Irtokissat kuumentavat tunteita

Koin menneellä viikolla kurjan kohtaamisen ns. irtokissan, eli vapaana tiheästi asutussa taajamassa kulkevan lemmikkikissan kanssa.

Olin tilanteessa, jossa kuljin illan viimeistä lenkkiä kolmen koirani kanssa. Lenkeissä on oma rutiininsa ja tämäkin eteni verkkaisissa tunnelmissa samalla, kun itse haaveilin päivän päätteeksi lähinnä sänkyyn kaatumisesta. Kun kotitie on tuttu, ja siinä on hyvä näkyvyys pitkälle eteenpäin, en aina huomaa puristaa koirieni remmejä rystyset valkoisina. Vaan olisi kannattanut – omistanhan saalistavia ja osaltaan hyvinkin alkukantaisia koiria.

Rento kulku hämärtyvässä elokuun illassa sai käänteen silmänräpäyksessä. Tutun kävelytien reunamilta ponkaisi kissa, johon koirani reagoivat ennen kuin ehdin edes ymmärtämään, mitä tapahtuu.

Tempauduin sekunnin murto-osassa 60 kiloisen koiralauman perässä puskiin. Vasta, kun pääsin itsekin kartalle siitä, mitä tapahtuu, tartuin niin sanottuun “hätä-seis” -kytkimeen. Se on käytännössä käskysana, joka salpaa niin koirien kuin lähimaiden naapureidenkin veren ja hengityksen — ja ennen kaikkea pysäyttää kaiken toiminnan.

Sain koirat pysäytettyä kissan painellessa tiehensä. Kylän ylle painui hiljaisuus, vaikka tiesin, ettei vinttikoiran ajo- tai tappoulinalla säestetty välikohtaus mennyt ohi ainoaltakaan pihoissaan puuhastelevalta kylän asukkaalta. Sydämeni hakkasi säikähdyksestä ja ranteeni ja harteeni valittivat nopean äkkirykäyksen aiheuttamasta repäisevästä liikkeestä. Vitutti.

Haluan heti alkuun mainita, että pidän kaikista eläimistä. Tämänkään osalta tuskastuneet tunteeni eivät liity varsinaisesti itse kissoihin, vaan tunteita kuumentavat nimenomaan näiden kissojen omistajat. Vastuuttomia kissanomistajia ei tunnu kiinnostavan niin ikään oman lemmikin terveys ja turvallisuus sen enempää, kuin kanssaihmisten hyvinvointi.

Kerroin kokemuksesta sosiaalisessa mediassa ja sain tuskani tuntevia viestejä saman kokeneilta koiranomistajilta. Syntyi keskustelu, joka täytti harmitukseni ääriviivat yhä synkemmillä, surullisilla sävyillä. Samassa ymmärsin, miten valtavasta ja harmillisesta ongelmasta onkaan kyse.

“Täytyy myöntää, että itse päästän koiran hihnasta irti, jos mahdollista, kun iso koira syöksyy kissan perään. Siinä menee äkkiä olkapää sijoiltaan, viimeksi murtui sormi… Sääliksi käy kissoja, mieluiten ne varmaan jonkun sohvan nurkassa kehräisivät, kuin juoksisivat ulkona koirien ja autojen armoilla.”

Vertaistukena sinulle

En tässä artikkelissa ota kantaa siihen, mitä vapaasti ulkoileva kissa merkitsee haitallisena vieraslajina Suomen luonnon monimuotoisuudelle. En myöskään pui sitä, minkälaiseen vaaraan kissan omistaja lemmikkinsä asettaa antamalla kissansa kulkea vapaasti.

Puran tässä artikkelissa aiheen nostattamaa harmitusta puhtaasti minun ja minuun yhteyttä ottaneiden koiranomistajien näkövinkkelistä. Tämä artikkeli toimikoon vertaistukena sinulle, joka palaat rentouttavaksi tarkoitetulta lenkiltä kotiisi kädet täristen, sydän hakaten tai kehosi täynnä harmitusta. Et ole yksin!

Voit halutessasi jakaa myös oman kokemuksesi artikkelin kommenttikentässä.

Yhteinen murheenkryyni

Minullakin on lemmikkieläimiä taajamassa. Olen sitoutunut koirieni terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitoon, mutta en tee sitä koskaan kanssaihmisten kustannuksella. Oleellista siinä, että minulla on neljä koiraa on, että ne ovat minulla. Se tarkoittaa, ettei naapureiden tai muiden kanssaihmisten tarvitse kantaa niistä, niiden aiheuttamasta melusta, liasta tai muista haitoista huolta. Minä huolehdin oman tonttini koirien osalta, enkä edellytä kanssaihmisiltä erityisvaatimuksia omista, itsekkäistä syistäni tai mielihalujeni vuoksi.

Sen pitäisi olla perusedellytys. Itsekkäistä syistä hankittujen lemmikkieläinten ei pitäisi aiheuttaa harmia kanssaihmisille. Ja juuri siksi teen joka päivä kaikkeni, jotta kaikilla meillä olisi mukavaa: minulla, lemmikkieläimilläni ja kokonaisella kyläyhteisöllä.

Hion ja viimeistelen koirieni käytöstä erilaisin harjoituksin, kerään koirieni jätökset ja pidän ympäristön siistinä toisinaan myös vieraiden koirien jätöksistä. Pidän huolen siitä, etteivät koirani juokse hallitsemattomasti ihmisten jaloissa tai pelottele niitä, jotka eivät koirista pidä tai pelkäävät niitä. Teen tämän kaiken paitsi itseni, mutta myös ympäristöni hyvinvoinnin vuoksi.

Koska yksikään kyläyhteisömme jäsenistä ei ole sitoutunut minun koiriini tai valitsemaani elämäntyyliin, tuntuu hullunkuriselta, että vastuuttomat kissanomistajat kääntävät asetelman ylösalaisin. Henkilökohtaisesta elämänvalinnasta tunkeutuu jokaisen kyläläisen murheenkryyni – tahdoit tai et.

Koska suloinen karvapallo ei ole syyllinen omistajansa lyhytnäköisyyteen, meille muille jää vain yksi vaihtoehto. Meidän on mukauduttava irtokissan tai -kissojen läsnäoloon ja jaksettava loputtomasti yllättäviä tilanteita niin omassa pihassa, kuin lenkkopoluilla ja auton ratissakin.

Koska mä voin

Koska kissojen irti pitäminen valvomatta taajama-alueella on laitonta, toisinaan mieleni tekisi pelata samaa peliä. Voisin asettua samalle lähtöviivalle, mutta järkeni osaa erotella tunteeni sen osalta, mikä kohdistuu viattomaan eläimeen ja mikä puolestaan sen omistajaan.

Silti pystyn pahimman kiukun iskiessä leikittelemään ajatuksella siitä, että pitäisin tasavertaisuuden nimissä vinttikoiriani irti taajamassa – sillä samalla ”koska mä voin” -kortilla.

Voisin eläinten hyvinvoinnista kissanomistajien lailla, piittaamatta havaita, kuinka irtokissaongelma katoaisi taitavasti saalistavan, nopean koiran toimesta. Koska – jos toimisin samassa asetelmassa välinpitämättömien kissanomistajien tavoin – se ei olisi minun ongelmani, mitä ympäristön eläimille tapahtuu, kun ne kohtaavat lemmikkini.

