Kuoleman jälkeen

10052012_220_960px

Remun kuolema oli meille kaikille paljon kovempi pala kuin koskaan osasinkaan odottaa. En oikeastaan Remun eläessä edes käsittänyt, miten tärkeässä roolissa sen rauhallinen ja määrätietoinen olemus oli laumamme toimivuuden kannalta.

Oikeastaan olin ehkä jopa ajatellut, että Elna ja Into eivät olleet edes huomanneet laumaamme kesäkuussa 2011 liittynyttä hiljaista partasuuta. Kun Remu muutti meille, Into oli 3-vuotias pröystäilevä ja tahditon nuori, jolla ei ollut mitään käsitystä maailmasta ja joka kulki kaikkialle rinta rottingilla ja häntä kohti taivaita.

Suoraan sanoen minua arvelutti esitellä entuudestaan tuntemattomalle, tulisieluiselle terrierille (jonka eleitä oli mahdoton tulkita, sillä sen häntä sojotti aina suoraan ylös ja sen naama oli karvan peitossa) nuorta kukkoilevaa tolleriurostani – mutta kun koirat viimein esiteltiin toisilleen, leukani oli lokahtaa sijoiltaan.

Into käyttäytyi aivan kuten odotinkin kolmevuotiaan uroksen käyttäytyvän. Se oli hermoileva, epävarma ja samalla sen pienimmätkin eleet olivat äärimmäisen röyhkeitä ja provosoivia.

Mutta se, miten eleettömästi Remu ohitti kaiken sen provosoinnin ja nosti itsensä koko tilanteen yläpuolelle, sai minut hämmentymään. Minulla nimittäin oli sellainen käsitys, että jopa provosoimattomat terrierit ovat valmiita käymään toisten koirien kurkkuihin kiinni hetkenä minä hyvänsä. Remu puolestaan onnistui hoitamaan tilanteen itsevarmuutensa ja iän tuoman arvokkuutensa ansiosta niin hyvin, että mieleni teki nostaa sen silmien päällä olevaa tukkaa ja varmistaa, että se oli huomannut tollerin olemassaolon. Voit lukea lisää koirien toisiinsa tutustuttamisesta tämän linkin takaa.

Remu siis sukelsi laumaamme kuin kala maljaan, ja nyt näen sen, mitä en vielä silloin huomannut. Sen hiljainen viisaus, kärsivällinen olemus ja arvokkuus olivat juuri niitä ominaisuuksia, jotka tasapainottivat kolme vuotiaan nuoren uroksen ja kaksi vuotiaan nuoren nartun elämää.

30-31052011_008_960px

Kesän 2014 aikana huomasin, että Elnasta on kasvamassa määrätietoinen ja napakka johtajanarttu. Se ei enää vastannut kaikkiin eteen tulleisiin tilanteisiin leikkimielisesti hömpötellen, vaan pentumaisuus katosi siitä hiljalleen ja se alkoi ottamaan ohjia omiin käsiinsä. Se ei epäröinyt huomauttaa kesällä luonamme hoidossa ollutta suursnautseriurosta huonosta käytöksestä, ja minusta alkoi tuntumaan siltä, että sen päässä voisi olla muutakin kuin kaksi kolisevaa kiveä.

Olin odottanut sen aikuistumista pitkään, sillä jo pikkupentuna se oli johdattanut koko muun pentueen seikkailuihin rappusten alapäässä poikittain esteenä olleen pyykkitelineen läpi kohti yläkertaa. Se oli aina ensimmäisenä pahan teossa ja niinpä sen kasvattaja huokaisikin helpotuksesta, kun hain sen kotiin. Myöhemmin samalla viikolla kauhistelin raunioradalla, kuinka irti päästämäni pikkupentu katosi jonnekin kiviluolan syövereihin, eikä ollut lainkaan kiinnostunut pysyttelemään ihmisten läheisyydessä – vaikka kaikki yrittivät houkutella sitä luokseen herkkuja tarjoten ja iloisesti hihkuen. Oletteko te kuulleet koiranpennusta, joka ei oitis vastaa iloiseen puheeseen ja herkkuihin juoksemalla luokse?

Elnalla oli sen omat suunnitelmat. Se oli päättänyt lähteä seikkailulle säkkipimeään ja kylmään kivitunneliin, ja niin se myös teki. Olin helpottunut, kun se viimein tuli ulos kivikkojen seasta, mutta pikkuinen Elna oli lähinnä näreissään huomatessaan, että se oli päätynyt takaisin luokseni. Sen itsenäisyys oli haastavaa sen ollessa nuori, mutta ajan myötä suhteemme vahvistui ja pikku hiljaa – vuosien saatossa – aloimme pelaamaan samaan pussiin.

