Kuinka kehittyä koiranohjaajana?

YHTEISTYÖ / SPORTTIRAKKI

Kevät tekee tuloaan, vaikka ikkunasta avautuvasta maisemasta sitä ei ensivilkaisulla uskoisikaan. Täällä Etelä-Suomessa saadaan vielä haaveilla keväisistä ja kuivista treenikentistä, kun paksu lumiharso peittää vielä näin huhtikuussakin maisemaa ja latukoneet ylläpitää parhaimpia metsäreittejä edelleen hiihtäjien hallussa.

Aiempina vuosina tähän aikaan olen innostunut hiomaan BH-liikkeitä tai  treenaamaan vinttikoirien lihaskuntoa kuumeisesti kesän treeni- ja kisakautta silmällä pitäen, mutta tänä vuonna asiat on toisin.

Olmi on ollut sairaslomalla ja sen ja Elnan viimeaikaiset eläinlääkärikustannukset ovat antaneet taloudelle sellaisen töytäyksen, että meillä menee hetki päästä taas täydelliseen tasapainoon.

Lisäksi minun ja koirieni välinen suhde on kokenut talven aikana kolauksia erilaisten irtokoirakohtaamisten ja hankalien ohitustilanteiden puolesta. Koen, että meillä on vielä paljon työstettävää tämän hetkisessä tilanteessa ja arjen pienissä nyansseissa.

Vaikka tilanne ja sen luomat raamit ovat tiedossani, pyrin eteenpäin. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että kun kasvimaan pohja on kunnossa, se mahdollistaa upean sadon syntymisen sitten, kun sen aika on.

Sairaslomat ja taloudelliset notkahdukset eivät siis suinkaan tarkoita täyttä hiljaiseloa. Silloin kehittämisen voi suunnata koirien sijasta itseensä ja panostaa siihen, että kun koirat ja talous ovat taas kunnossa, askelkuviot ovat selkeät.

Tästäkin näkökulmasta yksi viime vuoden kirkkaasti parhaimmista ja tarpeellisimmista lanseerauksista olikin huikea ja informatiivinen Sporttirakki -sivusto. Olen jo vuosien ajan kehittänyt taitojani erilaisiin luentoihin ja koulutustilaisuuksiin hakeutumalla.

Olen saanut luennoilta aina valtavasti eväitä riippumatta siitä, olenko kaikesta lähtökohtaisesti samaa mieltä luennoitsijan kanssa tai koskeeko aihe varsinaisesti omaa ydintekemistä koirieni kanssa. Koska pidän eläinten käyttäytymistä loputtoman kiinnostavana aiheena, olen löytänyt itseni jopa Kari Vepsän hevosten käsittelykurssilta, vaikka en omistakaan saaliseläintä tai edes harrasta ratsastusta. Minä nimittäin uskon, että monipuolinen kokemus rakentaa näkemystä.

Yhtä kaikki, Sporttirakki on juuri sitä, mitä koiramaailmaan on kaivattukin. Saitilta löytyy runsaasti ajatuksia herättäviä artikkeleita ja juttuja niin koiran koulutukseen, lajikohtaiseen harjoitteluun kuin myös ohjaajan mentaalivalmennukseen liittyen.

Valikoimaa on jopa niin paljon, että saitille päästyään on vaikea päättää mistä aloittaa. Ilmaiseksi kaikkien luettavissa olevat artikkelit ovat kuitenkin vasta alkusoittoa, sillä rekisteröitymällä saitin ProRakki -jäseneksi käytettävissä on myös luentoarkisto sekä vinkkivideoarkisto, josta löytyy kuukausittain uusia huippuvalmentajien vinkkivideoita erilaisten liikkeiden ja asioiden opettamiseen.

Kaiken kruunaa koirakohtaiset treenikalenterit, joiden käyttöönottoa voin lämpimästi suositella! Treenikalenteri toimii tietenkin myös mobiililla ja sen avulla on helppo hahmottaa treenin todellinen kokonaismäärä ja laatu. Lisäksi kunkin treenimerkinnän yhteyteen voi tallettaa kuvia ja videoita (ja halutessa kavereiden treenejä pääsee kommentoimaan!). Kirjattujen treenien myötä treenikalenteri tekee jopa nopeasti silmäiltävän analyysin koiran kehityksestä!