Irtokissoja siellä, irtokissoja täällä

Kun olin kertonut vereni kihisemään saaneesta tapahtumasta sosiaalisessa mediassa, sain valtavan viestiryöpyn. En ollut kokemukseni kanssa yksin.

Ja kuinka olisinkaan voinut olla, sillä omassakin elämässäni tätä edeltävä irtokissakohtaaminen oli tapahtunut vain viikkoa aiemmin. Vietin tuolloin viikonloppua kauttaaltaan toisessa sijainnissa perheeseemme kuuluvien neljän koiran, mutta myös tuolloin vastuullani olleen, noin 30 kiloisen hoitokoiran kanssa. Pystyn ulkoilemaan tuon, elopainoltaan miltei 100-kiloisen ryhmän kanssa yksin, sillä olen tehnyt – ja teen edelleen – valtavasti hommia sen mahdollistamiseksi.

Minulla ja koko mukanani lenkillä kulkevalla koiraporukalla oli hyvä fiilis. Olimme palaamassa hoitokoiran kotitalolle hieman vajaaksi jääneen 10 kilometrin iltalenkin jälkeen. Tuollaisen lenkin jälkeen on mukava palata lämpimälle talolle illan hämärtyessä. Hymy oli herkässä ja rennon raukeat koirat kulkivat vierelläni lenkin viimeisiä metrejä fiilistellen.

Tuttuun sijaintiin oli vain parikymmentä metriä, kun huomasin talon pihaportilla istuvan irtokissan. Tunsin tuskanhien nousevan saman tien. Kissa tuijotti minua kuin haastaakseen. Se oli kuin juuri ajokorttinsa saanut teini, joka vilkuili sivuilleen autoaan liikennevaloissa kaasutellen.

Tiesin, että pystyn pitämään koirat hallinnassani tiukankin paikan tullen. Tilanteiden ennakointi luo ison porukan kanssa hyvät raamit, mutta en halunnut jäädä selvittelemään, mitä kissa aikoo, tuntiessani sen pistävän tuijotuksen sisuskaluissani saakka.

Kiihkeän vinttikoiran omistajana kaikki vaihtoehdot tuollaisessa tilanteessa ovat ihan yhtä huonoja. Olmi on koira, joka on lähtenyt tilaisuuden saatuaan taistelemaan supikoirien kanssa, joten sille kissojen isottelu on samantekevää.

Se, että kissa päättäisikin vain juosta karkuun on minun kannaltani vain toinen huono vaihtoehto. Sellainen sytyttää ajamaan jalostetun koiran syvimmät käyttäytymismallit eloon niin, että se tekee mitä tahansa päästäkseen toteuttamaan itseään. En voi syyttää sitä siitä: kaikki sen jalostuksessa on jo kymmenien vuosien ajan tähdännyt siihen. Toimintamalli on syvässä.

Kun saalis lähtee Olmin nenän edestä niin, että hihna estää sitä toteuttamasta syvintään, koira turhautuu ja säestää turhaumaansa kiihkeällä ulinalla. Ääni särkee miltei koko kehoa etenkin, kun siihen yhdistyy koiran tempoilu sitä aloillaan pitelevää remmiä vasten. Melkoinen show – etenkin, jos muutama mukana kulkeva koira innostuu lähtemään mukaan mekkalaan.

Surkeat vaihtoehdot punnittuani päädyin kääntymään takaisin tulosuuntaan koirien kanssa. Heitimme pienen lisälenkin toivoen, että järkälemäisesti aloillaan nököttävä katti olisi kadonnut portin pielestä takaisin tullessamme.

Irtokissojen aiheuttamista vaaratilanteista puhutaan liian vähän

Kun otin asian puheeksi Instagramissa 24 -tunnin ajan näkyvillä olevissa stooreissa en voinut välttyä vastaavilta tarinoilta. Esille nousivat myös liikenteen seassa toikkaroivat kissat, jotka aiheuttavat yhtälailla myös autoteillä yllättäviä ja ikäviäkin tilanteita.

“Meinasin kerran ajaa kissaemon ja koko poikueen päälle. Pennut oli tosi pieniä, vielä kaukana luovutusiästä, mutta jo nopeita liikkeissään. Oli ilta, pimeä ja taivaalta satoi räntää. Tiellä oli 80 km/h nopeusrajoitus, ajoin itse noin 70 km/h olosuhteiden vuoksi. Yhtäkkiä kokonainen kissaperhe oli ajotiellä edessä mutkan jälkeen. Aivot pakottivat tekemään äkkijarrutuksen, vaikka tiesin ja tiedän, että olisi varmaan pitänyt olla niin tekemättä – asetin itseni ihan hirveän suureen vaaraan. Ehdin kuitenkin saada auton pysähtymään juuri ennen paikalleen jähmettyneitä kissoja. Loppu hyvin, sillä kertaa. Mistä minä tiedän, ehkä jo seuraavana iltana joku ajoi niiden päälle – tai itsensä ojaan.”

Kaikista esille nousseista kokemuksista paistoi läpi ennen kaikkea vapaana itsekseen ulkoilevan kissan omistajan lyhytnäköisyys ja välinpitämättömyys. Osa pienpetojen pyyntiin tarkoitettujen koirien omistajista mainitsi, etteivät kissoja omistavat naapurit tunne senkään vertaa empatiaa omia kissojaan kohtaan, että pitäisi lemmikkiään sisätiloissa, kun viereisellä tontilla omalla pihallaan ulkoilee koiria, jotka työskentelevät rohkeasti ja sisukkaasti jopa supikoira tai mäyrä vastassaan. Asiallisista huomautuksista huolimatta kissat liikkuvat koiranomistajien aidatuilla pihoilla henkensä kaupalla. Aina vaarassa ei ole yksinomaan kissan terveys ja henki: huolissaan saa olla muutenkin, kuten seuraava tarina osoittaa.

“Asutaan noin kilometrin, parin päässä keskustasta ja meidän alueella on muutamiakin irtokissoja. Viime kesänä oli tilanne, jossa kissa tuli minua ja alle puolen vuoden ikäistä koiranpentuani lenkillä vastaan sähisten. Tilanne oli hurja. Minulla oli sandaalit ja shortsit, mutta valmistauduin puolustamaan koiraani. Onneksi paikalle osuikin ohi kiitävä pyöräilijä, joka katkaisi tilanteen ja kissa paineli tiehensä. Sama kissa hengailee meidän pihassa ilta hämärillä, enkä voi koskaan tietää koiran kanssa lenkille lähtiessä, käynnistyykö uusi tilanne jo heti kotiovelta ulkoilemaan lähdettäessä.”

Olo alkaa käymään epätoivoiseksi

Pelon ja epätoivon lisäksi valtoimenaan kulkevat kissat aiheuttavat paitsi päänmenoa, myös ylimääräisiä kustannuksia.

“Meidän naapurustossa asuu kissa, joka ei todellakaan väistä koiria – ihmisiä väistää, ainakin vielä toistaiseksi. Kerran se lähti hyökkäämään meidän pikkukoiraa kohti (koiran ollessa omalla pihalla). Ehdin näkemään tilanteen silmäkulmasta ja lähdin vastahyökkäykseen, minkä ansiosta kissa otti ritolat. Sama kissa vaani kesän ajan aidan takana puskissa meidän koiranpentuja, joiden kanssa jouduin omallakin pihalla ulkoilemaan silmät selässä kissojen takia. Päädyttiin tämän vuoksi aitaamaan piha elementtiaidoin, sillä naapurin laittaman 150 cm verkkoaidan yläreuna on jo venynyt muodottomaksi kissojen rampatessa siitä jatkuvasti yli.”

