Koiravuodet 2001 – 2021: koirat oppaana ihmisyyteen

Kahdenkymmenen koirallisen vuoden kunniaksi julkaisen yhteenvedon matkasta, jonka olen saanut jakaa yhdessä näiden nelijalkaisten kanssa. 

Muistelen menneitä vuosia kiitollisuudella. En pelkästään siksi, että erilaiset koirat ovat olleet ystäviäni mitä moninaisimmissa elämänvaiheissa ja ajanjaksoissa, vaan ennen kaikkea siksi, mitä koirat ovat minulle antaneet ja minkälaisiin paikkoihin ne ovat minut kuljettaneet.

Koirien kautta on hyvä mahdollisuus oppia paitsi näistä eläimistä, myös ihmisyydestä. En usko, että yksikään toinen polku, harrastus tai elämäntapa olisi voinut kahdenkymmenen vuoden aikana antaa juuri minulle niin paljon, kuin koirat ovat vuosien saatossa antaneet. Siksi haluan jakaa matkani kanssasi. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, minkälaisten teemojen äärelle koirat ovat sinut vieneet?

Yin & Yang

On uskomatonta, miten matkani koirien kanssa alkoikin yhdessä juuri tämän parivaljakon kanssa. Niki (2001 – 2009) oli ensimmäinen koirani ja siinä missä se tuli elämääni luovutusiässä talvella 2001, Romppu (2002 – 2012) saapui elämääni jo seuraavana kesänä 2002. Ja hyvä niin.

Niki ja Romppu olivat täydelliset vastakohdat toisilleen. Kuin yin ja yang, yö ja päivä, niissä ei tuntunut olevan mitään samaa ja juuri siten ne täydensivät toisiaan. Niki ja Romppu antoivat minulle kokonaisvaltaisen kuvan siitä, mitä koiranomistaminen voi parhaimmillaan — ja pahimmillaan olla.

Kuin täydellisenä symbolina vastakohdilleen, Niki oli väritykseltään täysin musta siinä, missä Romppu oli pääpiirteiltään valkoinen. Nikillä oli tapana kulkea tielle muodostuneiden vesilammikkojen läpi – vain tunteakseen olevansa elossa, kuten tapasin sanoa – siinä, missä Romppu kiersi lammikot, jottei sen herkät varpaat kastuisi. Niki oli elämäntavoiltaan ronski ja osallistuva siinä, missä Romppu ei halunnut liata turkkiaan tai nähdä liiaksi vaivaa maallisten asioiden eteen.

Nikin läsnäolosta kumpusi syvä, tyyni rauha ja sielukkuus. Sen suhtautuminen maailmaan oli vakavahenkistä, joskin täysin hötkyilemättömän oloista siinä, missä Romppu oli välillä hyvinkin kiivas, vaikkakin rauhaa rakastava, hyväntuulinen ja lempeä.

Mikä täydellinen alku matkalleni.

1. koira: paperiton cockerspanieli Niki

Syvän katseen omaava pieni musta koiranpentu oli 11-vuotiaan tytön unelmien täyttymys. Vaan elo oman koiran kanssa ei ollutkaan auvoisaa, vaikka Niki oli äärimmäisen älykäs sekä nopea oivaltamaan ja oppimaan.

Niki luki minua kuin avointa kirjaa. Se tuntui tietävän jo puolesta sanasta – miltei puolesta ajatuksesta – mitä haen takaa tai yritän sille opettaa. Voi kumpa tunne olisi ollut molemminpuolinen!

Vaikka Niki oli tavattoman älykäs ja tottelevainen, se sai ilman diagnoosia jääneitä raivokohtauksia. Raivokohtauksien aikana sen aggressiivisuus suuntautui vailla logiikkaa oman perheen ihmisjäseniä kohtaan, eikä koira niiden aikana ollut tavoitettavissa. Silmänräpäyksessä alkavien kohtauksien myötä opin herkeämättä tarkkailemaan koiraa. Sen kehonkieltä, kulmakarvojen asentoa ja silmien liikkeitä (ja lieskoja), sillä koiran hampaat upposivat herkästi varomattoman ihoon.

Muuten Niki oli tavattoman yhteistyökykyinen. Se oli uuttera ja paljon pohdiskeleva koira siinä, missä sen ”vastakappale” Romppu oli mukavuudenhaluinen ja jopa laiska, vaan sitäkin hyväntuulisempi.

Romppu tuntui kantavan mukanaan valovoimaa siinä, missä Nikin sisimmästä kumpusi toisinaan niin synkkä pimeys, ettei se aina itsekään tuntunut löytävän pimeydessään takaisin kotiin. Ei, vaikka kannustin ja tsemppasin, itkin ja rukoilin.

Jälkeenpäin olen miettinyt, kuinka koirapojat täydensivät toisiaan. Tuntuu, kuin ilman toista ei olisi ollut toista – ja ilman niitä, ei olisi syntynyt minuakaan sellaisena, kuin tänä päivänä olen. Ilman Nikiä en varmasti olisi osannut arvostaa Rompun loputonta hyväntuulisuutta. Ja ilman Romppua en olisi osannut arvostaa sitä syvyyttä ja sielukkuutta, joka Nikissä minua puhutteli.

2. koira: cockerspanieli Romppu

Siinä, missä Niki osoitti, mitä ystävyys voi parhaimmillaan – ja sitten myös pahimmillaan – olla, en usko, että ilman Romppua olisin koskaan ottanut enää yhden yhtäkään koiraa. 

Siinä, missä Nikin kanssa ajauduin epätoivoisiin umpikujiin kerta toisensa jälkeen, elämä Rompun kanssa sujui vailla harmia, luontevasti ja helposti, omalla painollaan. Luotettavan ja hyväntuulisen Rompun läsnäolo tuntui lempeältä lehmän henkäykseltä vailla murhetta huomisesta siinä, missä Niki saattoi kantaa mukanaan synkkää varjoa.

Ilman Romppua olisin todennäköisesti syvästi järkyttynyt siitä, miten vaikeaa koiran omistaminen voi olla. Olisin saattanut heittää hanskat tiskiin heti ensimmäisen koirani myötä. Vaikka ensimmäisen ja toisen koiran välillä ajallisesti ollut muutama kuukausi voi äkkiseltään kuulostaa hirvittävältä, tässä tapauksessa se oli ratkaiseva ja onnekas sattuma.

Koirallisen elämäntapani jatkumisesta voin siis kiittää Romppua. Vaikeuksienkin keskellä se toimi varsinaisena esikuvana siitä, miten yksinkertaista ja miellyttävää kumppanuus koiran kanssa voi olla. Romppu opetti, ettei koiran omistamisen täydy olla haastavaa, pelottavaa ja täynnä surullisia, epätoivon tunteita nostattavia umpikujia. Koiran omistaminen voi myös olla hauskaa, helppoa ja mutkatonta.

Lauma alkaa muodostumaan

Jostain syystä lauma on tuntunut minulle aina luontevalta ajatukselta. Lauman kanssa jaettu arki tuntui minulle sopivalta tavalta elää koirien kanssa, eikä koiramäärän myötä lisääntyvä vastuu saanut jo lähtökohtaisesti tunnollista ja koiransa tavoin uutteraa ja kehityksenhaluista koiranomistajaa perääntymään.

Aloitin tutkimustyöt kolmannen koiran hankkimiseksi jo vuosia ennen, kuin kolmas koira sitten lopulta kotiutui. Luulin pitkään, että olen tehnyt Nikin kanssa jonkun peruuttamattoman virheen ja halusin välttää samankaltaisen virheen syntymistä uudelleen.

Sen vuoksi kiinnitin äärimmäisen paljon huomiota rodun valintaan, kasvattajan valintaan, yhdistelmän valintaan ja sitten lopulta myös minulle valitun pennun kasvatustyöhön. Olin kolmannen koiran hankinnassa ja kasvatustyössä äärimmäisen perusteellinen, enkä halunnut lipsua sen miltään osa-alueelta piirun vertaa.

Lauma ei vielä silloin ollut minulle itseisarvo, vaan halusin harrastuskaverin lajeihin, joissa alkuun olin päässyt jo Nikin ja Rompun kanssa. Nyttemmin asetelma on kääntynyt päälaelleen, sillä minua kiehtoo nimenomaan koirien laumaelo ja keskinäinen viestintä, enkä enää tunne treenikenttiä ja harrastusporukoita omakseni.

