Kun alkusyksyn vilpakat aamut ja illat vaihtuvat marraskuun pikkupakkasiin, on aika vaihtaa vinttikoirien kevyet puserot lämpimämpiin tuplafleece -puseroihin.
Nämä tuplafleecet ovat osoittautuneet Suomen sääolosuhteissa erinomaisiksi, sillä talvet tekevät tuloaan hiljalleen. Ei ole poikkeuksellista, että säätilat pyörivät nollan molemmin puolin vielä pitkään marras- ja joulukuussa. Sattumalta kohdalle osuvat pakkaspäivät vuorottelevat tihkusateisten nollakelien ja maksimissaan parin tai muutaman pakkasasteen välillä. Muistan jopa yhden talven, joka oli alusta loppuun saakka niin lauha, etteivät whippetit tarvineet ylleen lämpimämpää ja peittävämpää asua koko talvena!
Siinä missä tuplafleecet lunastavat paikkansa eritoten alkutalvesta, ne ajavat asiansa myös maalis-huhtikuun kevättalvisina päivinä. Silloin aurinko lämmittää paikoitellen, mutta hyytävän koleat varjopaikat muistuttelevat ulkoilijoita siitä, ettei talvi ole vielä kokonaan hellittänyt otettaan.
Mistä tietää, että koira palelee?
Pukeutumiskysymykset eivät aina ole helppoja. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen kurkannut ikkunasta tai lämpömittarista sään tilan ja lähtenyt itsekin liian vähäisissä varusteissa ulkoilemaan ymmärtämättä miten kylmä tuuli ulkona puhaltaakaan.
Omat, aikuisikään ehtineet whippettini ovat niin vilunarkaa kansaa, että mieluusti puen ne hieman liian lämpimästi, kuin hieman liian vilpoisasti. Vaikka whippettejä toppaisi kuinka, ne harvemmin ilmoittavat kuumuudesta läähättämällä, vaan ennemminkin nauttivat lämpimästä olostaan.
Koiraa pukiessa on hyvä huomioida, että suurten lihasten olisi parasta jäädä vaatteiden alle suojaan paitsi pakkaselta, myös kylmänä puhaltavalta tuulelta. Varustehankintoja etenkin kylmälle pakkastalvelle tehtäessä on hyvä panostaa siihen, että tuulenpitävä, lämmin takki tai haalari peittää paitsi rintakehän ja selän, myös reisilihakset. Tässä artikkelissa esittelemäni tuplafleecet eivät peitä koiran etu- ja takapään suuria lihaksia. Tuplafleeet ovatkin omiaan tuulettomalle, tyynelle pikkupakkaselle nopeatahtiselle tai vapaana suoritettavaan ulkoiluun.
Palelevan koiran tunnistaa paitsi hytinästä ja tassujen nostelusta, myös lihasten jäykistelystä. Koiran etenemistavasta saattaa kadota ns. jousto ja rentous, kun se köyristää selkäänsä ja etenee kylmällä kelillä lyhyillä askelilla töpöttäen. Tämä voi aiheuttaa kivuliaitakin lihasjumeja, joten asiaan kannattaa suhtautua vakavuudella. Koiran, jolla on riittävän lämmin ja mukava olla voi tunnistaa esimerkiksi koiran rennosta ja levollisesta olemuksesta, jolloin se ei esimerkiksi piipitä rauhattomasti.
Vaatteita kevytrunkoisille koirille
Nämä, kuten kesän jälkeen käytössä olleet kevyemmätkin puserot on tilattu SOFA Dog Wearin verkkokaupasta. Meillä jo kolmatta talveaan kohti kulkevat tuplafleecet löytyvät tšekkiläisestä verkkokaupasta nimellä Hachico NS-Home (double layer fleece sports jacket).
Vaikka pyrin kulutustottumuksissani suosimaan kotimaista, täytyy myöntää, että mitä vinttikoirien vaatteisiin tulee, SOFA Dog Wearin rinnalle on vaikeaa löytää kotimaista kilpakumppania. Valikoimissa on nimenomaisesti juuri vinttikoirille ja vinttikoirien tyyppisen rakenteen omaaville koirille suunnattuja vaatteita. Näiden kevytrakenteisille koirille suunnattujen vaatteiden kaula-aukot eivät koskaan ole liian avoimia ja siten päästä sisäänsä tuulta, lunta tai räntää.
