Viheliäs irtokoira oppikokemuksena

Olipa kerran kaunis, talvinen aamu

Voi olla, että kirjoittamalla lenkeillä kohdatuista irtokoirista manaan niitä luokseni, mutta en malta olla kirjoittamattakaan: kohtasimme joulukuun aikana jo toisen irtokoiran! Vaikka collietyyppinen tunkeilija näytti näennäisesti harmittomammalta kuin viimeksi kohdattu malinois, oli tilanne kuitenkin kaikin puolin viheliäisempi.

Molempia irtokoirakohtaamisia on yhdistänyt yksi seikka. Irtokoirat ovat ilmaantuneet näköpiiriin kun on kaunis, aurinkoinen talvisää. Olenkin pohtinut, onko aurinkoinen sää jokin edellytys (koulutukseltaan keskeneräisen) koiran vapaanapidolle. En ole kohdannut irtokoiria yhtenäkään sateisena tai masentavan harmaana päivänä tarkemmin ajateltuna koskaan.

Tällä kertaa ehdimme hädin tuskin kotiportista ulos, kun porttia vastapäisestä pusikosta pölmähti maskuliininen tunkeilija. Se oli äkkiä niin lähellä, että sai jo koirani reagoimaan ennen, kun itse ehdin tekemään mitään.

Kiukkuinen ärähdys hihnoissaan levottomina tempoileville omille koirilleni ja sitten tunkeilijalle sai vierailijan vain höristelemään korviaan. Koiran olemus oli suorastaan räikeän röyhkeä, eikä koiran ulkoiluttajaa näkynyt missään.

Tilanne oli hankala, koska en ollut ehtinyt reagoimaan irtokoiraan ensimmäisenä. Elnan silmissä tilanne oli jo riistäytynyt käsistä, vaikka vieras koira pysyttelikin parin metrin etäisyydellä. Sen taivasta kohti liehuva häntä ja intensiivisen utelias tuijotus olivat aivan liikaa Elnalle, joka olisi täysin pyytämättä antanut nuorelle koiralle opetuksen, mikäli vain olisin irroittanut otteeni sen hihnasta.

Möly oli melkoinen. Kirosin yhtä lailla omia, täysin pitelemättömiä ja rääväsuisesti kommentoivia koiriani (siis lähinnä Elnaa ja sen huuteluun yhtynyttä Olmia) kuin myös vierasta irtokoiraa. Halusin pitää sen etäisyyden päässä vaikka sitten kuulostamalla hurjalta.

Lopulta pusikon uumenista ilmaantui näköetäisyydelle juokseva hahmo, jonka luokse koira lähti.

Kun olin saanut raivosta puhkuvan, urisevan ja täysin ylikierroksilla käyvän Elnan taas jollain tasolla kontrolliin, oli vieras koirakko häipynyt. Hahmo raahasi koiraansa pellolla selkä meihin päin. Hän ei sanonut mitään, pahoitellut tilannetta tai edes kysynyt, mitä oli tapahtunut.

Jos minä joskus kuulisin karanneen koirani luota epämääräistä mölyä: haukkua, urinaa, möykkää ja kiroilua, en kerta kaikkiaan voisi olla paikalle päästyäni pahoittelematta tilannetta ja kysymättä, mitä ihmettä tapahtui tai vähintään, sattuiko jotakin.

Mutta meitä on moneen junaan.

Siellä hän nyt viipotti collietyyppisen lemmikinsä kanssa pellolla tarpoen sillä välin, kun minä pitelin neljää koiraa, joista joka ainoa oli kiihdyksissä jos ei äkkiarvaamattomasta tilanteesta, niin Elnan ilmoille päästämistä vihahuudoista.

Vieras koirakko oli pilannut aurinkoisen aamuhetkemme jo ennen sen alkua. Tilannetta olisi voinut pehmitellä monin tavoin, mutta se, että koirakko otti oikeudekseen liueta paikalta sanomatta mitään, lisäsi suunnatonta kiukkuani. Se oli jo valmiiksi ylimmillään yrittäessäni saada tolkkuihinsa hihnassa tempoilevia, kitseviä ja vinkuvia hermorauniokoiria. Ne eivät kerta kaikkiaan pystyneet enää kuuntelemaan, mitä halusin sanoa.