“Minullakin kissojen omistajana menee irtokissat tunteisiin. Tuntuu niin väärältä, että edelleenkään ihmiset eivät ymmärrä millaiseen riskiin vapaana ulkoilevat kissansa asettavat – ja miten paljon haittaa kissasta on ympäristölle! Sisäkissa ei kärsi ja kissa tottuu kyllä valjaisiin. Tai sitten kissoille voi rakentaa oman, katetun aitauksen. Tapoja on monia, mutta yksikään hyvä tapa ei ole se, että kissa heivataan ovesta ulos oman onnensa nojaan ja toivotaan, että se vielä tulee takaisin. Oma lukunsa on vielä ne, jotka antavat leikkaamattoman kissansa ulkoilla!”

Kissan arvo

Ennakoimattomien irtokissojen äärellä koirien tai koiratta ninjaillessa huoli kääntyy ennen pitkää myös kissan omaan turvallisuuteen. Henkilökohtaisesti suurimpia huolenaiheitani on, että joudun vielä jonain päivänä silmätysten sen tilanteen kanssa, kun koirani rouhaiseekin pusikoissa lymyilevää kissaa. Entä mitä sitten, jos se saakin kissan kunnolla kiinni, mutta ei onnistu tappamaan sitä hetkessä jättäen sen kitumaan?

Olen kokenut koirien maailmassa paljon, mutta vastaavaa tilannetta en missään nimessä tahdo lisätä osaksi kokemusteni kirjoa. En koskaan haluaisi joutua silmätysten sellaisen tilanteen kanssa, jossa eläin kärsii osaltaan minun valintojeni vuoksi, mutta en ymmärrettävästi voi vaikuttaa ympäristööni määräänsä enempää.

Surullisinta koko asiassa onkin kissan arvo eli se, minkälaisena eläimenä kissaa yhteiskunnassamme pidetään. Autotien varressa vapaana liikkuvan, auton alle jääneen kissan tilallehan voi aina hankkia uuden, myöhemmin saman kohtalon kokevan lemmikin.

“Vaan eniten säälittää ne kissat. Aina kun näen irtokissan, mietin vaan, että todennäköisesti tuonkin elämä tulee päättymään tapaturmaisesti vain sen takia, ettei me arvosteta kissoja samalla tavalla, kuin koiria.”

16

Kun koiranhoitaja soittaa, että koira on kadonnut

Koiranomistajan painajainen

Alpi oli lähtenyt evakkoon Sumun aloitettua juoksunsa. Se oli ollut poissa kotoa jo pari viikkoa, kun sain keskellä työpäivää sen hoitopaikasta puhelun, jonka jokainen koiransa hoitoon jättänyt koiranomistaja pelkää saavansa. Koira on kadonnut.

Koska katoaminen on Alpille hyvin epätyypillistä, asiaan oli aluksi vaikea suhtautua vakavasti. Alpi on koira, joka toimii kuin ajatus, seisoo aina ryhdikkäästi rinnallani ja on valmis tarttumaan toimeen, jos se kokee, että sen hulluille ideoille on käyttöä.

Varmaan näihin kokemuksiin pohjautuen kävin tyynen rauhallisesti kysymässä työkaveriltani, voisiko hän hoitaa seuraavan palaverin yksin, jos minä lähden etsimään koiraani. Minun onnekseni valtaosa työyhteisömme jäsenistä on koirarakkaita ihmisiä, ja niinpä työkaverini katsoi minua hölmistyneenä. ”Mikset ole jo matkalla?! Minä siirrän palaverin, tee sinä ilmoitus karkureihin!”

Työpaikalta pyyhältäessäni loin ilmoituksen Facebookin Karkurit -ryhmään. Ilmoitin vielä matkan varrelta hoitopaikan lähettyvillä asuville ystäville ja tuttavilleni.

Kun ensimmäiset silminnäkijähavainnot tulivat, aloin ymmärtämään, miten vakavasta tilanteesta on kyse. Kyyneleet alkoivat kohota silmiini. Ilmeni, että koirani oli kiiruhtanut autotien pientaretta aivan läkähdyksissä, mutta kukaan ei ollut ehtinyt pysähtyä auttamaan sitä.

Ilmoitus, joka meinasi hukkua muiden joukkoon

Olin juuri noussut moottoritien rampista ja päässyt oikealle puolelle kaupunkia, kun kännykkääni kilahti tekstiviesti. Siruhaku.fi ilmoitti, että lemmikkini on löytynyt ja sen voi noutaa vastakkaisesta suunnasta, eläinhoitolasta kaupungin toiselta laidalta. Minut tavoittanut ilmoitus oli automaattiviesti, jossa ei kerrottu, oliko koira elossa, pahoin loukkaantunut vai kunnossa.

Vaikka tiedon saanti näennäisesti helpottikin, olin kamalan pettynyt siihen, että lemmikkini löytymisestä ilmoitettiin tekstiviestillä. Tuntui, kuin koko kännykkä olisi ollut tukossa, sillä sen lisäksi, että hädissään olevat ystäväni yrittivät auttaa ja Facebook jakoi ilmoituksiaan siitä, kuinka moni ihminen on jakanut tai kommentoinut Alpin katoamisilmoitusta, aloin myös saamaan puheluita siitä, että koirani oli nähty. Tuntui hullunkuriselta, että ihmiset olivat valmiita soittamaan yli puoli tuntia sitten tehdyistä näköhavainnoista (kiitos niistä! Kaikki havainnot tulivat tarpeeseen), mutta itse koiran löytymisestä lähetettiin vain ankea tekstiviesti, joka jätti tulkinnalle pelottavan paljon tilaa – ja meinasi hukkua muun viesti- ja puhelukaaoksen sekaan.

Soitin tekstiviestissä olevaan numeroon. Olin äärettömän kiitollinen siitä, että tilanteessa, jossa sekunnit tuntuivat minuuteilta ja minuutit tunneilta, koko puhelinnumero ylipäätään oli suoraan viestissä, eikä sitä täytynyt enää erikseen etsiä. Kuulin, että koirani on elossa: sillä on vain pieni vekki jalassa.

Piina jatkuu

Koiran lunastaminen hoitolasta kruunasi tuskastuttavan pitkältä tuntuneen matkan toiselle paikkakunnalle ja sitten kaupungin toiselle puolelle. Hurjalta kuulostavat näköhavainnot ja kaikin puolin kammottava kokemus tuntui tiivistyvän, kun odottelin hoitolan oven takana. En ollut nähnyt Alpia moneen päivään, olin ajanut paikalle itku kurkussa ja olin koirastani edelleen tavattoman huolissani, mutta kukaan ei tullut avaamaan ovea. Soitin ovikelloa aluksi oikein pontevasti, sitten rauhallisesti ja lopulta hieman eri kulmista, mutta mitään ei tapahtunut.

Jatkoin soittamalla hoitolan puhelinnumeroon, mutta tavoitin ainoastaan automaattisen puhelinvastaajan – mitä ihmettä oli meneillään?

Lopulta ovi avattiin ja pääsin näkemään koirani. Vaikka hoitola oli pieni, tuntui, kuin Alpin häkille olisi ollut 10 kilometriä matkaa – olisin halunnut juosta, enkä kävellä hillitysti hoitolatyöntekijän takana.