Minulle uteliaana ja tiedonjanoisena ihmisenä herkullisinta on kuitenkin ollut etänä videoyhteyden avulla kotoa nähtävät verkkoseminaarit eli webinaarit. Webinaarit ovatkin nerokas väylä opiskeluun, sillä harva koiranomistaja haluaa vielä pitkän työpäivän jälkeen jättää koiransa yksin kotiin vain lähteäkseen muuhun tilaan, joka ei itsessään ole edellytys oppimiselle. Niinpä minäkin vietin illan kotisohvalla läppärin ja koirien kanssa kuunnellen Claudia Fugazzan luentoa Do as I do joka kertoi koiran sosiaalisesta oppimisesta. Koska kyseessä oli oikea livelähetys, luennon lopussa pystyi esittämään reaaliaikaisesti kysymyksiä suoraan Claudialle luennon aiheisiin viitaten.

Nettiluentojen lisäksi Sporttirakki tarjoaa myös nettivalmennuksia, jotka tarjoavat henkilökohtaista apua Suomen huippuvalmentajilta. Kirsikkana kakun päällä ProRakki -jäsenet saavat alennusta mm. Berran verkkokaupasta. (Katso kaikki edut os. www.sporttirakki.fi/tilaa-prorakki/)

Kehitys kehittyy ja on huikeaa, että myös koira-ala on yhä kokonaisvaltaisemmin siinä mukana. Se, että pystyn osallistumaan luennoille nyt myös omalta kotisohvaltani on huima edistysaskel ja odotan jo innolla seuraavaa nettiluentoa Leikki on koiran työtä, joka on keskiviikkona 4.4.2018 kello 18 alkaen.

Luennolla käsitellään mm., miten koiran luontaista leikkikäytöstä voi hyödyntää koulutuksessa ja miten leikki kuuluu koiran elämään ja mitä koiran elekieli merkitsee erilaisissa leikkitilanteissa. Tiesitkö muuten, että leikkimisellä voi ehkäistä koiran ongelmakäytösten esiintymistä, auttaa kehon koordinaatiokykyjen ja sosiaalisten taitojen kehittymistä sekä rentouttaa koiraa? Pahimmillaan leikillä voi myös aiheuttaa koiralle stressiä ja ruokkia sen ongelmakäytöstä. Aihe kuulostaa sen verran kiintoisalta, että ainakaan minä en malta jättää tätä luentoa väliin! Lue luennosta lisää täältä!

Loppuun vielä yhteenveto siitä, kuinka koiranohjaajana voi kehittyä. Mitä sinä lisäisit listaan?

Kuinka kehittyä koiranohjaajana
  • Hanki tietoa: lue, kuuntele, opiskele. Käy luennoilla tai nettikoulutuksissa, vaikka aihe ei varsinaisesti liittyisi ydintekemiseesi.
  • Ole avarakatseinen ja pyri nappaamaan tärppejä, vaikka kouluttajan metodit eivät sellaisenaan istuisi omiin toimintamalleihisi.
  • Ota mallia ja tarkkaile. Katsele muiden tekemistä, olemista ja treenaamista. Mikä siinä on hyvää, mikä huonoa? Minkälaisia asioita haluaisit saavuttaa koirakkona – ja minkälaisia asioita et missään nimessä haluaisi ruokkia koirasi käytöksessä?
  • Tyhmä kysymys on se, joka jää esittämättä. Kysy yksinkertaisiltakin tuntuvista asioista, jos ne vaivaavat mieltäsi. Usein juuri nämä poikivat mielenkiintoisimmat keskustelut tai oivallukset!
  • Tarkkaile koiraasi tai koiriasi myös arjessa ja pyri selvittämään, mihin erilaiset käytösmallit pohjautuvat ja mistä ne kumpuavat. Pelkästään arjessa koiran tai koirien tarkkailusta saa valtavasti irti!
21

Kuinka käyttökoiraihmisestä tuli vinttikoiraihminen

Tituleeraan itseäni röyhkeästi käyttökoiraihmiseksi yhden omistamani novascotiannoutajan ja yhden omistamani hollanninpaimenkoirasekoituksen siivittämänä.

Se johtuu siitä, että käyttökoiraihmisyys ei aina suoranaisesti ole pelkkä rotuvalinta, vaan jopa sitäkin vahvemmin asenne tai jopa elämäntapa. Jokainen varmasti tietää myös ne henkilöt, joilla käytännössä katsoen on käyttökoira, mutta he eivät silti ole käyttökoiraihmisiä.

