Maaliskuu

04/04/202304/04/2023 / Jenna / Yleinen / Jätä kommentti

Olen aina pitänyt kesää suosikkivuodenaikanani, mutta nyt minusta tuntuu siltä, että keväästä on tullut sille vähintäänkin hyvä haastaja. Lisääntyvällä valolla ja jopa silmät sokaisevalla auringonpaisteella voi olla ilmiömäinen vaikutus ihmisen mielialaan.

Tuntuu, kuin ehtisin unohtamaan aina pitkän talven aikana sen, kuinka paljon mahdollisuuksia yhä valoisammat ja valoisammat iltapäivät ja illat antavatkaan. Tuntuu, kuin kevään kantama valo herättäisi minut henkiin.

Keväässä on muitakin kiitollisia piirteitä. Jo melko valoisaan aamun herätessä tietää, että kesä on päivä päivältä lähempänä. Olen nykyisin niin kiintynyt kesään ja sen valoon ja lämpöön, että varsinaisiin kesäpäiviin herätessäni iloa syö käsitys siitä, että joka aamu pimeä ja kylmä talvi on yhä lähempänä.

Keväällä se ei tunnu siltä, vaikka on kieltämättä totta silloinkin. Keväällä edessä on kuitenkin kokonainen kesä. Ajatus on kutkuttava ja suupieliä kohottava.

Voiko keväällä olla surullinen?

Vaikka haluaisin kirjoittaa oodin keväälle, valolle ja keveydelle, täytyy myöntää, että sisimmässäni myllertää. Tätä kevättä on varjostanut sydäntä riipivä huoli ja murhe, joka saa ajatukseni poukkoilemaan, uneni katkeamaan ja silmäni kostumaan.

Kun seisoin kolme vuotta sitten myöhään keväällä pienen rivitalokodin eteiskäytävällä ja tunsin, että olen tullut kotiin, en osannut aavistaa, miten maailmassa vielä myllertäisikään.

Tein tuosta rivitalokodista tarjouksen ja nykyisin elämme onnekkaasti unelmieni paikassa, joka pitää seiniensä sisällä kodinomaisen lämmön ja sen ulkopuolella yhä tänäkin päivänä mielekkäät ja puoleensa kutsuvat ulkoilumaastot. Mutta on muutakin.

Kotoamme katsoen kaupungin toisella laidalla, linnuntietä noin kymmenen kilometrin päässä meistä, on varuskunnan harjoitusalue. En osannut kolme vuotta sitten edes arvioida sen vaikutuksia elämäämme, joka on ajautunut kriisiin puolustusvoimien ymmärrettävästi lisättyä harjoituksiensa määrää.

Useimmiten meidän kotiimme ei juurikaan kuulu harjoitusalueen ääniä, mutta toisinaan tuuli – tai sen puute – auttaa kumua kantautumaan etäisesti jopa seiniemme sisälle saaden paukkuaran koiran raiteiltaan. Silloin Sumun olo käy sietämättömäksi.

Elämää paukkuaran koiran kanssa

Haluan tarkentaa, että Sumu ei ole kuin mikä tahansa paukkuarka koira. Ymmärrän, että ei ole edes yhtä lokeroa, johon kaikki paukkuarat koirat voisi sijoittaa, mutta silti Sumu on luokassaan poikkeuksellinen.

Se ei lamaannu paikoilleen tai hiivi täristen saunan lauteiden alle. Paukkeen kuultuaan – tai ukkosmyrskyä rankkasateen myötä ounastellessaan – sen olo käy täysin sietämättömäksi, eikä se jää keneltäkään huomaamatta.

Koira vauhkoontuu ja suistuu raiteiltaan. Se läähättää, tärisee, sen sydän hakkaa miltei rinnasta ulos, eikä se pysty pysymään aloillaan. Se ei kerta kaikkiaan tiedä, mitä sen tulisi tehdä, ja niinpä se tekee mitä tahansa.

