Miten selvitä raskaaksi käyneeltä koira-arjelta?

Yllätyin siitä miten paljon uupumusta käsittelevä artikkelini poiki samaistuneita kommentteja ja yhteydenottoja somessa. Sain nopeasti käsityksen siitä, että en suinkaan ole ainoa koira-arkeen väsähtänyt, vaan yksi jos toinenkin on kokenut samanlaisia tuntemuksia.

Kun aihetta lähtee ajattelemaan, se ei ole mikään ihme. Sen lisäksi, että koirat ovat eittämättä huikea harrastus, ne ovat myös valtavan kokonaisvaltainen elämäntapa, joka vie pikkusormen jälkeen koko käden.

Koirat rytmittävät päivät, viikot ja viikonloput, vievät siivunsa lompakosta, aiheuttavat harmaita hiuksia käyttäytymisellään tai sairasteluillaan ja niin hyvässä kuin pahassa, kokoavat äkkiä ympärillemme toisia, yhtä koirarakkaita ihmisiä.

Lopulta koirat täyttävät myös Facebook -feedit ja tietyt rotuominaisuudet, harrastukset tai jopa harrastamattomuus aiheuttavat paineita meissä täydellä sydämellä koiriinsa orientoituvissa ihmisissä.

Koska en ole ainoa uupumuksen tunteita kokenut koiranomistaja, päätin koota käymieni keskusteluiden pohjalta listan vinkeistä, joiden avulla väsymyksestä voi koittaa hankkiutua eroon. Mikä on sinun vinkkisi listaan?

1. myönnä tilanne ja ole itsellesi armollinen – lepää

Riepooko lenkille lähtö? Eikö treenit enää maistu? Tiedosta tilanne ja ole itsellesi armollinen. Jos olet väsynyt, lepää.

Lepää niin paljon, kun on tarpeen, äläkä pakottaudu treeneihin huonon omatunnon, kirjoittamattomien sääntöjen tai paineiden takia.

Pienen loman jälkeen paluu harrastusten pariin on taas innostavaa – tarkoittipa loma sitten pienemmällä volyymilla toteutettua koira-arkea tai suurempaa irtiottoa arjesta.

Siispä anna itsellesi aikaa ja palaa harrastusten pariin vasta sitten, kun ne oikeasti tuntuvat taas mielekkäältä tavalta viettää aikaa.

2. pohdi arkeasi – work smarter, not harder

Mieti, mikä arjessasi mättää. Onko ongelma väliaikainen vai jatkuva ja mitä sille voisi tehdä? Jos ongelma on pitkäaikainen, keskustele siitä ja etsi tilanteeseen ratkaisu.

Siitä on seitsemän vuotta, kun itse hankkiuduin ongelmakoirakouluttajan pakeille. Siihen aikaan Into veti hihnassa, räyhäsi ohi ajaville rekoille ja traktoreille sekä kiljui vastaantuleville koirakoille sekä karkaili hallitsemattomana riistan perään. Elna oli koira, joka heti irti päästyään lähti omille teilleen välittämättä herkuista, joilla yritin sitä lahjoa.

Käynti ongelmakoirakouluttajan luona avasi silmäni ja sain koko touhuun aivan uuden perspektiivin, minkä myötä aloin myös itse työskentelemään ongelmakoirien parissa. Ymmärsin, että yhteistyö koiran kanssa on koko koiran kanssa jaetun elämän A ja O, ja siihen kuuluu paljon muutakin, kun koiran lahjomista herkuilla.

Jos arjessa ei ole varsinaisia ongelmia vaan väsymystä aiheuttaa jatkuva tarve aktivoida koiraa, koita maratoonilenkkien sijasta aktivointiin esimerkiksi koiran aamu- ja iltaruuan piilottamista maastoon tai uusien kokemusten tarjoamista vaikkapa hälyisellä lenkillä keskustassa. Usein raskas liikunta vain kohottaa koiran kuntoa ja saa sen jopa entistäkin energisemmäksi – tiedäthän sinäkin sen upean energisen olon, jonka saavutat hyvän liikuntasuorituksen jälkeen.