Mikä parasta, omille whippeturoksilleni sopivien kokojen (S3) lisäksi valikoimista löytyi myös eläkepäiviään viettelevälle seisojamix -narttu Sumullekin sopiva pusero (koossa M1). Nyt koko kylmänarka kolmikko on ikään kuin samaa sarjaa neonvärisissä puseroissaan, joiden ansiosta koirat on myös helppo erottaa maastosta.
Kiitos kaikille edellistä postausta kommentoineille, siihen reaktion jättäneille ja kaikille, jotka ovat myötäeläneet matkassani mukana vuosien, kuukausien tai yksittäisten postausten ajan.
En edellistä postausta kirjoittaessani tiennyt, tulisinko enää millään tasolla jatkamaan koirasomen parissa. En halunnut luoda siitä itselleni taakkaa tai paineita. Pikkuhiljaa Instagramin päivittäminen tuoreilla kuulumisilla ja kuvilla tuntui aina vaan mukavammalta ja oli ihanaa huomata, että Suomesta löytyy edelleen paljon kaltaisiani koirarakkaita ihmisiä – eikä empatia, myötätunto ja läsnäolo ole loppujen lopuksi kadonnut mihinkään.
Kirjoitin keskiviikkona Instagram -julkaisuuni niin pitkän kuvatekstin, että tunnukseni meni jumiin, enkä saanut postauksia enää ulos. Kuvatekstiksi arkinen pohdintani oli aivan liian pitkä, ja jäsenneltyäni ajatuksiani uudelleen muistioon huomasin, että kuvatekstin sijasta käsissäni on uusi blogipostaus koira-arkeen liittyen. Jos haluat jatkossa seurata matkaamme viikoittain, ota @puremattaparas -tunnukseni Instagramissa seurantaan. Lupaan jatkossa tuottaa kevyempiä kuvatekstejä ja suoltaa pidemmät pohdinnat aina tarvittaessa tänne blogin puolelle.
Ajatuksia arjesta koirien kanssa
Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, se ei olisi koirien lukumäärä, vaikka toisinaan pohdiskelen, riittääkö jokaiselle yksilölle aikaa ja vuorostaan toisinaan, voisiko paimenkoira tuoda hyvää vastapainoa tämän hetkisille, melko itsenäisille rotuvalinnoilleni.
Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, en muuttaisi asunnon tai pihan kokoa tai kotimme pohjaratkaisua, vaikka neliöitä on vähän, eikä talvivaatteiden säilytykselle meinaa löytyä hyvää ratkaisua.
En muuttaisi myöskään kotimme sijaintia, sillä asumme sopivasti Tampereen ja Helsingin välillä ja kaikki tarvitsemani palvelut ovat juuri sopivan matkan päässä.
Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, se ei olisi auto tai pankkitilin saldo, vaikka uudempi auto olisi tietenkin hienompi ja rahaakin tarvitsee (etenkin koiralauman kanssa) aina.
Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, muuttaisin kotimme lähistön ulkoilumaastot.
Laatuajasta pakkopullaksi
Vasta viimeisin vuosi – siis elämä viimeisimmän muuton jälkeen – on osoittanut, kuinka tärkeä paikka metsä on oman henkisen hyvinvointini kannalta ja kuinka helppoa riman alittaminen on, mitä tulee koirien liikunnan tarpeesta vastaamiseen.
Olen yllättäen joutunut myöntämään itselleni, kuinka ennen niin odotetuista iltalenkeistä – yhteisestä laatuajasta koirien kanssa – on tullut kuin varkain vain kurjaa pakkopullaa, joka täytyy suorittaa vain siksi, että on pakko. Siksi, että se kuuluu tämän elämäntavan luonteeseen, eikä siksi, että minä itse aktiivisesti haluaisin sitä puhtaasti omista lähtökohdistani.
Aina ennen arkiviikkoihin mahtui useita pitkiä, maadoittavia ja jopa voimauttavia metsäsamoiluja yhdessä (vanhan) laumani kanssa. Siinä, missä joku muu ehkä katsoo arki-iltaisin televisiota, meidän voimamme seuraavan päivän haasteisiin löytyi puhtaasti metsästä. Sen tuoksusta, äänimaailmasta, mutkittelevista poluista ja koko kokemuksesta, joka tuntui liimaavan minua ja laumaani yhä vahvemmin yhteen. Loputtomilta tuntuvissa kesäilloissa meistä hitsautui lauma, jonka osaset eivät olleet täydellisiä, mutta joka toimi yhdessä täydellisesti – toimiva lauma kun on aina osiensa summa, samalla tavalla kuin toimiva joukkue tai työtiimikin.