Sitten on meikäläisiä, jotka ovat päätyneet ihailemaan järeitä käyttökoiria omalta mukavuusalueeltaan kentän kulmalta, ihan vain siksi, että vaativan koiran kanssa sitä päätyisi äkkiä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja aiheuttaisi itselleen ennenaikaisia vanhenemisen merkkejä.

Terävän paimenen puuttuminen ei kuitenkaan milloinkaan ole ollut esteenä viettiseminaareihin, koirankouluttajakursseille ja muihin alan häppeninkeihin osallistumiselle, sillä koira kaikkineen on vain niin kiinnostava kokonaisuus.

Olen piipahtanut lähellä ”käyttökoiramaailmaa” Inton ensimmäisten ikävuosien aikana, ja vaikka rakastankin koirien kanssa treenaamista ja kaikkea siihen liittyvää, käyttökoiramaailma ei ollut minua varten. Tai ehkä pitäisi sanoa, että koiran kanssa säännöllinen, aikataulutettu harrastaminen ei ollut minua varten.

Se, kuinka pitkäksi venähtäneen työpäivän jälkeen olin lähtökohtaisesti aina myöhässä treeneistä, oli ahdistavaa. Pikainen koirien pissatus, koirien pakkaaminen autoon ja kaasu pohjaan! Lähtökohtaisesti huonossa mielentilassa, sillä vaikka treenit olivat kuinka mielenkiintoiset tahansa, olin työpäivän jälkeen väsynyt ja nälkäinen.

Entäs koirat sitten? Ensin ne torkkuivat pitkän päivän keskenään kotona ja sitten ne päätyivät kuin myrskyn silmässä treenipaikalle aistien luomani kiireen, väsymyksen ja ärtymyksen.

Lienee sanomattakin selvää, että tuollaisen pyörremyrskyn silmään joutuneet koirat olivat treeneissä levottomia ja jopa turhautuneita. Ja minä entistäkin ärtyneempi, sillä koirani olivat levottomia ja turhautuneita. Ja kaiken sen jälkeen meidän kaikkien olisi vielä pitänyt ottaa treeneistä kaikki irti ja oppia jotain.

Sellainen treenityyli ei luonnollisesti vienyt eteenpäin. Vaikka nautin kaltaisteni ihmisten seurasta ja yleisestä ilmapiiristä – ja joukkoon mahtui kosolti myös paljon parempiakin päiviä – pakka lahosi aina jostain päästä. Viimeistään kaikki kosahti yllättäen ilmaantuneeseen neljän viikon treenitaukoon, koska olin liian väsynyt ja mukavuudenhaluinen kiirehtimään töistä treenipaikalle, kun vaihtoehtona oli lähteä kiireettä metsään samoilemaan.

Toisinaan ponnistelin treenipaikalle kiireestä ja väsymyksestä huolimatta ja istuin viilenevässä syysillassa pimeässä kaivossa palellen ja katsellen kannen raosta tähtiä. Pohdin, kulkeeko reittäni pitkin rotta vai sammakko, ja odotin, josko kohta jokin jykevä nelijalkainen ilmaantuisi paikalle ja louskuttaisi löytymiseni merkiksi niin, että sen räkä lentäisi nenänpäähäni saakka. Sitten, kun sen ohjaaja saapuisi paikalle voisin antaa sille palkan ja ainoastaan toivoa, että sormieni yhteenlaskettu lukumäärä olisi vielä treenien jälkeenkin 10.

Joskus treeneihin ei sisältynyt pilkkopimeitä kaivoja tai tikkuineen petollisia teollisuuslavoja, vaan ne pidettiin uudessa treenipaikassa – metsässä, jonne oli mahdoton löytää edes selkeiden reittiohjeiden avulla. Ja sitten kun sinne löysi, sitä ajoi autonsa aina johonkin mahtavaan moukkuun, johon se jäi kiinni, ja sitten pohdittiin, kenellä on peräkoukku auton nyppäämiseksi tai kuka rohkenee peruuttamaan sen viiden kiven ja kahden nuoren koivun välistä antaen sille kaasua niin, että moukku jäisi toiseksi.