3. mene kerrankin sieltä, mistä aita on matalin – aina ei tarvitse olla reipas

Jos tiedostat, että väsymyksesi on kausittaista, hyväksy se ja elä arkeasi sen mukaisesti. Jos lenkille lähtö ahdistaa, panosta sellaiseen ulkoiluun, jonka koira voi tehdä omatoimisesti tai jossa todennäköisyys hankaliin tilanteisiin (esimerkiksi ohitukset, rusakot tai karkailu) on mahdollisimman pieni.

Itse huomasin kesän aikana, että meille hankalia tilanteita aiheuttaneet rusakot ovat aktiivisimmillaan illan hämärtyessä ja öisin. Niinpä aloin panostamaan koirien liikuttamiseen päiväsaikaan ja hämärän laskeuduttua käytin koirat vain lyhyellä pissalenkillä.

Toisinaan vein koirat hiekkakuopalle, jossa annoin niiden nuuskia, tutkia ja remuta sielunsa kyllyydestä. Itse istuin autoni takaluukulla tai kannon nokassa tyhjyyteen tuijottaen. Aina ei jaksa olla reipas.

Lisäksi sen sijaan, että olisin panostanut pitkiin arkilenkkeihin, panostinkin päiväuniin.

4. pyydä apua tai hanki apukäsiä arkeen

Monella ystävälläni tuntuu olevan apukäsiä omassa perhepiirissään, mutta minulla ei ole mahdollisuutta saada koirien hoito- tai lenkitysapua vanhemmiltani tai sisaruksiltani.

Sen sijaan liityin Facebookissa Koirakummit -ryhmään, josta löysin pari innokasta koirien kanssa puuhailusta kiinnostunutta ihmistä, joilla ei itsellään ole tällä hetkellä mahdollisuutta pitää omaa koiraa. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan!

5. Keskity muihin asioihin

On helppo tukahtua, kun koirat ovat silmien edessä ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, ja kaikenlaiset pörrökaverit täyttävät myös some -feedit.

Anna itsellesi reilusti päivä, viikko tai kaksi viikkoa, jolloin koirien kanssa puuhailu on minimissään ja saat hyvällä omatunnolla keskittyä muihin juttuihin.

Kultainen keskitie lienee aina hyvä avainsana ja vinkkinä kaikille hiljattain koirien maailmaan rantautuneille sanoisin, ettei missään nimessä kannata unohtaa koirattomia kavereita! He tuovat elämään tasapainoa. (Toisinaan on myös virkistävää keskustella sellaisen henkilön kanssa, joka ei osaa kyseenalaistaa koirasi rotumääritelmän mukaisuutta tai joka ei edes tiedä, edustaako koirasi jotakin puhdasta rotua.)

Jos sinulla ei ole ystäviä koirapiirien ulkopuolelta, pyydä treenikaveri treenikentän tai -metsän ulkopuolelle kahville tai lasilliselle. Tutustu persoonaan koiramaailman ulkopuolella!

6. ota kunnon irtiotto – kokonaan ilman koiria

Koirat muodostuvat äkkiä niin rakkaiksi ja tärkeiksi osaksi arkeamme, että lopulta ainoat matkat, joista unelmoimme, ovat näyttely- tai kisamatkat ulkomaille. Mutta mitäpä, jos joskus lähtisit jonnekin kokonaan ilman koiria?

Suosittelen kokeilemaan. On absurdia katsoa kelloa ja todeta olleensa yli 8 tuntia erossa koiristaan, mutta niiden luokse ei ole vieläkään kiire, koska ne ovat hyvässä hoidossa toisaalla. Säännöllinen ja ennalta ehkäisevä lomailu ilman koiria varmasti myös vähentää uupumisen riskiä.

7. Lakkaa vertailemasta itseäsi muihin

Sosiaalisesta mediasta on helppo bongailla erilaisia menestystarinoita ja toisten koirien saavutuksia. Koulutustunnukset, ruusukkeet ja arvostelut vain vilisevät silmissä.