Säälin enemmän koiraa, kuin sohvaa, tullessani tavallisen oloisena päivänä kotiin, jossa odotti hartaudella etsityn ja pienen omaisuuden maksaneen sohvan tuho. Leijonan osa sohvan reunamuksesta oli avattu ja tyhjennetty, eikä se jäänyt koiran viimeiseksi pyrkimykseksi helpottaa oloaan keinolla millä hyvänsä.

Erikoisin tempaus on ollut, kun koira on poissa ollessamme pelottavia ääniä kuullessaan kiipeillyt vessan seiniä pitkin ja päätynyt irroittamaan wc-istuimen painikkeet paikoiltaan. Silloin ymmärsin, että tällaisen koiran kanssa eteen voi tulla vakavampikin tuho, puhumattakaan siitä, miten piinallinen koiran olo täytyy paukkeen kantautuessa kotiimme olla.

Kokeiltuja keinoja

Eläinlääkärit ovat kirjoittaneet koiralle erilaisia rauhoittavien lääkkeiden reseptejä ja vähintään yhtä monia valmisteita olemmekin kokeilleet. Niitä saatuaan koira on paitsi raiteiltaan, myös entistäkin sekavampi.

Sisällä kotona, kaupungin laitamilla vietetyn, uudenvuoden myötä jouduin pitämään lääkittyä ja sekavaa koiraa hihnassa, sillä se yritti niin kiihkeästi kiivetä pääni päälle. En keksinyt muutakaan keinoa ehkäistä mustelmia ja raapimisjälkiä kehossani.

Se, että verhot ja akustiikkalevyt olivat koko uudenvuoden ajan varhaisesta alkuillasta alkaen ikkunoiden edessä, televisio ja radio raikasivat kilpaa ja kaikki lauman muut koirat viihtyivät illassa samoin kuin vuoden kaikkina muinakin päivinä, ei helpottanut painepaitaan pakatun lurppakorvan oloa. Vauhkoontuneeseen ja tärisevään koiraan ei ollut minkäänlaisia keinoja saada yhteyttä.

Koska rauhoittavat lääkkeet eivät tuoneet apua, lupasin sekä koiralle, että itselleni, että emme vietä enää yhtäkään vuodenvaihdetta kotonamme kaupungin laidalla. Se lupaus pitää, mutta on muitakin tilanteita, kun koiran olo käy sietämättömäksi, ja niitä on vaikeampi ennakoida. Näihin tilanteisiin lukeutuu myös aina toisinaan kotiimme varuskunta-alueelta kantautuva kumina.

Tuleva ahdistaa

Maaliskuussa tilanne on aiheuttanut entistäkin enemmän huolta ja murhetta, jota pahentaa vaikeiden tilanteiden satunnaisuus ja yllättävyys. Koska talviaikana ukkosmyrskyt eivät ole piinanneet paukkuaran koiran eloa, olemme uudenvuoden jälkeen saattaneet miltei unohtaa elävämme paukkuaran koiran kanssa.

Vaan maaliskuun varrella puolustusvoimien harjoitukset ovat kantautuneet meille mitä odottamattomimmissa käänteissä – ja taas välillä ei ollenkaan – niin, että meitä on odottanut töistä tullessamme koiran toimesta siirrettyjä huonekaluja, sekä ilmeisesti koiran kauhun keskellä vaurioitunut suu. Se on kaikkein surullisinta.

Mietin kuumeisesti, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella ja miten voisin ratkaista tilanteen meidän kaikkien, mutta ennen kaikkea kymmenen vuotiaan paukkuaran koiran eduksi.

Olen siitä kiitollisessa asemassa, että avattuani tilannetta koiran kasvattajalle sain kasvattajan täyden tuen, oli päätökseni koiran tulevaisuudesta sitten koiran lopettaminen tai mikä tahansa muu vaihtoehto.