Viimein oikean häkin kohdalla ovi avattiin ja häkistä pomppasi tutun näköinen olento. Se kulki nelin jaloin linkkaamatta tai ontumatta, mikä oli suuri helpotus. Alpi oli todella uupunut, ja vaikka se ilakoikin tulostani, se vaikutti äärettömän uupuneelta ja stressaantuneelta – eikä ihme. Vekki sen jalassa ei ollut mitenkään pieni, eikä sen karkumatka autojen lomassa ollenkaan vaaraton puhumattakaan siitä, että olin saanut tietooni, että karkumatkan oli käynnistänyt hoitopaikan naapurissa asunut, Alpia koko hoitojakson ajan hätyytellyt uroskoira. Jäljistä päätellen se oli lopulta rouhaissut palan koirastani, mistä johtuen Alpi oli päättänyt jättää turvattomat tilukset taakseen.

Koiran hoitolasta lunastaminen maksoi 25 euroa. Aloin soittamaan paikallisia eläinlääkäreitä läpi samalla, kun kiikutin surkean näköistä koiraa mukanani ulos ja autolle. Yllättävää kyllä, yksinkertaista haavan puhdistusta ja arviointia ei saatu tehtyä missään enää saman perjantai-iltapäivän aikana.

Haava näytti sen verran kookkaalta, syvältä ja kurjalta, etten halunnut odottaa sen kanssa seuraavaan (arki)päivään. Halusin, että se saa mitä parhaimmat edellytykset parantua nopeasti ja siististi, joten jatkoin soittokierrostani lopulta epätoivoissani ajanvaraushenkilökuntaa anellen.

Ensimmäisenä reagoi Itavet – mutta ongelmat jatkuvat

Jatkoin soittokierrostani. Kahden paikkakunnan ajanvarausjärjestelmät (ne, joita ei tarvinnut lähestyä nettilomakkeella) läpikäytyäni löysin apua loppu viimein Riihimäeltä, kun Itavet pieneläinklinikan väki otti asian hoitaakseen.

Vaan ongelmat eivät suinkaan loppuneet siihen. Kun olimme sopineet, että toisin koiran aivan pian näytille, kännykästäni loppui akku, eikä minulla ollut pienintäkään hajua siitä, missä päin Riihimäkeä Itavet tarkalleen ottaen sijaitsi.

Ajoin keskustassa miltei ainoaan tuntemaani paikkaan: Unelmalemmikit -nimiseen eläinkauppaan, jonne raahasin myös surkealta näyttävän, edelleen verta vuotavan koirani. Päivä oli kuuma ja auton ilmastointi oli edellisenä päivänä sanonut sopimuksensa irti (tietysti), joten tässä kohti pieni hengähdystauko auton ulkopuolella teki myös kaikin puolin nuutuneelle koiralle hyvää.

Onneksi me molemmat olimme tervetulleita vieraita. Unelmalemmikkien ystävällinen henkilökunta antoi minulle luvan ladata puhelintani ja opasti, miten löytäisin perille, jos akku vielä matkan aikana loppuisi. Juuri, kun sain 12% akkua ladattua huomasimme, kuinka pysäköinninvalvoja kirjoitti autoni tuulilasille sakkolappua. Tämä tästä vielä puuttuikin.

Kiitin pikaisesta avusta, nappasin koiran ja puhelimen latureineen ja lähdin kiiruhtaen kertomaan pysäköinninvalvojalle, että olen valtavan pahoillani. Täsmensin, että tulin paikalle syvästi järkyttyneenä hakemaan apua verta vuotavalle koiralle, enkä toiminut täydessä ymmärryksessä autoani parkkipaikalle jättäessäni.

Koiran avohaavan nähtyään pysäköinninvalvoja heltyi. Hän mitätöi jo kirjoitetun sakon ja kertoi, että selviytyisin tällä erää huomautuksella. Kiitin virkailijaa, lastasin koiran autoon ja jatkoin kiireesti kohti eläinklinikkaa navigaattorin ohjeiden mukaisesti. Päivän teemana tuntui olevan onni onnettomuudessa, sillä sen lisäksi, että vältyimme sakoilta vain nipin napin, myös autotien pientaretta vaeltanut koirani vaikutti pikaisten havaintojeni pohjalta selvinneen päivästä todellakin vain verrattain pienellä (mutta silti liian suurella) ruhjeella.

Eikä siinä vielä kaikki

Vaan koska elämässäni on tapana tapahtua kunnolla, sitten kun tapahtuu, ei ongelmia oltu vieläkään selätetty. Jostain syystä kännykkääni asennettu Google Maps kuvitteli, että olen liikkeellä kävellen ja etenen takaperin ilman, että asiaan pystyi mitenkään vaikuttamaan. Se ohjasi minut kerta toisensa jälkeen kävelyteille (ja väitti matka-ajaksi Riihimäen sisällä vielä 43 minuuttia), minkä vuoksi päädyin lopulta poistamaan sovelluksen ja asentamaan sen uudelleen toivoen parasta.

Hattutemppu auttoi, mutta asennuksen jälkeen puhelimen akusta oli jäljellä enää vain 3%. En voinut kuin kirota omaa kädettömyyttäni nykytekniikan edessä. Autossani ei ollut edes laturia, sillä olin ostanut autoksi tituleeratun varaosakasan työkaveriltani viikkoja aiemmin vain 30 eurolla. Siksi ei ollut suinkaan ihme, että auton toimimattomat sähköikkunat eivät voineet helpottaa oloamme, kun ilmastoinnin puhallin ei päästänyt pihaustakaan.

Puolimatkassa kännykän akkua oli jäljellä enää 1% verran. Hiki valui otsaltani, kun toukokuun viimeisen päivän porottava aurinko lämmitti kuumuvan auton sisätiloja. Yritin painaa kännykän näytöllä olevia tien nimiä ja suuntia tarkasti mieleeni, mutta tunnekuohun vallassa se ei ollut helppo tehtävä. Kädet tärisivät huolesta, raivosta ja järkytyksestä, auton sisälämpötila huiteli ties monessako kymmenessä asteessa ja Alpi läähätti ehkä kuumissaan, ehkä kauhuissaan. Se oli tullut seikkailuiltaan vain uuteen kaoottiseen hullunmyllyyn, jonka minä sille tarjosin.

Koiran jalassa olevaa haavaa ei voinut sitoa, mutta Apteekista mukaan tarttui harsoa, jolla antibakteerisen hunajavoiteen leviämisen kodin tekstiileille voi pyrkiä haavalapun kanssa estämään.

Apua pieneläinklinikalta Riihimäeltä – huh helpotusta

Lopulta saavuimme aurinkoiselle mäen kumpareelle. Tasakattoisen rakennuksen seinässä oleva Itavet -kyltti paljasti meidän olevan viimein oikeassa paikassa. Hengähdin syvään, vaikka sydämeni hakkasi vielä kauhuissaan – en edes tarkalleen ottaen tiedä miksi. Hengenhätää tässä ei ole kenellekään ollut. Alpi säikähti äkkinäistä liikettä ja ääntä, kun vedin käsijarrun päälle. Se ei ollut oma itsensä, mutta kuinka olisikaan voinut olla. Haava oli erittänyt koiran koivelle saakka, mutta me olimme selviytymässä painajaismaisesta seikkailusta voittajina.

