Koiravuodet 2001 – 2021: koirat oppaana ihmisyyteen

Kahdenkymmenen koirallisen vuoden kunniaksi julkaisen yhteenvedon matkasta, jonka olen saanut jakaa yhdessä näiden nelijalkaisten kanssa. 

Muistelen menneitä vuosia kiitollisuudella. En pelkästään siksi, että erilaiset koirat ovat olleet ystäviäni mitä moninaisimmissa elämänvaiheissa ja ajanjaksoissa, vaan ennen kaikkea siksi, mitä koirat ovat minulle antaneet ja minkälaisiin paikkoihin ne ovat minut kuljettaneet.

Koirien kautta on hyvä mahdollisuus oppia paitsi näistä eläimistä, myös ihmisyydestä. En usko, että yksikään toinen polku, harrastus tai elämäntapa olisi voinut kahdenkymmenen vuoden aikana antaa juuri minulle niin paljon, kuin koirat ovat vuosien saatossa antaneet. Siksi haluan jakaa matkani kanssasi. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, minkälaisten teemojen äärelle koirat ovat sinut vieneet?

Yin & Yang

On uskomatonta, miten matkani koirien kanssa alkoikin yhdessä juuri tämän parivaljakon kanssa. Niki (2001 – 2009) oli ensimmäinen koirani ja siinä missä se tuli elämääni luovutusiässä talvella 2001, Romppu (2002 – 2012) saapui elämääni jo seuraavana kesänä 2002. Ja hyvä niin.

Niki ja Romppu olivat täydelliset vastakohdat toisilleen. Kuin yin ja yang, yö ja päivä, niissä ei tuntunut olevan mitään samaa ja juuri siten ne täydensivät toisiaan. Niki ja Romppu antoivat minulle kokonaisvaltaisen kuvan siitä, mitä koiranomistaminen voi parhaimmillaan — ja pahimmillaan olla.

Kuin täydellisenä symbolina vastakohdilleen, Niki oli väritykseltään täysin musta siinä, missä Romppu oli pääpiirteiltään valkoinen. Nikillä oli tapana kulkea tielle muodostuneiden vesilammikkojen läpi – vain tunteakseen olevansa elossa, kuten tapasin sanoa – siinä, missä Romppu kiersi lammikot, jottei sen herkät varpaat kastuisi. Niki oli elämäntavoiltaan ronski ja osallistuva siinä, missä Romppu ei halunnut liata turkkiaan tai nähdä liiaksi vaivaa maallisten asioiden eteen.

Nikin läsnäolosta kumpusi syvä, tyyni rauha ja sielukkuus. Sen suhtautuminen maailmaan oli vakavahenkistä, joskin täysin hötkyilemättömän oloista siinä, missä Romppu oli välillä hyvinkin kiivas, vaikkakin rauhaa rakastava, hyväntuulinen ja lempeä.

Mikä täydellinen alku matkalleni.

1. koira: paperiton cockerspanieli Niki

Syvän katseen omaava pieni musta koiranpentu oli 11-vuotiaan tytön unelmien täyttymys. Vaan elo oman koiran kanssa ei ollutkaan auvoisaa, vaikka Niki oli äärimmäisen älykäs sekä nopea oivaltamaan ja oppimaan.

Niki luki minua kuin avointa kirjaa. Se tuntui tietävän jo puolesta sanasta – miltei puolesta ajatuksesta – mitä haen takaa tai yritän sille opettaa. Voi kumpa tunne olisi ollut molemminpuolinen!

Vaikka Niki oli tavattoman älykäs ja tottelevainen, se sai ilman diagnoosia jääneitä raivokohtauksia. Raivokohtauksien aikana sen aggressiivisuus suuntautui vailla logiikkaa oman perheen ihmisjäseniä kohtaan, eikä koira niiden aikana ollut tavoitettavissa. Silmänräpäyksessä alkavien kohtauksien myötä opin herkeämättä tarkkailemaan koiraa. Sen kehonkieltä, kulmakarvojen asentoa ja silmien liikkeitä (ja lieskoja), sillä koiran hampaat upposivat herkästi varomattoman ihoon.