Jos joskus olet kuullut puhuttavan mielentilojen liikennevaloista: vihreästä, keltaisesta ja punaisesta, taisimme koko porukka tuossa kohti viestiä jo sellaista punaista, maailmanlopun raivoa, että pellolla pötkivä koirakko varmaan vaan lisäsi vauhtiaan olkansa yli kurkattuaan. Minusta tuntui äärettömän epäoikeudenmukaiselta, että siellä he vain jatkoivat lenkkeilyään muina miehinä pilattuaan ensin totaalisesti meidän lenkkimme.

Olin niin raivoissani, että minun oli kerta kaikkiaan pysähdyttävä miettimään, mitä vaihtoehtoja meillä enää olisi tilanteen purkamiseksi.

  1. Voisimme kääntyä kannoillamme takaisin kotiin.

    Voisin koittaa nollata tilanteen keittämällä ison pannullisen kahvia tai menemällä takaisin nukkumaan ja kokeilla uutta starttia myöhemmin. Silloin päivä ei olisi niin tehokas emmekä välttämättä ehtisi nauttimaan auringosta, mutta se tuntui paremmalta vaihtoehdolta, kun vaihtoehto 2.

  2. Vaihtoehto olisi jatkaa lenkkiä kuin mitään ei olisi tapahtunut

    – paitsi, että koirat sinkoilisivat ympäriinsä huonossa mielentilassa, minä tiuskisin niille ja kiukkuaisin, koska se on raivostuttavaa ja ne tempoilisivat entistä enemmän kokiessaan itsensä väärin ymmärretyiksi. Jatkaisimme tällä tavoin lenkkiä keskenämme riidellen hamaan loppuun saakka, kunnes tulisin takaisin kotiin joko itkien kamalaa elämääni tai niin suuren ärtymyksen vallassa, että lukitsisin kaikki neljä koiraa vaatekomeroon koko loppuvuoden ajaksi, tai.

  3. Oppia jotain tilanteesta.

    Hengittää syvään ja rauhoittua. Rauhoittaa ensin itsensä ja sitten ehkä koiransa, minkä jälkeen tilannetta voisi tarkastella sellaisesta näkökulmasta, että häviön voisikin kääntää voitoksi. Ottaa tilanne harjoituksena ja mahdollisuutena kehittyä paremmaksi ja yhä vain luotetummaksi ja vakaammaksi koiranohjaajaksi.

Päätöstä ei ollut helppo tehdä siinä mielentilassa jonka vallassa olin. Täysin spontaani Pikku Myy Jenna olisi ilkukurisuuttaan päästänyt irti – hupsista vain – Elnan ja mennyt takaisin kotiinsa keittämään kahvia. Kenties seuraamaan olohuoneen ikkunasta kumpi koirista jäisi voitolle tai miten tilanne kehittyisi. Saisivat maistaa omaa lääkettään.

Valitsin kuitenkin vaihtoehdon 3., vaikka tilanteen nollaaminen ihan ensimmäiseksi omassa päässä oli jo itsessään haastavaa. Minun oli pakko ulkoistaa itseni ja tunteeni ja pyrkiä olemaan koirilleni se kärsivällinen, johdonmukainen ja määrätietoinen hahmo, joka on ennen kaikkea luottamuksen arvoinen hankalissakin tilanteissa.

Eikä se ollut helppoa. Kaikki neljä koiraa kävivät ylikierroksilla: osa sen takia, että ne eivät vieläkään olleet päässet pusikon juurelle aamupissalle ja osa sen takia, että äskeinen tilanne oli joidenkin koirien mielestä mennyt jo aivan liian pitkälle.