Koirien arkiliikutus oli runsasta ja kun sen ylläpito tuli myös omasta tarpeestani, se pysyi tasapainossa ja koirienkin oli helppo vain yksinkertaisesti voida hyvin. Me kaikki voimme hyvin, sillä metsässä kaikki tuli luonnostaan: minun, koirieni ja keskinäisen suhteemme hyvinvointi. Kuinka suuressa roolissa metsä onkaan ollut elämässäni.
Hälyinen ympäristö ei edesauta aistien rauhaa ja palautumista
En enää löydä arkilenkeistä samaa aistien rauhaa ja palauttavaa voimaa. Päinvastoin ne ovat nykyisin niin kuluttavia, että voin vältellä lenkille lähtöä viimeiseen saakka – ja siltikin suorittaa vain minimin. Lenkit eivät enää anna, ne ottavat. Siinä, missä ennen niillä oli yhteen nivova voima, tunnen, kuinka ne nyt enemmänkin repivät meitä toisistamme.
Asumme vilkkaasti liikennöidyn autotien varrella ja arkiset lenkit koostuvat pääasiassa erilaisista variaatioista jalkakäytäviä pitkin. Se on melkoinen kontrasti siihen, kuinka joskus ennen työpäivää päästin koirat irti jo parkkipaikalla ja annoin niiden kulkea sänkipellolle, jossa ne herättelivät kehonsa uuteen päivään kukin omalla tyylillään: juoksupyrähdyksin, multaa tonkien tai heinää syöden.
Nykyinen maisema on päinvastainen, enkä voi ihailla pellolta nousevaa usvaa vain lintujen laulua kuunnellen. Asvalttitie, ohikiitävät autot, pyöräilijät, tiellä juoksevat kissat, silmiään pyörittelevät ohikulkijat ja toiset koiranomistajat pitävät paitsi koirieni, myös minun aistini valppaina. Vaikka tiedostan, että varsinaista vaaraa ei ole, kehoni pysyy jännittyneenä ja mieleni valppaana, mikä voi hyvinkin liittyä hyvin introverttiin olemukseeni ja taipumukseeni nauttia yksinolosta. Ympäristön tapahtumia tarkkaileva mieli ja keho pysyy aamulenkistä alkaen virittyneenä, eikä tunne helpota alkavan työpäivän aikana, vaan vasta viimeiseltä iltalenkiltä myöhään päivän päätteeksi kotiutuessa.
Yhteisestä ajasta koirien kanssa iltaisin on tullut mieltä ja kehoa kuluttava rasite, eikä siihen vaikuta se, kuinka hyvin tai huonosti kolme koiraa työskentelevät yhdessä minulle tai toistensa kanssa. Olen työskennellyt paljon koirieni arkitaitojen eteen, mutta kaikkea koirilta ei voi vaatia, vaan joskus asioita täytyy ymmärtää katsoa koirien luontaisten ja alkukantaisten ominaisuuksien lähteiltä.
Ajatus ei tietenkään lohduta, kun olen vähällä menettää järkeni, kun tien pientareella istuu jokin lukuisista alueemme vapaana ulkoilevista kissoista ja sekunnin murto-osassa Olmista tulee kiihkeä vinttikoira, joka ponnistelee koko kehonsa voimalla saadakseen vieheenä, saaliina näkemänsä eläimen hampaisiinsa. Sillä on remmi kaulassaan ja minä olen sitä voimakkaampi, mutta viime kesänä vastaava tilanne rusakon kanssa päättyi siten, että Olmin nahkapannan metalliosa katkesi ja koko koira katosi sateiseen horisonttiin minun, Sumun ja Alpin jäädessä hölmistyneenä sadekuuroon odottamaan, jospa Olmi vielä palaisi. Ja lopultahan se palasi.