3. koira: novascotiannoutaja Into

En tiedä, tuliko Intosta siksi niin kultainen, että omistauduin ja suhtauduin sen kasvatukseen niin suurella pieteetillä. Todennäköisesti siitä tuli vain se koira, joka se oli ja sen oli tarkoitus ollakin.

Into (2008 – 2019) kotiutui kesällä 2008 ollessani 18-vuotias. Se oli minulle täydellinen elämänkumppani. En olisi koskaan voinut toivoa parempaa jatkumoa Nikin ja Rompun aloittamalle tarinalle.

Into oli koirana jotain Nikin ja Rompun väliltä. Sen kanssa mikään ei ollut mahdotonta, mutta mikään ei myöskään tullut ilmaiseksi. Se haastoi minua ja mitä enemmän sille annoin, sitä enemmän myös sain.

Työskentely ja elämä Inton kanssa oli palkitsevaa ja inspiroivaa. Vuosien varrella siitä muodostui peruskallioni, oman elämäni hievahtamaton kivijalka. Luotettava koira, joka säilyi, kun kaikki muu murtui ja muuttui.

Konkreettisesti Intosta kertoi sen halu tehdä yhteistyötä. Se etsi ja toi tumppuni ja villasukkani silmät sädehtien vielä silloinkin, kun sen kunto oli jo heikentynyt, eikä sen enää olisi tarvinnut.

Koira, jota ilman en olisi se, joka olen tänä päivänä. Toisaalta, sellaisia ne taitavat minulle olla kaikki. Into omalla, erityisellä, kultaisella tavallaan.

Yksi on joukosta poissa

Niki lopetettiin sen viimeiseksi jääneen aggressiivisen hyökkäyksen jälkimainingeissa marraskuussa 2009. Se oli tavattoman musertavaa, vaikkakin vuosia pinnalle läikähdelleen turvattomuuden väistyessä myös helpottavaa.

Oli uskomatonta tuntea, kuinka minun ei enää tarvinut olla varuillani omassa kodissani tai miettiä arkisia erityisjärjestelyitä arvaamattoman koiran vuoksi. Tai ylipäätään tehdä enää kaikkea. Kääntää jokaista kiveä ja pohtia päätäni puhki, miten voisin päihittää tuntemattoman ja häilyvän, pelottavankin vihollisemme, raivokohtaukset. Niiden ilmaantumistahti oli loppua kohden tiivistynyt.

Oli jälkeenpäin hätkähdyttävää huomata millaisessa sykerössä olimme lopulta päätyneet elämään. Se kaikki tuntui silloin sen arvoiselta. Niki oli raivokohtauksiensa ulkopuolella koira, jonka sielukkuus ja viisaus kosketti minua syvästi. Toivoin aina, että olisin voinut löytää ratkaisun. Niki olisi ansainnut arvoisensa, onnellisen lopun, jota tavoittelin periksiantamattomasti usein omaa pienuuttani käsittämättä.

Nikin kuoleman myötä sain ensimmäisen tärkeän oppituntini siitä, miten lauma toimii kun veden pinta läikkyy. Laahustaessani sydän särkyneenä takaisin kotiin ilman Nikiä, Romppu (leikkaamaton uros, tuolloin 7 vuotta) ja Into (leikkaamaton uros, tuolloin 1,5 vuotta) ottivat verisesti yhteen.

Vailla odotuksia

Vaikka Nikin kuolema oli musertava kokemus, elämä jatkui. Asuin 19-vuotiaana yksin 20-luvulla rakennetussa palvelusväentalossa maalla ja kaipasin turvakseni vahtikoiraa. Sellaisen hankinta tuntui luontevalta, sillä asuin ilman tummaa varjoani yhdessä valoa mukanaan kantavan cockerspanielin ja avoimen noutajan kanssa. Tuntui totisesti siltä, että jotain perustavanlaatuista puuttui.

Niinpä helmikuussa 2010 uudeksi perheenjäseneksemme liittyi sekarotuinen koiranpentu Elna, ensikosketukseni niin narttukoiriin, kuin myös sekarotuisiin.

Pidän sekarotuisen koiran hankinnassa siitä ajatuksesta, ettei koiraa kohtaan ole juurikaan odotuksia. Kukaan ei ole määritellyt ennakkoon, mitä koiran tulisi edustaa tai millainen sen pitäisi olla.

Tai mitä sen kanssa pitäisi tehdä! Sekarotuista koiraa eivät kosketa harrastuneisuuteen liittyvät odotukset ja paineet. Ehkä juuri Elna oli polkuni siihen koiranomistajuuteen, mikä minulle on luontevinta. Tykkään elää ja puuhastella koirieni kanssa, mutta siihen se sitten jääkin. Oma kilpailuviettini loistaa täydellisesti poissaolollaan.

Minusta koirien järjestäminen paremmuusjärjestykseen on absurdia, sillä niistä kukin on omalla ainutlaatuisella tavallaan juuri sellaisenaan paras. Tottakai ymmärrän, miksi esimerkiksi rodunomaisia käyttöominaisuuksia tai ulkoisia seikkoja on oleellista punnita jalostustarkoituksissa. Sellaisen toiminnan hedelmistä nautin toisinaan itsekin.

Vaan sekarotuisen koiranpennun kanssa ei auta muu, kuin odottaa ja katsoa, mitä tuleman pitää. Tietyissä määrin jokainen koira – rodullinen tai roduton – on ikään kuin hyppy tuntemattoman laiturin päästä. Voi olla, että jalat koskettavat pohjaan tai sitten on vain opeteltava uimaan. Meille muuttaneen sekarotuisen Elnan kanssa kyse oli ehdottomasti jälkimmäisestä vaihtoehdosta.

4. koira: hollanninpaimenkoiramix Elna

En tiedä mitkä sanat kuvailisivat Elnaa (2009 – 2018) parhaiten. Alku sen kanssa oli hirvittävä, mutta välillemme muodostui ajan saatossa jotain täysin ainutlaatuista.

En tiennyt mitä tehdä itsenäisen pennun kanssa, joka hieman luovutusikänsä jälkeen rauniorataan tutustuessaan katosi jonnekin syvyyksiin, eikä enää kuulunut takaisin. Se ei ollut koira, jota olisi voinut lahjoa, kuten cockerspanieleita ja noutajaa pystyi. Sillä oli sen oma mieli ja omat päätökset ja valinnat, joihin minä en pystynyt vaikuttamaan.

Töissä ollessani Elna oli tehnyt mukavan onkalon runkopatjasänkyni uumeniin. Sen sisäänkäynti oli suoraan ulko-ovea vastakkaisella sivustalla, jonka syvyyksistä jousitusten keskeltä pentu tuijotti minua kun tulin töistä kotiin. Olin menettää järkeni. Vaikutti siltä, kuin olisin 19 -vuotiaana ollut täydellisellä ja jatkuvalla törmäyskurssilla koirani kanssa. Totesin myöhemmin, että toinen meistä lähtee ja toinen jää. Silloin minä lähdin armeijaan ja Elna jäi. Olin tuolloin 21. Kun palasin, miltei vuotta myöhemmin, jokin meissä molemmissa oli muuttunut. Ehkä me molemmat kasvoimme aikuisiksi sinä aikana.

Vuosien saatossa löysimme yhteisymmärryksen ja Elnasta tuli oikea käteni ja sieluni puolikas. Täydellinen koira juuri minulle. En usko, että ihmiselämässä sellaista koiraa ja sellaista yhteyttä voi saada kuin yhden kerran eläessään. Elnassa yhdistyi äärimmäinen herkkyys, samanaikainen toimintakyky ja määrätietoisuus sekä uskomaton tilanteiden lukutaito.

Sivujuonteena skotlanninterrierit

Juuri ennen kuin lähdin armeijaan aloin seurustelemaan miehen kanssa, joka muutti nopeasti kotiini hoitamaan koiriani palvelusaikani ajaksi. Hän toi mukanaan 1,5 skotlanninterrieriä.

1,5 siksi, että vain 1 skotlanninterriereistä kuului vakiokalustoon ja se puolikas vain lomaili porukassa joskus päivittäin tai viikottain, joskus harvemmin.

Sittemmin molemmista tuli tärkeä osa koirallista polkuani, vaikka skotlanninterrierit eivät olleetkaan mitään, mitä siihen lähtökohtaisesti olisin valinnut. Tämänkaltainen yllätyksellisyys on loppujen lopuksi mahtavaa. Se vie usein täysin odottamattomille, mutta hyvinkin antoisille poluille.