Mutta päätin ottaa haasteen vastaan ja satsata huomiseen. Kun tiedostin missä mennään omien tunteideni osalta ymmärsin, että tilanne ei juurikaan niiden osalta voisi mennä enää huonommaksi. Toisin sanoen en olisi voinut olla yhtään kiukkuisempi.

Lähdimme samaan suuntaan kun luonamme pyörähtänyt koira. Siinä missä se ulkoiluttajansa kanssa taivalsi pellolla, me etenimme kärrypolkua heidän perässään. Koirakko kiristi vauhtiaan ja selkeästi vältteli meitä, mikä itsessään kummastutti minua – olisihan voinut olla, että pyrin tavoittelemaan heitä kertoakseni koiran mahdollisesti aiheuttamista vahingoista.

Koska edellä kulkeva kaksikko oli (meille kaikille) todella voimakas ärsyke, jouduin tekemään tosissani töitä laumani kanssa. Viime kertaisen irtokoirakokemuksen jälkeen Alpi oli yhä sitä mieltä, että se voisi halutessaan riuhtaista itsensä otteestani, joten harjoittelu ja tilanteen päättäminen toisella tavalla teki sillekin hyvää.

Elnan kanta tulikin jo selväksi. Olmi oli valinnut tilannejohtajaksi Elnan, joka reagoi minua nopeammin yllättävään tilanteeseen, josta itse auttamattomasti myöhästyin (toisin kuin viime kerralla).

Into vain oli. Sen elämässä hyvin harvoin on tilanteita, jotka aiheuttavat siinä reaktioita, mutta jos niitä ilmaantuu, ne useimmiten liittyvät kananugetteihin tai uintimahdollisuuksiin.

Tärkein havaintoni oli, kuinka Elnan ja Olmin jännittynyt ja ylivirittynyt olemus laski vasta sen myötä, kun sain oman mielentilani raiteilleen ja suunnattoman harmituksen laskemaan harteiltani.

Kiinnitin huomiota koirieni hienovaraisiin signaaleihin. Vaikka Elnan tuohtunut puhina oli vaihtunut rauhallisempaan hengitykseen, sen ilme oli yhä hyvin tarkkaavainen ja tärkeä, kun se havainnoi ympäristöään ja reagoi jokaiseen pieneenkin ärsykkeeseen. Olmi oli jo rauhoittunut, mutta kannatteli häntäänsä yhä tavanomaista korkeammalla merkkinä ympäristölleen ja Alpi testaili melkein lenkin loppuun saakka hihnansa ja käsivoimieni kestävyyttä.

Siinä missä kanssaulkoilijat näkevät minut ja nipun koiria, minä näen ja minun täytyy nähdä yksilöitä. Koiria ei voi käsitellä pelkästään laumana, vaan jokaiselle koiralle täytyy olla sellainen tuki, millaista nimenomainen koira tarvitsee. Se ei aina ole helppoa, sillä koirakohtaiset erot – etenkin laumassa, jossa on erityyppisten rotujen edustajia – ovat melko suuria.

Tärkeintä on kuitenkin päästää irti. En tarkoita nyt ärtyneitä hollanninpaimenkoiria, vaan sellaisia tunteita, joihin ei kannata tarttua.

Huonoilla kokemuksilla voi olla kauaskantoiset seuraukset, mutta tärkeintä on oppia ja kehittyä

Seuraavana aamuna lähdimme lenkille, kuten jokaisena aamuna. Puhtaalta pöydältä, kuten jokaisena uutena päivänä. Heti ensimetreillä Elna huomasi kaukaa hihnassa ulkoiluttajansa kanssa lähestyvän koiran ja alkoi haukkumaan.

Vaikka oivalsin heti asiayhteyden eilisiin tapahtumiin, en lähtenyt mukaan vanhaan kerään, vaan minä – ja tällä kertaa samassa joukkueessa pelaavat Olmi, Alpi ja Into, viestimme Elnalle reippaasti, että mennään kokonaan toiseen suuntaan ja nautitaan tästä kokonaan uudesta päivästä. Huoliryppy Elnan otsalta katosi, mutta se ei malttanut olla vilkaisematta vierasta koirakkoa kohti vielä kerran, ennen kuin käänsi niille kokonaan selkänsä.

