton ja Elnan tai meidät pitkän työpäivän jälkeen. Sitä rakkautta on mahdoton taltioida, samoin kuin sitä, miten hellästi Elna nuolee Olmin päälakea tai miten äidillisen kärsivällisesti se kestää meille muuttaneen pennun päähänpistoja.

Olmi ja Elna

10