Sain myös kaksi vaihtoehtoa kauempana sijaitsevista hoitopaikoista, joihin voisin toimittaa koiran aina puolustusvoimien harjoituspäivien ajaksi. Minun kannaltani ikävä uutinen on se, että viime vuoden melutiedotteen mukaan äänihaittoja olisi ollut vuoden jokaisena arkipäivänä heinäkuuta lukuunottamatta, vaikka todellisuudessa äänihaittoja ei kuitenkaan kuulunut meille saakka säännönmukaisesti, vaan koiran reaktiot yllättivät meidät ainoastaan silloin tällöin – ja etenkin juuri silloin, kun sitä vähiten osasimme odottaa.

Aurinkoa silmissä, iloa hännässä

Ihmiselle, jolle koira on pelkkä koira, päätös koiran lopettamisesta voisi olla paljon yksinkertaisempi. Mutta minä en ota tolkkua tunteen ja järjen kädenväännöstä, jota varjostaa myös tilanteen taloudellinen kaiku ja sadat tuhannet nyanssit puolesta ja vastaan.

Minä näen hirvittävän ongelman ohella myös kaiken sen ulkopuolella olevan elämän. Koiran, jonka herttainen hyväntuulisuus tarttuu suupieliini ja saa minunkin silmäni sädehtimään. Näen ainutkertaisen elämän, jonka osalta en millään haluaisi tehdä peruuttamattomia päätöksiä, tai ottaa niitä kontolleni.

Sumu on niin paljon muutakin, kuin paukkuarkuutensa, ja siitä minä olen totta totisesti päässyt jyvälle näiden vuosien aikana. Sen olemus: pentumainen tapa loikkia, sen kiiltomadon lailla kiiltävä turkki ja holtittomasti puolelta toiselle tempoileva häntä ei tee koiran kohtalon päättämisestä yhtään helpompaa. Näkisin sillä vielä paljon hyviä vuosia, sillä keholtaan se on kuin nuorikko, vaikka vuosi vuodelta paukkuarkuus tuntuu saavan siitä yhä tiukemman otteen.

Hätäisiä päätöksiä välttääkseni eläinlääkäri tarkastaa koiran suussa vallitsevan tilanteen yhden varmasti hyvin unettoman yön jälkeen tämän viikon keskiviikkona. Eläinlääkärin on tarkoitus kuvata nukutetun koiran suu, ja tehdä sitten omat päätelmänsä siitä, minkälaista remonttia tuhoutuneen purukaluston osalta on tehtävissä – tai kannattaako sellaista lähteä alkuunkaan tekemään.

Suun muutosten perusteella koiralla voidaan epäillä jopa viheliästä parodontiittia, mutta sen mahdollisen diagnosoinnin jätän sen kummemitta spekuloinneitta eläinlääkärin harteille.

Halusin vaan kertoa, että olen nyt aivan valtavan, valtavan huolissani ja murheissani, ja vaikka tiedän, että kukaan meistä ei enää nuorene, on mielestäni liian aikaista heittää hyvästejä koiralle, joka kantaa aurinkoa silmissään ja iloa hännässään.

Maaliskuun kululaskelmat

Näiden tunteiden keskellä maaliskuun kululaskelmien listaaminen tuntuu melkein irvokkaalta, sillä tällaisissa hetkissä ymmärrän, miten vähän arvoa rahalla on minulle, vaikka juuri nyt raha tuntuu olevan arvokkaampaa kuin koskaan.

Koirien ruokintakustannukset maaliskuussa 2023

Maaliskuussa neljän koiran ruokintakustannuksiin upposi kokonaiset 261,57 euroa. Koiran ruuan hinta on noussut, eikä eteen osunut hyviä tarjouksia. Tähän summaan sisältyy niin kuun alussa, kuin kuun loppupuolellakin ostetut 12 kilon koiranruokasäkit, kuin myös perheen pienimmälle ostettu kahden kilon koiranruokasäkki sekä lisäravinteet.