Aina treeneistä myöhäisillan aikana kotiutuessa oli kylmä ja nälkä, likaiset ja kuraiset housut ja koira, joka odotti yhä innokkaana iltalenkille lähtöä. Sormenpäät punoittivat loppusyksyn pikkupakkasista tai näpeille käyneiden koirien hampaanjäljistä – eroa oli mahdoton huomata, sillä sormenpäät olivat niin kohmeiset, ettei tuntoa enää ollut.

Tietenkään treeneissä ei aina ollut pikkupakkasia. Mutta kun pikkupakkasia ei ollut, oli hyttysiä, paarmoja, itikoita tai vähintäänkin omituisia, kutiavia tai kirveleviä paukamia.

Käytin kaikki rahani koiriini ja niiden treenaamiseen. Ehjiin kenkiin, joissa sukat eivät kastuisi, uusiin patukoihin ja palloihin, koirien terveystarkastuksiin, että varmasti voisin jatkaa harrastustani vielä vuosia – ja bensoihin. Samalla rykäyksellä kaikkien rahojeni kanssa meni myös kaikki aika. Koiraharrastus oli uskontoni ja koirien käyttöominaisuudet sen edellytys.

Ja sitten minä lähdin armeijaan, sotakoiraohjaajaksi. Tulin hetkessä tuplanneeksi kaiken suoriutumisen, väsymyksen, ärtymyksen ja nälän tunteen – ja siinä ohessa treenattiin. Ei ehkä ihan niin perkeleesti, mutta treenattiin kuitenkin, ja joka säällä.

Sotakoiraohjaajien palvelusaika koostui ainakin vielä silloin pitkälti ulkopalveluksesta, kun lenkitimme ja treenasimme edellisten ohjaajiensa pilaamia koiria sen, minkä paskan siivoamiselta ja koirien ruokkimiselta ehdimme.
Teimme sitä joka säässä, myös silloin, kun viimaista vettä tihutti vaakatasossa ja sormenpäiden tunnottomuus oli jo aivan omaa luokkaansa. Nautin siitä silloin ja olin innoissani kaikesta oppimastani – etenki siitä, miten koiraa voitaisiin käyttää asutuskeskustaistelussa osana joukkuetta. Mutta kun palvelusaikani jälkeen kotiuduin, huomasinkin, että en enää jaksanut lähteä metsään itikoiden syötäväksi tai kaivoon tutustumaan järisyttävän suuriin rottalajikkeisiin. Tuntui mahtavalta, kun kukaan ei enää tullut sanomaan, mitä nyt treenataan. Saatoin päättää siitä ihan itse – tai mikä vielä parempaa – olla treenaamatta!

Ja vaikka palvelukseni alussa olin rakastunut saksanpaimenkoiriin rotuna, ehdin palveluksen aikana huomaamaan, miten loputon into niillä oli työskentelyyn, miten korkean auktoriteetin ne vaativat toimiakseen ja miten pahalta niiden turkki saattoi haista sateen jälkeen. Siinäpä se.

Totaalisen tauon jälkeen katseeni suuntautui toisenlaisiin harrastusmahdollisuuksiin. Koska koiraharrastuksesta luopuminen ei ollut vaihtoehto, otin aikalisän ja palasin lapsuuteni unelmarotuun ja harrastusmahdollisuuksiin, joita whippet tarjosi.

Ja voin kertoa, että vaikka koirien kanssa harrastaminen on suuri osa minua ja tapaani viettää aikaa, vinttikoiran kanssa se on paljon vaivattomampaa ja siten myös mukavampaa.

Ja mikä vinttikoiran kanssa harrastamisessa on parasta? Esimerkiksi se, että treenipaikkaan ajaessa ei voi eksyä. Vinttikoiraradat ovat ihan oikeiden autoteiden varrella, eikä parkkipaikalle ajaessa voi edes jäädä kiinni mihinkään. Huomatkaa, että mainitsin parkkipaikat. Vinttikoiraradoilla on parkkipaikat. Eikö olekin luksusta?

Kuulostaa ehkäpä vielä hullummalta, mutta vinttikoiran kanssa harrastamiseen ei tarvita siperiantiikerin kestäviä coretex -housuja tai korkeavartisia kenkiä, minkä lisäksi treeneistä kotiudutaan useimmiten yhtä siistinä ja ehjänä kun sinne on lähdettykin. Voiko sellainen olla edes mahdollista?