Lopeta oman tilanteesi vertailu muihin ja unohda rotumääritelmän luomat odotukset tai treeniporukasta kumpuavat paineet. On ihan okei olla omanlaisensa koirakko ja tehdä asiat siinä ajassa, joka niiden tekemiseen sinun saappaissasi vaaditaan – tai olla kokonaan tekemättä. Uskon, että pystyt luomaan arjestanne onnellisen ilman titteleitä, joiden päälle koirasi ei edes ymmärrä.

Ole iloinen siitä, että olet ympäröinyt itsesi hyvillä ja aikaansaavilla tyypeillä ja keskity niihin asioihin, jotka tekevät sinusta ja koirastasi onnellisen. Oli se sitten treenaaminen, metsässä samoilu tai yhteinen perusarki ilman kommervinkkejä.

8. Lopeta pakoilu ja ole avoin – elämäsi helpottuu kummasti

Kielsin oman tilanteeni keksimällä erilaisia tekosyitä osallistumattomuudelleni, vaikka todellisuudessa ainoa syy oli se, että ei vaan huvittanut, enkä jaksanut.

Jos et jaksa lähteä treeneihin tai yhteislenkille, sano se ääneen. Joskus tilanteet kääntyvät jopa siten, että koirasi pääsee matkaan ilman sinua ja sinä saat kokonaisen illan lepäilylle – ja myöhemmin kotiin lepäilykaveriksi soveltuvan koiran!

9. Ole radikaali – tee mitä täytyy, jotta et huku syvemmälle

Joskus tarvitaan radikaalilta tuntuvia päätöksiä, muutoksia tai järjestelyitä. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että tätä juttua kirjoittaessani Olmi ei ole ollut kotona pariin viikkoon.

Kyse ei ole siitä, että Olmi olisi jotenkin hankala koira, vaan siitä, että minulle tuli mahdollisuus antaa se hetkeksi nauttimaan ainoan koiran roolista toisaalle ja samalla sain itse mahdollisuuden jatkaa Alpin kasvattamista sellaisten täysikasvuisten koirien parissa, jotka paitsi leikkivät sen kanssa, myös asettavat sille rajoja.

Rohkaisen myös muita tekemään tarvittaessa radikaalilta tuntuvia ratkaisuja. Arkeni on viime aikoina tuntunut naurettavan yksinkertaiselta, mutta jopa kammottavan tyhjältä, kun toinen nuorukaisista on toisaalla. Koen kuitenkin, että tämä on satsaus meidän kaikkien onnelliseen tulevaisuuteen – eikä kukaan kärsi tilanteesta.

10. löydä koira-arjen ilo uudelleen

Älä anna kirjoittamattomien sääntöjen, odotuksien ja paineiden syödä koiraharrastuksen iloa. Nähtävästi meillä kaikilla on hyviä ja huonoja kausia, ja jos arki tai treenit eivät kulje, voin vannoa, että ne eivät kulje myöskään väsyneenä tai turhautuneena. Salli lepo!

Koira-arjen iloa voi tavoitella pakenemalla koiran kanssa esimerkiksi mökille, jossa koiran kanssa liikkuminen on vaivattomampaa, kun taajama-alueella ryppyotsaisten kanssaeläjien silmien alla. Kun stressitekijät, kuten valittavat naapurit tai lenkkireitin varrella huutava räksyttäjä poistuvat, on helpompi löytää niitä iloja, joihin alunperin koiramaailmassa ihastui.

Erityisesti suosittelen ottamaan uuden, lempeämmän asenteen itseäsi ja lemmikkiäsi kohtaan. Meistä kukaan ei ole täydellinen, ja koiraharrastus kaikkineen olisi aika tylsää ja puuduttavaa, jos koirat toimisivat kuin robotit ja niiden kanssa kaikki tulisi ilmaiseksi.

Tiesitkö muuten, että koira ei ole ikiliikkuja tai alati bensaa liekkeihinsä kaipaava kone?