Muuten Niki oli tavattoman yhteistyökykyinen. Se oli uuttera ja paljon pohdiskeleva koira siinä, missä sen ”vastakappale” Romppu oli mukavuudenhaluinen ja jopa laiska, vaan sitäkin hyväntuulisempi.

Romppu tuntui kantavan mukanaan valovoimaa siinä, missä Nikin sisimmästä kumpusi toisinaan niin synkkä pimeys, ettei se aina itsekään tuntunut löytävän pimeydessään takaisin kotiin. Ei, vaikka kannustin ja tsemppasin, itkin ja rukoilin.

Jälkeenpäin olen miettinyt, kuinka koirapojat täydensivät toisiaan. Tuntuu, kuin ilman toista ei olisi ollut toista – ja ilman niitä, ei olisi syntynyt minuakaan sellaisena, kuin tänä päivänä olen. Ilman Nikiä en varmasti olisi osannut arvostaa Rompun loputonta hyväntuulisuutta. Ja ilman Romppua en olisi osannut arvostaa sitä syvyyttä ja sielukkuutta, joka Nikissä minua puhutteli.

2. koira: cockerspanieli Romppu

Siinä, missä Niki osoitti, mitä ystävyys voi parhaimmillaan – ja sitten myös pahimmillaan – olla, en usko, että ilman Romppua olisin koskaan ottanut enää yhden yhtäkään koiraa. 

Siinä, missä Nikin kanssa ajauduin epätoivoisiin umpikujiin kerta toisensa jälkeen, elämä Rompun kanssa sujui vailla harmia, luontevasti ja helposti, omalla painollaan. Luotettavan ja hyväntuulisen Rompun läsnäolo tuntui lempeältä lehmän henkäykseltä vailla murhetta huomisesta siinä, missä Niki saattoi kantaa mukanaan synkkää varjoa.

Ilman Romppua olisin todennäköisesti syvästi järkyttynyt siitä, miten vaikeaa koiran omistaminen voi olla. Olisin saattanut heittää hanskat tiskiin heti ensimmäisen koirani myötä. Vaikka ensimmäisen ja toisen koiran välillä ajallisesti ollut muutama kuukausi voi äkkiseltään kuulostaa hirvittävältä, tässä tapauksessa se oli ratkaiseva ja onnekas sattuma.

Koirallisen elämäntapani jatkumisesta voin siis kiittää Romppua. Vaikeuksienkin keskellä se toimi varsinaisena esikuvana siitä, miten yksinkertaista ja miellyttävää kumppanuus koiran kanssa voi olla. Romppu opetti, ettei koiran omistamisen täydy olla haastavaa, pelottavaa ja täynnä surullisia, epätoivon tunteita nostattavia umpikujia. Koiran omistaminen voi myös olla hauskaa, helppoa ja mutkatonta.

Lauma alkaa muodostumaan

Jostain syystä lauma on tuntunut minulle aina luontevalta ajatukselta. Lauman kanssa jaettu arki tuntui minulle sopivalta tavalta elää koirien kanssa, eikä koiramäärän myötä lisääntyvä vastuu saanut jo lähtökohtaisesti tunnollista ja koiransa tavoin uutteraa ja kehityksenhaluista koiranomistajaa perääntymään.

Aloitin tutkimustyöt kolmannen koiran hankkimiseksi jo vuosia ennen, kuin kolmas koira sitten lopulta kotiutui. Luulin pitkään, että olen tehnyt Nikin kanssa jonkun peruuttamattoman virheen ja halusin välttää samankaltaisen virheen syntymistä uudelleen.