Arjen valintoja
Onneksi meillä on auto, joka kuljettaa, kun vaan keksin minne. Vinttikoirat Olmi ja Alpi eivät niinkään tunnu nauttivan pitkistä maadoittavista metsäkävelyistä, vaan niiden mieleen on enemmänkin viikkoihin mahdutetut hiekkakuopparallit, joissa niiden kehot valjastavat alkukantaisen voiman räjähtäväksi nopeudeksi vain muutamien minuuttien ajaksi – ja sitten sprintterit palaavat jalkoihini tyytyväisinä, kaikkensa antaneina.
Tästä syystä olenkin viimeisen vuoden aikana kartoittanut kaikki 20 kilometrin säteellä kodistamme sijaitsevat hiekkakuopat mahdollistaakseni tämän vapauden ja nopeuden toteuttamisen whippeteilleni. Onneksi meillä on auto, mutta koirien fyysisen hyvinvoinnin kautta henkiseen hyvinvointiin vaikuttamisen soisi tapahtuvan arjessa helpomminkin, vaikkapa pienenä osana iltalenkkiä, joka alkaisi muulla tavoin, kuin Fordin starttaamisena parkkipaikalta.
Nyt kun ymmärrän, miten suuressa roolissa hyvin valittu asuinpaikka ja miellyttävät ulkoilumaastot ovat koirallisen ja luonnonläheisen elämäntapani kannalta, ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä tietoisia valintoja arjen hyvinvoinnin tehostamiseksi.
Minulle ja lemmikeilleni voimaantuminen luonnon ääressä on ehdoton lähtökohta, jonka puolesta alkuun pääsemme varmasti näkemällä ilta-aikojen ulkoiluun vaivaa siirtymällä miellyttäviin maastoihin autolla. Pidemmän päälle ratkaisu ei kuitenkaan ole toimiva, enkä halua ottaa sitä osaksi arkeani silläkään verukkeella, että muuten nykyinen asuinpaikkamme tuntuu niin kodilta, kuin koti vaan voi tuntua. Tämän asian suhteen en ole valmis kompromisseihin.
Edessä on eittämättä muutto, sillä en ole tunnistaa itsestäni ihmistä, joka välttelee iltalenkille lähtöä tai pitää ulkoilua koirien kanssa arjen pakollisena pahana. Lenkkeily koirien kanssa on niin suuri osa elämää koiranomistajana, että jos se tuottaa enemmän päänvaivaa kuin iloa, suosittelen todella lämpimästi – omasta kokemuksestani – tekemään asialle jotain.
Yhä vaativamman ja hektisemmän työelämän vastapainona on ensiluokkaisen tärkeää pystyä vaalimaan omaa henkistä jaksamista ja pääomaa vapaa-ajalla. Siksi on mielestäni erityisen tärkeää rakentaa palikat siten, että elämä koiranomistajana on pääasiassa kivaa ja antaa enemmän, kuin ottaa. Arkilenkkeilyn soisi olevan vaivatonta, mukavaa ja lataavaa ja itsensä maadoittaminen metsässä on hyvä olla osa arki-iltoja, jos se on mielen ja sitä kautta kehon paras palautumiskeino. Loppujen lopuksi avaimet omaan hyvinvointiimme ovat omissa käsissämme.
Ihania ja lataavia hetkiä koirienne kanssa – kompromisseilla tai ilman!48
On toistaiseksi viimeisen Q&A -postauksen aika! Kysymyksiä tuli lopulta niin paljon, ettei kaikkia aiheita vielä tämänkään postauksen myötä ole ehditty käymään läpi.
Kolmeen artikkeliin tiivistyneet kysymykset ovat kuitenkin niitä, joiden aihepiireistä tuli kaikkein eniten tiedusteluja. Voit halutessasi lukea ensimmäisen osan tämän linkin takaa ja toisen osan tämän linkin takaa. Ehkäpä ennemmin tai myöhemmin innostun jatkamaan sarjaa, sillä omat kokemukseni whippeteistä selkeästi herättivät paljon uteliaisuutta!
Muistahan, että voit aina kaivautua Whippet-Harrastajat ry:n sivuille tai Facebookin Whippet Suomi -ryhmään etsimään lisätietoja rodusta.
Tällä kertaa pureudumme näöllä metsästävän koiran ulkoiluttamiseen. Haluan yhä korostaa, että vastauksissa ei esitellä absoluuttista totuutta tai rotuyhdistyksen virallista kantaa. Kyseessä on erään aivan tavallisen koiranomistajan näkökulmia ja ajatuksia aiheen tiimoilta.
