Olmin ensimmäinen talvi

012016001

Aivan uutena whippetin omistajana en oikein tiennyt, miten minun tulisi suhtautua talveen sitten, kun se lopulta alkaisi. Olin lukenut netistä whippeteistä, jotka painuivat talviunille jo pimeän ajan alettua ja tulivat esiin untuvapeittojensa alta vain pakon sanelemana tai kevätkauden alettua. Kaiken huipuksi katsoin syksyllä YouTubesta amerikkalaisen rotuesittelyn, jossa kehoitettiin opettamaan niin italianvinttikoirat kuin whippetitkin käymään hiekkalaatikolla sateen tai kylmien ilmojen yllättäessä ja samoihin aikoihin seurasin huolestuneena, miten Instagramkin alkoi täyttymään kuvista, joissa whippeteistä ei näkynyt peiton alta kuin satunnainen koipi tai pieni musta nenänpää.

Minulla on teille kuitenkin uutinen. Vaikka toisaalta ajatus siitä, ettei whippet tarvitsisi talvisin ulkoilutusta, kutkuttikin minua, niin oikeastaan selvisi, että whippet onkin vain ihan tavallinen koira, joka sekin nauttii ulkoilusta – myös talvisin. Tietysti sillä edellytyksellä, että sen ulkoiluttaja on riittävän nokkela ymmärtääkseen, että otukselle tulee tarjota riittävästi lämmikettä, jota pienellä rasvaprosentilla varustetulla nakupetterillä ei juurikaan omasta takaa ole.

012016002

En tietenkään halua viisastella. Ymmärrän, jos väität, että eläkeikää lähentelevä puikkonokkasi on äärimmäisen mukavuudenhaluinen ja on ryhtynyt vanhemmiten palelemaan entistäkin enemmän, mutta uskon silti, että kylmien säiden ulkoilut ovat pitkälti myös asennekysymyksiä.

Tyhmä ei pidä olla, enkä aio lähettää yllätyslahjaa niille lukijoille, jotka ilmoittavat kommenttikentässä lenkkeilevänsä myös -30 asteen pakkasessa whippettinsä kanssa.
Lisäksi väitän ymmärtäväni myös niitä henkilöitä, jotka eivät lenkkeile mittarin lähennellessä -15 astetta.

Veikkaan silti vahvasti, että asenteet – kumpaan suuntaan tahansa – vaikuttavat kaikkein eniten koiraan, ja jos omistaja sattuu olemaan arktisemman kelin ystävä, tuskin kaikkeen mielellään osallistuvalla whippetilläkään on mitään jäärallia tai metsälenkkiä vastaan – kunhan se on sopivasti topattu ja sillä on mahdollisuus pysyä liikkeessä.

Älä säikähdä – minulla ei ole henkilökohtaisia kaunoja niitäkään henkilöitä kohtaan, jotka jäävät koiran mukavuudenhalun varjolla kotiin heti, kun syksy yllättää. Mukautuvana koirana whippet on varmasti tyytyväinen monenlaisissa tilanteissa niin kauan, kun sen vatsa on täynnä ja sen pepun alla on jotain pehmeää – ja myönnän itsekin, että ikuisena vilukissana en pompi ilosta, kun pakkanen puree poskipäitä ja hanki narskuu kenkien alla.

012016003

Aihe taisi nyt pahemman kerran riistäytä raiteilta, vai mitä? Se, mistä minä oikeastaan halusin kirjoittaa alunperin, oli, että katsokaa nyt tuota eläintä tuossa yllä olevassa kuvassa. Eikö olekin ylväs?

Se on meidän ikioma Olministeri kesällä ostamassani toppatakissa, johon se on viimein kasvanut. Tässä kuvassa toppatakin alla on myös fleecepusero, sillä kuvanottohetkellä ulkona oli hieman enemmän pakkasta.

Kiersimme pakkasesta huolimatta reilun mittaisen viikonloppulenkin, eikä kukaan meistä palellut ollenkaan. Kun pääsimme takaisin kotiin, kepo kehui, miten hienolta ravihevoselta Olmi näyttikään omassa hevosloimessaan.

11872199_10208355518395076_5041412933012007172_o

Tämä yllä oleva kuva on otettu vieläkin arktisemmissa olosuhteissa. Olmilla on päällään haalari, joka suojaa lähes koko koiran ja on sisävuoreltaan paksua teddyvillaa. Haalari ei suojaa kaulaa, joten Olmilla on kaulassaan kauluri, jonka voi tarvittaessa vetää korvienkin suojaksi.