Sen vuoksi kiinnitin äärimmäisen paljon huomiota rodun valintaan, kasvattajan valintaan, yhdistelmän valintaan ja sitten lopulta myös minulle valitun pennun kasvatustyöhön. Olin kolmannen koiran hankinnassa ja kasvatustyössä äärimmäisen perusteellinen, enkä halunnut lipsua sen miltään osa-alueelta piirun vertaa.

Lauma ei vielä silloin ollut minulle itseisarvo, vaan halusin harrastuskaverin lajeihin, joissa alkuun olin päässyt jo Nikin ja Rompun kanssa. Nyttemmin asetelma on kääntynyt päälaelleen, sillä minua kiehtoo nimenomaan koirien laumaelo ja keskinäinen viestintä, enkä enää tunne treenikenttiä ja harrastusporukoita omakseni.

3. koira: novascotiannoutaja Into

En tiedä, tuliko Intosta siksi niin kultainen, että omistauduin ja suhtauduin sen kasvatukseen niin suurella pieteetillä. Todennäköisesti siitä tuli vain se koira, joka se oli ja sen oli tarkoitus ollakin.

Into (2008 – 2019) kotiutui kesällä 2008 ollessani 18-vuotias. Se oli minulle täydellinen elämänkumppani. En olisi koskaan voinut toivoa parempaa jatkumoa Nikin ja Rompun aloittamalle tarinalle.

Into oli koirana jotain Nikin ja Rompun väliltä. Sen kanssa mikään ei ollut mahdotonta, mutta mikään ei myöskään tullut ilmaiseksi. Se haastoi minua ja mitä enemmän sille annoin, sitä enemmän myös sain.

Työskentely ja elämä Inton kanssa oli palkitsevaa ja inspiroivaa. Vuosien varrella siitä muodostui peruskallioni, oman elämäni hievahtamaton kivijalka. Luotettava koira, joka säilyi, kun kaikki muu murtui ja muuttui.

Konkreettisesti Intosta kertoi sen halu tehdä yhteistyötä. Se etsi ja toi tumppuni ja villasukkani silmät sädehtien vielä silloinkin, kun sen kunto oli jo heikentynyt, eikä sen enää olisi tarvinnut.

Koira, jota ilman en olisi se, joka olen tänä päivänä. Toisaalta, sellaisia ne taitavat minulle olla kaikki. Into omalla, erityisellä, kultaisella tavallaan.

Yksi on joukosta poissa

Niki lopetettiin sen viimeiseksi jääneen aggressiivisen hyökkäyksen jälkimainingeissa marraskuussa 2009. Se oli tavattoman musertavaa, vaikkakin vuosia pinnalle läikähdelleen turvattomuuden väistyessä myös helpottavaa.

Oli uskomatonta tuntea, kuinka minun ei enää tarvinut olla varuillani omassa kodissani tai miettiä arkisia erityisjärjestelyitä arvaamattoman koiran vuoksi. Tai ylipäätään tehdä enää kaikkea. Kääntää jokaista kiveä ja pohtia päätäni puhki, miten voisin päihittää tuntemattoman ja häilyvän, pelottavankin vihollisemme, raivokohtaukset. Niiden ilmaantumistahti oli loppua kohden tiivistynyt.

Oli jälkeenpäin hätkähdyttävää huomata millaisessa sykerössä olimme lopulta päätyneet elämään. Se kaikki tuntui silloin sen arvoiselta. Niki oli raivokohtauksiensa ulkopuolella koira, jonka sielukkuus ja viisaus kosketti minua syvästi. Toivoin aina, että olisin voinut löytää ratkaisun. Niki olisi ansainnut arvoisensa, onnellisen lopun, jota tavoittelin periksiantamattomasti usein omaa pienuuttani käsittämättä.

Nikin kuoleman myötä sain ensimmäisen tärkeän oppituntini siitä, miten lauma toimii kun veden pinta läikkyy. Laahustaessani sydän särkyneenä takaisin kotiin ilman Nikiä, Romppu (leikkaamaton uros, tuolloin 7 vuotta) ja Into (leikkaamaton uros, tuolloin 1,5 vuotta) ottivat verisesti yhteen.