Koirien hyvinvointi- ja ajanvietekustannukset maaliskuussa 2023

Maaliskuussa neljän koiran hyvinvointi- ja ajanvietekustannukset konkretisoituivat koirankakkapusseina (256 kpl, 15,96 euroa), myyjäisistä tuliaisina tuotuina vasikan ja jäniksen korvina (yhteensä 3,75 euroa) sekä Alpille ostettuna ahmimisenestokuppina (9,99 euroa), joiden myötä rahaa pulitettiin tässä kategoriassa kokonaisuudessaan 29,70 euroa.

Koirien kokonaiskustannukset maaliskuussa 2023

Niinpä koirien kokonaiskustannukset ovat maaliskuun ajalta 291,27 euroa. Sen myötä koiriin on tänä vuonna käytetty yhteensä 1023,91 euroa. Jos haluat tarkastella aiempia artikkeleita teemaan liittyen, pääset tästä tarkastelemaan tammikuun kululaskelmia ja tästä helmikuun kululaskelmia.

Jokaisella askeleella on merkitys

21/01/202327/01/2023 / Jenna / Muu elämä / 5 kommenttia

On vaikea summata syväsukellusta, jota elämä on tarjoillut pyytämättä. Tuntuu silti tarpeelliselta kirjoittaa siitä; tehdä jonkinlainen henkinen tilinpäätös – summata mennyt ja sitten, kurottaa tulevaan. Saada kuona ulos näppäimistöä takovien sormien kautta. Jäsennellä ja nivoa yhteen – ja ehkä sitten: hengittää vapaammin.

Oletin, että vaikeasta, hyvin kehollisesta uupumuksesta toipuminen olisi ollut riittävä prioriteetti kenties koko loppuelämälle. Varmaan juuri siksi tuntui kohtuuttomalta sairastua vaikean psyykkisen tilan vanavedessä myös fyysisesti heti, kun elämä tuntui viimein kannattelevan ja psyykkinen vointini oli alkanut elpymään.

Sairauden ja toimintakyvyn haasteiden aiheuttama elämänmuutos oli kaiken kaikkiaan vaikea hyväksyä. Lisäksi ongelmia aiheutti sairauteen käytettävä lääkitys – enemmän, kuin halusin uskoakkaan.

Mitä pidempään kutakin lääkevalmistetta käytin, sen synkemmäksi sielunmaisemani muuttui ja sitä kauemmas ajauduin itsestäni.

Keho, joka ottaa sivuoireista jokaisen

Kuin huomaamatta elämästäni alkoivat katoamaan värit. Maisema peittyi tummaan varjoon, kun varkain kaikki se valo, jota aiemmin olin kantanut myös sisälläni, sammui. Pikkuhiljaa elämästä katosi ilo ja lopulta – koko elämä.

Psyykkisen hyvinvoinnin tilalle vaihtunut mustuus on aika paljon, kun sen rinnalla kulkee niin fyysinen toimintakyvyttömyys, kuin myös viikottaiset kivut ja vahvojen kipulääkkeiden aiheuttama väsymys ja utuisuus.

Kadotin yhteyden omaan itseeni, omaan mieleeni, omaan luovuuteeni ja omaan kehooni. En enää tunnistanut itseäni ajatuksistani tai siitä passiivisuudesta, johon sivuoireena mieleni sammuttavat lääkkeet minut nitistivät.

Samanlaiset päivät seurasivat toisiaan, vailla mitään väliä. En herännyt kevään tuoksuihin, kesän kukkaloistoon tai edes lämpimiin ja tunnelmallisiin loppukesän iltoihin, sillä minulle niitä ei ollut.

Oli vain harmaan kalvon takaa tuijotettava musta sielunmaisema, missä millään ei enää ollut merkitystä.