Kuvanottohetkellä en vielä tiennyt, että nykytalvetkin voivat kestää yli kolme päivää, joten en ollut ostanut Olmille ollenkaan tossuja. Asia korjattiin kuitenkin pian, ja nykyisin Olmi lenkkeilee kovemmilla pakkasilla tossut jalassa – myös varpaiden sisäpinnoilla olevat leikkausarvet kiittävät, sillä kovemmissa pakkasissa suojaamattomina ne alkavat helposti punoittamaan tai jopa vuotamaan verta.

1389097_1650547075162965_238311041_n

Viimeisin, muttei vähäisin, kombo on teddyvuorihaalari hupulla ja tossuilla. Yllä olevassa kuvassa ei tossuja vielä olekaan, mutta kuten jo kerroin, sittemmin tossut hankittuani en ole niistä herkästi luopunutkaan. Toistaiseksi Olmilla on aivan tavalliset, matalavartiset tarrakiinnitteiset tossut, mutta aikomuksenani on hankkia sille vielä korkeavartiset kahdella tarrakiinnityksellä toimivat jalkineet.

Tähän saakka Olmi on lähtenyt joka kerta mielellään mukaan lenkille – eikä sitä koskaan ole jouduttu patistamaan. Se käy aamu- ja iltalenkkien välissä vieläpä ”alasti” takapihalla pissalla aina varhain aamulla, ruokintojen jälkeen ja ennen nukkumaanmenoa, eikä ole moksiskaan säästä, oli se mitä hyvänsä. Oikeastaan ainoa sää mitä Olmi inhoaa, on vesisade, mikä ainakin sen pikkupentuaikoina aiheutti sen, että se juoksi ruuan päälle tarpeilleen katettuun patioomme…

Olmin vaatevarastoon kuuluu fleecepuseron, ”hevosloimen” ja ”pilkkihaalarin” lisäksi myös hieno tumman punainen sadetakki ja hienostuneempiin tilaisuuksiin tarkoitettu kaupunkitakki, jotka esittelen vielä joku toinen kerta. Lisäksi sille on hauska hiippapipo, jota se ei arvosta ollenkaan.

olmihassusti004

Kaiken kaikkiaan talvi tuoreena whippetin omistajana ei ole ollut ollenkaan niin hullunkurinen, ylitsepääsemätön tai raskas, kun olin pelännyt viivytellessäni whippetin hankintaa 10 vuoden ajan. Koiran jatkuva pukeminen ja riisuminen on toisaalta työlästä, mutta kun koira on yhteistyöhaluinen ja kiltti, hevosloimien ja pilkkihaalareiden räpeltäminen koiran ylle käy vaikkapa yhteisestä halituokiosta.

Lisäksi vaikuttaisi siltä, että untuvapeiton syövereissä koko talven ajan majailevat whippetit ovat samanlainen myytti kuin Instagramissa hashtagilla ”#breakfast” leviävät kuvat tuoreesta kahvista ja croisanteista valkoisissa lakanoissa. Kuka nyt oikeasti murustelisi croisantteja puhtaille lakanoille tai jaksaisi maata untuvapeiton alla tekemättä mitään kokonaisen talvikauden? Ei ainakaan Olmi, joka ei edes viihdy peiton alla, vaan makoilee mieluusti ketarat ojossa sohvalla ja ottaa kaiken irti elämästään, tarjosi se sitten rauhallisia lepohetkiä tai vilkkaita luontoretkiä pakkasessa.

Korjaus 2.1.2018: Sittemmin Olmista kasvoi whippet, joka nukkuu kysymättä kaikki kesä- ja talviyöt peiton alla yhdessä oman ihmisensä kanssa, mutta ulkoilee edelleen säällä kuin säällä.

23

Olmin iltajumppa – ja ensimmäinen erävoitto

Koiran iltajumppa

Saimme osteopaatilta lokakuun alussa merkillisen vinkin Olmin hyvinvoinnin ylläpitoa varten: metsään fleksin ja Y-valjaiden kanssa.

Into ja Elna, sekä vähitellen myös Olmi ovat jo aiemmin tottuneet ulkoilemaan metsässä lukuisia kertoja viikossa, elleivät jopa päivittäin, mutta uusina elementteinä kuvioihin tuli nyt myös uudenlaiset varusteet – ja ohjeistus. Ei ravia, laukkaa tai loikkia.

