Arkeemme on hiipinyt ikävä vieras nimeltä ohituskammo. Huomasin sen pari päivää sen jälkeen, kun viimeisin irtokoirakohtaaminen oli osunut kohdalle.

Pitkällä suoralla hiekkatiellä meitä vastaan tuli koirakko, joka sai koko lauman olemuksen ryhdistymään. Hihnat kiristyivät, Olmi nosti häntänsä ylös kaarelle ja Elnan ilme vakavoitui. Käännyin saman tien kannoillani ja jatkoimme Elnan matalan murinan säestämänä siihen suuntaan, josta olimme tulleetkin.

Hassua, eikö? Ohituskammo on yksi viheliäisimmistä olotiloista, joita koiranomistaja voi saavuttaa erityisesti juuri siksi, että ohituskammo ruokkii itse itseään. Kun ohitukset jännittää, tai jopa kammottaa, koira(t) aistii sen oitis, eikä ohituksella ole kovin suuria edellytyksiä onnistua.

On aika metkaa ajatella aihetta. Toisten koirakkojen ohitustilanteet on yksi arkisimmista asioista, joita kaupungissa tai taajamassa asuva koiranomistaja ulkoiluillaan kohtaa. Silti tapahtuma on pahimmillaan suoritus, jonka onnistumisesta ei ole takeita.

Ei meillä aina muutenkaan ohitukset ole sujuneet oppikirjojen mukaisesti. Kerroin marraskuussa Facebookissa, kuinka olin surkean ohituksen jälkeen huikannut ohittaneelle koirakolle, että otetaanko uusiksi. Ja niinhän me sitten otettiin ja tilanteesta katosi jännitys.

Mutta joskus ohituskammo kasvaa niin lamauttavaksi silmänräpäyksessä, että ainoaksi vaihtoehdoksi jää vain luikkia pakoon. Koirien mahdollinen reaktio hävettää jo etukäteen, ja kun toisen koirakon kohtaa jo valmiiksi sillä ajatuksella, että eihän tästä mitään tule, niin eihän siitä totta vieköön tulekaan.

Jos olet liikkunut laajemminkin eläinten parissa tiedät, että satulasta tippunut ratsastaja kapuaa ensitöikseen hevosen selkään, jottei pelko saa valtaa. Koiranomistajien pitäisi toimia samalla mentaliteetilla, koska jos ohituksia alkaa jännittämään, niissä takuulla myös on jännitettävää.

Niinpä minäkin sitten tartuin härkää sarvista. Jotta harjoituksissa olisi mahdollisimman vähän muuttujia, aloin käymään lenkeillä vain yhden tai kahden koiran kanssa kerrallaan.

Sain tällaisista koirakohtaisesti toteutetuista lenkeistä paljon enemmän irti, kun alunperin osasinkaan odottaa. Koirat ilmiselvästi olivat kaivanneet sellaista aikaa kanssani ja tuntui, kuin olisin nähnyt tuttuja pitkästä aikaa – vaihdoimme tiivisti kuulumisia (ja salaisuuksia!) kunkin koiran kanssa, vaikka kommunikointimme olikin lähes äänetöntä.

Samalla vahvistin ”mukana” komentoa, joka on alunperin tarkoittanut, että ”herätys, kulje lähelläni ja pidä minua silmällä.”

Olin viimeisen vuoden aikana opettanut siitä huomaamattani komennon, joka tarkoittaa ”kohta tapahtuu jotain villiä, etsi ympäristöstäsi ärsykkeitä herkeämättä”, jolloin se ei enää ollenkaan palvellut tarkoitustaan, vaan ainoastaan kiihdytti koiria.

Joku älykkäämpi koiranomistaja olisi päässyt varmaankin helpommalla opettamalla pilalle menneen komennon tilalle kokonaan uuden termin, mutta koska koirani oppivat asioita nopeammin kuin minä itse, tiesin, että termi ”mukana” tulee kuitenkin selkärangastani yllättävissä tilanteissa, joissa en ehdi miettimään mitä seuraavaksi sanoisin koirilleni.

Yllättävät tilanteet liittyvätkin oleellisesti ohituksiin, sillä ohituksilla on myös sellainen ikävä piirre, ettei niitä ilmaannu silloin, kun niitä olisi aikaa ja tarmoa harjoitella.