Sitten se yhtyi mukaan minun, Inton, Alpin ja Olmin iloiseen ja huolettomaan seuraan. Jos minulla olisi siinä hetkessä ollut häntä, olisin ehdottomasti heiluttanut sitä merkiksi Elnan tekemästä hyvästä päätöksestä, niin kuin Intokin teki. ”Et voi mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa alkua, mutta voit aloittaa siitä, missä olet nyt ja muuttaa loppua.” 

Hyviä ja huolettomia lenkkejä – irtokoirilla, tai mielummin ilman!
24

Muuttujia lenkillä: irtokoira

Joulukuun ensimmäinen lauantai-aamu oli lupaava. Parin asteen pakkanen ja yöllä satanut lumi ainoastaan lämmittivät mieltä pitkään jatkuneen mustan ja synkeän tihkusadekauden jälkeen.

Alpi oli täynnä energiaa. Tavanomaisesti hihnassa käyttäytyvä juniori syöksyi jo ulko-ovelta lumen sekaan. Se loikki kuin vasikka ja puhalsi pehmeään hankeen nenällään hepuloiden sitten villisti. Se oli aivan riemuissaan siinä, missä Olmi vain nyrpisti nenäänsä. Elna ja Into ovat molemmat nähneet jo lukuisia talvia, joten niitä ulkona odottanut lumi ei saanut raiteiltaan.

Etenimme tuttua kärrypolkua peltojen välissä auringon vielä noustessa. Huomasin kärrypolun toisesta päästä lähestyvän pariskunnan koiran ja rattaiden kera, joten pomppasimme sänkipellolle oman laumani kanssa. Vaihdoimme kokonaan peltokaistaleen vastakkaiselle reunalle, että voisin päästää Alpin nauttimaan lumesta heti, kun reitti olisi selvä.

Alpi sen kuin jatkoi hepulointiaan ja loikkimistaan. Sen hillitsemisessä oli täysi työ. Kärrypolkua etenevä pariskunta koiransa kera oli hetki hetkeltä lähempänä ja lopulta ohitimme toisemme melkein kokonainen pelto välissämme.

Oijoin käsissäni sotkeutuneita nahkahihnoja aikeinani vapauttaa Alpi, kun kaukaa takavasemmalta kantautui legendaarinen, puhtia täynnä oleva, kiukkuisen epätoivoinen: ”TÄÄLLÄ!”

Vilkaisin taakseni ja näin, kuinka räjähtävää voimaa täynnä oleva malinois kauhoi lunta tassuillaan ja rynnisti tuulen lailla meitä kohti korvat eteenpäin sojottaen.

Muutama sekunti peliaikaa – ei paniikkia?

Olen harjoitellut vastaavia tilanteita lukuisia kertoja lavastetuissa ja turvallisissa ympäristöissä minulle entuudestaan vieraiden koirien kanssa, joten en mennyt paniikkiin. Tein nopean arvion siitä, että kyseessä on ilmeensä ja ruumiinrakenteensa perusteella narttu. Tärkeintä olisi pitää kenties terävänkin oloinen yllätysvieras kaukana erityisesti temperamenttisesta Elnasta, joka vähiten ilahtuisi röyhkeästä yllätysvieraasta laumassamme.

Laskelmoin oikeaa hetkeä ja kun irtokoira oli riittävän lähellä, mutta kuitenkin etäisyyden päässä, otin juoksuaskeleen sitä kohti ja karjaisin keuhkojeni voimalla ”PERKELE! MENE SIITÄ!”

Malinois vaihtoi sekunnin murto-osassa kurssiaan ja kurvasi suoraan meidän ohitsemme, mutta se, mihin en ollut kiinnittänyt huomiota oli huono otteeni Alpin hihnasta. Niinpä Alpi hihnoineen päivineen lipesi käsistäni samaan aikaan, kun se päätti lähteä peltoralliin, jonka olin sille aamulla luvannut. Huusin vielä yhden kiukkuisen perkeleen samalla, kun pikkukoirani painui kisailemaan vieraan malinoisin kanssa.