04062012_005_960px

Kun Remu sairastui, Elna alkoi enemmän tai vähemmän hienovaraisesti ilmaisemaan, että se tulisi välittömästi ottamaan Remun paikan laumassamme. Toisinaan jopa suutuin sille, miten räikeästi se vahvisti omaa asemaansa tallomalla Remun jalkoihinsa ja kävelemällä nukkuvan koiran yli kirjaimellisesti.

Ei Remu sille koskaan suuttunut tai ärähtänyt, vaikka jäikin joskus jalkoihin. Se oli älykäs, ja taitava liikkeissään. Toisinaan se käveli ruokailevan Elnan kupille ja ryhtyi itse syömään Elnan ruokia. Se teki sen ilmekkään värähtämättä, kuin kuppi olisi alkujaankin kuulunut sille. Häntä pystyssä se söi Elnan ruokia tämän nenän edessä, mutta Elnalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin peruuttaa omalta kupiltaan tyytymättömästi muristen. Remun ei tarvinnut edes murista. Se valtasi ruokakupin ryhdikkäänä ja itsevarmana, aivan kuten se teki kaiken mihin ryhtyi.

Toisinaan Elna yritti puolustaa ruokaansa, jatkoi hotkimista entistä kovempaa ja Remun lähestyessä irvisti – mutta otsahapsuista tai itsevarmuudesta johtuen, Remu ei sellaista noteerannut. Se pystyi ottamaan Elnan ruokakupin haltuunsa koska tahansa ja siten osoittamaan, että vaikka se ei ehkä enää ollut fyysisesti voimissaan, se oli edelleen älykäs ja lujahermoinen koira, joka tunsi arvonsa.

Kun Remu sitten kuoli, meidän pienen karvaisen perheemme maailma meni sekaisin. Into ja Elna eivät enää syöneet. Ne pyörivät lattialle laskettujen ruokakuppiensa ympärillä levottomina, ja vilkuilivat Remun omaa ruokailunurkkausta. Ruoka ei maittanut millään, ja Elnan yksinolo-ongelmat räjähtivät käsiin.

Haluan vielä teroittaa, että Into ja Elna ovat aina olleet varsin hyvin käyttäytyviä koiria. Minua ei ikinä ole hirvittänyt jättää niitä yksin, yksin kotiimme tai yksin vieraaseen paikkaan. Ne eivät pureskele tavaroita ikävystyessään, eivätkä hauku ja huuda ihmisten ollessa poissa.

Mutta Remun kuoleman myötä ajat muuttuivat. Eikä se oikeastaan ole ihme, kun miettii, millainen persoona se oli. Kirjoitin tammikuun alussa, Remun vielä eläessä, mutta sairauden jyllätessä, Elnan tekemistä tuhoista. Vähän verhoa, vähän kynttelikköä ja paljon erilaisten muovipintojen räjäyttelyä. No ei se siihen jäänyt.

Nyt eletään helmikuun alkua. Minulla hädin tuskin on enää rullaverhoja. Kun ajan autoni taloyhtiön parkkipaikalle, meidän kotoamme alkaa kantautumaan parkkipaikalle saakka mölinää: ulvontaa, kiljahduksia, huutoa, haukkumista. Kerran tulin kotiin samaan aikaan, kun naapurin setä teki koiransa kanssa lumitöitä parkkipaikalla ja samaan aikaan meidän huoneiston ikkunassa räyhäsi kuuluvaan ääneen kaksi ihan bimboa koiraa.

Tiesin, että lauma tulisi reagoimaan yhden puuttuessa kokonaan. Muistan, kuinka aikoinaan tulin murtuneena kotiin ilman Nikiä ja samaan aikaan Romppu ja Into ottivat verisesti yhteen.

Vaan se oli odottamatonta, minkälaisen mittakaavan arjen ongelmat saisivat Remun kuoltua. Etenkin siksi, että Elna on vahvistunut ja vahvistanut asemaansa laumassa koko kesän, syksyn ja talven ajan. Oletin, että se olisi nyt riittävän vahva ja itsenäinen.

Anulla oli selkeä mielipide. Johtaja on nyt poissa, eivätkä koirat enää tiedä miten toimia. Oireethan alkoivat samaan aikaan, kun Remun tila huononi. Ja sitä paitsi koirat tietävät aina hieman enemmän, kuin me ihmiset. Minua epäilyttää, mutta minulla ei ole parempaakaan selitystä. Ja vaikka Remu olikin ollut Inton ja Elnan elämässä vain vajaan neljän vuoden ajan, se on koiran elämässä pitkä aika ja yli puolet kummankin elämästä.

Ja vaikka viimeksi kirjoitin siitä, miten taitava Remu oli toteuttamaan lojumistaan, alan nyt todella ymmärtämään, miten tärkeää roolia se näytteli lojuessaan kaikkialla. Vaikka se minun silmääni vaikutti ehkä joskus kiveltä, se oli koirilleni tuki ja turva, järkähtämätön kallio.