Myös koira voi uupua liiallisen rasituksen seurauksena ja usein ylivirittynyt koira tulkitaankin väärin.

Aktiivisen harrastuskoiran viikossa tulisi olla vähintään yksi lepopäivä, jolloin päivään sisältyy vain pikkulenkit ja muuten rentoa oleilua. Lisäksi olisi suositeltavaa, että kalenterivuoden aikana koiralla olisi noin kaksi 2-3 viikon jaksoa, jolloin koira olisi levossa, treeneistä lomaillen. Narttujen kohdalla lepojaksot on helppo ajoittaa juoksujen yhteyteen, mutta lepojaksot ovat yhtä tärkeitä myös uroskoirille.

Ylivirittyneisyyden lisäksi ylirasituksen oireita koiralla voivat olla mm. normaalia vaisumpi tai väsyneempi olemus, harjoitteluhaluttomuus, heikko toistokesto, ruokahaluttomuus, jäykkyys tai palautumisen hidastuminen. Levon ja rasituksen rytmittäminen on siis myös koiria treenatessa ensiarvoisen tärkeää, joten suhtaudu lepopäiviin ja -jaksoihin myös koirasi hyvinvoinnin kannalta.

85

Uupumus – kun koiran omistamisesta katoaa mielekkyys

Kaisa kysyi blogissaan, saako negatiivisista asioista blogata. Olkoon tämä vastineeni tälle pohdinnalle sekä hiljaisuudelle, joka on ainakin omassa päässäni jatkunut piinallisena niin blogin, kuin myös Purematta Paras -Instagramin puolella.

Takana on melkoinen kesä. Olin kevään aikana kuvittanut ja kirjoittanut jutun vinttikoiran treenaamisesta samalla, kun suunnittelin Olmin kesän treeniohjelmaa tulevaa kisakautta silmällä pitäen.

Olin juuri remontoinut koko blogin ja kaikki oli innostavaa. Päivät olivat pitkiä ja valoisia, kesä oli viimein täällä. Ja sitten se iski: koiran (=koiralauman) omistaminen tuntui painajaismaiselta ja siitä katosi mielekkyys.

Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun istuin töiden jälkeen parkkipaikalla autossani miettien, etten halua mennä kotiin. Kesän myötä kodissani oli jatkuvalla syötöllä tehty tihutöitä, joille en voinut kuin pyöritellä silmiäni ja pudistella päätäni. En enää halunnut nähdä, oliko koirien peti räjäytetty tai oliko keittiön tasolta varastettu ja levitelty ruoka-aineita.

En halunnut mennä kotiin, sillä se tarkoitti väistämättä myös lenkille lähtöä kokoonpanolla, josta oli yhtäkkiä tullut hirviömäinen.

Kesän myötä tuttu metsä oli kaadettu hakkuualueeksi ja sinne johtanut polku oli kasvanut umpeen nokkosista. (Se metsä oli voimapaikkani.)

Vaihtoehdoiksi jäi kaikkien muidenkin ulkoilijoiden aktiivisessa käytössä ollut peltotie ja taajama-alueen pikkutiet. Ne vilisivät liikennettä, koirien kieltomerkkejä, kaikenlaisia vastaantulijoita sekä hoidettuja nurmialueita, joilta koirankakkaa on välttämätöntä kerätä.

Olosuhteet sinällään eivät olleet ylitsepääsemättömät, mutta Elna oli kesän aikana muuttunut kiukkuiseksi ja alkanut kommentoimaan vastaan tulevia koirakkoja äärettömän tiukkaan sävyyn. Se teki Intosta levottoman ja provosoi pari vuotiaan Olmin mukaan möykkään.

Alle vuotias Alpi ihmetteli koko toimintaa ja tunsi itsensä tilanteissa epävarmaksi. Se ei juurikaan saanut tukea minulta, sillä kaikki huomioni meni Elnan ja Olmin korjaamiseen ja provosoitumattoman Inton kehumiseen – ja siinä kaiken härdellin keskellä saatoin sujauttaa Alpin suuhun makupalan.