Oletko opettanut vapaanaolon erikseen?
Kyllä! Olen opettanut hihnoitta ulkoilun kaikille koirilleni rodusta riippumatta. Harjoittelu on aloitettu heti pennun muutettua luokseni, eli koiran ollessa noin 8 viikkoa vanha.
Koen, että asian suhteen pääsee helpoimmalla, kun vapaana ulkoilun ja siihen liittyvät normit ottaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa osaksi päivittäistä arkea. Tällöin koira alkaa pitämään vapaana ulkoilua ja siihen liittyviä nyansseja, kuten luoksetuloa ja uudelleen kytkemistä arkisina asioina.
Olen ladannut aikoinaan Facebookkiin videon, josta voit katsoa, minkälaista tunnelmaa suosin koiria vapaana ulkoiluttaessani. Haluan, että koirat kulkevat lähelläni ja ovat kuulolla, vaikka ne saavatkin samalla touhuta omiaan, kuten videolla maastoa tutkiva pentu-Alpi osoittaa.
Olen tehnyt vapaanaoloharjoituksia sekä kahden kesken pennun kanssa, että myös osana lauman kanssa ulkoilua. Lauman kanssa ulkoillessa pienellä koiranpennulla on usein suurempi kynnys poistua porukasta. Toki poikkeus vahvistaa säännön kuten naapurin olohuoneeseen vilistänyt Alpi pentuna opetti. Onneksi myrtyneen naapurin suhtautuminen pentuun ei ollut koiraa kohtaan palkitseva, joten pienestä kömmähdyksestä huolimatta Alpi on tänä päivänä varsin luotettava vapaanaulkoilija.
Hallittujen arkiulkoilujen lisäksi whippetit pääsevät myös ns. rallaamaan, mikä tarkoittaa erikseen laakealle alueelle hakeutumista ja siellä koirien juoksuttamista. Usein tavalliset metsäolosuhteet eivät tarjoa tällaiselle rallailulle kovin hyviä mahdollisuuksia; näkyvyys eläinten ja muiden ulkoilijoiden suhteen ei ole kovinkaan optimaalinen. Hallitusti lähellä kulkeva koira on helpompi saattaa myös vieraiden koirakkojen ohi, toisin kuin metrien päässä hurvitteleva kiihtynyt villiäinen.
Lähteväkö whippetit kun näkevät jäniksen?
Olmin vastaus on ”kyllä!”, Alpin vastaus on ”jos huvittaa” ja Jennan vastaus on; ”asia ei ole niin mustavalkoinen.”
Olmi lähtee mieluusti jänisten perään, mutta pystyn vaikuttamaan siihen jonkin verran. Ensimmäiset 2 vuotta sen kanssa kävivät vaivatta ja pidin sitä varsin luotettavana vapaana ulkoilijana. Pikkuhiljaa se alkoi saamaan toistuvista viehe- ja ratatreeneistä yhä enemmän itsevarmuutta saaliin tavoittelun suhteen sen aina lopulta saavuttaessa tavoittelemansa saaliin.
Lopulta sen usko omiin kykyihinsä oli valtaisa. Vapaana ulkoillessaan se pääsi selkäni takana livahtamaan riistan perään ilman, että tuskin huomasin. Se uskoi saavuttavansa tavoittelemansa missä tahansa, joten sen kynnys omille reissuille lähtemiselle madaltui. Itse saaliin tavoittelu tuntui olevan sille itsessään niin palkitsevaa, ettei lopulta mikään mahti katkaissut sekunnin murto-osassa käynnistynyttä tahtotilaa. Ja niin paketti ikään kuin levähti käsiini riippumatta siitä, päätyikö koiran irtiotot metsässä sen eduksi vai eivät. Koira sai niin paljon mielihyvää pelkästä saaliin tavoittelusta, että sille kannattavinta oli lähteä jänismetsälle; oli lopputulemana viehetreeneistä tuttu tapporavistus tai ei.
Kun Olmilla oli takanaan muutamia (sille itselleen palkitsevia) kokemuksia tällaisista ei-toivotuista reissuista, tuli sen irtipitämisestä huomattavasti hankalampaa ja riskialttiimpaa.