Sinne meni

En tiedä, oliko tilanne enemmän koominen vai hurja, kun Alpi punaisessa toppatakissaan juoksutti juuri ja juuri perässään pysyvää palveluskoiraa pitkin peltoa. Näin heti, että nuorehko malinois oli pitämässä vain hauskaa, mutta tottakai olin myös huolissani, minkä kokoisen palan se mahtaisi rouhaista jos saavuttaisi edellä viilettävän koirani kankun kuononsa etäisyydelle.

Alpi pomppi ja kiihdytteli punaisessa liehukkeessaan kevyesti ja ylpeästi, minkä puolesta suurin huolenaiheeni olikin sen jänismäinen eteneminen. Moinen poukkoilu varmasti sytyttäisi jos jonkinlaista viettitoimintaa missä tahansa belgianpaimenkoirassa.

Nyt myös minä olin yhtynyt samaan kuoroon irtokoiran omistajan kanssa: ”TÄÄLLÄ!” me mylvimme kilpaa valkenevassa talviaamussa yhä vain vaativammin ja kiukkuisemmin.

Lopulta Alpi oli saanut tarpeekseen ja palasi luokseni. Nappasin sen hihnasta kiinni ja käskin vieraan paimenkoiran matkoihinsa. Se palasi omistajiensa luokse.

”Anteeksi!” rouva huusi vilpittömästi pahoillaan saatuaan koiransa kiinni. ”Ei mitään, sattuuhan näitä.” vastasin ja jatkoin vielä: ”en oikeasti ole niin kiukkuinen miltä kuulostin, pyrin vain välttelemään isompia konflikteja.”

”Niin pitääkin!” nainen huikkasi. ”Hyvää päivänjatkoa!” minä vastasin vielä ja hoputin sitten koko laumani liikkeelle. Tilanteen purkaminen kävellen teki hyvää kiukusta puhkuvalle Elnalle. Se oli raivoissaan, eikä syyttä, mutta sen ylivirittynyt olemus ja tuohtunut puhina kuitenkin hieman laski, mitä pidempään jatkoimme kävelyämme.

Alpi hymyili koko loppulenkin ilkikurisesti pilke silmäkulmassaan. Se vaikutti äärimmäisen tyytyväiseltä itseensä, eikä ihme. Sille on hyvin tyypillistä varastaa show ja hassutella jopa silloin, kun yli 25 kiloinen mörssäri lähestyy sen koko perhettä luodin lailla.

Rakastan sitä piirrettä Alpissa ja toivon, ettei sen järjettömän kokoinen itseluottamus koskaan ota sellaisia kolhuja, jotka tekisivät siitä vähemmän pröystäilevän tai vähemmän alpimaisen. Se on sellaisenaan täydellinen koira, ja siitä minun on kiittäminen paitsi sen geenejä, myös Inton uskoa ja luottoa Alpiin, jota se on lauman vanhimpana ja arvostetuimpana uroksena päättänyt ainoastaan vahvistaa ja hioa.

Ja niin oli jälleen yksi erityinen aamu pelastettu sillä kekseliäisyydellä, huumorintajulla ja määrätietoisuudella, johon koirani minut päivittäin tempaavat. Älä ota sitä vakavasti, Alpi tuntui huikkaavan minulle pomppiessaan pentumaisen kevyesti kotiportaille. Se, että ainekset ovat kaikkein pahimpaan, ei kuitenkaan ikinä automaattisesti tarkoita, että kaikkein pahin tapahtuu.

48

Taivaassa maalla – tunnelmia viikonlopulta

Tämä paikka tekee minut onnelliseksi. Saavuimme koirien kanssa perjantaina kummityttöni avuksi talonvahdeiksi paikkaan, jonne johtavaa tietä ei ollut aurattu ja jonne katulamppujen jono ei yllä.