Tämä tarkoittaa sitä, että vinttikoiria treenatessa radalle voi lähteä vaikkapa ihan arkivaatteissa tai hieman kalliimmissa urheilupöksyissä, eikä auton takapenkille tarvitse varuiksi mahduttaa kumisaappaita (pl. maastojuoksutreenit), villasukkia, vaelluskenkiä tai edes sitä treeniliiviä. Kaikki tuntuu olevan 1000% yksinkertaisempaa, helpompaa ja mukavampaa.

Koiran ohjaajan osa vinttikoiran treeneistä on oikeastaan ihan naurettavan pieni. Ei tarvita mielikuvaharjoituksia, zenhetkiä, syvää hengitystä tai itsensä kokoamista.

Riittää, että saapuu paikan päälle, lämmittelee elikon ja lähettää sen – eli työntää koppiin, ja that’s it. Pienen hetken päästä, kun koira on hieman juossut, sen voi napata takaisin remmin päähän, jäähdytellä, ja sitten voi lähteä takaisin kotiin. Kotiin, siis ilman, että täytyy odottaa, että 23 muutakin ovat ehtineet treenaamaan koiransa!

Treeneissä lähes kaikki on koiran harteilla, eikä ohjaajalla ole merkittävää roolia muuta kuin koiran fyysisen kunnon rakentamisessa ja ylläpidossa sekä ruokinnassa – mikä sekin on jo tuttua huttua palveluskoirapuolelta (sen kaiken muun ohella). Ja koira, jonka harteilla kaikki on, sattuu rakastamaan sitä, mitä se tekee. Juoksemista.

Vinttikoiraradalla omaa treenivuoroaan ei tarvitse odotella kaivossa, kuilussa, luolassa, pöpelikössä, piilolla tai häiriöhenkilönä tai – koirakkona, vaan riittää, että asettaa peppunsa katsomoon ja mutustelee vaikka mukaansa ottamiaan eväitä pitäen silmällä suorittavia koiria ja jutellen mukavia muiden vinttikoiraihmisten kanssa.

Oman kokemukseni mukaan vinttikoiraihmiset ovat iloisempia ja avoimempia kuin minkään muun koiraryhmän edustajat. Keskusteluväleihin ja verkostoitumaan on helppo päästä, vaikkei sattuisikaan omistamaan kotikoiraa kummoisempaa sesseä.

Ja kaikesta lajin vaivattomuudesta huolimatta koiranomistaja pääsee aitiopaikalta seuraamaan oman koiransa kehitystä, suunnittelemaan sen treenejä, selaamaan kisakalentereita, jännittämään kisoissa ja halutessaan jopa tuhlaamaan rahansa hienoihin varusteisiin.

Varusteista puheenollen, vinttikoira on juuri oikea rotu ihmiselle, joka arvostaa toinen toistaan söpömpiä tai näyttävempiä pantoja, sillä ainakin whippettien ja greyhoundien pitkissä lyhytkarvaisissa kauloissa nämä pääsevät oikeuksiinsa.

Varusteholisteille vinttikoirien maailma tarjoaa muutakin herkkua – lajitelman erilaisia kausitakkeja ja -vaatteita, mutta laiskimmat ja tylsimmät (kuten minä) selviytyvät vain muutamalla monikäyttöisellä vaatekappaleella.

Mainitsinko jo, että vinttikoirat eivät haise märältä koiralta? Se johtuu siitä, että ne eivät juuri koskaan ole märkiä. Ne piilottelevat toppa- ja sadevaatteidensa uumenissa, eivätkä useimmiten edes tahdo lähteä ulkoilemaan sateella tai pahimmilla pakkasilla. Hyvästi huono omatunto, pakkas- tai sadekauden Netflix -maraton on vinttikoiran myötä tullut jäädäkseen.

Toki etenkin whippet on erityisen sopeutuvainen koira, ja meillä Olmi lenkkeilee tottuneesti joka säällä yhdessä Inton ja Elnan kanssa. Maineestaan huolimatta whippet on myös hyvä kaveri patikoinneille ja päiväretkille metsään.

En malta lopettaa hehkutustani vielä, sillä tahdon huomauttaa, että vaikka whippet viettäisi keväisen loskaisen päivävaelluksen kanssasi umpimetsässä, sen turkin mukana kotiin ei siitä huolimatta kulkeudu viittä kiloa hiekkaa tai oksia, havuja ja muuta roskaa. Vinttikoirien maavara ja lyhyt turkki on verraton ominaisuus, jos on siistiä asuntoa arvostava laiskimus.