Vailla odotuksia

Vaikka Nikin kuolema oli musertava kokemus, elämä jatkui. Asuin 19-vuotiaana yksin 20-luvulla rakennetussa palvelusväentalossa maalla ja kaipasin turvakseni vahtikoiraa. Sellaisen hankinta tuntui luontevalta, sillä asuin ilman tummaa varjoani yhdessä valoa mukanaan kantavan cockerspanielin ja avoimen noutajan kanssa. Tuntui totisesti siltä, että jotain perustavanlaatuista puuttui.

Niinpä helmikuussa 2010 uudeksi perheenjäseneksemme liittyi sekarotuinen koiranpentu Elna, ensikosketukseni niin narttukoiriin, kuin myös sekarotuisiin.

Pidän sekarotuisen koiran hankinnassa siitä ajatuksesta, ettei koiraa kohtaan ole juurikaan odotuksia. Kukaan ei ole määritellyt ennakkoon, mitä koiran tulisi edustaa tai millainen sen pitäisi olla.

Tai mitä sen kanssa pitäisi tehdä! Sekarotuista koiraa eivät kosketa harrastuneisuuteen liittyvät odotukset ja paineet. Ehkä juuri Elna oli polkuni siihen koiranomistajuuteen, mikä minulle on luontevinta. Tykkään elää ja puuhastella koirieni kanssa, mutta siihen se sitten jääkin. Oma kilpailuviettini loistaa täydellisesti poissaolollaan.

Minusta koirien järjestäminen paremmuusjärjestykseen on absurdia, sillä niistä kukin on omalla ainutlaatuisella tavallaan juuri sellaisenaan paras. Tottakai ymmärrän, miksi esimerkiksi rodunomaisia käyttöominaisuuksia tai ulkoisia seikkoja on oleellista punnita jalostustarkoituksissa. Sellaisen toiminnan hedelmistä nautin toisinaan itsekin.

Vaan sekarotuisen koiranpennun kanssa ei auta muu, kuin odottaa ja katsoa, mitä tuleman pitää. Tietyissä määrin jokainen koira – rodullinen tai roduton – on ikään kuin hyppy tuntemattoman laiturin päästä. Voi olla, että jalat koskettavat pohjaan tai sitten on vain opeteltava uimaan. Meille muuttaneen sekarotuisen Elnan kanssa kyse oli ehdottomasti jälkimmäisestä vaihtoehdosta.

4. koira: hollanninpaimenkoiramix Elna

En tiedä mitkä sanat kuvailisivat Elnaa (2009 – 2018) parhaiten. Alku sen kanssa oli hirvittävä, mutta välillemme muodostui ajan saatossa jotain täysin ainutlaatuista.

En tiennyt mitä tehdä itsenäisen pennun kanssa, joka hieman luovutusikänsä jälkeen rauniorataan tutustuessaan katosi jonnekin syvyyksiin, eikä enää kuulunut takaisin. Se ei ollut koira, jota olisi voinut lahjoa, kuten cockerspanieleita ja noutajaa pystyi. Sillä oli sen oma mieli ja omat päätökset ja valinnat, joihin minä en pystynyt vaikuttamaan.

Töissä ollessani Elna oli tehnyt mukavan onkalon runkopatjasänkyni uumeniin. Sen sisäänkäynti oli suoraan ulko-ovea vastakkaisella sivustalla, jonka syvyyksistä jousitusten keskeltä pentu tuijotti minua kun tulin töistä kotiin. Olin menettää järkeni. Vaikutti siltä, kuin olisin 19 -vuotiaana ollut täydellisellä ja jatkuvalla törmäyskurssilla koirani kanssa. Totesin myöhemmin, että toinen meistä lähtee ja toinen jää. Silloin minä lähdin armeijaan ja Elna jäi. Olin tuolloin 21. Kun palasin, miltei vuotta myöhemmin, jokin meissä molemmissa oli muuttunut. Ehkä me molemmat kasvoimme aikuisiksi sinä aikana.