Sen sijaan ohituksia ilmaantuu silloin, kun pitelet vasemmassa kädessäsi neljää koiraa ja kahta huonosti solmittua kakkapussia ja oikealla kädellä matkapuhelinta, jossa innosta puhkuva toimitusjohtaja kertoo uudesta strategiasta, joka on eittämättä huomisen lounastauon kuumin puheenaihe.

Silloin on aika oleellista, että koirille puhelun lomasta huikattu ”mukana” toimii alkuperäisessä tarkoituksessaan, vaikka kulman takaa rynnistäisikin kompanja pieniä rähiseviä terminaattoreita.

48

Olipa kerran kaunis, talvinen aamu

Voi olla, että kirjoittamalla lenkeillä kohdatuista irtokoirista manaan niitä luokseni, mutta en malta olla kirjoittamattakaan: kohtasimme joulukuun aikana jo toisen irtokoiran! Vaikka collietyyppinen tunkeilija näytti näennäisesti harmittomammalta kuin viimeksi kohdattu malinois, oli tilanne kuitenkin kaikin puolin viheliäisempi.

Molempia irtokoirakohtaamisia on yhdistänyt yksi seikka. Irtokoirat ovat ilmaantuneet näköpiiriin kun on kaunis, aurinkoinen talvisää. Olenkin pohtinut, onko aurinkoinen sää jokin edellytys (koulutukseltaan keskeneräisen) koiran vapaanapidolle. En ole kohdannut irtokoiria yhtenäkään sateisena tai masentavan harmaana päivänä tarkemmin ajateltuna koskaan.

Tällä kertaa ehdimme hädin tuskin kotiportista ulos, kun porttia vastapäisestä pusikosta pölmähti maskuliininen tunkeilija. Se oli äkkiä niin lähellä, että sai jo koirani reagoimaan ennen, kun itse ehdin tekemään mitään.

Kiukkuinen ärähdys hihnoissaan levottomina tempoileville omille koirilleni ja sitten tunkeilijalle sai vierailijan vain höristelemään korviaan. Koiran olemus oli suorastaan räikeän röyhkeä, eikä koiran ulkoiluttajaa näkynyt missään.

Tilanne oli hankala, koska en ollut ehtinyt reagoimaan irtokoiraan ensimmäisenä. Elnan silmissä tilanne oli jo riistäytynyt käsistä, vaikka vieras koira pysyttelikin parin metrin etäisyydellä. Sen taivasta kohti liehuva häntä ja intensiivisen utelias tuijotus olivat aivan liikaa Elnalle, joka olisi täysin pyytämättä antanut nuorelle koiralle opetuksen, mikäli vain olisin irroittanut otteeni sen hihnasta.

Möly oli melkoinen. Kirosin yhtä lailla omia, täysin pitelemättömiä ja rääväsuisesti kommentoivia koiriani (siis lähinnä Elnaa ja sen huuteluun yhtynyttä Olmia) kuin myös vierasta irtokoiraa. Halusin pitää sen etäisyyden päässä vaikka sitten kuulostamalla hurjalta.

Lopulta pusikon uumenista ilmaantui näköetäisyydelle juokseva hahmo, jonka luokse koira lähti.

Kun olin saanut raivosta puhkuvan, urisevan ja täysin ylikierroksilla käyvän Elnan taas jollain tasolla kontrolliin, oli vieras koirakko häipynyt. Hahmo raahasi koiraansa pellolla selkä meihin päin. Hän ei sanonut mitään, pahoitellut tilannetta tai edes kysynyt, mitä oli tapahtunut.

Jos minä joskus kuulisin karanneen koirani luota epämääräistä mölyä: haukkua, urinaa, möykkää ja kiroilua, en kerta kaikkiaan voisi olla paikalle päästyäni pahoittelematta tilannetta ja kysymättä, mitä ihmettä tapahtui tai vähintään, sattuiko jotakin.

Mutta meitä on moneen junaan.

Siellä hän nyt viipotti collietyyppisen lemmikinsä kanssa pellolla tarpoen sillä välin, kun minä pitelin neljää koiraa, joista joka ainoa oli kiihdyksissä jos ei äkkiarvaamattomasta tilanteesta, niin Elnan ilmoille päästämistä vihahuudoista.