Lääkkeiden aiheuttamien sivuvaikutusten armoilla kehoni ei enää tuntunut siltä kodilta, johon olin joskus sieluni pesän rakentanut. Tilanne jatkui lääkekokeilusta, viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Elämästä katosi mielekkyys samalla, kun ikuisesta vilukissasta tuli nihkeän nahkea hikoilija, jonka nilkat turposivat niin, etteivät vuosia käytössä olleet bootsit enää mahtuneetkaan jalkaan.

Vastaavia yllätyksiä ilmaantui sitä enemmän, mitä kauemmin kutakin lääkettä käytin. Lääkäri kohautteli olkiaan; tämä on pienempi paha, totut siihen kyllä. Kuuntelin lääkärin sanoja järkyttyneenä – tätäkö loppuelämäni nyt olisi? Sairauteeni ei ollut – eikä ole – parannuskeinoa ja perinteisesti sitä hoidetaan loppuelämän lääkityksin, sivuoirein, joihin on tapana tottua. Tilanne oli masentava.

Viimeisimmän lääkekokeiluni jälkeen lääkärini kehoitti minua pitämään muutaman päivän tauon ennen uuden lääkkeen käyttöönottoa. Muutamassa päivässä ehtii tapahtumaan ihmeitä.

Ja siksi, en koskaan aloittanutkaan sitä seuraavaksi vuorossa ollutta lääkekokeilua.

Luonnon parantava voima

Se elämänhalu, jonka luulin jo jättäneen tämän sielun iäksi, palasi vähitellen kemikaalien haihtuessa koneistosta. Ensin pysähdyin katsomaan olohuoneen seinään kajastuvaa ilta-auringon valoa, enkä muistanut, milloin viimeksi olisin nähnyt jotain niin kaunista.

Seuraavana päivänä havahduin syksyn tuoksuun ja siihen, miten johdattelevilta metsäpolun alleen kuorruttaneet kirkkaan keltaiset lehdet metsäpolun suuaukolla näyttivätkään. Ne olivat kuin paremmalle kansalle levitetty punainen (tässä tapauksessa keltainen) matto, joka houkutteli minua kaikkia aisteja hivelevään seikkailuun syvemmälle metsään.

Ja minä lähdin. Ja minun kehoni pystyi siihen. Ja minä näin, aistin, tunsin ja koin. Joka solullani. Pitkästä aikaa. Tuntui, kuin syksyn lempeä valo ja hentona puhaltava tuuli olisi irroittanut tomun ja ikipölyn solujeni yltä. Hennosti, kuin varoen särkemästä niitä, kovia kokeneita.

Samalla viikolla lausuin Olmille runoja pukiessani sille sadetakkia eteisessä. Nauroin ääneen Sumun tehdessä hyvän kakan jälkeen vasikkamaisia loikkia ja kutsuin Alpia luokseni sävelmällä, joka mukailee Scatman Johnin kappaletta Scatman. Ihminen, joka kutsuu koiransa luokseen laulamalla “Alpii-ba-bop-ba-dop-bop” ei voi olla murheen murtama.

Santtukin sai osansa, kun innostuin harjaamaan karvaturilaisen olemusta sen isännän poissa ollessa. Tuntui, kuin sieluni olisi vilissyt elämän voimaa, joka pitkästä aikaa sai virrata vapaasti.

Polku holistisen hyvinvoinnin maailmaan

Tätä kirjoittaessani takanani on vajaa puoli vuotta ilman lääkkeitä, jotka tekivät minusta sairaamman kuin sairauteni.

Olen saanut kiputilanteen toistaiseksi hallintaan muilla keinoin. Tutustuin niin sanottuun tulehdusta alentavaan ruokavalioon, jonka myötä pyrin tarjoamaan keholleni pääosin sellaista ravintoa, joka antaa sille parhaat mahdolliset eväät selviytyä yhdessä vaikean, kroonisen sairauden kanssa.