Aikuisten skotlanninterrieriurosten liittäminen laumaan oli jännittävää. Minulla oli omat ennakkoluuloni temperamenttisina tunnettuja terriereitä kohtaan. Kaiken kukkuraksi omassa laumassani oli skotlanninterriereiden ikäluokkaa vastaava, leikkaamaton cockerspanieliuros Romppu sekä pahimpia hulivilikausiaan elävä 3-vuotias leikkaamaton noutajauros Into. Sekarotuista narttukoira Elnaa unohtamatta!

Vaan koirat yllättivät jälleen. Arvonsa tuntevat skotlanninterrieriurokset kertoivat iän mukanaan tuomalla arvokkuudellaan, etteivät ne ole kiinnostuneita mittelöinnistä tai muista turhanpäiväisyyksistä. Koko 4,5 koiran lauma alkoi toimimaan yhdessä hyvin, eikä ongelmia ilmaantunut myöhemminkään.

Muutoksia koiralaumassa

Romppu menehtyi asepalvelukseni päättymisen jälkeen lokakuussa 2012. Se oli silloin hieman yli 10 vuotias. Romppu oli viettänyt palvelusaikaani vanhempieni luona, sillä kotona resurssit olivat rajalliset minun ollessani välillä viikkokausiakin kiinni armeijassa.

Elämä jatkui yhdessä novascotiannoutaja Inton, hollanninpaimenkoirasekoitus Elnan sekä yhden ja puolen skotlanninterrierin kanssa. Muistan juuri tämän ajanjakson hyvin merkityksellisenä ja onnellisena koira-ajanjaksona. Koirien ominaisuudet täydensivät hyvin toisiaan ja sain koiralliselta elämältäni kaiken, mistä olin ikinä haaveillut.

Skotlanninterrieri Remun hiljainen viisaus ja harteillaan kantama rauha loi hyvän vastineen niin nuoren Inton tarmokkuudelle, kuin Elnankin säpäkkyydelle. Elin yhdessä skotlanninterrierin maustaman lauman kanssa neljän vuoden ajan.

Olen siitä saakka pitänyt skotlanninterrieri Remua zen -henkisyyden esikuvana ja mestarina. Remu opetti eläessään paljon siitä, mitä jäyhällä ja harkitsevaisella olemuksella voi saada aikaan. Sillä, että valitsee taistelunsa tai sillä, että asettuu ylipäätään tilanteiden yläpuolelle ilman provosoivaa asennetta, vain kaiken hiljaisuuden ja päättäväisyyden kannattelemana. Sillä nimittäin saavuttaa paljon.

Remu kuoli tammikuussa 2015 miltei 12 vuoden iässä. Sen kuoleman myötä mietin jälleen, onko mitään järkeä hankkia koiria, joista luopuminen sattuu aina. Olen tunneihminen ja niinpä koirankin kuolema on tuntunut paitsi henkisenä, myös fyysisenä kipuna. Koko kehon lamaannuttavana tunteena ja synkkyytenä, jonka keskeltä on vaikea nähdä valoa tai värejä.

Mikä onni, että tuonakin aikana Into ja Elna kulkivat vierelläni. Veivät ulos silloinkin, kun en olisi omasta aloitteestani lähtenyt. Sellaisina hetkinä ulkona tapaa nähdä upean auringon nousun tai laskun. Niissä hetkissä muistaa, miten upea ainutkertainen elämämme lopulta on, ja kuinka valo kurkottelee myös hämärään.

Voisiko koiran omistaminen olla yksinkertaisempaa?

Unelma whippetistä oli kytenyt jo vuosia, mutta voimistunut entisestään armeijan aikana, kun työskentelin vaativien käyttökoirien parissa sotakoiraosastolla. Nautin armeija-ajastani oman nimikkokoirani kanssa, mutta mietin jälleen kerran, täytyykö kaiken olla niin vaativaa. Näin palvelukseni aikana monia pahoinvoivia ja stressaantuneita koiria, joiden käsittely ei ollut helppoa tai mukavaa.

Pääpiirteittäin ulkopalveluksena suoritettu palvelusaika kaikissa Suomen mahdollisissa ja mahdottomissa sääolosuhteissa sai minut toivomaan koiralta jotain muuta, kuin hyytymätöntä virtapankkia ja loputonta tarmokkuutta tekemiseen säällä kuin säällä.

Toivoin, että joskus minulla voisi olla koira, jonka kanssa ei tarvitsisi potea huonoa omatuntoa siitä, ettei mielinyt ulkoilemaan silloin, kun taivaalta satoi kissoja ja koiria ja kaikkea siltä väliltä.

Oma mukavuudenhaluni korostui, kun sain armeija-aikani jälkeen pukeutua minulle sopiviin vaatteisiin ja valmistautua lähtöön ilman minuuttiaikataulua. Sain viettää vapaa-aikani mielipuuhieni parissa ja halusin jatkossakin elää itse luomistani puitteista käsin. Halusin nauttia koirasta matkakumppanina ilman, että se kuitenkaan velvoittaisi minua liiaksi tai sanelisi kaikkea vapaa-aikaani.

Olin yksinkertaisen kyllästynyt kalenteriin väkipakolla sovitettuihin treeneihin, joiden myötä päädyin kannon nokkaan palelemaan. Se, että jokin kiihkeä mörssäri lopulta löysi minut metsän uumenista ja aloitti sitten ilmaisunsa loiskuttaen kuolavanat lentäen ei enää sykähdyttänyt sieluani.

Taapersin metsästä pitkän työpäivän ja treeni-illan jälkeen viluisena, väsyneenä ja nälkäisenä. Omat koirani olivat muutaman minuutin treenisouutensa jälkeen odottaneet autossa tunteja ja kaipasivat pitkälle metsälenkille. Minä olisin voinut vain rojahtaa sänkyyni. Elämä aktiivisesti harrastaen alkoi tuntumaan yhä useammin kompromisseilta ja luopumiselta. Kaipasin taukoa koiraharrastuksista, vaan en koirista.

5. koira: whippet Olmi

Olmi -whippet kotiutui luovutusiässä kesällä 2015. Novascotiannoutaja Into oli tuolloin seitsemänvuotias ja hollanninpaimenkoiramix Elna viisi. Minä olin 25.

Edeltäjistään eroava Olmi toi lauman dynamiikkaan tervehenkistä vuorovaikutusta ja Into ja Elna tekivät Olmin kanssa upeaa kasvatuksellista työtä. Erityisesti Elnasta kuoriutui koiranpennun myötä varsin äidillinen hahmo, joka leikitti pentua, mutta ei epäröinyt asettaa sille myöskään tiukkoja rajoja.

Koenkin, että saan juuri laumassa elävistä koirista enemmän siksi, että näen ne vuorovaikutuksessa niin erilaisten koirien ja tilanteiden kanssa. Se on kiehtovaa ja kertoo koirayksilöstä enemmän, kuin monotoniset olosuhteet yksittäisen ihmisen tai parin ihmisperheenjäsenen kanssa.

Varmaan siitä syystä päädyn kerta toisensa jälkeen elämään en pelkästään yhden tai kahden koiran kanssa, vaan kokonaisen lauman kanssa. Se on minulle luonnollista sekä valtavan palkitsevaa.

Unelmien pentuvuodesta ahdingon aikakauteen

Olmin alku oli terveydellisistä syistä kivikkoinen. Samana vuonna Intolla alkoi ilmaantumaan ongelmia oman terveytensä kanssa.

Vaikka olin tavattoman ihastunut Olmin temperamenttiin ja sisukkuuteen, sen pentuaikaa varjostivat terveydelliset huolet ja niiden mukanaan tuoma taloudellinen turvattomuus. Samalla, kun huolet kahden sairastavan koiran myötä tuplaantuivat, myös taloudelliset menot tuplaantuivat. Maksettavaa kertyi enemmän ja nopeammin, kuin ehdin tienaamaankaan huolimatta siitä, että molemmilla koirilla oli tilannettava helpottavat vakuutukset.

Henkisesti kuormittavan ajanjakson keskellä tein kolmea työtä. Elin melkoisessa ahdingossa, jossa koirien aiheuttama rahanmeno oli vain alkusoittoa kaikelle tukaluudelle.