Vieras koirakko oli pilannut aurinkoisen aamuhetkemme jo ennen sen alkua. Tilannetta olisi voinut pehmitellä monin tavoin, mutta se, että koirakko otti oikeudekseen liueta paikalta sanomatta mitään, lisäsi suunnatonta kiukkuani. Se oli jo valmiiksi ylimmillään yrittäessäni saada tolkkuihinsa hihnassa tempoilevia, kitseviä ja vinkuvia hermorauniokoiria. Ne eivät kerta kaikkiaan pystyneet enää kuuntelemaan, mitä halusin sanoa.

Jos joskus olet kuullut puhuttavan mielentilojen liikennevaloista: vihreästä, keltaisesta ja punaisesta, taisimme koko porukka tuossa kohti viestiä jo sellaista punaista, maailmanlopun raivoa, että pellolla pötkivä koirakko varmaan vaan lisäsi vauhtiaan olkansa yli kurkattuaan. Minusta tuntui äärettömän epäoikeudenmukaiselta, että siellä he vain jatkoivat lenkkeilyään muina miehinä pilattuaan ensin totaalisesti meidän lenkkimme.

Olin niin raivoissani, että minun oli kerta kaikkiaan pysähdyttävä miettimään, mitä vaihtoehtoja meillä enää olisi tilanteen purkamiseksi.

1. Voisimme kääntyä kannoillamme takaisin kotiin.

   Voisin koittaa nollata tilanteen keittämällä ison pannullisen kahvia tai menemällä takaisin nukkumaan ja kokeilla uutta starttia myöhemmin. Silloin päivä ei olisi niin tehokas emmekä välttämättä ehtisi nauttimaan auringosta, mutta se tuntui paremmalta vaihtoehdolta, kun vaihtoehto 2.

2. Vaihtoehto olisi jatkaa lenkkiä kuin mitään ei olisi tapahtunut

   – paitsi, että koirat sinkoilisivat ympäriinsä huonossa mielentilassa, minä tiuskisin niille ja kiukkuaisin, koska se on raivostuttavaa ja ne tempoilisivat entistä enemmän kokiessaan itsensä väärin ymmärretyiksi. Jatkaisimme tällä tavoin lenkkiä keskenämme riidellen hamaan loppuun saakka, kunnes tulisin takaisin kotiin joko itkien kamalaa elämääni tai niin suuren ärtymyksen vallassa, että lukitsisin kaikki neljä koiraa vaatekomeroon koko loppuvuoden ajaksi, tai.

3. Oppia jotain tilanteesta.

   Hengittää syvään ja rauhoittua. Rauhoittaa ensin itsensä ja sitten ehkä koiransa, minkä jälkeen tilannetta voisi tarkastella sellaisesta näkökulmasta, että häviön voisikin kääntää voitoksi. Ottaa tilanne harjoituksena ja mahdollisuutena kehittyä paremmaksi ja yhä vain luotetummaksi ja vakaammaksi koiranohjaajaksi.

Päätöstä ei ollut helppo tehdä siinä mielentilassa jonka vallassa olin. Täysin spontaani Pikku Myy Jenna olisi ilkukurisuuttaan päästänyt irti – hupsista vain – Elnan ja mennyt takaisin kotiinsa keittämään kahvia. Kenties seuraamaan olohuoneen ikkunasta kumpi koirista jäisi voitolle tai miten tilanne kehittyisi. Saisivat maistaa omaa lääkettään.

Valitsin kuitenkin vaihtoehdon 3., vaikka tilanteen nollaaminen ihan ensimmäiseksi omassa päässä oli jo itsessään haastavaa. Minun oli pakko ulkoistaa itseni ja tunteeni ja pyrkiä olemaan koirilleni se kärsivällinen, johdonmukainen ja määrätietoinen hahmo, joka on ennen kaikkea luottamuksen arvoinen hankalissakin tilanteissa.

Eikä se ollut helppoa. Kaikki neljä koiraa kävivät ylikierroksilla: osa sen takia, että ne eivät vieläkään olleet päässet pusikon juurelle aamupissalle ja osa sen takia, että äskeinen tilanne oli joidenkin koirien mielestä mennyt jo aivan liian pitkälle.

Mutta päätin ottaa haasteen vastaan ja satsata huomiseen. Kun tiedostin missä mennään omien tunteideni osalta ymmärsin, että tilanne ei juurikaan niiden osalta voisi mennä enää huonommaksi. Toisin sanoen en olisi voinut olla yhtään kiukkuisempi.