Lopulta lenkkeily oli kaikkea muuta kuin rentouttavaa ja mukavaa. Se tuntui ahdistavalta velvollisuudelta, jota välttelin aina puoleen yöhön saakka – eikä sekään ollut mikään ratkaisu. Alkukesän kiihkeästi vieheen perässä radalla juossut Olmi tempoili ja kiljui erityisesti hämärän aikaan tiuhaan liikkuvien pupujen perään, ja sai kuuluvalla pupu-ujelluksellaan koko lauman raiteiltaan.

Ja siinä minä sitten seisoin kesäyön pimeydessä, kirosin pupuja ja yritin pitää päättömästi ympäriinsä poukkoilevia koiria hallinnassani. Yritin samalla vahvistaa hämmentyneenä aloillaan seisovan koiranpennun hyvää mielentilaa – ettei se nyt ainakaan lähtisi mukaan hullunmyllyyn.

Ja minua väsytti, hävetti ja harmitti. Itketti. Ei tämän tällaista pitänyt olla.

Niinpä lenkit lyhenivät. Koska koko lauma sai minussa aikaan vain ärtymyksen ja ahdistuksen tunteita, aloin nipistämään lenkkien pituudesta. Ja koska koirien päivistä alkoi pikku hiljaa katoamaan sisältö, ne loivat sitä itse nujuamalla kotona, pihistämällä minulle kuuluvia tavaroita ja elintarvikkeita ja kommentoimalla vastaantulevia koirakkoja yhä äänekkäämmin.

Oravanpyörä oli valmis. Mitä enemmän koirat ahdistivat minua, sitä vähemmän halusin niiden kanssa tehdä. Ja mitä vähemmän niiden kanssa tein, sitä enemmän ne keksivät itselleen tekemistä ja sitä myöten myös ahdistivat minua enemmän.

Elnasta tuli entistäkin ärtyisämpi. Alpi varmaan harjoitteli liitämään, sillä sen uudeksi bravuuriksi tuli hypätä eteisestä neljän ja puolen metrin kaurismaisella tasajalkaloikalla olohuoneen sohvalle, jonka reunaan se toisinaan tömähti rintakehä edellä. Toisinaan se laskeutui sohvalle tassuilleen kuin kissa ja toisinaan se tömähti lihamyllynäkin tituleeratun Inton päälle lähes tuhoisin seurauksin.

Aina kun Alpi harjoitteli liitämistä, Olmi rynnisti sen niskaan kiinni ja aina kun pojat aloittivat nujuamisen, Elna meni niiden väliin poliisina. Into ulkoisti itsensä koko sopasta ja kommentoi lähinnä nurisemalla, jos se koki liitävän whippetin olevan liian lähellä.

Vaikka näin jälkeenpäin kerrottuna tarina saattaa kuulostaa hauskalta, se oli joka päivä elettynä kaikkea muuta kuin hupaisaa.

Tunsin olevani päättymättömässä umpikujassa sekopäisen lauman kanssa, enkä tiennyt keneltä voisin pyytää apua lenkitykseen tai arjen askareisiin. Kotini näytti hylätyltä koirien asuttamalta rakennukselta, sillä siivoaminen oli turhaa, koska Alpi löysi aina uuden kirjekuoren, hedelmäpussin, pahvin palan, oksan, vessapaperirullan tai talouspaperirullan, jota silputen ja ravistellen se viipotti ympäri asuntoa aina sohvalle kohdistuvien liitoharjoituksiensa välissä.

En kehdannut kertoa ongelmistamme, ahdistuksestani ja uupumuksestani kenellekkään, sillä pelkäsin, että ihmiset reagoisivat sanomalla, että tottakai neljän koiran omistaminen on juuri tuollaista. Kuormittavaa, päätöntä ja älytöntä. Sellaista, ettei koti näytä enää ikinä kodilta, eikä kukaan tavallinen ihminen alkujaankaan hallitsisi neljää koiraa – olit liian ahne ja tuollaista se nyt on, seuraavat kymmenen vuotta. Koska tiedätkö mitä? Sinä tilasit sen. 