Vaikka haluaisinkin muistaa Olmin pentuvuoden kauniina, epäedulliset olosuhteet ja sydäntä painava huoli ovat vieneet ajanjaksosta sille kuuluneen väriloiston. Vaikka Olmi oli yksi huolellisesti ja hartaudella suunnitelluista koirista sain huomata, että vaikka olin kirjoittanut elämäni käsikirjoituksen painokkaasti permanenttitussilla, elämällä oli silti omat oikkunsa. OIkkunsa ja aallokkonsa, joiden tyrskyissä me ihmiset olemme toisinaan kuin veden holtittomasti kuljettamia roskia.

Kadotetut voimavarat

Pitkäaikainen parisuhteeni oli hiljattain tullut päätökseensä, kun minulle yllättäen tarjottiin koiranpentua. Elämä oli tässä vaiheessa kuljettanut minut vanhasta ja natisevasta palvelusväentalosta omistusasuntoon ja sitten jälleen vuokralle, tällä kertaa uudehkoon rivitaloasuntoon taajamaan. Elelin siellä yhdessä Inton, Elnan ja Olmin kanssa ilman, että mielessäni oli käynytkään neljännen koiran hankinta.

Vaan niin siinä kävi, että pieni ja suloinen Alpi muutti luokseni luovutusiässä siivittämään elämäni uutta ajanjaksoa alkuunsa. Toivoin sen tuovan arkeeni pientä piristystä samalla, kun oletin, että pentuaika sen kanssa sujuisi yhtä helposti, kuin kiltin ja pikkuvanhan Olmin kanssa.

Vaan kuten aina, myös Alpi oli täysin omanlaisensa koira. Se oli kuin pieni pirulainen, joka ei saanut omista päättömistä jäynistään tarpeekseen. Uudessa ja jo lähtökohtaisesti vaikealta tuntuvassa elämäntilanteessa huomasin, että aloin ensimmäistä kertaa elämässäni uupumaan koiriini.

Olin arvioinut käytössäni olevat voimavarat väärin, enkä osannut odottaa niin haastavaa pentua. Tilanne alkoi kääntymään nurin kurin, kun koirat tuntuivatkin vievän voimia siinä, missä aiemmin ne olivat nimenomaan antaneet niitä.

Meillä oli käytössämme mainiot ulkoilumaastot, jotka toivat arkeen paljon helpotusta. Mutta ne eivät poistaneet sitä tosiasiaa, että tein pitkää päivää vaativassa työssä, sopeuduin uuteen aikakauteen elämässäni ja pyöritin yksin kolmen aikuisen koiran ja yhden koiranpennun arkea. Palautumiselle ei yksinkertaisesti jäänyt riittävästi aikaa, vaan pitkän työpäivän päätteeksi kotona odotti toinen työmaa.

Tämäkin on ollut yksi tarpeellisista oppitunneista. Vasta tämän ajanjakson myötä olen käsittänyt, miten paljon hyvin toimiva koiralauma lopulta vaatii – ennen kaikkea henkisesti. Tuskin ymmärsinkään aiemmin, kuinka söpökin koiranpentu voi jo lähtökohtaisesti kuormittuneessa tilanteessa olla yksinkertaisesti liikaa.

6. koira: whippet Alpi

Kun otin elämäni kuudennen koiran ajattelin, että homma toimii jo rutiinilla. Oletin, että kaikki menee tietyllä tavalla ja niin menikin – vaan ei ollenkaan sillä tavalla, kuin olin odottanut.

Alpi on ollut jälleen uusi polku kohti tuntematonta määränpäätä. Laituri, jolta olen hypännyt ja sitten opetellut uimaan. Tai ainakin yrittänyt: toisinaan on tuntunut, kuin polveni löisivät pohjasta kurottaviin kiviin. Kaikki ei aina ole ollut helppoa, eikä elämä kai niin toimikkaan.

Alpi on omanlaisensa sielunpeili. Se on aina kyseenalaistanut sitä, mitä minä olen, mutta myös toiminut peruskalliona silloin, kun en ole tiennyt mitä olen. Se on aina tiennyt, mitä itse on ja miten asiat pitää sen mielestä hoitaa. Yleensä se on ollut joko täysiä päin tai sitten paljon rakkautta ja pusuja. Alpi on koira, jonka mielestä elämän pitää olla rentoa ja mukatonta, mutta haasteiden edessä toimeen on ryhdytävä heti.

Menetyksen tiellä

Haluan huomauttaa, että tässä artikkelissa olen käynyt läpi elämänpolkujani vain pääasiassa koiraelämäni varrelta ottamatta tarkemmin kantaa siihen, mitä samaan aikaan henkilökohtaisessa ihmiselämässäni on ollut käynnissä. En mene niihin tarkemmin, mutta olen kohdannut myös monin tavoin vaikeita ja henkisesti kuormittavia ajanjaksoja.

Hollanninpaimenkoirasekoitukseni Elna alkoi oireilemaan tavalla, jota en olisi koskaan osannut odottaa. Sydämeni särkyi, kun päädyin tekemään rakkaan koiran lopetuspäätöksen kesällä 2018 vailla vaihtoehtoja.

Vain reilu puoli vuotta myöhemmin toinen elämäni peruspilareista, novascotiannoutaja Into jouduttiin lopettamaan sairaskohtauksen ja pitkään seurannassa olleen keuhkosyövän vuoksi tammikuussa 2019. Kävin jo ennen Inton kuolemaa kriisiä siitä, kuka minä oikein olen ja millaisena minut nähdään.

Inton kuoleman jälkeen muutin seitsemän viikon pituiselta lomitusjaksolta uuteen kotiin kahden vinttikoiran kanssa. Olo laumallisten vuosien jälkeen ilman minulle tärkeiksi muodostuneita koiria Elnaa ja Intoa tuntui orvolta ja yksinäiseltä, vaikka elämässä kahden koiran kanssa oli paljon hyvääkin.

Yritin sopeutua kahden koiran tarjoamaan helppoon ja laumaelämään nähden edulliseen elämänlaatuun, mutta se tuntui tavattoman orvolta ja yksinäiseltä. Tuntui, kuin metsässä whippettien kanssa edetessä puiden oksilta olisi roikkunut iloisten auringonsäteiden sijasta vain ontto kaipaus. Orpo tunne ei jättänyt minua rauhaan.

Epäonnistumisen kokemus

Toukokuussa 2019 ulkotarhassa ikänsä asunut valjakkokoira Sumu aloitti meillä koejaksonsa. Tuntuu, kuin huono onni olisi seurannut minua tiiviisti kannoillani, sillä vain hetkeä myöhemmin toimitin Alpin hoitoon Sumun juoksujen ajaksi ja se karkasi hoitopaikastaan koirahyökkäyksen seurauksena.

Vaikka kuinka toivoin muuta, siltä reissulta ei enää kotiutunut se kujeileva ja optimistinen koira, joka oli ollut kamala ja ihana samaan aikaan. Alpista tuli vetäytyvä ja sulkeutunut, vaikka se alkujärkytyksestä toivuttuaan saikin myös hyviä ja tasapainoisia koirakontakteja.

Villi viikari, joka tempautui silmät loistaen omintakeisiin jäyniinsä täynnä horjumatonta itsevarmuutta lakkasi olemasta, kun koirasta kehittyikin vakavahenkinen ja huolestuneen oloinen poloinen. Yritin suhtautua siihen toisin, kannustaa kohti maailmaa, mutta olin itsekin järkyttynyt siipirikko. Lyhyessä ajassa oli tapahtunut yksinkertaisen liikaa.

Olen miettinyt paljon sitä epäonnistumisen kokemusta, jonka äärelle olen palannut jatkuvasti aina sen jälkeen, kun syytin ensimmäisen koirani raivokohtauksista itseäni.

En osannut löytää niihin ratkaisua samalla tavalla, kun en koskaan osannut löytää ratkaisua Elnan terveydentilan vieneisiin kohtauksiin. Sitten tuli Inton keuhkosyöpä ja sairaskohtaus, jonka edessä olin aseeton. Ja kun viimein jaksoin kurkottaa kuilustani kohti valoa Alpi sai selkäänsä ja arjestamme katosi siihen kuulunut pilke ja ilkikurisuus. Se vivahde, jota jäinkin sitten kaipaamaan.

Koirapiireissä istuu tiukasti sanonta siitä, että syyllinen löytyy hihnan toisesta päästä. Mitä ikinä tapahtuukaan, on syytä katsoa peiliin ja osoittaa kuvajaista sormellaan oikein tiukasti. Syyttävästi ja ankarasti, sillä koirathan peilaavat vain kaikkea sitä, mitä me itse teemme tai niille tarjoamme.

