Uupumus – kun koiran omistamisesta katoaa mielekkyys

Kaisa kysyi blogissaan, saako negatiivisista asioista blogata. Olkoon tämä vastineeni tälle pohdinnalle sekä hiljaisuudelle, joka on ainakin omassa päässäni jatkunut piinallisena niin blogin, kuin myös Purematta Paras -Instagramin puolella.

Takana on melkoinen kesä. Olin kevään aikana kuvittanut ja kirjoittanut jutun vinttikoiran treenaamisesta samalla, kun suunnittelin Olmin kesän treeniohjelmaa tulevaa kisakautta silmällä pitäen.

Olin juuri remontoinut koko blogin ja kaikki oli innostavaa. Päivät olivat pitkiä ja valoisia, kesä oli viimein täällä. Ja sitten se iski: koiran (=koiralauman) omistaminen tuntui painajaismaiselta ja siitä katosi mielekkyys.

Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun istuin töiden jälkeen parkkipaikalla autossani miettien, etten halua mennä kotiin. Kesän myötä kodissani oli jatkuvalla syötöllä tehty tihutöitä, joille en voinut kuin pyöritellä silmiäni ja pudistella päätäni. En enää halunnut nähdä, oliko koirien peti räjäytetty tai oliko keittiön tasolta varastettu ja levitelty ruoka-aineita.

En halunnut mennä kotiin, sillä se tarkoitti väistämättä myös lenkille lähtöä kokoonpanolla, josta oli yhtäkkiä tullut hirviömäinen.

Kesän myötä tuttu metsä oli kaadettu hakkuualueeksi ja sinne johtanut polku oli kasvanut umpeen nokkosista. (Se metsä oli voimapaikkani.)

Vaihtoehdoiksi jäi kaikkien muidenkin ulkoilijoiden aktiivisessa käytössä ollut peltotie ja taajama-alueen pikkutiet. Ne vilisivät liikennettä, koirien kieltomerkkejä, kaikenlaisia vastaantulijoita sekä hoidettuja nurmialueita, joilta koirankakkaa on välttämätöntä kerätä.

Olosuhteet sinällään eivät olleet ylitsepääsemättömät, mutta Elna oli kesän aikana muuttunut kiukkuiseksi ja alkanut kommentoimaan vastaan tulevia koirakkoja äärettömän tiukkaan sävyyn. Se teki Intosta levottoman ja provosoi pari vuotiaan Olmin mukaan möykkään.

Alle vuotias Alpi ihmetteli koko toimintaa ja tunsi itsensä tilanteissa epävarmaksi. Se ei juurikaan saanut tukea minulta, sillä kaikki huomioni meni Elnan ja Olmin korjaamiseen ja provosoitumattoman Inton kehumiseen – ja siinä kaiken härdellin keskellä saatoin sujauttaa Alpin suuhun makupalan.

Lopulta lenkkeily oli kaikkea muuta kuin rentouttavaa ja mukavaa. Se tuntui ahdistavalta velvollisuudelta, jota välttelin aina puoleen yöhön saakka – eikä sekään ollut mikään ratkaisu. Alkukesän kiihkeästi vieheen perässä radalla juossut Olmi tempoili ja kiljui erityisesti hämärän aikaan tiuhaan liikkuvien pupujen perään, ja sai kuuluvalla pupu-ujelluksellaan koko lauman raiteiltaan.

Ja siinä minä sitten seisoin kesäyön pimeydessä, kirosin pupuja ja yritin pitää päättömästi ympäriinsä poukkoilevia koiria hallinnassani. Yritin samalla vahvistaa hämmentyneenä aloillaan seisovan koiranpennun hyvää mielentilaa – ettei se nyt ainakaan lähtisi mukaan hullunmyllyyn.

Ja minua väsytti, hävetti ja harmitti. Itketti. Ei tämän tällaista pitänyt olla.

Niinpä lenkit lyhenivät. Koska koko lauma sai minussa aikaan vain ärtymyksen ja ahdistuksen tunteita, aloin nipistämään lenkkien pituudesta. Ja koska koirien päivistä alkoi pikku hiljaa katoamaan sisältö, ne loivat sitä itse nujuamalla kotona, pihistämällä minulle kuuluvia tavaroita ja elintarvikkeita ja kommentoimalla vastaantulevia koirakkoja yhä äänekkäämmin.