Ohjeena oli harjoittaa Olmin lihaksia, motoriikkaa sekä aivojen ja takapään välistä yhteyttä pehmeäpohjaisessa metsämaastossa siten, että koiran kulku pysyy tasaisena. Minua pyydettiin kiinnittämään huomiota nimenomaan siihen, että koira ei loiki ja poukkoile, vaan etenee tassujaan yksittäin nostellen ja siirrellen sen verran hitaassa vauhdissa, että tassujen liikuttelu yksittäin ylipäätään on mahdollista. Avainasemassa on maasto, joka laittaa koiran nostelemaan tassujaan.

Metsälenkki

Tämän kaltainen harjoittelu lisää toivottavasti myös koiran tietoisuutta takapäästään – aika moni koira luulee olevansa vain etutassut, rinta ja pää, eikä Olmikaan ollut tässä suhteessa poikkeus.

Fleksin tehtävä on tässä tapauksessa tarjota koiralle helposti kontrolloitava liikkumisen vapaus, ja valjaat takaavat sen, ettei koira rasitu ainakaan varusteiden vuoksi. Lisäksi valjaat on muutenkin tähän väliin hyvä vaihtoehto, kun kropan parantumista halutaan tukea kaikin mahdollisin keinoin.

Koiran jumpparata

Kuten aiemmin kirjoitinkin, olemme pyrkineet käymään päivittäin jumppailemassa Olmin kanssa. Ehdimme tekemään sen arkisin työpäiväni jälkeen juuri ennen, kuin aurinko laskee.

Toisinaan viihdymme luonnon omalla jumpparadalla useita kymmeniä minuutteja, toisinaan käymme tekemässä vain pikaisen perusjumpan. Pidän 30 minuuttia metsäratajumppaa ehdottomana maksimina, sillä vaikeakulkuisen maaston haasteita nuorelle koiralle ei tule aliarvioida. Jumppa tapahtuu kaiken aikaa koiran ehdoilla, ja vieraan silmin se saattaa näyttää aivan tavalliselta käyskentelyltä, ellei jopa eteenpäin matelulta.

En ole potenut huonoa omatuntoa niistäkään päivistä, kun jumppailut jää väliin ja Olmi joutuu tyytymään pieneen peruslenkkiin, sillä uskon, että kaikessa harjoittelussa myös lepo on avainasemassa kehittymisen kannalta.

Koiran jumpparata

Ja kehittymistä on kuin onkin jo tapahtunut! Vaikka koiran askellus sisätiloissa on vielä toisinaan edelleen hyvin laahaavaa, se kantaa itseään kaikin tavoin ryhdikkäämmin kuin aiemmin.
Minusta tuntuu, että jo pelkästään sen oleminen on nyt löytänyt jonkinlaisen tasapainon: se on kotona osallistuvainen, mutta ei kuitenkaan äärirasittava hulivili.

Lihaksiston lisäksi yhdessä vietetyt jumppahetket ovat myös vahvistaneet keskinäistä suhdettamme. Vaikka ilta-aikatauluni yksittäisten koirien erityyppisten liikkumistarpeiden myötä saattaa kuulostaa ulospäin melkoiselta rumbalta, en osaa suhtautua Olmin kanssa vietettyyn aikaan pelkästään suorituksena. Se on minulle myös tapa rentoutua työpäivän jälkeen, nauttia luonnosta ja viettää laadukasta aikaa koirani kanssa kahden.

Ketterä koira

Vaikka yhteiset iltahetkemme koostuvatkin pääosin hyvin yksinkertaisesta etenemisestä melko haastavissakin maastoissa, en ole malttanut olla palkitsematta Olmia erilaisesta omaehtoisesta kiipeilystä ja tasapainoittelusta.

Niinpä siitä onkin kehittynyt ketterä liikkuja, joka tiedostaa takapäänsäkin paitsi maastossa, myös kivien, kantojen ja kaatuneiden puunrunkojen päällä.

Tasapainottelua

Se on oppinut tasapainottelemaan ensiksi suurien kivien päällä: seisomaan niillä, istumaan niillä, makaamaan niillä ja näyttämään orava-asentoaan. Sitten se on tehnyt samaa pienempien kivien ja kantojen päällä, ja nykyisin se osaa asetella tassunsa jopa siten, että se voi tasapainoitella pienen pajupuun tai koivun kannolla niin, että se pysyy aloillaan liikkumatta, vaikka kaikki tassut vain juuri ja juuri mahtuisivat käytettävissä olevalle pinta-alalle. Melkoinen taituri siis!

