Kiitos kaikille edellistä postausta kommentoineille, siihen reaktion jättäneille ja kaikille, jotka ovat myötäeläneet matkassani mukana vuosien, kuukausien tai yksittäisten postausten ajan.

En edellistä postausta kirjoittaessani tiennyt, tulisinko enää millään tasolla jatkamaan koirasomen parissa. En halunnut luoda siitä itselleni taakkaa tai paineita. Pikkuhiljaa Instagramin päivittäminen tuoreilla kuulumisilla ja kuvilla tuntui aina vaan mukavammalta ja oli ihanaa huomata, että Suomesta löytyy edelleen paljon kaltaisiani koirarakkaita ihmisiä – eikä empatia, myötätunto ja läsnäolo ole loppujen lopuksi kadonnut mihinkään.

Kirjoitin keskiviikkona Instagram -julkaisuuni niin pitkän kuvatekstin, että tunnukseni meni jumiin, enkä saanut postauksia enää ulos. Kuvatekstiksi arkinen pohdintani oli aivan liian pitkä, ja jäsenneltyäni ajatuksiani uudelleen muistioon huomasin, että kuvatekstin sijasta käsissäni on uusi blogipostaus koira-arkeen liittyen. Jos haluat jatkossa seurata matkaamme viikoittain, ota @puremattaparas -tunnukseni Instagramissa seurantaan. Lupaan jatkossa tuottaa kevyempiä kuvatekstejä ja suoltaa pidemmät pohdinnat aina tarvittaessa tänne blogin puolelle.

Ajatuksia arjesta koirien kanssa

Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, se ei olisi koirien lukumäärä, vaikka toisinaan pohdiskelen, riittääkö jokaiselle yksilölle aikaa ja vuorostaan toisinaan, voisiko paimenkoira tuoda hyvää vastapainoa tämän hetkisille, melko itsenäisille rotuvalinnoilleni.

Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, en muuttaisi asunnon tai pihan kokoa tai kotimme pohjaratkaisua, vaikka neliöitä on vähän, eikä talvivaatteiden säilytykselle meinaa löytyä hyvää ratkaisua.

En muuttaisi myöskään kotimme sijaintia, sillä asumme sopivasti Tampereen ja Helsingin välillä ja kaikki tarvitsemani palvelut ovat juuri sopivan matkan päässä.

Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, se ei olisi auto tai pankkitilin saldo, vaikka uudempi auto olisi tietenkin hienompi ja rahaakin tarvitsee (etenkin koiralauman kanssa) aina.

Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, muuttaisin kotimme lähistön ulkoilumaastot.

Laatuajasta pakkopullaksi

Vasta viimeisin vuosi – siis elämä viimeisimmän muuton jälkeen – on osoittanut, kuinka tärkeä paikka metsä on oman henkisen hyvinvointini kannalta ja kuinka helppoa riman alittaminen on, mitä tulee koirien liikunnan tarpeesta vastaamiseen.

Olen yllättäen joutunut myöntämään itselleni, kuinka ennen niin odotetuista iltalenkeistä – yhteisestä laatuajasta koirien kanssa – on tullut kuin varkain vain kurjaa pakkopullaa, joka täytyy suorittaa vain siksi, että on pakko. Siksi, että se kuuluu tämän elämäntavan luonteeseen, eikä siksi, että minä itse aktiivisesti haluaisin sitä puhtaasti omista lähtökohdistani.

Aina ennen arkiviikkoihin mahtui useita pitkiä, maadoittavia ja jopa voimauttavia metsäsamoiluja yhdessä (vanhan) laumani kanssa. Siinä, missä joku muu ehkä katsoo arki-iltaisin televisiota, meidän voimamme seuraavan päivän haasteisiin löytyi puhtaasti metsästä. Sen tuoksusta, äänimaailmasta, mutkittelevista poluista ja koko kokemuksesta, joka tuntui liimaavan minua ja laumaani yhä vahvemmin yhteen. Loputtomilta tuntuvissa kesäilloissa meistä hitsautui lauma, jonka osaset eivät olleet täydellisiä, mutta joka toimi yhdessä täydellisesti – toimiva lauma kun on aina osiensa summa, samalla tavalla kuin toimiva joukkue tai työtiimikin.

Koirien arkiliikutus oli runsasta ja kun sen ylläpito tuli myös omasta tarpeestani, se pysyi tasapainossa ja koirienkin oli helppo vain yksinkertaisesti voida hyvin. Me kaikki voimme hyvin, sillä metsässä kaikki tuli luonnostaan: minun, koirieni ja keskinäisen suhteemme hyvinvointi. Kuinka suuressa roolissa metsä onkaan ollut elämässäni.

Hälyinen ympäristö ei edesauta aistien rauhaa ja palautumista

En enää löydä arkilenkeistä samaa aistien rauhaa ja palauttavaa voimaa. Päinvastoin ne ovat nykyisin niin kuluttavia, että voin vältellä lenkille lähtöä viimeiseen saakka – ja siltikin suorittaa vain minimin. Lenkit eivät enää anna, ne ottavat. Siinä, missä ennen niillä oli yhteen nivova voima, tunnen, kuinka ne nyt enemmänkin repivät meitä toisistamme.

Asumme vilkkaasti liikennöidyn autotien varrella ja arkiset lenkit koostuvat pääasiassa erilaisista variaatioista jalkakäytäviä pitkin. Se on melkoinen kontrasti siihen, kuinka joskus ennen työpäivää päästin koirat irti jo parkkipaikalla ja annoin niiden kulkea sänkipellolle, jossa ne herättelivät kehonsa uuteen päivään kukin omalla tyylillään: juoksupyrähdyksin, multaa tonkien tai heinää syöden.