Vuosien saatossa löysimme yhteisymmärryksen ja Elnasta tuli oikea käteni ja sieluni puolikas. Täydellinen koira juuri minulle. En usko, että ihmiselämässä sellaista koiraa ja sellaista yhteyttä voi saada kuin yhden kerran eläessään. Elnassa yhdistyi äärimmäinen herkkyys, samanaikainen toimintakyky ja määrätietoisuus sekä uskomaton tilanteiden lukutaito.

Sivujuonteena skotlanninterrierit

Juuri ennen kuin lähdin armeijaan aloin seurustelemaan miehen kanssa, joka muutti nopeasti kotiini hoitamaan koiriani palvelusaikani ajaksi. Hän toi mukanaan 1,5 skotlanninterrieriä.

1,5 siksi, että vain 1 skotlanninterriereistä kuului vakiokalustoon ja se puolikas vain lomaili porukassa joskus päivittäin tai viikottain, joskus harvemmin.

Sittemmin molemmista tuli tärkeä osa koirallista polkuani, vaikka skotlanninterrierit eivät olleetkaan mitään, mitä siihen lähtökohtaisesti olisin valinnut. Tämänkaltainen yllätyksellisyys on loppujen lopuksi mahtavaa. Se vie usein täysin odottamattomille, mutta hyvinkin antoisille poluille.

Aikuisten skotlanninterrieriurosten liittäminen laumaan oli jännittävää. Minulla oli omat ennakkoluuloni temperamenttisina tunnettuja terriereitä kohtaan. Kaiken kukkuraksi omassa laumassani oli skotlanninterriereiden ikäluokkaa vastaava, leikkaamaton cockerspanieliuros Romppu sekä pahimpia hulivilikausiaan elävä 3-vuotias leikkaamaton noutajauros Into. Sekarotuista narttukoira Elnaa unohtamatta!

Vaan koirat yllättivät jälleen. Arvonsa tuntevat skotlanninterrieriurokset kertoivat iän mukanaan tuomalla arvokkuudellaan, etteivät ne ole kiinnostuneita mittelöinnistä tai muista turhanpäiväisyyksistä. Koko 4,5 koiran lauma alkoi toimimaan yhdessä hyvin, eikä ongelmia ilmaantunut myöhemminkään.

Muutoksia koiralaumassa

Romppu menehtyi asepalvelukseni päättymisen jälkeen lokakuussa 2012. Se oli silloin hieman yli 10 vuotias. Romppu oli viettänyt palvelusaikaani vanhempieni luona, sillä kotona resurssit olivat rajalliset minun ollessani välillä viikkokausiakin kiinni armeijassa.

Elämä jatkui yhdessä novascotiannoutaja Inton, hollanninpaimenkoirasekoitus Elnan sekä yhden ja puolen skotlanninterrierin kanssa. Muistan juuri tämän ajanjakson hyvin merkityksellisenä ja onnellisena koira-ajanjaksona. Koirien ominaisuudet täydensivät hyvin toisiaan ja sain koiralliselta elämältäni kaiken, mistä olin ikinä haaveillut.

Skotlanninterrieri Remun hiljainen viisaus ja harteillaan kantama rauha loi hyvän vastineen niin nuoren Inton tarmokkuudelle, kuin Elnankin säpäkkyydelle. Elin yhdessä skotlanninterrierin maustaman lauman kanssa neljän vuoden ajan.

Olen siitä saakka pitänyt skotlanninterrieri Remua zen -henkisyyden esikuvana ja mestarina. Remu opetti eläessään paljon siitä, mitä jäyhällä ja harkitsevaisella olemuksella voi saada aikaan. Sillä, että valitsee taistelunsa tai sillä, että asettuu ylipäätään tilanteiden yläpuolelle ilman provosoivaa asennetta, vain kaiken hiljaisuuden ja päättäväisyyden kannattelemana. Sillä nimittäin saavuttaa paljon.