Olmin kehitys tasapainottelun suhteen on ollut niin nopeaa, että olen itsekin yllättynyt siitä. Lisäksi se, miten nopeasti se oppii uusia temppuja ja miten spontaanisti se tarjoaa erilaisia toimintamalleja ilahduttaa minua suuresti.

Tasapainottelua

Viime viikonloppuna Olmi pääsi yllättämään jopa Elnan, joka pahaa aavistamattomana haastoi Olmin tuttuun, jopa provosoivaan tapaansa hippasille sänkipellolla. Usein näillä kekkereillä tavanomaista on Elnan löyhä juoksutyyli, jolla se valaa uskoa siitä, että vastapuolella on selvästi mahdollisuus tavoittaa se. Sitten, kun toinen koira innostuu leikkiin, Elna osoittaa todellisen nopeutensa ja tiputtaa haastajansa silmän räpäyksessä aivan kuten maantiekiitäjä: MIIT MIIT!

Elna oli tälläkin kertaa jo aivan varma voitostaan, kunnes se hidasti tahtiaan katsoakseen taakseen. Yllätys oli melkoinen, sillä Olmi juoksi jo aivan sen kintereillä, ja sai kirittyä puuttuneen välimatkan Elnan vilkaistessa sitä.

Asetelma vaihtui heti, ja Olmi kurvasi Elnan ohi. Elna antoi kaikkensa, kiristi tahtiaan ja juoksi sen, minkä paimenena pystyi, mutta totta puhuakseni sillä ei enää ollut pienintäkään mahdollisuutta tavoittaa jo kaukana edessä juoksevaa Olmia.

Auringon laskiessa

Tottakai on loogista, että vinttikoira juoksee paimenen ohi. En vain olisi arvannut, että se päivä koittaa näin nopeasti, kun otetaan huomioon Olmin vaikea alku!

Tämä on ehdottomasti yksi selkeistä erävoitoistamme tämän vuoden aikana. Olen enemmän kuin tyytyväinen – on mahtavaa, että silmin nähtävää kehitystä on viimein tapahtunut!

1

For A Better Day

13092015_3545_960px

Tilanteiden puiminen kirjoittamalla ei ole maistunut. Kun pitkän päivän päätteeksi istun tietokoneelle, en halua kerrata, kuinka olen koko viikon singonnut töiden jälkeen vastaamaan jokaisen koirani hyvin yksilöllisistä liikunnan tarpeista vaihdellen koiria lennosta ja tarjoten jokaiselle sitä, mitä kyseisen yksilön kroppa parhammillaan kaipaa, tai mitä kuvittelen sen kaipaavan.

Oikeastaan päiväni ovat nykyisin niin pitkiä, että päivän päätteeksi en istahda
hetkeksi tietokoneen ääreen, vaan menen nukkumaan kerätäkseni voimia seuraavaan päivään.

En enää lenkkeile kavereideni kanssa tai unohdu metsään. Aikaa ei ole hukattavaksi: valoisaa riittää vielä juuri ja juuri Olmin jumppaamiseen läheisellä hakkuualueella heti töiden jälkeen, sitten vien Inton tasaiselle, mutta riittävän pitkälle peruslenkille Elnan kanssa ja lopulta otan pyörän alleni ja lähden paimeneni kanssa päästelemään höyryjä. Se on tehokas ja ilmainen harrastus tässä elämäntilanteessa, kun aikaa tai rahaa ei ole hukattavaksi, mutta jotain on tehtävä. Saan aktiiviseen elämään tottuneen koiran liikutettua, ja pyöräily pururadalla ylläpitää hyvin sen lihaksistoa, sekä meidän molempien mielenterveyttä.

12082015_2770_960px

Kukaan ei osaa sanoa, onko seuraavat kymmenen vuotta Olmin kanssa helpompia, jos nyt panostan sen kuntouttamiseen täydellä teholla.

Joka tapauksessa haluan uskoa, että näin on, ja teen kotiläksyni tunnollisesti. Käytän pennun kuntouttamiseen kaikki mahdolliset resurssit.