Nykyinen maisema on päinvastainen, enkä voi ihailla pellolta nousevaa usvaa vain lintujen laulua kuunnellen. Asvalttitie, ohikiitävät autot, pyöräilijät, tiellä juoksevat kissat, silmiään pyörittelevät ohikulkijat ja toiset koiranomistajat pitävät paitsi koirieni, myös minun aistini valppaina. Vaikka tiedostan, että varsinaista vaaraa ei ole, kehoni pysyy jännittyneenä ja mieleni valppaana, mikä voi hyvinkin liittyä hyvin introverttiin olemukseeni ja taipumukseeni nauttia yksinolosta. Ympäristön tapahtumia tarkkaileva mieli ja keho pysyy aamulenkistä alkaen virittyneenä, eikä tunne helpota alkavan työpäivän aikana, vaan vasta viimeiseltä iltalenkiltä myöhään päivän päätteeksi kotiutuessa.

Yhteisestä ajasta koirien kanssa iltaisin on tullut mieltä ja kehoa kuluttava rasite, eikä siihen vaikuta se, kuinka hyvin tai huonosti kolme koiraa työskentelevät yhdessä minulle tai toistensa kanssa. Olen työskennellyt paljon koirieni arkitaitojen eteen, mutta kaikkea koirilta ei voi vaatia, vaan joskus asioita täytyy ymmärtää katsoa koirien luontaisten ja alkukantaisten ominaisuuksien lähteiltä.

Ajatus ei tietenkään lohduta, kun olen vähällä menettää järkeni, kun tien pientareella istuu jokin lukuisista alueemme vapaana ulkoilevista kissoista ja sekunnin murto-osassa Olmista tulee kiihkeä vinttikoira, joka ponnistelee koko kehonsa voimalla saadakseen vieheenä, saaliina näkemänsä eläimen hampaisiinsa. Sillä on remmi kaulassaan ja minä olen sitä voimakkaampi, mutta viime kesänä vastaava tilanne rusakon kanssa päättyi siten, että Olmin nahkapannan metalliosa katkesi ja koko koira katosi sateiseen horisonttiin minun, Sumun ja Alpin jäädessä hölmistyneenä sadekuuroon odottamaan, jospa Olmi vielä palaisi. Ja lopultahan se palasi.

Arjen valintoja

Onneksi meillä on auto, joka kuljettaa, kun vaan keksin minne. Vinttikoirat Olmi ja Alpi eivät niinkään tunnu nauttivan pitkistä maadoittavista metsäkävelyistä, vaan niiden mieleen on enemmänkin viikkoihin mahdutetut hiekkakuopparallit, joissa niiden kehot valjastavat alkukantaisen voiman räjähtäväksi nopeudeksi vain muutamien minuuttien ajaksi – ja sitten sprintterit palaavat jalkoihini tyytyväisinä, kaikkensa antaneina.

Tästä syystä olenkin viimeisen vuoden aikana kartoittanut kaikki 20 kilometrin säteellä kodistamme sijaitsevat hiekkakuopat mahdollistaakseni tämän vapauden ja nopeuden toteuttamisen whippeteilleni. Onneksi meillä on auto, mutta koirien fyysisen hyvinvoinnin kautta henkiseen hyvinvointiin vaikuttamisen soisi tapahtuvan arjessa helpomminkin, vaikkapa pienenä osana iltalenkkiä, joka alkaisi muulla tavoin, kuin Fordin starttaamisena parkkipaikalta.

Nyt kun ymmärrän, miten suuressa roolissa hyvin valittu asuinpaikka ja miellyttävät ulkoilumaastot ovat koirallisen ja luonnonläheisen elämäntapani kannalta, ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä tietoisia valintoja arjen hyvinvoinnin tehostamiseksi.

Minulle ja lemmikeilleni voimaantuminen luonnon ääressä on ehdoton lähtökohta, jonka puolesta alkuun pääsemme varmasti näkemällä ilta-aikojen ulkoiluun vaivaa siirtymällä miellyttäviin maastoihin autolla. Pidemmän päälle ratkaisu ei kuitenkaan ole toimiva, enkä halua ottaa sitä osaksi arkeani silläkään verukkeella, että muuten nykyinen asuinpaikkamme tuntuu niin kodilta, kuin koti vaan voi tuntua. Tämän asian suhteen en ole valmis kompromisseihin.

Edessä on eittämättä muutto, sillä en ole tunnistaa itsestäni ihmistä, joka välttelee iltalenkille lähtöä tai pitää ulkoilua koirien kanssa arjen pakollisena pahana. Lenkkeily koirien kanssa on niin suuri osa elämää koiranomistajana, että jos se tuottaa enemmän päänvaivaa kuin iloa, suosittelen todella lämpimästi – omasta kokemuksestani – tekemään asialle jotain.

Yhä vaativamman ja hektisemmän työelämän vastapainona on ensiluokkaisen tärkeää pystyä vaalimaan omaa henkistä jaksamista ja pääomaa vapaa-ajalla. Siksi on mielestäni erityisen tärkeää rakentaa palikat siten, että elämä koiranomistajana on pääasiassa kivaa ja antaa enemmän, kuin ottaa. Arkilenkkeilyn soisi olevan vaivatonta, mukavaa ja lataavaa ja itsensä maadoittaminen metsässä on hyvä olla osa arki-iltoja, jos se on mielen ja sitä kautta kehon paras palautumiskeino. Loppujen lopuksi avaimet omaan hyvinvointiimme ovat omissa käsissämme.

Ihania ja lataavia hetkiä koirienne kanssa – kompromisseilla tai ilman!53