Oravanpyörä oli valmis. Mitä enemmän koirat ahdistivat minua, sitä vähemmän halusin niiden kanssa tehdä. Ja mitä vähemmän niiden kanssa tein, sitä enemmän ne keksivät itselleen tekemistä ja sitä myöten myös ahdistivat minua enemmän.

Elnasta tuli entistäkin ärtyisämpi. Alpi varmaan harjoitteli liitämään, sillä sen uudeksi bravuuriksi tuli hypätä eteisestä neljän ja puolen metrin kaurismaisella tasajalkaloikalla olohuoneen sohvalle, jonka reunaan se toisinaan tömähti rintakehä edellä. Toisinaan se laskeutui sohvalle tassuilleen kuin kissa ja toisinaan se tömähti lihamyllynäkin tituleeratun Inton päälle lähes tuhoisin seurauksin.

Aina kun Alpi harjoitteli liitämistä, Olmi rynnisti sen niskaan kiinni ja aina kun pojat aloittivat nujuamisen, Elna meni niiden väliin poliisina. Into ulkoisti itsensä koko sopasta ja kommentoi lähinnä nurisemalla, jos se koki liitävän whippetin olevan liian lähellä.

Vaikka näin jälkeenpäin kerrottuna tarina saattaa kuulostaa hauskalta, se oli joka päivä elettynä kaikkea muuta kuin hupaisaa.

Tunsin olevani päättymättömässä umpikujassa sekopäisen lauman kanssa, enkä tiennyt keneltä voisin pyytää apua lenkitykseen tai arjen askareisiin. Kotini näytti hylätyltä koirien asuttamalta rakennukselta, sillä siivoaminen oli turhaa, koska Alpi löysi aina uuden kirjekuoren, hedelmäpussin, pahvin palan, oksan, vessapaperirullan tai talouspaperirullan, jota silputen ja ravistellen se viipotti ympäri asuntoa aina sohvalle kohdistuvien liitoharjoituksiensa välissä.

En kehdannut kertoa ongelmistamme, ahdistuksestani ja uupumuksestani kenellekkään, sillä pelkäsin, että ihmiset reagoisivat sanomalla, että tottakai neljän koiran omistaminen on juuri tuollaista. Kuormittavaa, päätöntä ja älytöntä. Sellaista, ettei koti näytä enää ikinä kodilta, eikä kukaan tavallinen ihminen alkujaankaan hallitsisi neljää koiraa – olit liian ahne ja tuollaista se nyt on, seuraavat kymmenen vuotta. Koska tiedätkö mitä? Sinä tilasit sen. 

Minusta tuntui, että olin ansainnut kaiken ja nyt olin jäämässä sen kaiken alle. Juuri niin, kuten oletettavaa olikin.

Yritin rauhoitella malttinsa menettänyttä Elnaa ja jatkuvasti pikkuveljensä niskassa kiinni olevaa Olmia. Silläkin oli riittävästi huolenaiheita pallittomana uroksena, kun sen pikkuveljelle oli kehittynyt paitsi kaksi kivestä, myös melkoisen lennokas luonne ja raamikas ulkokuori.

Minun teki mieli päästää koko kirppusirkus pellon reunassa irti, mutta pellot kasvoivat viljaa, koirien kiinnipitokausi oli kiihkeimmillään ja kaiken lisäksi rusakoita oli niin paljon liikkeellä, että jos olisin päästänyt Olmin irti, en olisi nähnyt sitä ja sen ajohaukun villitsemiä tovereita enää ikinä. Toisaalta, minä myös toivoin sitä. Sitä, että koirat katoaisivat ja hetkeksi elämäni olisi vain aivan tavallista ja normaalia.

Ja niin siinä sitten kävi, että Olmin treenikausi päättyi jotakuinkin siihen hetkeen, kun se omaa treenivuoroaan odottaessaan repi auton takatilan sisukset. Kisakautta ei sen myötä koskaan tullutkaan, sillä koko koira harrastuksineen ja vietteineen ja oikkuineen tuntui liian uuvuttavalta. Ei ollut kunnollista treenikautta, kisakautta, eikä koko blogipostausta, johon olin hakenut potkua keväiseltä Lotta Vuorelan luennolta, joka käsitteli koiran liikuntaa ja fyysisen kunnon kehittämistä.