Lähdimme samaan suuntaan kun luonamme pyörähtänyt koira. Siinä missä se ulkoiluttajansa kanssa taivalsi pellolla, me etenimme kärrypolkua heidän perässään. Koirakko kiristi vauhtiaan ja selkeästi vältteli meitä, mikä itsessään kummastutti minua – olisihan voinut olla, että pyrin tavoittelemaan heitä kertoakseni koiran mahdollisesti aiheuttamista vahingoista.

Koska edellä kulkeva kaksikko oli (meille kaikille) todella voimakas ärsyke, jouduin tekemään tosissani töitä laumani kanssa. Viime kertaisen irtokoirakokemuksen jälkeen Alpi oli yhä sitä mieltä, että se voisi halutessaan riuhtaista itsensä otteestani, joten harjoittelu ja tilanteen päättäminen toisella tavalla teki sillekin hyvää.

Elnan kanta tulikin jo selväksi. Olmi oli valinnut tilannejohtajaksi Elnan, joka reagoi minua nopeammin yllättävään tilanteeseen, josta itse auttamattomasti myöhästyin (toisin kuin viime kerralla).

Into vain oli. Sen elämässä hyvin harvoin on tilanteita, jotka aiheuttavat siinä reaktioita, mutta jos niitä ilmaantuu, ne useimmiten liittyvät kananugetteihin tai uintimahdollisuuksiin.

Tärkein havaintoni oli, kuinka Elnan ja Olmin jännittynyt ja ylivirittynyt olemus laski vasta sen myötä, kun sain oman mielentilani raiteilleen ja suunnattoman harmituksen laskemaan harteiltani.

Kiinnitin huomiota koirieni hienovaraisiin signaaleihin. Vaikka Elnan tuohtunut puhina oli vaihtunut rauhallisempaan hengitykseen, sen ilme oli yhä hyvin tarkkaavainen ja tärkeä, kun se havainnoi ympäristöään ja reagoi jokaiseen pieneenkin ärsykkeeseen. Olmi oli jo rauhoittunut, mutta kannatteli häntäänsä yhä tavanomaista korkeammalla merkkinä ympäristölleen ja Alpi testaili melkein lenkin loppuun saakka hihnansa ja käsivoimieni kestävyyttä.

Siinä missä kanssaulkoilijat näkevät minut ja nipun koiria, minä näen ja minun täytyy nähdä yksilöitä. Koiria ei voi käsitellä pelkästään laumana, vaan jokaiselle koiralle täytyy olla sellainen tuki, millaista nimenomainen koira tarvitsee. Se ei aina ole helppoa, sillä koirakohtaiset erot – etenkin laumassa, jossa on erityyppisten rotujen edustajia – ovat melko suuria.

Tärkeintä on kuitenkin päästää irti. En tarkoita nyt ärtyneitä hollanninpaimenkoiria, vaan sellaisia tunteita, joihin ei kannata tarttua.

Huonoilla kokemuksilla voi olla kauaskantoiset seuraukset, mutta tärkeintä on oppia ja kehittyä

Seuraavana aamuna lähdimme lenkille, kuten jokaisena aamuna. Puhtaalta pöydältä, kuten jokaisena uutena päivänä. Heti ensimetreillä Elna huomasi kaukaa hihnassa ulkoiluttajansa kanssa lähestyvän koiran ja alkoi haukkumaan.

Vaikka oivalsin heti asiayhteyden eilisiin tapahtumiin, en lähtenyt mukaan vanhaan kerään, vaan minä – ja tällä kertaa samassa joukkueessa pelaavat Olmi, Alpi ja Into, viestimme Elnalle reippaasti, että mennään kokonaan toiseen suuntaan ja nautitaan tästä kokonaan uudesta päivästä. Huoliryppy Elnan otsalta katosi, mutta se ei malttanut olla vilkaisematta vierasta koirakkoa kohti vielä kerran, ennen kuin käänsi niille kokonaan selkänsä.

Sitten se yhtyi mukaan minun, Inton, Alpin ja Olmin iloiseen ja huolettomaan seuraan. Jos minulla olisi siinä hetkessä ollut häntä, olisin ehdottomasti heiluttanut sitä merkiksi Elnan tekemästä hyvästä päätöksestä, niin kuin Intokin teki. ”Et voi mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa alkua, mutta voit aloittaa siitä, missä olet nyt ja muuttaa loppua.” 

Hyviä ja huolettomia lenkkejä – irtokoirilla, tai mielummin ilman!

28