Lisäksi whippetit ovat koiramaailman hippejä. Ne eivät juurikaan reagoi muihin koiriin, ja jopa toisilleen entuudestaan tuntemattomia koiria voi kuljettaa samassa autossa tai treenata samoilla hiekkakuopilla samaan aikaan. Ei liene pitkääkään aikaa siitä, kun lähdin Olmin kanssa näyttelytreeneihin Helsinkiin ja tungin sen ystäväni farmarin takakonttiin, jossa oli jo valmiiksi kolme uroswhippettiä, joita Olmi ei ollut koskaan tavannut. Ja se vain sujahti sinne. (Älä kokeile toistaa samaa nuorilla malinois -uroksilla. Älä myöskään vie kymmenpäistä malinoislaumaa hiekkakuopille ja heitä niille vain yhtä frisbeetä, jonka nopein saa.)

Sen lisäksi, että suuri osa whippeteistä on absolutely okay muiden koirien kanssa, ne eivät useinkaan reagoi myöskään haukkuviin pikkukoiriin, kiljuviin lapsiin, humalaisiin tai muihin sellaisiin tapauksiin, jotka tavanomaisesti saattavat provosoida ainakin tietyn tyyppisiä koiria.

Ja kaikesta huolimatta tekemistä riittää. Olmi vetää rättiä ja leikkii kanssani kuin pieni sisukas terrieri. Treenaan sen kanssa samoja liikkeitä kuin vuosia sitten Inton kanssa ja ainakin tämä yksilö oppii, kun sitä vain on alusta alkaen kasvattanut johdonmukaisesti ja siltä on vaatinut tiettyjä perusasioita. Toki toko -tai pelastuskoiralajit eivät ole ykkösenä kalenterissamme, mutta on kiva huomata, etteivät ne ole myöskään kokonaan pois-suljettuja mikäli kaipuu niiden pariin iskee.

Tottakai vinttikoirissa on valtavasti eroja miellyttämisenhalun ja kaiken muunkin suhteen, ja myös rodun sisällä on teräviä ja vähemmän teräviä yksilöitä. Mutta loppu viimein vinttikoirakin on kuitenkin vain koira, eikä sitä pidä nostaa erityisasemaan vain siksi, että joku on joskus keksinyt teesin, että vinttikoirat eivät opi, tai, että ne ovat kuin kissoja, tai että ne ovat tyhmiä tai alkukantaisia tai menevät liikaa viettiensä varassa.

Tehdään vielä nopea yhteenveto: se, mikä teki käyttökoiraihmisestä vinttikoiraihmisen taisi olla puhdas mukavuudenhalu ja kammo – ei suinkaan rottia kohtaan – vaan niljakkaita sammakkoja ja kutiavia paukamia kohtaan.

7

Tavoitteena mykistää treenikaveri

18102014_7162

Jos lajia harrastaessa koirakon tavoitteena on tehdä yhteistuumin saumaton suoritus, on suositeltavaa, ettei toinen suorittavista osapuolista vingu, piippaa tai kilju suorituksen aikana. Ei autosta tullessaan, eikä myöskään paikalla makuussa seuraavaa käskyä odottaessaan. Ei edes sillä tavalla hiljaisesti, melkein äänettömästi.

Into on nyt kuusi vuotias koiran köriläs, eikä sillä vieläkään ole mitään mainittavia tuloksia. Lopetin niistä stressaamisen jo muutama vuosi sitten, kun ymmärsin, ettei kaikista koirista ole treenikenttien kunkuiksi välttämättä koko elinikänään. Niinpä kaikessa hiljaisuudessa vetäydyin treenikentiltä kotiin ja luovuin ajatuksesta BH-tittelillä siunatusta koirasta.

Ongelmana on koiran äänenkäyttö. Jatkuva piippaaminen on ollut mahdoton ongelma, jolle ei ole löytynyt ratkaisua. Sellainen vuori, jota ei voi kiivetä eikä kiertää, joten olen suosiolla vaihtanut vaan kokonaan suuntaa.