Siinä piilee totuuden siemen, mutta samalla on hyvä tiedostaa, että toisinaan elämä vaan tapahtuu, eikä tiukkasävyiset itsesyytökset hyödytä ketään. Esimerkiksiksi koirat ovat moninverroin muutakin, kuin sen, mitä me herkkupaloin olemme pyrkineet niitä ohjelmoimaan.

7. koira: eurohound Sumu

Hyvistä aikeistani huolimatta Sumu tuli elämääni varsin erikoiseen saumaan. Olin Elnan ja Inton kuoleman jälkeen murtunut ja myös henkilökohtaisessa ihmiselämässä vähissä voimavaroissa. Alpi ei kokemuksensa jälkeen voinut hyvin, kuten en voinut minäkään.

Kaiken tämän keskelle pelmahti Sumu, pehmeä ja kiltti narttukoira, joka ei tiennyt kotikoiran elämästä mitään. En epäile, etteikö se olisi aistinut ympärillään vallitsevaa energiaa, joka varmasti hämmensi sitä entisestään. Me ihmiset luulemme olevamme mestareita peittelemään ja esittämään muuta, kuin olemme, mutta uskon, että koirat silti tietävät aina totuuden. Siksi luotan usein enemmän koirien, kuin ihmisten viestintään.

Hämmentyneen ja pehmeän narttukoiran lisääminen siipirikkoiseen kotiin ei varsinaisesti nostanut meitä uudelle tasolle. Olin sittemmin yllättynyt siitä minkälaisen koiran sain. Sumu ei vastannut odotuksiani, mutta oli jälleen uusi laituri, jonka nokasta oli vain uskallettava hypätä. Vasta myöhemmin olen oivaltanut, miten tärkeä laituri Sumu onkaan minulle ollut. Juuri sellainen laituri, joka on mahdollistanut kasvuni jatkumisen.

Luulin aluksi, että Sumu on hajuton ja mauton, mitään sanomaton koira, jolla ei ole mistään mitään mielipidettä. Elnan esimerkin mukaisesti toivoin räiskettä ja suuria tunteita, mutta jäin odottamaan niitä turhaan. Sen myötä petyin – oliko tämän koiran hankinta virhe?

Koen, että omaan käteeni sopii parhaiten hieman kova ja erittäin itsevarma koira, jollaista alunperin hainkin vastapainoksi kotonamme vallitsevalle herkälle whippetenergialle. Sumu on odotuksiini nähden täysin päinvastainen koira, jota en olisi ottanut jos olisin tiennyt paremmin, mutta varmaan juuri siksi se on ollut minulle niin tavattoman hyvä ja opettavainen koira.

Kasvotusten keskeneräisyyden kanssa

Olen Sumun myötä päässyt työskentelemään ihan erityyppisen koiran kanssa, kuin mitä aiemmin olen haalinut ja vaalinut. Oman mukavuusalueeni ulkopuolella olen joutunut kohtaamaan myös itseni ja sellaisia piirteitä itsestäni, joiden olemassaolosta en aiemmin tiennyt, ja joita on ollut jopa epämukava kohdata.

En ole aiemmin joutunut kasvotusten toisinaan oman napakkuuteni vanavedessä uivan kärsimättömyyden ja kiivauden kanssa. Sumun kautta olen nähnyt nämäkin puolet itsessäni ja joutunut työskentelemään näiden itselleni vieraampien, epämieluisien ominaisuuksien parissa.

Tyypillinen tilanne on jo valmiiksi kiireinen hetki, jossa minuun kohdistuu painetta ulkopuolelta. Jossain pitäisi jo olla Sumun vielä empiessä eteisen kynnyksellä, kuinka sitä tohtii, vai tohtiiko sitä, ja laitetaanko pakkaspäivään nuttu vai ei, ja miten laitettaisiin, ja mikä osa sinne ensimmäisenä sukeltaisikaan ja tohtiiko nyt kumminkaan. Tällaiset tilanteet ovat minulle syvän hengittelyn paikka. Koira ei ole hidastempoinen kiusatakseen ihmistä, vaan koiran kanssa toimimiseen täytyy ymmärtää varata aina riittävästi aikaa.

Olen ihmistyyppi, jolle jahkailu ja tyhjänpäiväinen sanahelinä ovat punaisia vaatteita, joita minun on vaikea sietää myöskään lähimmissä ihmissuhteissani tai työelämässä. Pyrin ottamaan haasteista ja ongelmista aina napakan niskalenkin ja hoitamaan ne rivakasti ja varmasti pois päiväjärjestyksestä.

Tämä kovempien koirien kanssa suotuisa ominaisuus kääntyy hyvin pehmeiden koirien kanssa itseään vastaan ja saa pahimmassa tapauksessa herkän eläimen perääntymään tai jopa sulkeutumaan.

Aiemmassa laumassa Inton ja Elnan kovuus kannatteli osaltaan myös whippettejä, mutta elämässä ilman Intoa ja Elnaa olemme välillä kärsineet kommunikaatiomme välille muotoutuvasta kuilusta, jonka ylle rakennan nyt siltaa.

Sumu on ollut matkani kannalta oleellinen kartta kohti tämän sillan rakennuspalikoita. Olen joutunut työskentelemään suurella kärsivällisyydellä ja opettelemaan uudenlaista lempeyttä ennen kaikkea itseäni ja omaa keskeneräisyyttäni kohtaan. Koko lauman dynamiikka on muuttunut Elnan ja Inton menetyksen myötä. Muutokseen sopeutuminen ei ole ollut helppoa tai yksinkertaista kaltaiselleni nopeatempoiselle ihmisille, tarpeellista kylläkin.

Sivujuonteena mittelspitz

Vaan mitä elämä olisikaan ilman yllätyssektoria? Maaliskuussa 2020, juuri kuin koko maailman hyvinvoinnin ylle painui tumma varjo koronaviruksen aiheuttaman pandemian myötä, elämääni ilmaantui mies ja mittelspitz. Sen myötä 20 vuotinen koirapolkuni sai vielä yhden yllättävän ja odottamattoman sivujuonteen yhteenmuuttomme myötä.

Olen tätä kirjoittaessani jakanut elämäni mittelspitzin kanssa vasta hieman vajaan kahden vuoden ajan. Olen kuitenkin jo vaikuttunut tuon pienen eläimen neuvokkuudesta ja sellaisesta kiihkeydestä, josta tunnistan paljon myös itseäni.

Loppusanat Nona Peuransolan teoksesta Hevonen oppaana ihmisyyteen: Matka sydämen viisauden äärelle

Ihmiselämä on kuin vuoristorata. Koskaan ei tiedä millainen kyydistä tulee.

Ensin sitä jännityksestä väristen odottaa, että pääsee laitteeseen. Jonottaa ja odottaa. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Sitten, kun vihdoin odotus palkitaan ja on hypännyt kyytiin sitä miettii, että olikohan tämä sittenkään hyvä idea.

Mitä, jos jotain tapahtuu? Mitä, jos mitään ei tapahdu? Jos koko trippi on vaan kamala tai vielä pahempaa – tylsä!

Ehkä on sittenkin parempi jättää väliin.

On kuitenkin myöhäistä, enää ei voi perua. Portit ovat sulkeutuneet.

Sitten yhtäkkiä tuntee tuulen kasvoillaan ja hihkuu riemusta ”tältä tuntuu olla elossa!” Seuraavassa hetkessä sukeltaa pimeään tunneliin, kieppuu välillä ylösalaisin, lähtee taas hurjaan nousukiitoon ja tasaisella osuudella vain nauttii maisemista. Jossain kohtaa kyytiä oksettaa, jossain kohtaa naurattaa, jossain kohtaa kutkuttaa ihanasti mahanpohjasta, jossain kohtaa pelkää kuolevansa ja jossain kohtaa toivoo kuolevansa.

Lopussa on kuitenkin onnellinen siitä, että otti riskin ja lähti. Että oli niin rohkea. Innosta puhkuen kertoo kavereille milaista oli.

”Menisitkö uudelleen?” Kysyvät he.

”Menisin”, vastaan silmät tähtinä loistaen.

”Menisin, vaikka pelottaa.”

17

Koiramillisyys

Kertoessani Instagramissa saamastani inhimillisestä vastaanotosta jäin miettimään vastaavaa termiä, jonka keskiössä olisi koiramillisyys.

Koiramillisyys on termi, joka jollain tavalla koskettaa jokaista koiran omistavaa henkilöä. Se minimoi itsessään kaikenlaisia koiran ongelmakäyttäytymisen piirteitä — siksi se on erityisen tärkeää ja siksi haluan kirjoittaa siitä. 