Itavetin henkilökunta tervehtii jo aulassa iloisesti. Se vapautti heti huolesta nuutunutta olotilaani. Samalla, kun koiran haavaa puhdistettiin, ajeltiin ja tutkittiin, minä aloin jo kertomaan painajaismaisen päiväni kulusta.

Henkilökunta piti tilanteen hallussaan iloisella ja ystävällisellä olemuksellaan, eikä antanut minun vaipua epätoivoon, vaikka minusta tuntui, että kaikki energiani oli annettu loputtoman pitkältä ja paahteiselta tuntuneen seikkailun aikana. Tunteeni olivat heitelleet ääripäästä toiseen ja olin edelleen järkyttynyt: oma pieni Alpini, aina niin vakaa ja urhea.

Haavaa ei voinut tikata, eikä sitoa. Se täytyi vaan pitää puhtaana, erityisen huolellisesti ensimmäisten parin viikkon ajan. Haavanhoito on suurin heikkouteni, ja katsoin haavataskun puhdistusta sivusta miltei oksennus kurkussani. Kaikkeen varmaan tottuu.

Koiralle tarjottiin vettä, emännälle samoin. Osasivat Itavetissa myös eläimen omistajalle tarjottavan ”kriisiavun.” Kaikki järjestyy kyllä. Haava itsessään ei ollut vakava, mutta sen synnyn risteytyessä koko päivän kulkuun ja jännitykseen, oloni oli hirveä.

Lähdimme klinikalta takaisin toimistolle, jossa työpäiväni jatkui. Maanantain deadlinelle ei ollut tuuraajia. Ajatuksien harhaillessa pystyin lopulta työskentelemään vain pari tuntia puoliteholla – olin edelleen niin järkyttynyt katsoessani Alpin koivessa ammottavaa veristä aukkoa. Päätin, että tilanteeseen nähden minun on parempi siirtää loppupäivän työt viikonlopulle – olin aivan liian uupunut ja järkyttynyt saadakseni mitään aikaan.

Onni onnettomuudessa

Onni onnettomuudessa koira säästyi suuremmilta ruhjeilta. Autotien vierustalla kävelevälle whippetille olisi voinut käydä vielä paljon hullumminkin. Olen tavattoman onnekas, että sain Alpini kotiin elävänä.

Kiitos sille henkilölle, joka nappasi pienen seikkailijan autonsa kyytiin ja toimitti sen asianmukaisesti löytöeläintaloon, sekä kiitos kaikille Karkurit -ryhmästä ilmoitustani jakaneille. Kiitos ystäville, jotka auttoivat ja elivät mukana! Kiitos myös koiranhoitajalle, joka kustansi koiran hoitokulut: kesäiltapäivä äityi yllättävän kalliiksi.

Aika näyttää, miltä tilanteet aina niin luotettavan Alpin kanssa tulevat näyttämään tulevaisuudessa. Oloni on yhä järkyttynyt ja surullinen, sillä Alpin kohdalle ei ole koskaan osunut huonoja kokemuksia ja toivoin, että olisin saanut asian myös pidettyä siten.

Tilanne on erityisen harmillinen myös siksi, että otin uusia tilanteita opettelevan Sumun meille vain sillä varjolla, että muu pakka kotona oli kunnossa. Nyt olen huolissani siitä, onko minulla pian lenkeillä kädessäni kaoottinen nippu epävarmoja, toisille koirille hihnojensa päästä huutelevia koiria.

Onhan minulla kuitenkin Olmi, saatat ehkä ajatella, mutta Olmin henkisiä ominaisuuksia ei voi mitenkään verrata Alpin uskomattomaan tilannetajuun ja vakaaseen mielenhallintaan – joka nyt on saanut melkoisen kolauksen (samoin, kuin emäntänsä henkinen tila).

En missään nimessä olisi ottanut keskeneräistä, vielä opiskelevaa koiraa laumaan, joka ei seiso terveen itsevarmuuden siivittämänä omilla jaloillaan. Jotta suurta koiramäärää voi pitää ja hallita, jokainen yksilö täytyy tuntea läpikotaisin ja koiriin on pystyttävä luottamaan – jos kolmen koiran kanssa lähtee kävelylle puhtaan arpaonnen kera, voi tilanne äityä äkkiä hyvinkin kurjaksi. Siksi suhde jokaiseen laumanjäseneen täytyy olla hyvässä kunnossa – toivotaan, että tähän päästään vielä.

Aika näyttää, mihin tilanne kohdallamme asettuu. Koska koirat ja niiden kanssa vaivaton elämä on prioriteettilistallani korkealla, olen valmis siirtämään alun perin joulukuulle suunnitellun kesälomani kesäkuun alkuun. Tällöin pääsen tarttumaan mahdollisiin ongelmiin heti ajan kanssa eivätkä hankalat tilanteet pääse muhimaan pinnan alla – meistä kenelläkään. Olen ennenkin kirjoittanut siitä, että vaikeuksia kohdatessaan on tärkeää tarttua toimeen heti, kuten hevosen selästä tippunut ratsastajakin tekee.

Tekevälle sattuu, eikä elämästä aina selviä ruhjeitta. Hyvässä lykyssä voikin olla, että lopulta tilannetajulla varustettu, niin kamalan ihana Alpi näyttääkin kyntensä ja nousee tuhkasta kuin Feeniks lintu. Silti kokemukseen on syytä suhtautua nöyrästi: nämä ovat nyt ne kortit, joilla me astelemme kohti aurinkoista ja valoisaa kesäkuuta.

74

Miksi?

Elna oli upea koira. Sillä oli niin vahva rooli minun elämässäni ja laumassamme, että sen menetys tuntui siltä, kuin olisin yhdessä hetkessä menettänyt vähintäänkin puolet perheestäni.

Olin kuvitellut, että meillä olisi vielä useita vuosia yhdessä. Sieluni silmin näin, kuinka tarkkaavaisesta Elnasta lopulta tulisi sellainen hassu mummokoira, joka olisi olemukseltaan hieman liian hoikka ja luiseva, mutta jonka silmistä paistaisi samanlainen lämmin ilo kuin aina ennenkin. Pystyin kuvittelemaan, kuinka se vielä vanhoilla päivillään hymyilisi minulle kotiin tullessani koko jäljellä olevalla hammasrivistöllään vielä silloinkin, kun sen voimat eivät enää riittäisi sen tavaramerkeiksi muodostuneiksi, pään korkeudelle toteutettuihin tasajalkapomppuihin ja miltei liioitellun innokkaaseen pepun sheikkaamiseen.

Menin paniikkiin kun ymmärsin, että väistämätön on jo nyt edessä. En tiennyt mistä aloittaa: olisin halunnut tiivistää kaikki vuodet, joita emme saaneetkaan, yhteen iltaan. Tuntui, että aika loppuu kesken ja niin eittämättä kävi. Se tuntui lohduttomalta ja epäreilulta.

Siksi, jos voin antaa sinulle yhden vinkin, kehottaisinkin tekemään koirasi kanssa jo nyt niitä asioita, joista olet aina haaveillut sekä ennen kaikkea niitä asioita, joista tiedät koirasi aina haaveilleen. Ota ne kuvat, joita olet suunnitellut ja videoi kaikki koirasi hassut tavat, joita haluat muistella myöhemmin. Joskus aika vain loppuu kesken, ja silloin mitään ei ole enää tehtävissä.