Haluan ruokkia sieluni kotia ravinnolla, joka ei ainakaan pahenna sen oloa ja toimintakykyä entisestään – sillä on jo lähtökohtaisesti riittävän vaikeaa ja sen minä olen saanut tuntea nahoissani.

Olen lopettanut valkoisen sokerin ja pitkälti myös vehnän käytön sen jälkeen, kun huomasin niiden yhteyden raajoihin heijastuviin hermokipuihin. En käytä lainkaan alkoholia, mikä ei koskaan kuulunutkaan arkeeni. Saan nautintoni muualta.

Matka jatkuu

Jonkun mielestä ruokavalioni voi kuulostaa askeettiselta, mutta jos se on hinta, mikä minun tulee maksaa omasta elämänlaadustani ja toimintakyvystäni, teen sen mielelläni – enemmän, kuin mielelläni. Valitsen koska tahansa kivuttoman ja toimintakykyisen päivän, kuin suussa sulavan rivin Fazerin sinistä.

Haluan korostaa, että minä en ole terveydenhuollon ammattilainen, enkä kirjoita tässä muusta, kuin niistä ratkaisuista, joita päädyin itse tekemään oman toimintakykyni eteen varsin umpikujamaisessa tilanteessa.

Halusin kertoa, miten onnellinen olen siitä, että sain itseni takaisin. Voi olla, että tulen vielä tippumaan kovaa ja korkealta, mutta juuri nyt nautin siitä, että tammikuun lopun pakkasaurinko paistaa kirkkaampana kuin koskaan aiemmin.

Ruokavalion lisäksi olen paneutunut kokonaisvaltaisesti holistisen hyvinvoinnin perusperiaatteisiin, opiskellut ihmiskehon piirteitä ja tarpeita, sekä kiinnittänyt huomiota omaan palautumiseen ja keinoihin säädellä stressiä.

Ratkaisustani huolimatta minulla on yhä terveydenhuollon hoitokontakti, jonka tapaan säännöllisesti ja jonka kanssa pystymme kartoittamaan mihin suuntaan kehoni sairaus kallistuu. Koska edes länsimaalainen lääkehoito ei purrut kehossani syövän lailla leviävään sairauteen tai edes hidastanut sen leviämistä, en koe, että minulla olisi menetettävää valitsemallani tiellä – päinvastoin.

Uutta voimaa, uusia suuntia

Ravinnerikkaalla ruokavaliolla on ollut suuri merkitys paitsi fyysiselle hyvinvoinnilleni, myös psyykkiselle hyvinvoinnilleni. Juuri nyt voin hyvin, ja yhteyteni omaan kehooni on vahvempi kuin koskaan aiemmin.

Kehoni kantaa mukanaan monia uupumuksen ja sairastumisen synnyttämiä taakkoja, mutta siihen nähden meillä menee hyvin — mieleni ja kehoni ovatkin oikeastaan aika oivallinen parivaljakko, vaikka juuri pari vuotta sitten tunsin, että en oikein tunne, tai luota niistä kumpaankaan.

Muistan, kuinka pari vuotta sitten, väsyneenä ja hukkateillä, tapasin psykoterapeuttini ensimmäisiä kertoja. Sanoin hänelle, että jos olisin koira, minussa ei nähtäisi potentiaalia, vaan minut lopetettaisiin, sillä se olisi kaikille helpointa niin.

Kiitin terapeuttiani siitä, että hän jaksoi nähdä minut kokonaisena ja valaa minuun jotain mystistä voimaa, josta varastoni oli vuosien saatossa huvennut. Tunsin olevani niin väsynyt ja niin kaukana kaikesta, että luulin, ettei minusta enää koskaan tulisi mitään. Että kuivuisin lattialle ja lopulta haihtuisin ilmaan ilman, että kukaan oikeastaan huomaisi mitään puuttuvan.