Kummityttöni on irlanninsusikoira Cira ja olenkin kertonut hänestä aiemmin tässä ja tässä artikkelissa. Hän asuu upeassa kodissa maalla järven rannalla, paikassa, jossa sielu todella lepää.

Olen ilahtunut siitä, miten meidät on otettu vastaan tänne. Vaikka maailmankaikkeus tarjosi koko viikonlopun ajan pelkkää räntäistä vesisadetta, olemme ottaneet tilanteesta kaiken irti.

Pääasiassa olemme levänneet ja nauttineet hiljaisuudesta ja toistemme läsnäolosta seinien sisäpuolella, mutta olemme myös tehneet pitkiä virkistäviä lenkkejä ja samoilleet sänkipelloilla. Tällä kokoonpanolla on ihan sama, viettääkö räntäsateessa 15 minuuttia vai pari tuntia – lopputuloksena on aina yhtä märät koirat.

Joku voisi kuvitella, että viisi koiraa samassa tilassa aiheuttaisi paljon vilskettä, mutta tunnelma täällä on ollut enemmänkin unettava. Hiljaisuus ja siihen pian yhtyvä rauhallinen koiran tuhina on tuntunut saavan paitsi minun, myös koirieni ajantajun katoamaan. Täällä me vain olemme. Ja nautimme. En edes tiennyt, että maailmassa on tällainen, kaunis ja kiireetön paikka.

Cira on niin avoin ja mutkaton koira, että vaikka olemme täällä vain vieraina, tuntuu, kuin olisimme asuneet täällä sen kanssa aina. Minulla ei ole ikinä ollut vieraassa paikassa näin kotoisa olo.

Vaikka Cira onkin rauhallinen ja jopa jäyhä, siltä ei puutu huumorintajua ja persoonaa. Olenkin täällä ollessani nauranut niin paljon, että välillä yksin hihitellessäni tunnen oloni hölmöksi.

Mutta olen minä säikähtänytkin. Päästin lauantai-aamuna kaikki koirat etuovesta pikaiselle aamupissalle ulos. Se oli ensimmäinen asia jonka tein ruokittuani koirat, sillä halusin sen jälkeen juoda aamukahvini ja syödä aamiaiseni, ja vasta rauhassa heräiltyäni lähteä yhdessä pellolle tutkimaan jälkiä.

Hetken päästä palasin ovelle kutsumaan koiria takaisin sisälle, ja ensimmäisenä oviaukosta livahtivatkin jo palelevat whippetpojat Olmi ja Alpi, sitten vastahakoisesti ulkoa sisälle asteleva sekarotuinen Elna. Mutta Intoa ja Ciraa ei näkynyt eikä kuulunut.

Vilkuilin, huutelin ja viheltelin, mutta ulkona oli aivan hiljaista. Kurkkasin vielä sisällekin, mutta arvatenkaan irlanninsusikoiran kokoinen eläin ei liitele nenän alta kovinkaan huomaamattomasti.

Palasin takaisin etuovelle ja pian kutsuhuutooni noteerattiin: Into pölmähti kulman takaa silmiään pyöritellen. Ennen kuin ehdin kiinnittämään sen olemukseen enempää huomiota, kuulin jostain karmaisevan parahduksen: sellaisen koiran ulvahduksen, jota en osannut yhdistää äkkiseltään mihinkään tunnetilaan: kipuun, kauhuun tai aggressioon.

Säikähdin ääntä niin, että sydämeni pomppasi kurkkuun. Oliko Cira satuttanut itsensä, tippunut kaivoon tai tekikö se nyt kuolemaansa – olimmehan sen omistajien kanssa puhuneet siitäkin, että sillä alkoi olla jo aika paljon ikää rotuisekseen.

Jostain kuulunut ulvahdus sai pian jatkokseen surkeaa, samasta paikasta kantautuvaa ulinaa, ja koska koiraa ei edelleenkään näkynyt vaativankaan kutsuhuudon seurauksena, olin jo lähdössä pihan poikki pelkät pikkuhousut, t-paita ja villasukat päälläni selvittämään, mistä oikein on kysymys. Ulina kuulosti jo niin anelevalta ja sydäntä särkevältä, että olin varma, että koiralle on sattunut jotain vakavaa ja se vetelee viimeisiään jossain pihan perimmäisessä nurkassa.