Nykyisin se ei tarvitse näköärsykettä ollenkaan. Tuore, ilmavainulla nostettava haju riittää siihen, että se on valmis ampaisemaan omille teilleen. Jos huomaan sen aikeet silloin, kun se hakee hajun suuntaa, pystyn pysäyttämään ja kytkemään sen. Mutta jos se jo tietää mistä suunnasta haju tulee, en välttämättä pysty enää vaikuttamaan siihen ollenkaan. Silloin kutsuhuuto, kieltosana tai namipussin rapistelu kaikuvat kuuroille korville.
Ennen kahden vuoden ikää sain sen vielä täydestä vauhdista kääntymään takaisin, mutta viehetreenit ovat tehneet tehtävänsä. Olmilla on syvä palo ja usko siihen, että se pystyy lopulta tavoittamaan havittelemansa saaliin.
Sikäli minulla on kaksi täysin ääripäiden vinttikoiraa. Alpi ei lähde saaliin perään. Jos sen kohdalle osuu erityisen herkullinen tilanne (jossa Olmi toimii vielä yllykkeenä), se saattaa käydä ajamassa linnun tai riistan liikkeelle. Mutta Alpi ei näe tarpeelliseksi tavoitella niitä sen pidempään. Olmi sen sijaan saattaa viipyä reissuillaan huolestuttavan pitkään.
Molemmat koirat taitavat luoksetulon tilanteissa, joissa vietti ei vie.
Miten olet opettanut whippettisi tulemaan luokse esim. jos näkevät jäniksen?
Luoksetuloa voi olla turhanpäiväistä vaatia, jos tilanne koiran kanssa on sellainen, jollaisen olen kuvaillut edeltävässä kappaleessa yllä. Luoksetulokutsu voi olla viisaampaa jättää sellaisille hetkille, jolloin on kohtuullista vaatia koiralta sen täydellinen suorittaminen.
Vinttikoiran kanssa ulkoillessa tärkeintä tuntuu olevan riistaeläinten välttely ja koiran kytkeminen ennen, kuin se saa haju- tai näköärsykkeen riistasta. Muutaman vuoden kokemuksella olen oppinut, että aamu- ja iltahämärissä on todennäköisintä törmätä riistaan. Sen sijaan keskellä päivää näihin eläimiin törmääminen on epätodennäköisintä (joskin mahdollista). Whippettien aamu-unisuus koituukin tässä mielessä koiranomistajan onneksi. Jos whippetit saavat päättää, ne kaivautuvat yöuniltaan vällyjen välistä vasta lähempänä puolta päivää.
Jos whippet sattuu olemaan tyypiltään kuten Alpi, sen luoksetulon vahvistaminen haastavissa olosuhteissa käy kuten minkä tahansa muunkin koiran luoksetulon vahvistaminen; koira tarvitsee saatavilleen jotain sellaista, minkä se arvoittaa riistan (tai muun häiriön) yläpuolelle. Alpin tapauksessa esimerkiksi hihkuva ihminen, rapiseva muovipussi ja herkullinen loppupalkka voivat hyvinkin arvoittua korkeammalle, kuin vaivalloinen ja kaukana siintävä saaliseläin. Mutta kun kyseessä on Olmi, ja jänis ilmestyy näköpiiriin…
Niin peli on menetetty. Olmi tulee reissuiltaan sitten, kun ehtii. Kerroin jo yllä, ettei siihen voi vaikuttaa, jos se on ehtinyt lähtemään. Se menee tilaan, jossa se pystyy uhkarohkeasti juoksemaan vaikkapa autotien lävitse; koira tuskin välittäisi, vaikka sen pitäisi juosta elefanttilauman tai palavan talon läpi. Luulen, että vaikka jahdissa oleva vinttikoira päätyisi auton töytäisemäksi, se pyrkisi ensisijaisesti jatkamaan jahtiaan vaurioista huolimatta. Tämä kertoo aika paljon siitä, miten tämän tyyppiset koirat toimivat. Ja vastaa varmaan osaltaan kysymykseen siitä, miksi herkkupussin rapistelu ei auta. Sellaisessa tilassa koiralle ei ole muuta, kuin riista.