Remu kuoli tammikuussa 2015 miltei 12 vuoden iässä. Sen kuoleman myötä mietin jälleen, onko mitään järkeä hankkia koiria, joista luopuminen sattuu aina. Olen tunneihminen ja niinpä koirankin kuolema on tuntunut paitsi henkisenä, myös fyysisenä kipuna. Koko kehon lamaannuttavana tunteena ja synkkyytenä, jonka keskeltä on vaikea nähdä valoa tai värejä.

Mikä onni, että tuonakin aikana Into ja Elna kulkivat vierelläni. Veivät ulos silloinkin, kun en olisi omasta aloitteestani lähtenyt. Sellaisina hetkinä ulkona tapaa nähdä upean auringon nousun tai laskun. Niissä hetkissä muistaa, miten upea ainutkertainen elämämme lopulta on, ja kuinka valo kurkottelee myös hämärään.

Voisiko koiran omistaminen olla yksinkertaisempaa?

Unelma whippetistä oli kytenyt jo vuosia, mutta voimistunut entisestään armeijan aikana, kun työskentelin vaativien käyttökoirien parissa sotakoiraosastolla. Nautin armeija-ajastani oman nimikkokoirani kanssa, mutta mietin jälleen kerran, täytyykö kaiken olla niin vaativaa. Näin palvelukseni aikana monia pahoinvoivia ja stressaantuneita koiria, joiden käsittely ei ollut helppoa tai mukavaa.

Pääpiirteittäin ulkopalveluksena suoritettu palvelusaika kaikissa Suomen mahdollisissa ja mahdottomissa sääolosuhteissa sai minut toivomaan koiralta jotain muuta, kuin hyytymätöntä virtapankkia ja loputonta tarmokkuutta tekemiseen säällä kuin säällä.

Toivoin, että joskus minulla voisi olla koira, jonka kanssa ei tarvitsisi potea huonoa omatuntoa siitä, ettei mielinyt ulkoilemaan silloin, kun taivaalta satoi kissoja ja koiria ja kaikkea siltä väliltä.

Oma mukavuudenhaluni korostui, kun sain armeija-aikani jälkeen pukeutua minulle sopiviin vaatteisiin ja valmistautua lähtöön ilman minuuttiaikataulua. Sain viettää vapaa-aikani mielipuuhieni parissa ja halusin jatkossakin elää itse luomistani puitteista käsin. Halusin nauttia koirasta matkakumppanina ilman, että se kuitenkaan velvoittaisi minua liiaksi tai sanelisi kaikkea vapaa-aikaani.

Olin yksinkertaisen kyllästynyt kalenteriin väkipakolla sovitettuihin treeneihin, joiden myötä päädyin kannon nokkaan palelemaan. Se, että jokin kiihkeä mörssäri lopulta löysi minut metsän uumenista ja aloitti sitten ilmaisunsa loiskuttaen kuolavanat lentäen ei enää sykähdyttänyt sieluani.

Taapersin metsästä pitkän työpäivän ja treeni-illan jälkeen viluisena, väsyneenä ja nälkäisenä. Omat koirani olivat muutaman minuutin treenisouutensa jälkeen odottaneet autossa tunteja ja kaipasivat pitkälle metsälenkille. Minä olisin voinut vain rojahtaa sänkyyni. Elämä aktiivisesti harrastaen alkoi tuntumaan yhä useammin kompromisseilta ja luopumiselta. Kaipasin taukoa koiraharrastuksista, vaan en koirista.

5. koira: whippet Olmi

Olmi -whippet kotiutui luovutusiässä kesällä 2015. Novascotiannoutaja Into oli tuolloin seitsemänvuotias ja hollanninpaimenkoiramix Elna viisi. Minä olin 25.