Minusta tuntui, että olin ansainnut kaiken ja nyt olin jäämässä sen kaiken alle. Juuri niin, kuten oletettavaa olikin.

Yritin rauhoitella malttinsa menettänyttä Elnaa ja jatkuvasti pikkuveljensä niskassa kiinni olevaa Olmia. Silläkin oli riittävästi huolenaiheita pallittomana uroksena, kun sen pikkuveljelle oli kehittynyt paitsi kaksi kivestä, myös melkoisen lennokas luonne ja raamikas ulkokuori.

Minun teki mieli päästää koko kirppusirkus pellon reunassa irti, mutta pellot kasvoivat viljaa, koirien kiinnipitokausi oli kiihkeimmillään ja kaiken lisäksi rusakoita oli niin paljon liikkeellä, että jos olisin päästänyt Olmin irti, en olisi nähnyt sitä ja sen ajohaukun villitsemiä tovereita enää ikinä. Toisaalta, minä myös toivoin sitä. Sitä, että koirat katoaisivat ja hetkeksi elämäni olisi vain aivan tavallista ja normaalia.

Ja niin siinä sitten kävi, että Olmin treenikausi päättyi jotakuinkin siihen hetkeen, kun se omaa treenivuoroaan odottaessaan repi auton takatilan sisukset. Kisakautta ei sen myötä koskaan tullutkaan, sillä koko koira harrastuksineen ja vietteineen ja oikkuineen tuntui liian uuvuttavalta. Ei ollut kunnollista treenikautta, kisakautta, eikä koko blogipostausta, johon olin hakenut potkua keväiseltä Lotta Vuorelan luennolta, joka käsitteli koiran liikuntaa ja fyysisen kunnon kehittämistä.

Lisäksi välttelimme ulkoilua aurinkoisina ja kauniina viikonloppuina, sillä Elna sai melko masentavan silmä -diagnoosin, josta en ole jaksanut kirjoittaa (vieläkään) mitään, sillä koko elämä on tuntunut vastoinkäymiseltä toisensa perään.

Olen ollut valtavan epävarma Intosta sen omituisen ja epäpätevän oloisen diagnoosin jälkeen ja nyt Alpi on nuori ja lupaava koira, jolle en yksinkertaisesti ole jaksanut opettaa yhtäkään temppua. Se osaa seistä kehässä ja tulla luokse käskystä, ja olla liikkumatta kun leikkaan sen kynsiä, ja siinä sen taidot jotakuinkin ovat. Se on sisäsiisti, mutta livahtaa etuovesta ulos aina tilaisuuden tullen ja sen liitämisharjoitukset ovat tuoneet sille itsevarmuuden, jonka siivittämänä se saattaa laskeutua sohvalle syliini siitäkin huolimatta, että sylissäni on jo posliinilautanen, jolla lepää päivälliseksi valmistettu makaroonilaatikko.

Mutta mikään ei (onneksi) kestä ikuisesti. Syksy toi mukanaan voimaantuneen olon, Elnalle suotuisammat ulkoilukelit, koirien kiinnipitokauden päättymisen sekä energian purkuun sopivat sänkipellot. Ja ennen kaikkea kahdeksan kuukautta vanhan liitäjämestarin, josta on kaikkien yllätykseksi kehittynyt vessapaperisilpun ja hedelmäpussin riekaleiden keskellä ihan fiksun oloinen koiranalku, vaikka koko kesän erityinen lennokkuus antoi olettaa jotain aivan muuta.

Ja niin minä myös kirjoitin. Kirjoitin kaiken koko kesän ajan painaneen ulos, ja nyt minusta tuntuu, kuin olisin tehnyt pitkän ja voimauttavan meditaatioharjoituksen.

Pakka on taas kasassa. Tervetuloa syksy.

66

Saksanpähkinä. Demonstroiden.