Lisäksi välttelimme ulkoilua aurinkoisina ja kauniina viikonloppuina, sillä Elna sai melko masentavan silmä -diagnoosin, josta en ole jaksanut kirjoittaa (vieläkään) mitään, sillä koko elämä on tuntunut vastoinkäymiseltä toisensa perään.

Olen ollut valtavan epävarma Intosta sen omituisen ja epäpätevän oloisen diagnoosin jälkeen ja nyt Alpi on nuori ja lupaava koira, jolle en yksinkertaisesti ole jaksanut opettaa yhtäkään temppua. Se osaa seistä kehässä ja tulla luokse käskystä, ja olla liikkumatta kun leikkaan sen kynsiä, ja siinä sen taidot jotakuinkin ovat. Se on sisäsiisti, mutta livahtaa etuovesta ulos aina tilaisuuden tullen ja sen liitämisharjoitukset ovat tuoneet sille itsevarmuuden, jonka siivittämänä se saattaa laskeutua sohvalle syliini siitäkin huolimatta, että sylissäni on jo posliinilautanen, jolla lepää päivälliseksi valmistettu makaroonilaatikko.

Mutta mikään ei (onneksi) kestä ikuisesti. Syksy toi mukanaan voimaantuneen olon, Elnalle suotuisammat ulkoilukelit, koirien kiinnipitokauden päättymisen sekä energian purkuun sopivat sänkipellot. Ja ennen kaikkea kahdeksan kuukautta vanhan liitäjämestarin, josta on kaikkien yllätykseksi kehittynyt vessapaperisilpun ja hedelmäpussin riekaleiden keskellä ihan fiksun oloinen koiranalku, vaikka koko kesän erityinen lennokkuus antoi olettaa jotain aivan muuta.

Ja niin minä myös kirjoitin. Kirjoitin kaiken koko kesän ajan painaneen ulos, ja nyt minusta tuntuu, kuin olisin tehnyt pitkän ja voimauttavan meditaatioharjoituksen.

Pakka on taas kasassa. Tervetuloa syksy.

47

Koiruuksien aika ei ole ohi

Koiruuksien aika ei ole ohi

Elomme osana jännitysnäytelmää ei suinkaan ole rajoittunut vain koiranpennun odottamiseen. Draaman kaari toteutui viimeistään silloin, kun sunnuntaina tulimme ruuanhakureissulta ja ajoimme taloyhtiön parkkipaikalle huomaten, että asuntomme takaovi lepatti tuulen mukana apposen ammollaan.

Olemme muuttaneet rivitaloon puolitoista vuotta sitten, emmekä ole nähneet tarvetta pihamme aitaamiselle. Nyt alan pikku hiljaa ymmärtämään, miksi koiraperheiden pihat useimmiten ovat aidattuja.

Riensimme avonaisesta takaovesta kotiimme sisälle. Kutsuin koiria topakasti jo ennen sisälle taloon ehtimistä, mutta päästessäni sisälle vastassa oli vain punaturkkinen kulta-Into, mutta sitä toista ei näkynyt missään. Jep. Ei sitten missään.

Ruokatoimitus sisälle ja koiranhakuhommiin. Kepo lähti toiseen suuntaan ja minä toiseen.

Yritin jotenkin hirveän ovelasti miettiä, minne Elna suuntaisi lähtiessään seikkailuun rivitalolähiöön ja näin ollen mistä suunnasta minun pitäisi aloittaa koiran etsinnät. Jos olisin Elna ja kävelisin avonaisesta ovesta ulos muina miehinä, lähtisinkö pellolle juoksemaan, haahuilisinko tutun koirankouluttajan oven taakse vai lähtisinkö kenties metsään jahtamaan peuroja. Hajusta päätellen kukaan lähitalojen naapureista ei ainakaan grillannut, mikä oli grilliruokien kannalta hyvä asia, mutta saattoi tietenkin hidastaa koiran löytymistä.