Tänä päivänä olen kiitollinen kaikille niille, jotka työssään kohtaavat ihmisiä – tai eläimiä – joihin he uskovat ja haluavat valaa uskoaan. Sellaisella on suunnattoman suuri vaikutus, minun uskoakseni niin pienessä, kuin isossakin kuvassa.

Psykoterapeutin vastaanotolla käyminen on ollut elämäni parhain ratkaisu. Olen terapiataipaleeni myötä kulkenut haparoiden, välillä eksyenkin, mutta kuitenkin jatkuvasti, askel askeleelta, vahvemmin kohti itseäni ja omaa voimaani.

Sellaista voimaa, jossa voin seistä tyynesti omana itsenäni, itseeni luottaen ja itseni puolella seisten, yrittämättä alati muotoutua muotteihin, joihin ympäristöni yrittää minua työntää, tai joita se niin kiihkeästi tarjoaa. Sellaista voimaa, jota en tiennyt olevan olemassakaan.

Olen pohdintojeni myötä pyrkinyt ratkaisemaan myös tämän blogin ja somekanavien tulevaisuutta, sillä yksinomaan koirista kirjoittaminen ei tunnu minulle enää luontevalta. Tuntuu, kuin minun tulisi murtaa ne ahtaat raamit, joihin olen kirjoitusalustani pyrkinyt sovittamaan ja kirjoittaa niistäkin asioista, jotka sairastumiseni on pakottanut minut priorisoimaan kaiken edelle.

En suunnittele sairaspäiväkirjan kokoamista, vaan jonkinlaisia löyhempiä raameja toteuttaa tarvettani kirjoittaa. Olenhan koiranomistaja silloinkin, vaikka en jatkuvasti alleviivaisi sitä puolta minusta.

Päällimmäisenä kiitollisuus

Tällä hetkellä nautin valtavasti siitä, että saan jakaa elämäni juuri minun kanssani. Meillä on aikaa hauskaa yhdessä; tämän sielun kanssa, tässä kehossa. Kehossa, jota en toden totta ole aiemmin osannut arvostaa kuin ajatuksissani, juurruttamatta arvostusta arkisiin valintoihin ja tekoihin.

Tuntuu, että olen vasta sairastumiseni myötä oivaltanut jotain tärkeää. Sellaista, jonka äärelle meillä jokaisella on oma, henkilökohtainen ja joskus kivuliaaltakin tuntuva polkumme. Enkä väitä, että olisin perillä itsekään – matka on vasta alkanut.

Mahdollisuuksia

02/06/202202/06/2022 / Jenna / Muu elämä / Jätä kommentti

En enää jaksa uskoa kohtaloon tai siihen, että kohtaamamme vastoinkäymiset osuisivat kohdallemme vain jalostaakseen meistä jotain parempaa.

Vastoinkäymiset voivat auttaa meitä hahmottamaan elämämme tärkeimpiä nyansseja, mutta en osaa olla kiitollinen kohtaamistani vaikeuksista, vaikka ymmärrän, että ne ovat kasvattaneet minusta sen, joka olen tänä päivänä.

Viimeisimpänä vastoinkäymisenä koettu fyysinen sairastuminen ja sen myötä oman toimintakykyni menettäminen toi päivänvaloon sen, mikä minulle on elämässäni merkityksellistä.

Mikä minulle on merkityksellistä

Minulle merkityksellistä on ehdottomasti kokemus mahdollisuuksista. Sellaisista pienistä, joita piilee arjessa ja sellaisista suurista, jotka kutkuttelevat kaukaisina haavekuvina jossain kaukana horisontissa.

Lipuvat ehkä hieman lähemmäksi, kiusoittelevat, ja sitten taas häviävät miltei näkymättömiin kauas horisonttiin — tullakseen esille, jopa lähelle, taas, kun sitä vähiten osaa odottaa.

Kun kokemus mahdollisuuksista katoaa, se vie mennessään kaiken. Siinä ei ole mitään kaunista tai runollista ja se on tila, johon upposin pitkäksi aikaa tukahtuessani loppuvuodesta fyysisen kivun ja ikävän oirekirjon alle. Sitä kesti pitkään.