Kutsuin ja kannustin vielä kerran, mutta koiraa ei kuulunut – ainoastaan sen surkea ulvominen. Se oli todennäköisesti sellaisessa tilassa, ettei se päässyt omin avuin liikkumaan.

Koska olohuoneessa ja keittiössä on kuitenkin suuret ja avarat ikkunat, juoksin eteisestä keittiön ikkunaan katsomaan, tarvitseeko minun ottaa mukaani jotain kättä pidempää. Nappasin eteisestä kainalooni toppahousut ja valmistauduin henkisesti suuren koiran evakuointiin, ensiavun antamiseen, villisikojen ahdistelemaksi päätyneen koiran pelastamiseen sekä koiraa potkaisseen hirvieläimen sadatteluun.

Ulkoa kantautuva ulina oli jo vaihtunut hätääntyneestä ja anelevasta huudosta jopa vaikeroivaksi ja toivonsa menettäneeksi ujeltamiseksi, kun lopulta pääsin keittiön ikkunan ääreen ja näin, mikä koiralla oli hätänä.

Koira seisoi surkean näköisenä takapihalla, lasitetun ulkoterassin oven takana. Paniikki ja kiireen tuntu tipahtivat harteiltani samalla hetkellä kun ymmärsin, mistä oikein oli kysymys. Ciralla ei ollut mitään muuta hätää kuin se, että se oli jo kotvan halunnut takaisin sisälle, mutta minä olin väärällä ovella talon etupuolella. Cira oli koko ajan seissyt talon takapihalla takaoven takana ja huutanut, koska kukaan ei tullut päästämään sitä sisään takaovesta.

Se ei ollut satuttanut itseään, villisiat eivät olleet ahdistelleet sitä eikä mikään hirvieläin ollut potkaissut sitä kohtalokkaasti. Se oli vain halunnut sisälle takaoven kautta.

En voinut muuta kuin nauraa. Päästin takaoven lasiterassin ulkopuolella kärsineen koiran takaisin sisälle ja möyhin minua puskevan jättiläisen turkkia kiitokseksi siitä, että se oli tullut takaisin ehjänä ja elävänä.

Cira itse ei tuntunut ymmärtävän, miksi ihmeessä palvelussa oli kestänyt niin pitkään ja miksi minä olin niin huojentunut löydettyäni sen takaoven lasiterassin takaa.

Noin muuten sykkeeni on pysynyt yhtä tasaisena, kun ympäri nurkkia nukkuvien koirienkin. Olemme jokaisena aamuna heräilleet uuteen päivään verkkaisesti venytellen, vaikka Ciralla onkin aina ennen ollut tapana vaatia aamuruokansa tiukasti kello kuudelta joka aamu.

Se on tehnyt sitä vuosia, mutta nyt Elna toi sen taloon uuden käytännön. Pystyn vain kuvittelemaan Ciran surkean huokauksen, kun se on ymmärtänyt, että olemme vallanneet sen kodin, emmekä noudata edes sitä yhtä ainoaa sääntöä, jonka se on luonut.

Elnan toimet yllättivät minutkin. Oli nimittäin lauantaiaamu, kun Cira heräsi tuttuun tapaansa kello kuusi. Se liikehti levottomasti ympäri asuntoa ja makuuhuonetta saamatta minkäänlaista reaktiota sen hienovaraiseen aamiaistoiveeseen, joten lopulta se tuli viereeni ja koputti suurella tassullaan olkapäätäni minun vielä maatessani peiton alla.

Se, mitä seuraavaksi tapahtui oli odottamatonta. Elna singahti jostain minun ja Ciran väliin, väläytti Ciralle koko hammasrivistönsä ja tehosti elettään syvällä murahduksella.

