Olen viettänyt laatuaikaa. Aloitin lopettamalla työt kolmeksi päiväksi ja lähtemällä Helsinkiin yhdessä kepon kanssa. Pelkäsin, että jään koukkuun koirattomaan cityelämään, mutta jo toisena päivänä hotellihuoneessa aloin miettimään, miksei koirillani ole puhelimia joihin soitella, tai edes laittaa tekstiviestiä. Viimeisenä hotelliaamuna meinasin seota, kun Elna ei ollut säestämässä nauruani seinään paukkuvilla hännän lyönneillään.

Sittemmin olen satunnaisina viikonloppuina nauttinut kyydistä moottoripyörän selässä – se on laatuaikaa. Hetket, jolloin ei tarvitse olla töissä, ovat harvinaista herkkua nyt, kun olen koko kevään ja kesän tehnyt töitä seitsemänä päivänä viikossa. Tämän myötä koirat ovat joutuneet tyytymään suhteellisen ankeaan peruselämään, eikä kameraakaan ole tullut ulkoilutettua.

Vaikka koirat vaikuttavat tyytyväisiltä näinkin, olen potenut huonoa omatuntoa siitä, ettei niiden elämä ole ollut niin aktiivista, kuin se voisi olla tai on joskus ollut. Kaikenlainen treenaaminen on hiljalleen hiipunut viikko-ohjelmasta, eivätkä lenkeillä kertyvät kilometritkään päätä huimaa. Koirakavereita ollaan kuitenkin nähty, koirat ovat päässeet uimaan ja Elna on jahdannut rusakkoja – koirien perustarpeet on siis kaiken aikaa ehditty täyttämään. 

Viime lauantaina koirat saivat kuitenkin vielä hieman enemmän. Viimein! Into osallistui Hämeenlinnan KR-näyttelyyn, joka otettiin puhtaasti yhdessä vietetyn ajan kannalta. Saimme ystävältäni lainaksi näyttelyteltan, jonka minä ja serkkuni ehdimme koota juuri ennen kuin sade, joka pätkittäin kesti koko päivän, ehti alkamaan. Pidimme majaa yhdessä äitini, serkkuni ja tämän koiran ja perheen kanssa ja meillä oli hauskaa. Olin tyytyväinen myös Inton kehäkäyttäytymiseen ja arvosteluun, joten reissu oli kaikenkaikkiaan onnistunut.

EH – Erittäin hyvä. Arvostelu oli intomainen ja se tuli Rune Fagerströmin suusta. Allekirjoitan kaiken muun, paitsi ”turhan vaaleat silmät”. Jos mahdollista, sen lauseen tilalle voisi kirjoittaa: maailman suloisimmat silmät.

Jos minä olisin saanut kirjoittaa, Inton arvostelu olisi kuulunut näin:

”Hyvin pörheä kokonaisuus. Muffinsinokka kastematonenällä, luostarimunkin pää, maailman suloisimmat silmät, sian korvat. Paksu leijonan kaula, näyttää läskiltä, mutta ei ole. Kestävät luut. Karhun talja ja kiva väri. Liikkuu kuin pässi. Luonteeltaan paras mahdollinen.”

Sen jälkeen, kun minä ja tilava koirani olimme viettäneet tunteja näyttelyalueella yhdessä Miinan kanssa, oli aika tulla kotiin, hoitaa päivän työt pois aikatauluista ja ottaa loppuilta rennosti. Into jäi kotiin miettimään päivän tapahtumia ja uneksimaan Miinasta sillä välin, kun minä ja Elna lähdettiin mökille viettämään täydellistä tyttöjen iltaa. Omalta osaltani täydellinen ilta koostui miellyttävästä mökkisaunasta, kylpytynnyristä ja herkuista, kun taas Elna otti kaiken ilon irti jäljestämällä villisikoja, hepuloimalla pihalla ja riekkumalla löytämänsä täydellisen koivunoksan kanssa. Sivummalla sen puuhia seurasi vanhempieni seurakoirasekoitus Milli, jonka mielestä mielettömät juoksupyrähdykset ympäri pihaa tai kepukalla huitominen eivät olleet lainkaan niin hauskoja juttuja, kuin Elnan itsensä mielestä. Kaiken sen koheltamisen keskellä meidän uimaton koira Elna tipahti pari kertaa järveenkin, mutta sellaiset pikkuseikat ei onneksi meidän neitikoiraa hetkauttaneet. Se villiintyi kastumisesta vain entisestään.

Illan hämärtyessä ja hyttysten vallatessa pihan siirryimme sisätiloihin. Elna makasi mökin lattialla kuin raato, mikä on harvinaista, sillä yleensä sillä on tapana vahtia kaiken aikaa pihalta kuuluvia rapsahduksia ja ilmoittaa epäilyksistään murahdellen. Tällä kertaa sen pää nousi ainoastaan, kun se kuuli sanan ”makkaraa.” Siinä vaiheessa sen koko olemus valpastui, ja se alkoi jälleen seuraamaan mitä sen ympärillä tapahtuukaan. Olen maailman huonoin makkaransyöjä, joten Elna sai leijonan osan grillimakkarastani. Tuntui kelpaavan.