Jos olet joskus tavannut oikein tasapainoisen, rauhallisen ja luotettavan oloisen koiran, voit olla varma, että juuri se yksilö on viettänyt oikein koiramillisiä koiran päiviä — ja on nimenomaan tullut kohdatuksi koirana!

Koiramillisyys ei ole mikään oikea termi, mutta toivoisin, että sille löytyisi tulevaisuudessa synonyymi. 

Koiramillisyys ei ole täysin sama, kuin koiralähtöisyys, joten siksi käytän tässä yhteydessä hieman hassulta kuulostavaa, keksimääni termiä. Koiramillisyys ei siis ole täydellinen synonyymi koiralähtöisyydelle, vaikka molemmat selkeästi ovat samaa sukua.

Miksi minä en sitten tässä yhteydessä puhu inhimillisyydestä? Koen, että inhimillisyydestä puhuminen koirayhteydessä on tietyllä tapaa ongelmallista. 

Koirat eivät itse ole inhimillisiä eläimiä. Koirien hyvinvoinnin edellytys ei myöskään löydy inhimillisistä lähtökohdista: siitä, että inhimillistäisimme niitä tai kohtelisimme niitä varsinaisesti inhimillisesti.  

Tai ehdottomasti kyllä, jos inhimillisyydellä viitataan vain ja ainoastaan kykyyn reflektoida ja toimia empaattisesti muita elollisia, kuten juuri koiria, kohtaan. Suosittelen sellaista ehdottomasti aina! 

Mutta samaan aikaan en malta olla ottamatta esille, kuinka puolestaan koiramillinen toiminta voi varmistaa sen, että koiriemme tarpeita ymmärretään ja vaalitaan niistä lähtökohdista, jotka nimenomaan koiralla, koiraeläimenä, on. 

Inhimillisistä lähtökohdista

Hyvänä esimerkkinä moni koira nauttii enemmän kylmistä mutakylvyistä ojan pohjalla, kuin päiväkausien rauhaisasta, tunnelmallisesta hyggeilystä kotona. 

Sillekin on aikansa ja paikkansa. Mutta koiramillisestä näkökulmasta tunnelmallisessa hyggeilyssä voisikin olla täydellisen pysähtymisen sijasta kyse mehukkaan luun järsimisestä kaikessa rauhassa tai kotiportaalla tuulen haistelemisesta ja pihan vartioimisesta — jos se vaan on rotutyypille ominaista.

Ylipainosta kärsivät koirat ovat varmasti omistajiensa ruualla rakastamia. Kysymys kuuluukin, onko nappisilmille keittiössä ojennettavat kinkkuvoileivät todella se keino, jossa koiran hemmottelu tapahtuu koiramillisistä lähtökohdista käsin? 

Voisiko olla, että koiralle olisi kuitenkin koiramillisempää keittiössä herkuttelun sijasta samoilla niityillä ja popsia sieltä tarkkaavaisella nenätyöskentelyllä ansaittuja peuran papanoita?

Oletko jo hahmottanut, mitä ajan takaa? Toivon, että tekstissäni ero “inhimillisen,” “inhimillistävän” ja “koiramillisen” suhteen on selkeä. 

Meille ihmisille on tavattoman inhimillistä rakastaa koiriamme huomionosoituksin ja tyylikkäine kaulapantoineen ja esimerkikiksi lyhytkarvaiselle koiralle hankitun näyttävän hupparin avulla. 

Sellainen luo mielihyvää ennen kaikkea meille itsellemme, mutta pahimmassa tapauksessa koiramillinen näkökulma voi olla kaikesta siitä kaukana.

Olisiko sinulla hetki aikaa puhua koiraa?

Pysähdy hetkeksi miettimään, miten kohtaat koirasi vaikkapa pitkän työpäivän jälkeen. Olette varmasti molemmat innoissanne jälleennäkemisestä! 

Kokeile taltioida jälleennäkemisenne vaikkapa hidastetulle videolle ja pyri tarkkailemaan siitä signaaleja, joita koirasi kohtaamisessa osoittaa. Ole tarkkana, sillä nämä signaalit ovat ohi silmän räpäyksessä! Koirat viestivät paljon hienovaraisemmin ja nopeammin, kuin me jopa kömpelöiltä koirien rinnalla tuntuvat, hölösuiset ihmiset.

Koiran haukottelu voi kieliä letkeästi lepäillystä päivästä, mutta se on myös hyvin tyypillinen rauhoittava signaali. Rauhoittava signaali on ele, jolla koira pyrkii rauhoittelemaan yhä kiihtyvää tilannetta tai olotilaa.

Jos tapanasi on jälleennäkemisen aikana möyhiä koiraa tai taputella innoissasi sen kylkiä tarkkaile, lipaiseeko koira nenänpäätään tai nuolaiseeko se huuliaan. Nekin ovat merkki rauhoittelusta. Siitä, että vähempikin voisi riittää — tai ainakaan tunnelman ei pidä tästä enää kiihtyä. 

Aikuiset koirat ovat hyvin rauhanomaisia tyyppejä, jotka keskustelevat paljon, kunhan vain sallimme sen niille ja näemme sen. Kun alamme tiedostamaan tätä osaa lemmikeistämme, pystymme itsekin jatkamaan keskustelua ja käymään jopa pitkiä vuoropuheluita koiramillisestä näkökulmasta.

Jos innostut möyhimään koiraasi kotiin tullessasi ja pääset taltioimaan tilanteen videolle tarkkaile, näkyykö koiran silmien valkuaiset tilanteen edetessä. 

Tästä käytetään englanninkielistä nimitystä “whale eye” jonka hakukoneeseen kirjoittamalla saa kattavan kuvakollaasin siitä, miltä tämä näyttää. Samalla termillä löydät myös hyvää aineistoa siitä, mitä “whale eye” tarkoittaa ja miten se kannattaa tulkita erilaisissa tilanteissa. 

En haluaisi torpata koko kotiintuloseremoniaanne, mutta mainitsen vielä, että läähätys kielii kiihdyttävissä tilanteissa useimmiten enemmän stressistä ja ”kuumista paikoista” kun varsinaisesti ympäristössä vallitsevasta lämpötilasta. 

Rauhaa ja rakkautta

Jos koirilla olisi motto, otaksuisin sen menevän jotakuinkin näin: rauhaa ja rakkautta! 

Aikuiset koirat ovat pääpiirteittäin rauhaan pyrkiviä eläimiä. Kun niiden koiramilliset tarpeet on tyydytetty ja niiden viestejä nähdään ja pyritään tulkitsemaan itsekin suhteellisen matalasta vireestä käsin, on helppoa nauttia tuon mutkattoman kumppanin läsnäolosta.

Vastoin yleistä luuloa, koirat eivät tappele huvin vuoksi tai ilman syytä, vaan kaikki niiden reaktiot perustuvat haluun saavuttaa rauha. Rauha mahdollistaa koiraeläimelle käytännössä hengissä pysymisen. Se on karkeasti ottaen edellytys kaikelle toiminnalle, kuten levolle, joka mahdollistaa aktiivisuuden, joka mahdollistaa ruuan hankinnan, joka mahdollistaa henkiin jäämisen ja siten mahdollisen suvun jatkamisen.

Ikävä kyllä joskus ainoa keino rauhan saavuttamisen voi olla toisen koiran eliminointi etenkin, jos tukalia tilanteita on jatkunut liian pitkään. Tällaisissa tapauksissa voi hyvin olla myös kyse siitä, että esimerkiksi koiran omat ihmiset ovat antaneet sille toisiin koiriin tai ympäristöön nähden tiedostamattaan ristiriitaisia signaaleja, jotka johtavat pahimmillaan ikävään välikohtaukseen.

Miten voin toimia koiraani kohtaan koiramillisesti?

Vaikka törmäät koiramillisyyteen tämän artikkelin myötä ehkä ensimmäistä kertaa, kyse ei ole mistään utopiasta tai rakettitieteestä. Et tarvitse kuudetta aistia tai keijupölyä, vaan riittää, että pysähdyt hetkeksi.

On muutamia asioita, joiden avulla voit myös omassa arjessasi koirasi kanssa vahvistaa koiramillisiä toimintatapoja. Siten voit saada koirasi rentoutumaan seurassasi ja valmistautumaan pitkiinkin vuoropuheluihin kanssasi. 