Cira katsoi Elnaa hölmistyneenä. Se olisi vain halunnut herättää minut saadakseen ruokaa. Elna asettui väliimme sängyn reunaan makuulle ja tuijotti Ciraa tiivisti silmiin kuin vahvistaen, että lepäävään emäntään ei saa koskea. Cira oli eleestä aivan yhtä yllättynyt, kuin minäkin. Elna tuijotti Ciraa herkeämättä, eikä pörröiselle jättiläiselle jäänyt lopulta muuta vaihtoehtoa, kuin peruuttaa takaisin paikoilleen ja rojahtaa lepäämään.

Olin tottakai herännyt kaikkeen siihen, mitä ympärilläni tapahtui. Olin niin yllättynyt tilanteesta, että en enää malttanut jatkaa uniani vaan lähdin valmistelemaan koirien aamupalaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin – Cira sai aamiaisensa vain hieman totuttua myöhemmin, mutta enää seuraavana aamuna se ei yrittänyt herättää minua, vaan me kaikki nukuimme yhtäjaksoisesti melkein yhdeksään saakka.

Sunnuntaiaamuna lähdimme sänkipellolle. 9-vuotias Into rakastaa käyskennellä, tutkia ja ihmetellä kaikessa rauhassa, joten ajattelin, että myös seniori-ikää lähestyvä irlanninsusikoira nauttisi samanmoisesta omaehtoisesta ulkoilusta.

Kiersimme ensin kärrypolun päässä olevan peltoalueen myötäpäivään. Sitten lähdin kävelemään pellon halki ja kiertämään sitä vastapäivään. Olmi, Alpi ja Elna iloittelivat ympärilläni saaden välillä jopa Ciran hulluttelemaan kanssaan kuin suuri ja innokas vasikka. Into pysytteli etäämmällä: se etsi jälkiä, tutki ojanpohjia ja mittaili risukkoja.

Koska olin juuri saamassa upottavalla pellolla kävelystä hyvää hikeä pintaan ja tuntui, että räntäsadekin olisi laantumassa, lähdin vielä kärrypolun päätyyn päästyäni kiertämään peltoa vielä kerran toiseen suuntaan. Huusin koirillekin, että ”yksi kierros vielä!” ja Into, Elna, Olmi ja Alpi lähtivät mukaani riemuiten.

Mutta Cira ei. Se katsoi minua kauempaa kuin otsaansa rypistäen, vilkaisi sitten taakseen – kotiaan kohti siis – ja lähti juoksemaan sinne kuin tuulispää. Se todella tiesi, mitä halusi, eikä vilkaissut meitä kohti taakseen kertaakaan pakomatkansa aikana.

Ymmärsin heti mistä on kysymys. Vain Cira voisi lähteä kesken lenkin kotiinsa muilta kyselemättä. Naureskellen keräsin ryhmäni ja lähdimme Ciran jäljissä takaisin tukikohtaan. Naureskelin, kun huomasin ryhmäni ilahtuneet ilmeet ja ymmärsin olevani innokkaampi lenkkeilijä kuin useimmat meistä, eikä mennyt kauaakaan, kun jo palasimme takaisin pihapiiriin, jossa Cira jo odottelikin.

Vaikka tuntuukin, että menetin viikonlopun aikana ajantajuni, viikonloppu on nyt eittämättä ohi. Olo on kuitenkin voimaantunut, rauhallinen ja onnellinen, sillä viikonloppu todella tarjosi parastaan.

Myös koirat vaikuttavat onnellisilta. Ne tuntuivat nauttivan irtiotosta vähintään yhtä paljon, kuin emäntänsäkin, vaikka tuntuukin hassulta, että emme tainneet tehdä muuta, kuin levätä ja kiertää verkkaisia lenkkejä.

Nyt on hyvä. Tällainen loma tuli todella tarpeeseen meille kaikille. Mikä parasta, seuraava talonvahtivuoro on jo sovittuna, joten lisää kiireetöntä aikaa ja hyvää mieltä on taas luvassa.

 

17