Lähdin taloyhtiön parkkipaikalta oikealle ja huhuilin koiraa. Jatkoin kävelemistä tutun koirankouluttajan kotia kohti, koska sitä reittiä pääsisin myös pellon reunaan. Yhtäkkiä erään pihan kulmalta nousi tutun näköinen pää hörökorvineen. Kutsuin koiraani vielä hieman kuuluvammin, ja pihan nurkalta kurkannut pystykorvainen hahmo säntäsi tien yli suoraan luokseni tehden sitten vasikkamaisia iloloikkia ympärilläni.

Selkeästi pihatöiden kimpussa olleet Elnan uudet ystävät, vanhempi rouvashenkilö lapsineen tai lapsenlapsineen, tulivat pihan kulmalle seuraamaan iloista jälleen näkemistämme. Otin muutaman askeleen lähemmäksi kohti rouvaa ja mainitsin karkulaisen löytyneen. Kiitos ja anteeksi, totesin. Rouva vaikutti sekä yllättyneeltä, että huvittuneelta. Koira oli kuulemma täysin vieras ja ennen näkemätön, mutta niin tuttavallinen.

– Oliko se ollut pitkäänkin teidän seurananne?
– No on se tässä jonkun tovin jo viihtynyt.

Vai niin Elna.

Kotiin kävellessämme Elnan koko peppu heilui puolelta toiselle iloisesti viuhuvan hännän rytmittämänä. Hilpeä pepun heilutus ja koiran tuikkivat silmät saivat minut tuntemaan, että se oli loppuviimein ihan tyytyväinen päästessään takaisin kotiin, vaikka se oli alun alkaen sieltä lähtenytkin. Kotiin tultuaan Elna tervehti Intoa iloisesti, vaikka minun näkemykseni mukaan Into vain pyöritteli silmiään ja pudisteli päätään. Sitten karkulainen joi kielitolkulla vettä, mistä päättelin, että sen uudet ystävät olivat lahjoneet sitä joillain sellaisilla herkuilla, mitkä eivät varsinaisesti olleet tarkoitettu koirille.

On hauskaa ajatella (että Elna on elossa ja), että kun takaovi on lepattanut auki, Elna on lähtenyt tavanomaisella päättäväisyydellään itsekseen iltapäiväkävelylle ja toisinaan niin tulta ja tappuraa oleva tollerini onkin loppu viimein kokenut velvollisuudekseen jäädä kotiin odottamaan paluutamme – vaikka ulkona on varmasti ollut tuhansia ihanan hajuisia ruohotupsuja, jotka hiljaa kuiskivat punaturkkini nimeä. Into on ollut koko kevään niin vahvasti hajujen vietävissä, että ihmettelen suuresti, ettemme törmänneet siihen jo parkkipaikan kulmalla tai kävelytien reunalla.

Into ansaitsisi kunniamerkin lojaalista toiminnastaan. Voin vain kuvitella sen ilmeen, kun se on katsonut Elnan lähtevän. Joko se on ajatellut Disney -elokuvista tutulla lempeydellä, että ”tuo se ei koskaan opi” ja pudistellut päätään, tai sitten se on vain todennut, että ”voi paska” ja mennyt koppaansa odottamaan maailmanloppua. Toki yksi skenaario on sekin, että se on vain nukkunut kopassaan niin sikeästi, että se ei ole huomanut tilaisuutensa koittaneen.

Koska Into ei ole koskaan erityisemmin arvostanut kunniamerkkejä tai muitakaan pahalta maistuvia tai hankalasti syötäviä esineitä, tarjosimme sille kananugetteja. Niitä se on aina pitänyt arvossaan. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että Elnakin sai pari kananugettia – ihan vain siitä ilosta, että se selvisi ehjänä kotiin. Hyvä meidän joukkue!

Nyt pihakin on aidattu.

0

Suuri hurja

Varhain lauantaiaamuna hipsin Elnan kanssa autolle. Siinä on tunnelmaa, kun starttaa autoa aamuhämärässä koko muun kaupungin (ja kepon) vielä nukkuessa. Tämä oli yksi niistä aamuista, kun ennen muita herääminen tuntui etuoikeudelta.