Sydämeni ja kehoni on vallannut niin järjetön tuska, että en kuvitellut, että lemmikkieläimen kuolema voi edes aiheuttaa sellaista. En muista, oliko se aiemmin tällaista, sillä nyt on vain tämä hetki ja epätietoisuuden sävyttämä suru. Elna ei olisi ansainnut tällaista.

Mutta koska Elna oli maailman ihanin tyttö, en halua pitää artikkelin sävyä mustana. Haluan kuitenkin kertoa, mitä tapahtui. Ehkä muistiinpanoni voivat joskus tuoda minulle tai jollekin muulle tärkeää tietoa, vertaistukea tai lohtua, vaikkakin päätöslukuun liittyvät karmaisevat kokemukset ja epätietoisuus on jotain sellaista, mitä en toivo kenellekään.

Aikuisen koiran epätyypilliset, mutta hälyttävät oireet

Kevät-talvella 2018 Elna alkoi poissaollessani oirehtimaan kahdeksanvuotiaalle luotettavalle narttukoiralle epätyypillisellä tavalla.

Lyhyen viikonloppuisen poissaoloni aikana Elna tuhosi näyttävän ja kookkaan huonekasvin, joka oli siihen saakka seissyt kenellekään harmia aiheuttamatta makuuhuoneen nurkassa. Olin sulkenut makuuhuoneen oven lähtiessäni kotoa, mutta se ei ollut hidastanut koiran aikeita.

Käytös oli Elnalle niin epätyypillistä, että sitä alettiin tutkimaan heti. Perustutkimuksissa ei ilmennyt mitään erityistä, mutta kuten minunkin, myös eläinlääkärin huomio kiinnittyi erikoisen värisiin hampaisiin, joista yksi sitten poistettiinkin myöhempien tutkimusten yhteydessä samalla, kun hampaissa todettiin parodontiitti ja TR-muutoksia (eli ns. hammaskaulavaurioita).

Samoihin aikoihin käytin Elnaa osteopaatilla. Sama osteopaatti oli edellisenä kesänä hoitanut Elnan migreenistä olemusta, joka ilmeni tuolloin mm. epäloogisena aggressiivisuutena ja tiukkuutena muita koiria kohtaan.

Tällä kertaa migreeniin viittaavia oireita ei ollut, vaikka kevätaurinko epäilemättä häikäisi koiraa, jolla oli edellisenä kesänä diagnosoitu myös silmänpohjanrappeumaa. Tämä tarkoitti sitä, ettei silmä reagoinut auringonvaloon pupillilla ja kovin aurinkoisilla keleillä Elna piti silmiään kiinni tai aivan raollaan. (Jos sinun koirasi kärsii samasta vaivasta, aurinkolaseja koirille voi ostaa mm. täältä.)

Vaikka koiran tutkimuksiin ja suun huoltoon oli käytetty lopulta yli 1000 euroa, kävi ilmi, ettei hoito ollut tuonut helpotusta koiran oloon. Siinä missä koira täysin ennen kuulumattomalla tavalla tuhosi poissaollessani alkuun huonekasvin toisensa perään – lopulta jopa puolitoistametrisen kaktuksen – se siirtyi lopulta tuhoamaan asuntoa kohtauksenomaisesti ja varsin satunnaisesti.

Elna vaikutti itsetuhoiselta. Se ei suinkaan jatkanut jopa piikikkäistä huonekasveista pehmeään sohvaan ja sohvatuoliin, vaan ikkunan karmeihin metalliosineen omien hampaidensa ja ikeniensä kustannuksella.

Kuten aiemmin kerroin, seinänaapurini oli eräänä päivänä töissä ollessani kuunnellut kotoani kantautuvia remontin ääniä ja lopulta, minun pyynnöstäni, mennyt katsomaan mistä oli kyse.

Elna oli pureskellut olohuoneen ikkunan pielet ja kaihtimien pielissä olevat muovi- ja metalliosat aivan, kuin sille olisi iskenyt pakonomainen tarve päästä pois asunnosta.

Se oli työskennellyt niin kiihkeästi ikkunan kimpussa, että sen suusta vuosi verta paitsi lattioille, myös roiskeina seinille ympäri asuntoa.

Tilanne tuntui käsittämättömältä ja oudolta. Elna, joka oli nauttinut täydestä luottamuksestani, tuntui yllättäen vieraalta eläimeltä, johon ei voinut luottaa. Sen käytös tuntui oudolta ja epäloogiselta.

Lisäaikaa ratkaisulle – elämää toimistokoirana

Elna alkoi kulkemaan mukanani töihin, ettei se satuttaisi itseään jäädessään kotiin. Se nukkui niin sikeästi toimiston lattialla, ettei se useinkaan edes herännyt, vaikka koirasta innostuneet työkaverini olivat varta vasten tulleet tervehtimään sitä. Se nukkui sellaista väsymystä, että jos en olisi tiennyt paremmin, olisin luullut sen kotiutuneen juuri kolmen viikon tunturivaellukselta.

Järjestely toimi muuten, mutta en voinut olla kiinnittämättä huomiota Elnan vakavoituneeseen olemukseen. Toki kahdeksanvuotiaassa koirassa saa jo näkyä elämänkokemus ja viisaus, mutta se ei tarkoita, etteikö koira voisi olla enää valtaosan ajastaan rento ja hyväntuulinen, oma-aloitteinen ja jopa kujeinen.

Arjessa Elna oli vetäytyvä, mutta toisaalta se oli ollut sitä jollain tasolla aina. Siinä missä Olmi ja Alpi haluavat aina olla aivan lähellä – mieluusti siis sylissä – Into ja Elna lojuvat, tai lojuivat, kotioloissa jossain, mistä koko asunnon tarkkailu oli helppoa: esimerkiksi avokeittiön pöydän alla tai pitkän eteisen lattialla. Molemmat olivat tehneet sitä aina.

Elnan vakavoituminen näkyi etenkin ohitustilanteissa lenkeillä. Sillä ei ollut tippaakaan huumoria, eikä se lopulta sietänyt ohitettavalta koiralta minkäänlaista vähääkään provosoivaa signaalia: liian intensiivinen katse, väärä hännän asento tai pöyhkeä olemus sai sen räjähtämään kohtuuttomasti siitäkin huolimatta, oliko tilannetta ennakoitu tai minkälaisella energialla minä ja muu lauma olimme liikkeellä. Entisestä ongelmakoirakouluttajan luotettavasta avustajakoirasta oli tullut ongelmakoira.

Kaikki muutokset sen käyttäytymisessä viittasivat kipuun, jonka syitä saatoin vaan arvailla. Migreeni? Silmäsärky? Hammassärky? Kaikki?

Syötin sille aika-ajoin kipulääkekuureja, mutta niiden saaminen ilman selkeää syytä oli vaikeaa eivätkä ne juurikaan tuoneet merkittävää muutosta koiran olemukseen.