Tein havainnon. Pikemminkin löydöksen, jonka olemassaolosta oli kiistelty kuuden vuoden ajan kiivasti. Yleisin ajatus oli, ettei sen mahdollinen olemassaolo ollut mitenkään perusteltavissa, eikä se kyllä ollutkaan. Oikeastaan kukaan ei olemassaoloa puolustellutkaan, joten ”kiivas kiistely” on aivan väärä sanapari tähän yhteyteen. Vaan löydös se on pienikin löydös: Rompun pääkopassa on älyllistä elämää! Tai no ei nyt välttämättä älyllistä, mutta elämää kuitenkin. Saksanpähkinän verran, luulen, mutta parempi vähän kuin ei ollenkaan. Hienoa.

Jos lukijat tuntisivat Rompun paremmin, seuraava lause saisi heidät putoamaan tuoleiltaan. Harjoittelin eilen Rompun kanssa tokoa. Rompun kanssa. Tokoa. Minä. Harjoittelin siis.

Tai ei se oikeastaan tokoa ollut, pelkästään jotain sen suuntaista, ja hyvin alkeellista. Sivulle tuloa, paikallaoloa, ja sen semmoista. Pieni muotoista. Ehkä se johtui siitä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen tähdet, kuu, ja kaikki muukin oli juuri oikeassa asennossa, tai ehkä se oli jotenkin yhteydessä siihen, että oli perjantai 13., tiedä häntä. Olin jokatapauksessa hyvin yllättynyt ja iloinen siitä, että Romppu onkin ihan kiva oppilas. Tällä kertaa se ei hyppinyt ja sinkoillut ympäriinsä (ainakaan kovin paljoa..), eikä haukkunut, ei tarjonnut pyörimistä tai jalkojen välistä pujottelua tai muitakaan tyhmiä oppejaan. Se meni yllättävän hyvin!
”Tokoiltiin” ihan vaan muutama minuutti per koira aamupäivällä, vuorottelin kummankin kanssa. Ja sitten illalla taas uudestaan. Ja tänään Kirstulassa, koirakentällä. *kröhöm*

 Ainoa miinuspuoli Rompun kouluttamisessa tuntuu olevan, että..
1. Ai perkele, nappasipa inhottavasti sormesta!
2. Yääk, kuolaa, ällöttävää. Siis joka ikisen palkkauksen jälkeen käsi märkänä. Mahtaako jäädä epäselväksi palkkaanko pienen pienillä juusto- ja broilerpyörykkäkuutioilla vai lelulle? Ensiksi mainitullapa hyvinkin. Rompun kanssa voisi kyllä joku kaunis päivä koittaa leluakin.

Mutta hei. Miettikää. Cockerspanieli on aika pieni koira, joten saksanpähkinän verran on suhteessa paljon!


Ja sitten lisää uutisia..

Perjantai 13. on huijausta, aurinko paistaa risukasaankin tai kaikki on muuten vaan ok. Kirsi kävi eilen koiranpentunsa kanssa meillä kylässä, ja tutustutin kummatkin koirani yksitellen pikkuiseen. Olinkin jo miettinyt, että jostain pitäisi saada jokin pieni jolla testata, mitä jätkät sanoo pennusta. Ja kun tilauksesta Kirsiltä tuli viestiä, että sopisiko tulla kylään. Hienoa hienoa!

Pentu selvisi ehjin nahoin perjantai 13. huolimatta. Itseäni huolestutti Nikin reaktio, mutta jätkä otti pennun vastaan häntä vinhasti huispaten. Romppukin nuuskutteli pentua aluksi kiinnostuneena, mutta päätti sitten, että parempi olla huomioimatta koko otusta. Olipa muuten kova paikka Rompulle, kun mamma piteli pentua sylissä. Kyllä Rompusta taas lähti ääntä. Se on kyllä niin mustasukkainen, kateellinen pieni sielu kun olla ja voi. Se ei ikinä ole pitänyt siitä, että huomion jotakuta toista. Se on aina halunnut olla elämäni ykkösmies, ja kieltämättä se on siinä aika hyvin onnistunutkin. Mamman poika.. Heh.
Mutta järkevyyden nimissä täytyy kyllä koittaa saada poika totuteltua siihen, että maailmassa on muitakin, eikä se ole aina niin vaarallista jos joku toinen kiipeääkin syliini.