Arjesta on tullut melkoista suoritusta. Se on ollut sitä aina, kun olen
tasapainoitellut usean työn ja tavoitteellisten vapaa-ajan harrastusten kanssa.
Keväällä aloin huomaamaan itsestäni väsymyksen merkkejä, ja lopetin rakkaan
tanssiharrastukseni, iltatyöt sisustusliikkeessä ja kaiken, joka kuormitti enemmän kuin antoi. Annoin armon aikaa koiranpennun saapumiseen saakka ja päätin, että sitten kun Olmi tulisi kotiin, tekisin vain yhtä työtä ja illat herättelisin pitkään uinunutta, aktiivisempaa koiraelämää myös lenkkireittiemme ulkopuolella.

Totisesti koiraelämä on nykyään aktiivisempaa kuin koskaan. Ei ehkä sillä tavalla, kuin olisin odottanut, mutta aikaa ei juurikaan jää muulle. Jokaisen koiran yksilölliset erityistarpeet pitävät minut kiireisenä, ja alitajunnassa jyskyttää koko ajan huoli siitä, voiko lauman nuorimmainen koskaan elää tavallista juoksijan elämää ja miten osaan erottaa kiputilat arjesta, kun en ole nähnyt pentua terveenä.

13092015_3642_960px

Osteopaatin oli määrä tarkastella Olmin kinkkistä varvastilannetta, mutta hän ei ensimmäisellä käyntikerrallamme päässyt kajoamaan ollenkaan etupään ongelmiin, sillä loppukesän lihasshokki oli aiheuttanut melkoista tuhoa koiran takapäähän.

Juuri ennen osteopaatille menoa olin alkanut kuulostelemaan lattiatasosta kuuluvaa laahausääntä, sillä Olmi ei lopulta enää kävellessään nostanut ollenkaan takajalkojaan, vaan liu’utti niitä lattialla perässään eteenpäin laahustaen.

Osteopaatti kertoi asioista, joista en aivan ymmärtänyt – ensi kerralla esitän kyllä tarkentavia kysymyksiä – kuten romahtaneesta ja kiertyneestä takapäästä sekä aivojen ja hermostojen välisistä yhteysongelmista.

Hän antoi meille kotiläksyjä, joista kerron myöhemmin lisää, ja mainitsi, että pentu voi olla seuraavat päivät kipeän oloinen. Yliaktiivinen, tai äärimmäisen nuutunut. Mitä tahansa normaalista poikkeavaa oli odotettavissa.

Ensin näytti siltä, ettei Olmi oirehtinut osteopaatin käsittelyä lainkaan. Olin helpottunut, mutta parin päivän päästä huomasin, että meille on kulkeutunut aivan vieras koira.

Olmi juoksi pitkin kulmadivaania, loikkasi siitä lattialle, rynnisti rosvoamaan likaisia ja puhtaita pyykkejä kylpyhuoneesta ja pihisti pullokassista tyhjiä, kauppareissua odottavia palautuspulloja. Siinä, missä koiranpentumme on aiemmin vain makoillut ja nauttinut elämästään lojuen mitä kummallisimmissa asennoissa, nyt se ei pysynyt hetkeäkään paikallaan, tai ainakaan erossa kolttosista.

Elimme viikon tai pari vintiömme kanssa. Olin hämmentynyt siitä, että olin unohtanut minkälaista elämä koiranpennun kanssa voi olla – kunnes tilanne pikku hiljaa rauhoittui, ja nyt olemme jälleen pisteessä, jossa Olmi lähinnä nukkuu ja kulkiessaan laahaa takajalkojaan lattiaa pitkin. Ulkona se kipittää suhteellisen sievästi, mutta osteopaatti totesikin, että pieni pompottava ravi onkin omiaan peittämään kehon ongelmia.

Olen jälleen suuren arvoituksen edessä. Miten oppia tuntemaan sellaisen koiran kiputilat, jota ei oikeastaan koskaan ole tuntenut terveenä? Onko tyyni ja rauhallinen Olmi todellisuudessa kipeä ja haluton, torkkuuko se päivät vältelläkseen vartalonsa rasitusta? Onko hyperaktiivinen olemus todellakin hoitojen jälkeistä oireilua kivusta, vai onko koiranpentu silloin eniten itsensä kaltainen?

Jatkan tarkkailua. Hetken päästä osaan myös kertoa, mitä Intolle kuuluu. Sille tehdään viimein hoitosuunnitelma, jota Animagissa ei osattu tarjota.

3