Ajelimme pitkin metsä- ja peltoteitä päätyen lopulta maalaistalon pihaan, jossa muhkeaturkkinen lapinkoira otti meidät vastaan auton ympäri tohkeissaan jolkotellen. Se seurasi autoani innoissaan vielä seuraavaankin pihaan, johon parkkeerasin autoni. Hyppäsin autosta, tervehdin pörröturkkia ja kävin avaamassa kummitytölleni oven.

Ovesta astui ulos suuri irlanninsusikoira.

16112014_7255_800px

Se, Elna ja naapurista poikennut lapinkoira juoksivat tanner tömisten ympäri pihaa, ja hullunkurisen piharallin jälkeen aloin pelaamaan koiratetristä: kuinka saada yksi sekarotuinen ja yksi irlanninsusikoira mahtumaan pikkuruiseen kaksi paikkaiseen Ford Fiestaan.

Yllätyksekseni ongelma kääntyi pian päälaelleen, kun uudeksi ongelmaksi muodostui kuinka erotella lapinkoira pois autoon kuuluvista koirista. Lapparia minun ei nimittäin ollut tarkoitus ottaa mukaani, ja lopulta koirasta päästiinkin hienovaraisesti eroon – vaikka tuntuikin pahalta kaasuttaa paikalta lapinkoiran jäädessä yksin pihaan.

Meidän viikonloppu näytti paitsi harmaalta, myös suloiselta ja omalaatuiselta. Kummityttöni on ollut meillä ennenkin yökylässä, ja kaikki sujui taas hyvin siitäkin huolimatta, että lenkeillä kanssani kulki yli 100 kiloa koiraa. Tuollaisen lauman kanssa lenkkeily voisi äkkiseltään hirvittää, mutta tämänkertainen kokoonpano oli kaikin puolin niin luotettava, ettei minun (tai kenenkään muunkaan) täytynyt todellakaan olla huolissaan.

16112014_7244_800px

Vaan kaikki eivät tienneet sitä. On hauskaa, miten normaalisti juoksijat ja pyöräilijät ohittavat meidät niin läheltä, että minua ihan hirvittää miten kukaan uskaltaa ohittaa vieraita koiria niin läheltä. Koirista kun ei koskaan tiedä – hyvin käyttäytyvä koirakin voi haukata säikähtäessään tai lumoutuessaan viettiensä varaan.

Vaan nyt, kun lenkkikokoonpanoon kuului myös vaatimaton hoitokoiramme (joka on rotunsa edustajaksi kuulemma suhteellisen pieni), ohi juoskevat aamuvirkut kiersivät meidät jopa autotien kautta poiketen – eikä kukaan halunnut ohittaa meitä alle kahden metrin etäisyydeltä.

Eikä yksikään pikkukoiran ulkoiluttaja ollut viikonlopun aikana halukas tekemään lähempää tuttavuutta. Ilta-aikaan kaljojensa kanssa liikkeellä olleet miehet eivät innostuneet kyselemään, voisinko myydä yhden koiristani tai haluaisinko lenkkiapua.

Siinä, missä minä näin lempeän jättiläisen, herkän kaunosielun ja oman painoni verran puhdasta kultaa, muut tuntuivat näkevän vain pelottavan jättiläisen. Minä pidän siitä, että minulle ja koirilleni annetaan hiukan tilaa ja pelivaraa, mutta pistää silti miettimään, miten koiria tuomitaan ulkonäkönsä perusteella, ja minkälaisia signaaleja vieraat ihmiset kustakin koirasta saavat.

Muistan ikuisesti, kuinka edellisessä kodissamme asuessamme naapurin autokorjaaja sanoi, että Remu ja Toto, meidän skotlanninterrierit, näyttävät niin pelottavilta juostessaan suoraa kohti.

Siis ne nilkan korkuiset mustat mopit, töpöttäessään niillä viiden sentin tappijaloillaan. Jopa yksijalkainen kana juoksee nopeampaa (ja näyttää pelottavammalta), kuin kaksi vanhaa ja takkuista skotlanninterrieriä.

Kukin tyylillään. Minkälaisia reaktioita tai ennakkoluuloja sinun lenkkitoverisi on kanssaihmisissä herättänyt?

2