Onnekseni Olmi on kuitenkin osaltaan varsinainen mammanpoika. Heti kun se on saanut ”tehtävänsä suoritettua” se pyrkii palaamaan luokseni, eikä kiihkeästi etsi jotain uutta ja mielenkiintoista. Empiiriset tutkimukset osoittavat, että se on nenätyöskentelyssään niin lahjakas, että se haistaa paitsi piilottelevan riistan, myös sijaintini.
Se on lähtenyt omille reissuilleen vierailla paikkakunnilla, vieraissa metsissä. Ja vaikka olen sen poissa ollessa edennyt jopa kilometrejä tai mennyt odottamaan sitä sisälle rakennukseen, se on aina lopulta tavoittanut minut. Joskus on toki käynyt niinkin, että se on pysäytetty, eikä ole siksi päässyt takaisin luokseni.
Koen tämän perustuvan tehtyyn kasvatustyöhön ja juuri tämän yksilön optimaalisesti hyödynnettyihin luonteenpiirteisiin. Pystyn luottamaan siihen, että jos koira ei ole joutunut onnettomuuteen, se kyllä palaa takaisin. Siksi onkin erityisen ahdistavaa, jos koira on pidempään poissa. Pahin pelkoni on, että se päätyy auton alle, tippuu kaivoon tai joutuu muuten kiipeliin viettinsä johdattamana.
En usko, että mikään yksittäinen herkku- tai lelupalkka tuo yksin mukanaan sellaista mahtia, jolla vietikkään vinttikoiran voisi opettaa työskentelemään ihmisen eduksi myös tilanteissa, joissa sillä on mahdollisuus hakea valtavaa hyvänolontunnetta sen viettityöskentelyn kautta.
Se, että Olmi saattaa lähteä kesken lenkin tuntuu enemmän kuin harmilliselta; teen tietoisen riskin aina, kun irrotan siltä hihnan.
Olmi on nopeasti syttyvä, upean vietin omaava koira. En koe, että minun pitäisi torua sitä jostain, mitä kuitenkin edellytän siltä treeni- ja kisatilanteissa. Toki tällainen vietti rajoittaa ulkoilua siten, että useimmissa paikoissa koira on pidettävä kytkettynä. Tarkoituksenani kun ei ole saattaa koiraa vaaratilanteisiin tai häiriköidä metsäneläinten rauhaa.
Tällaiselle koiralle ihanteellisimpia vapaanaulkoilupaikkoja ovat oman kokemukseni mukaan hiekkamontut, joilta työkoneet ovat karkottaneet eläimet. Siellä vietikäskin koira voi keskittyä puhtaasti juoksemiseen – ei saaliin tavoitteluun – sekä koirakavereiden kanssa kommunikointiin ja leikkimiseen.
Ideaalimaailmassa Olmi osaisi hillitä itsensä metsässä tai pelloilla eteen osuvissa tilanteissa. Tulee kuitenkin ymmärtää, että kyseessä on yksilö, jonka syttymiseen riittää parhaassa tapauksessa jopa tuulen liikuttamat kuivat lehdet. Koira on samalla sekunnilla valmis jahtiin.
Olmi on paitsi vietikäs, myös nopeasti asioita toisiinsa ketjuttava taituri. Sen silmiin syttyy ratatreeneistä tuttu palo silloinkin, kun se taajamassa ulkoillessaan kuulee moottorivieheen ääntä muistuttavan moottorisahan äänen. Se kuikuilee uteliaana ympärilleen myös silloin, kun meidät ohittaa mönkijä, jollaisia treeni- ja kisatilanteissa usein liikkuu.
Onko whippet muita rotuja onnettomusalttiimpi?
On. Kun kevyt runko, jota pohjavilla ja paksu karvapeite ei ollenkaan suojaa (koska niitä ei ole), yhdistetään valtavaan kiihtymis- ja tilannenopeuteen koen, että riski onnettomuuksiin on selkeästi todennäköisempi, kuin muiden roturyhmien edustajilla. Lähtökohtaisesti kaikki muihin roturyhmiin kuuluvat koirat edustavat karvapeitteisiä ja pehmeäliikkeisempiä koiria.
Hurjista lähtökohdista huolimatta koen, että moni whippet tuntuu olevan tavattoman onnekas. Niiden kehot taipuvat aina toisinaan uskomattomiin suorituksiin ja yllättävän usein hurjiltakin näyttävistä tilanteista selvitään pelkällä säikähdyksellä.