Tulet huomaamaan, että koira ei ole mikään yksinkertainen, ohjelmoitujen temppujen varassa roikkuva robotti. Päinvastoin kyseessä on persoonallinen ja moniulotteinen ystävä, johon on mahdollista muodostaa tervehenkinen ja vuorovaikutteinen suhde. 

1. Näe koira koirana

Tämä on helpommin sanottu, kuin tehty. Useimmiten hyvää tarkoittavat eleemme ja keinomme lähtevät meistä itsestämme käsin, emmekä kaikessa inhimillisyydessämme useinkaan päädy koiramillisiin ratkaisuihin. On suorastaan keskityttävä siihen, minkälainen eläin koira on eläimenä tai mitä se voisi kaivata. 

Jos aikeissasi on toteuttaa koirasi kanssa hauska nettivideo, jossa rummutat koirasi tassuilla musiikin tahdissa, älä tee sitä. Se näyttää ehkä hauskalta joidenkin ihmisten mielestä, mutta sitä se ei ole. Koira ei ymmärrä logiikkaa, osaa nauraa tempaukselle tai pakota muita koiria vastaavaan temppuun. 

Jos haluat kuvata tällaisia hassun hauskoja hassutteluvideoita nettiin, hanki pehmolelu. Se on joka tapauksessa ylläpitokustannuksiltaankin varsin vaivaton — ja mikä parasta, sopii jokaiselle! Saatan kuulostaa turhankin tiukkapipoiselta, mutta…

2. Kunnioita koiraasi.

Kun alat hahmottamaan koirasi tapaa keskustella ja kunnioitat sitä ja koiran omaa tahtoa eläimenä, voit aluksi joutua kiperänkin paikan eteen. 

Esimerkiksi seuraavan kerran, kun lähestyt paikoillaan tyytyväisenä lekottelevaa koiraa, aikeinasi möyhiä sen herttaista olemusta, saatatkin huomata, että juuri, kun olet kumartumassa koirasi puoleen, se lipaisee huuliaan ja väläyttää silmiensä valkuaisia. Se on merkki sinulle – voit jättää koirasi rauhaan. Voitte nauttia yhteisestä hetkestä yhdessä myös ilman lähikontaktia.

Jos haluat tarjota koirallesi hellyyttä, voit hyvin tehdä siihen viittaavan eleen esimerkiksi hieman kauempana koirastasi. Voit eleesi myötä katsoa, tarttuuko koira siihen tulemalla luoksesi. Jos näin tapahtuu, voit rauhallisesti helliä koiraasi paikoista, joiden kosketuksesta se nauttii.

3. Piirrä omat rajasi

Kun kunnioitat koiraa ja tarvittaessa sen omaa tilaa, voit pikku hiljaa alkaa vaatimaan myös koiralta kunnioitusta itseäsi kohtaan. Nykytutkimusten valossa koira nähdään hierarkisena eläimenä (Katriina Tiira: Koirien käyttäytyminen ja persoonallisuus, 2019) minkä puolesta puhuu jopa lemmikkikoirien käyttäytyminen laumassa.

Omien rajojen piirtäminen tai vaaliminen ei tarkoita väkivaltaa tai eläimen uhkaavaa kohtelua tai pelottelua. Se on samanlaista lempeää, mutta määrätietoista viestintää, jolla emo määrittelee rajansa pennuilleen ja tarjoaa näin ollen koiranpennun ensimmäiset oppitunnit sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Voit harjoitella omien rajojesi piirtämistä ja vaalimista esimerkiksi luontaisessa ruokailutilanteessa. Koirat harvoin ojentavat omasta saalistaan ruokaa muille, sillä ruokailu on niille hengissä säilymisen edellytys. Ruuan jakamisen sijasta ne saattavat kehoittaa liian lähelle pyrkivää lajitoveria tai jopa ihmistä pysyttelemään loitolla. Olet oikeutettu toimimaan ihan samoin.

4. Tarjoa koirantöitä, älä hölmön hommia

Yksi lähihistoriani koiratuttavuus teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Jos tämä koira olisi ollut ihminen, hän olisi todennäköisesti luonut uraansa arvostettuna rikostutkijana tai muussa ammatissa, jossa vaaditaan ensiluokkaista kykyä tutkia ja päätellä. Kyseessä oli niin tarmokas tapaus, että jos tämä koira todella olisi ollut ihminen, se olisi varmaankin kaiken vapaa-aikansa täyttänyt sudokuja ja ristikoita ja kenties lepuuttanut aivojaan metsässä kanttarelleja etsien. 

Kyseessä oli äärimmäisellä ongelmanratkaisukyvyllä ja työmoottorilla varustettu lemmikki, joka oli keksinyt päiviensä kuluksi kaikenlaisia hölmön hommia. Se kulki kodissaan levottomana, avasi toisinaan ulko-oven ja viihdytti sitten itseään vaihteeksi ulkosalla. Autoilu oli sen suuri intohimo, mutta sitä se ei ollut kenellekään muulle sen kanssa, sillä koira piti autoillessaan niin hirveää mekkalaa, minkä lisäksi se nappaili ikään kuin ikkunoiden läpi kitaansa ohikulkijoita ja autoilijoita. Se oli mestari viihdyttämään itseään, minkä lisäksi se oli huomattavan ylivireinen ja stressaantunut. Se viihdytti itseään jopa silloin, kun sen ulkoiluttaja olisi halunnut jäädä juttelemaan muiden ulkoilijoiden kanssa kesken lenkin — silloin se näytti hurjan puolensa ja kertoi, että on tullut tänne lenkkeilemään, eikä tönöttämään.

Koiralla oli valtava tarve tehdä ja toteuttaa, eikä se ole mitenkään harvinaista tai poikkeavaa. Etenkin työkoirat tuppaavat olemaan sellaisia. Aloimme ohjaamaan koiran tarmokkuutta muihin asioihin. Sille tarjottiin mahdollisuus jäljestää sen oma ruoka. Silloin, kun sellaiselle ei ollut aikaa, se söi ruokansa aktivointipallosta tai sellaisesta aktivointikupista, missä oli syviä uurteita.

Vallitseva tunnetila on usein tarttuvaa laatua

Koska koira oli kaiken aikaa ylivireisen oloinen, sille opetettiin rauhoittumisen taitoja – eli hetkiä, jolloin ei tapahdu mitään. Sen palautumista haastavien tilanteiden jälkeen tuettiin keinoilla, jotka auttoivat sitä palautumaan. Koiralle ei enää heitelty palloa, sillä palloleikit kiihdyttivät sitä entisestään. Sen sijaan nahkapalloa käytettiin koiran tunnetilan purkamiseen silloin, kun se ei löytänyt parempaa keinoa rauhoittua. Silloin se puri hampaansa palloon ja vaipui ikään kuin transsiin, josta se sitten palautui lopulta huomattavasti rennompana. 

Ylivireiselle, kiihkeälle tai kiihtyneelle koiralle parasta liikuntaa on keppien tai pallon heittelyn sijasta pitkäkestoinen ja tasainen rasitus, kuten pyöräilylenkit (pehmeällä maastolla, koiran tasaisella ravilla), vesijuoksu tai pitkät rauhalliset lenkit metsässä.

Sellainen tekee hyvää kenelle tahansa. Kiinnitä huomiota myös omaan mielentilaasi – pompitko paikasta toiseen kuin superpallo tai oletko kireä kuin viulun kieli? Tule itsekin alas ylivireisestä suorittamisesta ja hengitä niin, että vatsasi kohoaa ja laskee.

Jos haluat tarjota koirallesi hölmön hommien sijasta koiramillisiä koirantöitä, lähde metsään, jäljestä koirasi kanssa, anna sen uida rapakoissa ja käyttää kaikkia aistejaan: tuntea, nähdä, haistaa, maistaa. Se se vasta on koiran elämää!

5. Ole läsnä

Mikään ei opeta koirista paremmin, kuin koirat itse. Sinulta se edellyttää läsnäoloa ja sitä, että alat tietoisesti tarkkailemaan koiraasi.

Jokainen koira on erilainen. Koiran persoonaan vaikuttaa paitsi sen rotutyyppi, myös sen sukupuoli ja aiemmat kokemukset. Opettele näkemään koirasi loogisena eläimenä ja miettimään, mistä sen reaktiot kumpuavat. Mikä voisi olla hyvä vastareaktio, jotta vuoropuhelu saa alkunsa? 