Mikään ei auttanut, eikä kukaan osannut sanoa mitään. Uskoni Suomen terveydenhuoltojärjestelmään sai kovan kolauksen.

Tilanne oli toivoton, eikä siinä ollut kokemusta minkäänlaisista mahdollisuuksista. Kipulääkkeet poistivat kivulta pahimman terän, mutta eivät tuoneet tilalle toimintakykyä, vaan utuisen väsymyksen verhon.

Kirjava elämänpiirini supistui toimistohuoneen ja kotisohvan kokoiseksi. Onneksi whippetit ja heiluhäntäinen seisoja tuntuivat tyytyväisiltä kainalossani sohvalla, vaikka huono terveydentilani riipi arjesta kyselemättä kaiken meille tärkeän.

Onneksi löysin keväällä hyvän lääkärin – yli puolen vuoden epätoivoisen etsinnän ja tolkuttoman rahanmenon jälkeen.

Ajavana voimana mahdollisuudet

Kun sairastumiseni myötä tunne mahdollisuuksista katosi kokonaan, moni muukin asia mureni sen rinnalla. Maailma ilman siinä näyttäytyviä mahdollisuuksia ei enää tuntunutkaan arvokkaalta.

Huomaan nyt, että tämän arvon – siis mahdollisuuksien – ajamana olen toiminut elämässäni aina. Ne ovat ajava voimani, henkireikä jolle elän. Huomaan sen nyt ja näen yhteydet, joita en aiemmin tunnistanut.

Olen hakeutunut niihin työpaikkoihin, joissa näen eniten mahdollisuuksia. Mahdollisuuksia niin minulle itselleni, kuin tuottamastani arvosta työpaikan liiketoiminnalle.

Tämä arvo on ajanut minua ihmissuhteisiin, joissa näen hyviä mahdollisuuksia ja jopa niihin koirakohtaamisiin, joita taustallani on. Ne koirat, jotka nyt asuvat meillä minun valinnastani, ovat valintani tulosta siksi, että olen nähnyt yhteiselämällämme eniten hyviä mahdollisuuksia.

Haluan jatkossakin kulkea niitä asioita kohti, jotka voivat tarjota minulle mielekkäitä mahdollisuuksia.

Pienet mahdollisuudet tekevät tilaa suuremmille

Uskon, että pienetkin mahdollisuudet ovat arvokkaita, sillä ne ruokkivat luokseen yhä suurempia mahdollisuuksia. Pienet mahdollisuudet ikään kuin tekevät tilaa suuremmille mahdollisuuksille, jotka voivat valmiita väyliä pitkin lipua luoksemme. Siksi pienillekin mahdollisuuksille kannattaa antaa tilaa ja niiden merkityksellisyys on hyvä tiedostaa.

Ja juuri siksi näen valtavasti mahdollisuuksia siinä, että onnistuin viime viikonloppuna lähtemään pienelle metsäretkelle. Retkeilin ilman koiria käsissäni, mutta retkeilin.

Kuljimme kolmistaan pörheän saksanpystykorvan ja tämän isännän kanssa metsäpolkuja vailla entisenlaista vauhtia; minä pienen seurueeni perässä lyllertäen ja puuhkuttaen. Kehoni ei ole enää entisensä, mutta silti se antoi minulle mahdollisuuden lähteä metsään.

Sellainen kokemus luo tunteen siitä, että minulla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten ja missä minä eloani vietän. Ja se kokemus, kokemus mahdollisuuksista, on arvokas.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan se voi luoda tilaa yhä useammalle mahdollisuudelle, jopa yhä suuremmille sellaisille. Ehkäpä juuri silloin, kun uusia mahdollisuuksia vähiten odottaa. Ja juuri se on elämässä hienointa. Mahdollisuudet.