Lähellä loppua

Teen toisinaan töitä myös etänä kotitoimistolta. Luulen, että Elna sai muutaman kerran erikoislaatuisen kohtauksen myös kotona ollessani, mutta ne eivät ehkä juuri läsnäoloni vuoksi äitynyt niin hurjiksi, kuin kohtaukset poissaollessani. Koira pyöri levottomana ympäriinsä, sen sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja se raapi minua ja huoneiston seiniä niin erikoisella tavalla, että minun oli helppo uskoa, että tässä rytäkässä menisi jopa huonekasvit ja ikkunapuut, jos koira tuntisi olevansa ahdinkonsa kanssa niin yksin, että se kokisi pakonomaista tarvetta purkaa sitä johonkin. Elna katsoi minua silmiin, läähätti, vinkui ja raapi tassuillaan kuin anoakseen apua, jota en osannut antaa.

Tällainen kohtaus kesti yleensä 15-45 minuuttia ja ehdin näkemään niitä yhteensä 3-4 kevään ja alkaneen kesän aikana. Koira ei rauhoittunut viereeni, vaikka laskeuduin sen tasolle lattialle ja yritin pyytää sitä lepäämään kanssani. Se läähätti ja vaelteli. Sen olo vaikutti epämukavalta.

Erään kerran kohtaus ei ottanut loppuakseen edes 45 minuutin jälkeen. Koira läähätti, miltei tärisi, hyöri ja pyöri ja vinkui. Se raapi minua, keittiön kaappeja ja olohuoneen seiniä, enkä minä osannut tehdä mitään muuta, kuin yrittää keksiä, ahdistiko sen hengitystä vai oliko se sydänkohtauksen partaalla. Lopulta laitoin kengät jalkaani ja koiran auton etupenkille ja lähdimme ajamaan kohti lähintä palvelevaa eläinklinikkaa.

Matkan puolivälissä selvisi, että klinikka johon pyrin ei juuri nyt poikkeuksellisesti pitänyt palveluksessaan yhtään eläinlääkäriä vaan pelkkiä hoitajia. Seuraavalle klinikalle olisi vielä pidempi matka, mutta lähdin sitä kohti. Matkan aikana soitin kolmannelle taholle, toisella paikkakunnalla sijaitsevaan Aistiin, jonka puhelimeen vastannut asiakaspalvelija kehoitti minua kääntymään ongelmakoirakouluttajan puoleen.

Minulla oli kamala olo. Koirallani oli mystinen, kamala ahdinko, enkä minä voinut auttaa sitä mitenkään. Tuntui, että valtaosa, joille koirani ongelmista kerroin, taputti minua olkapäälle ja kertoi, että meidänkin koira on joskus tuhonnut kämppää.

He eivät tunteneet Elnaa tai minun arkeani koirieni kanssa. Jotkut koiranpennut saattavat järsiä lattialle tippuneita kyniä tai eteisestä pihistettyjä kenkiä, mutta en näe logiikkaa siinä, että näennäisesti terveeksi todettu, fiksu aikuinen koira pistelisi asunnon uuteen uskoon oman hyvinvointinsa kustannuksella niin, että kotiin palaavaa omistajaa vastassa olisi ensimmäiseksi veripisaroiden ja -roiskeiden rivistö, joka veisi koiranomistajaa kuin murhapaikkatutkijaa yhä syvemmälle mysteerin ääreen.

Kun saavuimme toisen eläinklinikkavaihtoehdon pihaan, Elnan kohtaus oli ohitse. Otin sen autosta ja istuin sen kanssa parkkipaikkaa reunustavalle nurmialueelle samalla, kun silmäkulmaani kohosi yksinäinen kyynel. Kurkkua kuristi.

Elna nuuski nurmialuetta, haisteli tuulta ja katseli ohi ajavia autoja. Se oli rauhallinen. Minä tarkkailin sitä ja mietin, kävelemmekö me tuohon klinikkaan sisälle ja mitä minä siellä oikein kertoisin.

Lopulta astelimme klinikalle. Ei mennyt kauaakaan, kun minulta kysyttiin mitä olimme vailla. Kerroin Elnan kohtauksista niin hyvin, kuin osasin, jonka jälkeen hoitaja katosi takahuoneeseen keskustelemaan eläinlääkärin kanssa.

Lopulta molemmat tulivat tietokoneen ääreen ja sain koiralle hyvän ja reseptivapaan närästyslääkkeen nimen, sekä ajan ontumatutkimuksiin.

Loppujen lopuksi peruin koko ajan, koska en uskonut, että yksi uusi lääkäri voisi silmämääräisesti nähdä koirassa jotain sellaista, mitä aiemmatkaan lääkärit tai osteopaatti eivät olisi osanneet ottaa huomioon.

Kaiken lisäksi rahani olivat kirjaimellisesti loppu: olin jo käyttänyt koirien puskurirahaston kokonaan ja ottanut niin paljon lainaa Olmin ja Elnan keväisiin eläinlääkärikuluihin, että en ollut enää itsekkään selvillä siitä, milloin minun olisi kirjanpidollisesti mahdollista saada talouteni takaisin tasapainoon.

Arki jatkuu epätietoisuudessa

Arki jatkui samalla, kun ympärillämme leijaili ahdistava epätietoisuuden pilvi. Elnan kanssa yksinolojen harjoittelu aloitettiin ikään kuin uudestaan: työpäivät se oli mukanani toimistolla, mutta yksin toimistotilassani silloin, kun olin itse neuvotteluissa. Tämä järjestely toimi, sillä tullessani neuvotteluista takaisin työpisteelleni Elna nukkui useimmiten sitä samaa sikeää unta, jota se oli nukkunut neuvotteluihin lähtiessänikin.

Koiran saattoi kauppareissujen ajaksi jättää muiden koirien kanssa kotiin, mutta muuten tein kaikkeni, ettei se joutuisi olemaan pitkiä aikoja ilman ihmisten läsnäoloa.

Olimme löytäneet uudelta asuinpaikkakunnaltamme ihanan metsäalueen, jonka upeita maastoja tutkiessa oli helppoa kulkea 5 – 10 kilometrin lenkkejä. Koirat nauttivat pitkistä lenkeistä siinä missä minäkin ja tuntui pitkästä aikaa siltä, kuin arki pikkuhiljaa kannattelisi myös Elnaa.

Viimeinen avunhuuto umpikujasta

Sitten seurasi kohtalokas maanantai, jonka jäljet eivät varmasti hetkeen pyyhkiydy mielestäni. Viikonloppu oli ollut hyvä, olin viettänyt paljon aikaa kotona myös koirien kanssa ulkoillen, eikä mitään mielestäni erikoista tai merkittävää ollut tapahtunut.

Palaverien täytteisen työpäiväni vuoksi Elna oli jäänyt maanantaina kotiin noin viiden tunnin ajaksi.

Koti ei kuitenkaan enää kotiin palattuani näyttänyt kodilta, vaan vähääkään liioittelematta kaiken sen veren ja sekasotkun keskellä murto- ja murhapaikalta.

En ymmärrä, miten koirasta oli tullut niin itsetuhoinen. Veri lattioilla, kaappien ovissa, seinillä, ovessa ja ikkunoissa kertoi koiran epätoivoisesta ahdingosta.

Takaoven puulista oli syöty ja oven edusta oli täynnä verensekaista puusilppua, sekä ennen kaikkea ovesta irrotettujen peltikaihtimien osasia ja pieniksi purtuja teräviä, verisiä peltipaloja. Minun on vaikea hahmottaa, mikä logiikka kaihtimien irrottamisessa ja sitten silppuamisessa on ollut, sillä pelti on revetessään terävää ja sen pieniksi paloiksi pureskelu on varmasti tuntunut pahalta.