Minulla ei ole harmainta hajuakaan siitä, milloin viimeksi olen lähtenyt treenaamaan Inton kanssa tokoa. Ei pienintäkään muistikuvaa, koska olen keskittynyt tekemään koiraa muistuttavan karhuherrani kanssa kaikkea sellaista, mistä se nauttii ja missä se on hyvä. Into on esimerkiksi vaeltanut metsässä, polskinut järvessä ja syönyt hyvin.

Vaan torstaina pakkasin koiran autoon ja ajoin tutulle Kirstulan Koirakentälle tarkoituksenani järjestää treenikaverieni kanssa yhdelle maailman suloisimmalle pikkuwhippetille häiriötreenit erästä soveltuvuuskoetta ajatellen. Kävin matkalla Valintatalossa hakemassa taskuuni paketin lihapullia, vaikka vähän ounastelin, että tälläkin kertaa treenit seuraisivat kaavaa:

1. Auton luukku auki, koira vinkuu.
2. Auton luukku kiinni, ole siellä sitten.
3. Muiden treenien seuraamista ja treenikavereiden piikittelyä.
4. Kohtien 1-3 toistoa, kunnes varpaita alkaa paleltamaan ja ajat takaisin kotiin.

Niinhän se on, ettei pessimisti pety! Avasin luukun ja sen takana istui suht’ rauhallisen ja vakuuttavan oloinen koira, jonka otin mielihyvin kentälle tekemään vähän töitä. Ja hei, se koirahan teki hommia. Kivalla moottorilla, keskittyneesti ja hiljaa, eli juuri niin kuin koiran kuuluu hommia tehdäkin. Puuhastelimme kentällä puolen minuutin verran, jonka jälkeen vein koiran tyytyväisenä autoon.

Olen aina kovin malttamaton ja mieli teki nytkin jatkaa. Kun se meni niin helkutin hyvin, ettei olisi malttanut vielä lopettaa. Mutta kärsivällisyys palkitaan, eikö totta? Hetken tauon jälkeen otettiin Intolle vielä rytmikkään haukun ilmaisu ikäänkuin loppupalkkana ja kirsikkana kakun päälle, ja sekin meni niin helkutin hyvin.

Ajattelin tehdä tänäiltana saman kuin eilenkin, eri paikassa tosin. No eihän se ihan onnistunut. Avasin auton takaluukun noin 11 kertaa paiskaten sen sitten taas kiinni, hetken päästä kokeillen uudelleen. Otin koiran noin 9 kertaa autosta ulos ja kävelin sen kanssa aina 2-8 askelta kohti treenikenttää, kunnes jouduin kääntymään kannoillani ja viemään piippaavaan koiran takaisin autoon.

Kun koira on tietyllä tavalla rauhaton, sitä on hankala palauttaa takaisin normaalitilaan. En oikein tiedä miten se tehdään, kun koiraa tuntuu kiihdyttävän kaikki: treenikamat ja lihapullan haju, kaikki, mikä viestii siitä, että jotain on tapahtumassa. Sen tiedän, että en aio treenata vinkuvan ja piippailevan koiran kanssa, joka ei keskity kunnolla.

Vaan lukuisten epäonnistumisien jälkeen energiamme kohtasivat oikealla tavalla ja koira käveli kanssani hiljaa suorituspaikalle. Treenikaverit huutelivat heti vinkkejä; nyt vaan pysyt itse eleettömänä ja rauhallisena, se kuumuu heti kaikista äkkiliikkeistä ja säpinästä.

Ja niin minä ja Into tehtiin onnistunut treeni. Minä pyrin kävelemään kuin Dressmanin mainoksessa ja keskittymään hengittämiseen. Syviin rauhallisiin hengen vetoihin ja määrätietoiseen käskytykseen. Koira teki töitä saumattomasti. Vastoin luulojani, sen into ei lopahtanut, vaan se seurasi suurella mielenkiinnolla mitä aion tehdä seuraavaksi ja kuunteli käskyjä. Narupallo ja patukka polttelivat treenitakin taskussa, mutta palkkasin tällä kertaa vain lihapullilla. Hienoa poika, rauhallisesti nyt, poika. 

Ihan mieletön fiilis. Tuntuu, että jokin lukko on nyt avautunut – vaikka pelkään, että seuraavat treenit taas romuttaa kaiken. Nyt täytyy vaan pitää yksi ajatus päässä ja ostaa sellainen typerä sisustustaulu: keep calm.

Kiitos Sara ja Pia!

0