04062012_026_960px

3

Yksi on joukosta poissa

Elämä on arvaamatonta. Se tuo eteen yllätyksiä niin hyvässä kuin pahassa.

Aloitetun cushing -lääkityksen myötä Remun vointi koheni huomattavasti ja ehdimme iloitsemaan eloisan ystävämme uudistuneesta olemuksesta. Touhukas pikku terrieri oli kuin eri koira, johon oli ilo tutustua.

Tammikuun kolmas päivä pohdin blogissani, että jos Remun tilanne on jo parin viikon lääkityksen jälkeen näin hyvä, kuinka hyvä se voi olla muutaman kuukauden kuluttua.

Sitten kului kymmenen päivää ja Remua ei enää ollut.

*   *   *

Kaikki tuntui olevan hyvin loppuun saakka. Kiristyneen pakkasen myötä Remu oli alkanut taas palelemaan ja piti villapaitaa myös sisätiloissa. Ajattelin, että se on ihan normaalia koiralta, jolla on ennen ollut paksu ja tiheä turkki, mutta jonka selässä on nyt vain muutama hassu haiven. En kiinnittänyt asiaan huomiota.

Olin yskinyt koko maanantain ja tiistain välisen yön ja yritin nukkua sohvalla istuma-asennossa. Aamulla ilmoitin työpaikalle, että käytän liukuvaa työaikaani tänään tulemalla töihin vasta keskipäivällä, että ehdin nukkumaan aamulla muutaman tunnin univelkoja.

Lojuin vielä sohvalla, kun huomasimme, että kaikki ei ole hyvin. Remu hengitti epänormaalisti ja kun kokeilin sen rintaa huomasin, että sen sydän lyö tuhatta ja sataa, vaikka koira vaikutti olevan jopa jonkinlaisessa horroksessa.

Se nökötti paikoillaan, eikä juurikaan reagoinut puheeseen. Se oli liian väsynyt nousemaan ylös, ja kun tarjosimme sille aamulääkkeen kuivanappuloiden kera, se söi vaivoin vain kasan päällimmäisenä olevan pillerin ja jätti nappulat syömättä.

Kyyneleet kohosivat silmiimme. Eläinlääkäri ei vastannut puhelimeen. Käärimme koiran vilttiin ja ajoimme lähimmälle eläinklinikalle, joka oli sama klinikka jossa Remua oli aina hoidettukin. Remun oma lääkäri oli lomalla, mutta paikalla oli tuttua henkilökuntaa, joka tunsi Remun tarinan ja otti meidät heti sisään.

Koko koira oli lohduton näky. Eläinlääkäri tarkasteli koiran ikeniä, jotka paljastivat, että koiran tila on huono ja mittasi koiran lämmön. Remulla oli huomattavasti kuumetta.

Tiesimme sen, minkä tajusimme jo kotona, kun murtunein äänin yritimme saada Remuun sitä tuttua vipinää, josta ei yllättäen ollut jälkeäkään. Oli aika hyvästellä ystävä.

*   *   *

Remu oli sillä tavalla erikoinen persoona, että vaikka se oli arjessa varsin huomaamaton kaveri, ei sitä kuitenkaan voinut olla huomaamatta.

Siinä missä Elnan bravuuri on kovaa juokseminen, tasajalkaloikat ja koko hammasrivistöllä hymyileminen, Remun bravuuri oli sen pettämättömät hermot ja etenkin vanhuuden ja sairastelun myötä lisääntynyt lojuminen.

Remulla oli asunnossamme muutama suosikkipaikka, joissa se erityisesti tykkäsi lojua ja siitä onkin jäänyt pienet tummat jäljet seiniin sen parhaimpiin lojumiskohtiin.

Yksin kotona ollessaan Remu lojui eteisessä hihnalaatikon vieressä tai peilin alla.

Aamupalan aikaan se lojui kiusallisesti aina sen kaapin oven edessä, josta tarkoituksenani oli ottaa teetä, vitamiineja ja puurohiutaleita ja öisin se lojui minun puolellani sänkyä lattialla, mistä usein valitin kepolle koiran vahvan ominaishajun ja usein toistuvien ilmavaivojen takia.

Se toteutti lojumistaan niin nerokkaasti, että toisinaan sitä ei edes huomannut ja toisinaan se oli vain jatkuvasti tiellä tai muuten vaan häiriöksi.

Mutta nyt kun se ei enää loju, huomaan, miten paljosta jäämme paitsi. Esimerkiksi blogiin kirjoittaminen ilman jalkojen juuressa lojuvaa koiraa on harvinaisen yksinäistä. Nyt, kun en voi työntää varpaitani lämpimän koiran vatsan alle huomaan myös, miten kylmä täällä on ilman Remua.

1