Tai mikä logiikka oli siinä, että koira oli sen jälkeen purkanut yhden muuttolaatikon ja yhden Ikean kassin. Repinyt näiden reunat niin, että ympäriinsä oli paitsi tavaraa, myös rikkinäisten ikenien ja mahdollisesti katkenneiden hampaiden aiheuttamaa veristä pahvi- ja muovisilppua.

Takaovi, ovenkahva ja olohuoneen ikkunat olivat ikään kuin taistelun tohinassa syntyneiden verijälkien, roiskeiden ja painautumien sekä verinorojen peitossa. Samoin kuin ikkunanpielet, joista oli revitty kaihtimien naruille tarkoitetut muoviosat ruuveineen. Verta oli paitsi olohuoneessa, myös keittiössä ja eteisessä.

Verisiä tassunjälkiä kulki siellä täällä ja koirien vesikupissa oli punaista vettä.

Raastavia päätöksiä

Kuvasin todistusaineiston. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että voisin palata siihen ikävöidessäni ja katuessani lopetuspäätöstä ja lopulta todeta tehneeni oikean ratkaisun. Että näkisin kuvista, kuinka paha olo koiralla on täytynyt olla ja, että sen vuoksi voisin oikeuttaa suunnittelemani murhan, jollaiselta tekemäni lopetuspäätös minusta tuntui.

Olin jo edellisen ikkunaremontin myötä päättänyt, että kolmas kerta toden sanoo ja tässä se nyt oli – verisempänä ja karmivampana kuin olisin osannut kuvitella. En ollut ikinä nähnyt sellaista koiran aikaansaamaa tuhoa.

Tuskan ollessa suurimmillaan ajattelin, että Elnan kuoleman jälkeen vain laittaisin blogiini veriset ja kamalat kuvat kodistani lyhyen ”ei herkimmille” -varoitus-saatteen kanssa. Tuskan hellittäessä otettaan ymmärsin, että en halua mässäillä asialla, joka on perustunut jonkun toisen äärimmäisen pahaan oloon tai todelliseen hätään. Ne kuvat eivät kuulu tänne, mutta laitoin ne liitteeksi Eviran ruumiinavauslähetteeseen.

Vaivuin suunnattomaan epätoivoon nähtyäni oman kotini ja koiran, joka ei osannut kertoa mitä oli tapahtunut. Tiesin sisimmässäni miten tarina tulisi päättymään, mutta tiedustelin apua vielä kahdelta eläinklinikalta ja kysyin neuvoa ongelmakoirien käyttäytymiseen keskittyvästä ryhmästä netistä.

Sain Elnalle reseptin ahdistuslääkkeisiin, mutta ajatus koiran aivotoimintaan kemiallisesti vaikuttamisesta ei tuntunut luontevalta. Koiran viestejä tulee kuunnella silloinkin, vaikka se itsestä tuntuu pahalta ja sisimmässään haluaisi vain jatkaa taistelua ja löytää keinon.

Olin murtunut. Lopetuspäätöksen tekeminen tuntui elämäni vaikeimmalta päätökseltä etenkin, koska asetelma oli täysin epäreilu. Rahat, ideat ja ymmärrys oli loppu, mutta en myöskään kokenut, että lopetukselle olisi selkeää perustetta, vaikka samaan aikaan olikin.

Lähdin koirien kanssa metsään. Elnan tuuhea häntä vaappui sen selän päällä kiekuralla puolelta toiselle. Se tarkkaili ympäristöään, tutki ojanpenkkoja ja leikitti nuorempiaan, eikä mistään olisi voinut päätellä, että vain hetkeä aiemmin se oli somistanut kodistamme painajaismaisen verinäyttämön.

Oloni kävi yhä tukalammaksi. Elna ei antanut vihjeitä olostaan, mutta sitä ei myöskään uskaltanut jättää hetkeksikään yksin. Tarkkailin sen olemusta ja mietin pääni puhki. Sydämeeni sattui, koska en ollut valmistautunut siitä luopumiseen, tällaisten asioiden kohtaamiseen tai mihinkään niistä tunteista, joiden keskellä yllättäen olin.

Epätietoisuus ja se, että jouduin päättämään jonkun toisen elämästä ajoi minut melkein hulluksi. Sydämeen sattui niin, että se tuntui fyysisenä viiltävänä kipuna rinnassa.

Perjantai-aamuna ymmärsin, etten voisi enää viikonlopun yli katsoa Elnaa sen luottavaisiin silmiin samalla, kun suunnittelin sen murhaa. Tartuin puhelimeen ja yritin pitää itseni kasassa, mutta murruin, kun keskustelimme niistä vaihtoehdoista, joilla ruumis – siis minun Elnani – saataisiin tutkittavaksi Eviraan lopetuksen jälkeen.

Jo pelkkä ajatus Elnasta luopumisesta tuntui käsittämättömän pahalta, mutta myös siltä, ettei vaihtoehtoja yksinkertaisesti ollut. Se oli sellaisenaan asia, jota en olisi halunnut kohdata. Vielä vähemmän olisin halunnut kuulla siitä, kuinka koiran ruumis tulee pakata muovipussiin ja kuljettaa lopetuksen jälkeen Riihimäeltä Helsinkiin – siis jos mielii sen tutkimista – tai toisena vaihtoehtona ajoittaa koiran lopetus maanantaille, jolloin ruumiin saisi Matkahuollon kyytiin.

En tiennyt mitä tehdä, sillä kaikki vaihtoehdot tuntuivat ihan kamalilta. Tuntui väärältä pitää elossa koiraa, joka käyttäytyi itsetuhoisesti, mutta jonka lopettaminenkaan ei tuntunut tilannetta yhtään helpottavalta vaihtoehdolta. Toisaalta 8-vuotiaan erinäisistä vaivoista jo valmiiksi kärsineen koiran loputon tutkiminen ei sekään ollut järkevää tai edes taloudellisesti mahdollista, mutta pääni sisällä lopetukseenkin liittyi useita ristiriitoja ja kysymyksiä.

Tunsin itseni murhaajaksi. Tuntui, että petin Elnan, Inton, Olmin ja Alpin. Koko perheeni ja vielä itseni, koska en vain yksinkertaisesti osannut ja pystynyt tekemään enempää.

Kiitos vuosista, rakkaani, hyvästi ystävä

Elna lopetettiin perjantai-iltana. Vaikka se vaipui uneen rauhallisesti, kokemus oli raastava. Kun sielu oli jättänyt kehon ja sydän todettu pysähtyneeksi, pakkasin Elnan, oman perheenjäseneni, hoitajan kanssa isoon keltaiseen jätesäkkiin, joka suljettiin nippusiteellä. Tunsin, kuinka pala sydämestäni murtui tuhansiksi pieniksi siruiksi.

Valitsin kuvastosta Elnaa parhaiten kuvaavan uurnan sen tuhkille. Ennen kuin saisin tuhkat kotiini, olin tehnyt päätökseni ja kuljetin koiran ruumiin autoni takaluukussa Helsinkiin Eviran kylmiöön. Syytä koiran oirehtimiselle lähdettäisiin tutkimaan ruumiinavauksen kautta.

Elnan lopetuksesta on tätä kirjoittaessani kulunut viikko ja kaksi päivää. En edelleenkään tiedä, mitä ajatella. Raastavin kipu on hellittänyt, mutta koti tuntuu tyhjältä ja mielessäni on vain yksi ajatus. Miksi?67