Voit kehittää tietotaitoasi etsimällä mielenkiintoisia kursseja tai lukemalla informatiivisia kirjoja. Suosittelen lämpimästi esimerkiksi edellä mainittua Katriina Tiiran kirjoittamaa Koirien käyttäytyminen ja persoonallisuus -nimistä teosta. Se voi tuntua aluksi pitkäveteiseltä teokselta, sillä se alkaa jo koirien alkuperästä ja siihen liittyvistä vaiheista. Sen läpi kahlaaminen kuitenkin kannattaa. Jotta voimme ymmärtää koiria tässä hetkessä kokonaisvaltaisesti, meidän on myös ymmärrettävä koiriemme historia ja vaiheet.

24

Syvintä viisautta

Kehittyminen koiranohjaajana tai -omistajana samalla tavalla kuin vuorovaikutteisen suhteen eteenpäin vieminen vaatii herkkiä tuntosarvia, läsnäoloa ja kykyä hahmottaa kokonaisuuksia.

Olen jopa miettinyt, olenko koirien kanssa jaetun polkuni varrella koskaan kokenut täydellisen stabiilia, eli vakaata tilaa, jossa minkäänlaista kehitystä ei enää vaadita, tavoitella tai edes toivota. Koiranomistamisen suola onkin mielestäni siinä, että niin koiriaan, kuin itseään koiranohjaajana – sekä kahden elollisen välistä suhdetta – voi miltei loputtomasti tutkia, tarkastella ja kehittää.⠀

Joku vinttikoirakansalainen sanoi minulle joskus rataharjoituksissa, että̈ aina, kun hän vie vinttikoiransa ulos, tapahtumalla on tavoite. Se, että koira ylittää ulko-oven kynnyksen tähtää̈ jollakin tavalla parempiin suorituksiin, aina. ⠀

Äkkiseltään ajatus on hätkähdyttävä, mutta toisaalta jokainen suoritus nivoutuu kokoon yksityiskohdista. Osiensa summasta; kuljetusta matkasta, historiasta. Siitä, mitä on aiemmin tehty ja siitä, mitä on jätetty tekemättä.

Tunnistan vinttikoirakansalaisen esille tuoman ajattelumallin. Koen, että se on yksi seikoista, joiden myötä koko koiramaailma vei minut mukanaan.
Mitä enemmän annat, sitä enemmän saat. Kaavahan on tuttu myös peliriippuvaisille. Pienet onnistumiset ruokkivat ja vievät eteenpäin tavoittelemaan koko jättipottia.

Poikkeus vahvistaa säännön

On helppo tuskastua siihen, miten poikkeus vahvistaa säännön. Suinkaan aina ei ole niin, että omasta selkänahasta repimällä, päätään yhä uudelleen seinään hakkaamalla voisi saavuttaa jotain vain siksi, koska käytetyn tai käytettävissä olevan ajan ja vaivannäön perusteella sen pitäisi olla mahdollista. On yksinkertainen totuus, ettei yhteistä arkea, treenejä tai kisasuorituksia voi loputtomasti rakentamalla rakentaa eteenpäin.

Matkan varrelle tulee esteitä. Pieniä ja suuria sekä niitä, jotka ylitetään kepeästi ja niitä, jotka ylitetään rimaa hipoen.

Mutta matkan varrelle tulee myös yhä korkeampia esteitä, seiniä ja umpikujia. Ne voivat olla esimerkiksi puutteita koiran ominaisuuksissa, traumoja tai fyysisiä seikkoja, jotka asettavat tekemiselle raamit, halusi tai ei.

Tällöin koiranomistajan vastuulla on hahmottaa kokonaiskuva. Vaikka loputon nälkä veisi läpi harmaan kiven, ei ole ketään kohtaan reilua tavoitella jotain sellaista, mihin käytettävissä olevat resurssit eivät yksinkertaisesti riitä. Se, että osaa lopettaa ajoissa, antamatta periksi liian helposti, on syvintä viisautta.

Häpeä ja epäonnistumisen kokemus

Joskus parhaimmallakaan tahdolla toivottuun lopputulokseen ei päästä. Silloin suurinta viisautta on hyväksyä tilanne lempeydellä, vaikka aluksi oivallus voi tuoda mukanaan lannistumisen, turhautumisen tai henkilökohtaisen epäonnistumisen kokemuksen, jopa häpeää. ⠀

Omia tunteitaan on tarpeellista kyetä havainnoimaan ja tiedostamaan ja niiden äärelle on aina kannattavaa pysähtyä.

Yhtäkään tunnetta ei ole järkevää mitätöidä tai sivuuttaa, koska ne ovat kaikki syntyneet kertoakseen jotain – ja pidemmällä matkalla onnistuvat hiertämään kuin kivi kengässä, vaikkei niiden olemassaoloa haluaisikaan myöntää edes itselleen. ⠀

It takes two to tango

Vaikka peiliin katsominen ja itsetutkiskelu aina ajoittain on tervettä ja tarpeellista ja meillä on vakiintunut sanonta siitä, kuinka peilistä kaikissa tilanteissa löytyy syyllinen, on äärimmäisen suotavaa ymmärtää, ettei peilistä kuitenkaan hahmotu koko totuus.

Koiran ja koiranomistajan välillä syntyviin tilanteisiin liittyy niin monia asioita, ettei kyse ole koskaan yksiselitteisesti vain toisesta osapuolesta.

Koira muodostaa kokonaisuuden (geeneistä kokemuspohjaan, kintereestä nenänpäähän) samalla tavalla, kuin ihminenkin.

Koiran ja koiran ohjaajan tai omistajan kohdalla kyse on aina kahdesta erillisestä kokonaisuudesta sekä ympäristöstä. Kaikkiin näistä kokonaisuuksista pystytään jonkin verran vaikuttamaan, mutta ei koskaan määräänsä enempää.

Itsetutkiskelu on tarpeellista, mutta itsesyytökset eivät hyödytä ketään

Kukaan ei hyödy turhista itsesyytöksistä tai itsensä soimaamisesta ja omaa peilikuvaa tarkastellessaan tulisikin kyetä näkemään ennen kaikkea inhimillinen ihminen. Vahvuuksineen, mutta myös vajavaisuuksineen.

Vajavaisuuksia ei tule pitää kirosanana tai heikkoutena, vaan inhimillisinä seikkoina, joita meillä kaikilla on. Kehotankin, että seuraavan kerran kun päätät katsoa peiliin, katso sinne lempeydellä, älä syyllistä etsien ja sormella osoitellen.

Se, mistä kuluneet sananparret peiliin katsomisesta harvoin jaksavat muistuttaa on, että hankkimalla riittävän suuren peilin, näet sieltä oman kuvajaisesi lisäksi myös ympäristön (jonka ilmapiirillä, resursseilla ja yksityiskohdilla on myös aivan valtava merkitys) sekä kokonaisen kokonaisuuden.

Itseään kohtaan ei tule olla ankara (maailma hoitaa sen osan kyllä, joten ole itse itsesi paras ystävä) vaan ajatusten suunnan voi kääntää oikeutetusti siihen, ettei peilistä katsokaan syyllinen, vaan jopa tilanteen uhri, tai vähintäänkin vain yksi pala paljon suuremmassa palapelissä.

Loppujen lopuksi kaikki on vähemmän henkilökohtaista, kuin ensikokemalta ymmärrämmekään. Ja loppujen lopuksi kaikki me olemme vain ihmisiä, vain ihmisiä.

Elämän makuinen elämä

Vaikka meillä ihmisillä on usein kaikkivoipainen olo ja meistä jokainen on oman elämänsä päätähti, on tarpeellista sen vastapainona ymmärtää ja hyväksyä, että elämässä olemme loppujen lopuksi vain matkustajia, jotka eivät voi vaikuttaa kuoppaiseen tiehen tai yllättäviin mutkiin. Me vain istumme kyydissä, vain osittain rattiin yltäen.

Ottaen huomioon, miten kokonaisvaltainen peli elämä on – ja kuinka se kaiken kaikkiaan on vain lyhytaikainen, mutta sitäkin ainutkertaisempi ilo – ihmettelen suuresti esimerkiksi koirasta luopumiseen liitettävää epäonnistumista (ja häpeää).

Koska yksilön (ihmisen tai eläimen) elämä on arvokkaimmillaan juuri elämänmakuisena, myös koirasta luopuminen on parhaimmillaan kaikkia osapuolia palveleva, viisas ja kauaskantoinen päätös. Siihen ei liity epäonnistumista, vaan syvintä viisautta hahmottaa suuria kokonaisuuksia.

26