Olin erittäin mielissäni pennun vierailusta (tervetuloa vain uudelleen!) ja kyllä se pentukin taisi siitä jotain irti saada. Aluksi se tuntui säikkyvän hurjan Rompun kovaäänistä haukkumista (no kukapa ei!), mutta tottui siihen pian. Kunhan ei mallia ottaisi.. Lisäksi pentu sai tavata kahden spanielin lisäksi myös perheemme kaksi kissaa (jotka oli lähinnä hui kamala!) ja kaksi kania (suklaa-automaatteja, nam!)

Olen muuten koittanut hillitä Rompun haukkumista pesemällä sitä säännöllisesti kissoille tarkoitetulla shampoolla. Olisi paljon miellyttävämpää, jos se pieni rääväsuu vaikka maukuisi sievästi korvia särkevän haukkumisen sijasta. Ei vaan, tosi on, että meiltä on hyvä koiranshampoo loppu, hyllyssä on ainoastaan sitä Nikin omaa (herkkä nahkaisille!) jota en viitsi Rompun pesuun tuhlata. Pitäisi mennä muutenkin shoppailemaan turkinhoitovälineitä, meidän perus nuppipäisestä harjastakin on kaikki piikit lyttääntyneet harjan sisään, joten se ei ole kovin toimiva enää. Mutta taisipa ollakkin vain muutaman markan harja, joka on kestänyt käytössä kuutisen vuotta.

Tällasta tällä kertaa. Ai niin, Niki on oppinut uuden asian. Tai en usko että oppinut, vaan ymmärtänyt, koska sellainen Niki on. Kuljimme tänään isäni autolla (valtava alus, hurja ajaa! ..tosin isä olikin nyt ratissa.) Kirstulaan tokoilemaan, ja yhtäkkiä tajusimme, että Niki painaa takapenkillä ikkunan avaus nappia, ja niinpä ikkuna avautui kokonaan. Niki pisti tyytyväisenä päänsä ikkunasta ulos ja tuntui ajattelevan jotain ”hei me lennetään” tyyppistä sen nautinnollisesta ilmeestä ja lepattavista korvista päätellen. Tosin sydämeni oli hypätä kurkkuun kun pelästyin sen hyppäävän liikkuvasta autosta kesken matkan.. Uskon, että se oli koko matkan ajan tuijottanut ovea ja miettinyt, että ei tässä ole kuin yksi nappi. Ja lopulta painanut sitä.

En minä inhimillistä koiriani, inhimillistätkö sinä?

Autosta oli takapenkit kaadettuna, Romppu oli metallihäkissä ja Niki valtoimenaan auton takaosassa, kun se osaa siellä nätisti olla pyrkimättä jatkuvasti syliin. Ei mikään kaikkein turvallisin ratkaisu ajatellen mahdollisia tilanteita, joita liikenteessä voi sattua, mutta hei, vain väliaikainen. Isänikin muuten on jo hyvän aikaa puhunut, että mun auto pitäisi myydä, koska eihän sinne edes mahdu kolmea koiraa.. 


Ooi se on pieni ja söpö, ei sitä raaski minnekkään myydä! Peugeot 205 XL, pieni sininen ukkospilvi. (Ainakin samanlainen jytä lähtee! ..ja siis ihan muuten vaan, en omista poppeja. En edes radiota.) Tässä ei oo mitään hienoja toimintoja, kuten ikkunan aukaisua napin painalluksesta, mutta voi olla, että joku päivä, jos Niki pääsee etupenkille, se alkaakin veivaamaan ikkunaa auki, niin kuin vanhemmissa autoissa ikkuna auki veivataan. Eihän sitä ikinä voi tietää. Se on älykäs koira.


2