Edeltäjistään eroava Olmi toi lauman dynamiikkaan tervehenkistä vuorovaikutusta ja Into ja Elna tekivät Olmin kanssa upeaa kasvatuksellista työtä. Erityisesti Elnasta kuoriutui koiranpennun myötä varsin äidillinen hahmo, joka leikitti pentua, mutta ei epäröinyt asettaa sille myöskään tiukkoja rajoja.

Koenkin, että saan juuri laumassa elävistä koirista enemmän siksi, että näen ne vuorovaikutuksessa niin erilaisten koirien ja tilanteiden kanssa. Se on kiehtovaa ja kertoo koirayksilöstä enemmän, kuin monotoniset olosuhteet yksittäisen ihmisen tai parin ihmisperheenjäsenen kanssa.

Varmaan siitä syystä päädyn kerta toisensa jälkeen elämään en pelkästään yhden tai kahden koiran kanssa, vaan kokonaisen lauman kanssa. Se on minulle luonnollista sekä valtavan palkitsevaa.

Unelmien pentuvuodesta ahdingon aikakauteen

Olmin alku oli terveydellisistä syistä kivikkoinen. Samana vuonna Intolla alkoi ilmaantumaan ongelmia oman terveytensä kanssa.

Vaikka olin tavattoman ihastunut Olmin temperamenttiin ja sisukkuuteen, sen pentuaikaa varjostivat terveydelliset huolet ja niiden mukanaan tuoma taloudellinen turvattomuus. Samalla, kun huolet kahden sairastavan koiran myötä tuplaantuivat, myös taloudelliset menot tuplaantuivat. Maksettavaa kertyi enemmän ja nopeammin, kuin ehdin tienaamaankaan huolimatta siitä, että molemmilla koirilla oli tilannettava helpottavat vakuutukset.

Henkisesti kuormittavan ajanjakson keskellä tein kolmea työtä. Elin melkoisessa ahdingossa, jossa koirien aiheuttama rahanmeno oli vain alkusoittoa kaikelle tukaluudelle.

Vaikka haluaisinkin muistaa Olmin pentuvuoden kauniina, epäedulliset olosuhteet ja sydäntä painava huoli ovat vieneet ajanjaksosta sille kuuluneen väriloiston. Vaikka Olmi oli yksi huolellisesti ja hartaudella suunnitelluista koirista sain huomata, että vaikka olin kirjoittanut elämäni käsikirjoituksen painokkaasti permanenttitussilla, elämällä oli silti omat oikkunsa. OIkkunsa ja aallokkonsa, joiden tyrskyissä me ihmiset olemme toisinaan kuin veden holtittomasti kuljettamia roskia.

Kadotetut voimavarat

Pitkäaikainen parisuhteeni oli hiljattain tullut päätökseensä, kun minulle yllättäen tarjottiin koiranpentua. Elämä oli tässä vaiheessa kuljettanut minut vanhasta ja natisevasta palvelusväentalosta omistusasuntoon ja sitten jälleen vuokralle, tällä kertaa uudehkoon rivitaloasuntoon taajamaan. Elelin siellä yhdessä Inton, Elnan ja Olmin kanssa ilman, että mielessäni oli käynytkään neljännen koiran hankinta.

Vaan niin siinä kävi, että pieni ja suloinen Alpi muutti luokseni luovutusiässä siivittämään elämäni uutta ajanjaksoa alkuunsa. Toivoin sen tuovan arkeeni pientä piristystä samalla, kun oletin, että pentuaika sen kanssa sujuisi yhtä helposti, kuin kiltin ja pikkuvanhan Olmin kanssa.

Vaan kuten aina, myös Alpi oli täysin omanlaisensa koira. Se oli kuin pieni pirulainen, joka ei saanut omista päättömistä jäynistään tarpeekseen. Uudessa ja jo lähtökohtaisesti vaikealta tuntuvassa elämäntilanteessa huomasin, että aloin ensimmäistä kertaa elämässäni uupumaan koiriini.

Olin arvioinut käytössäni olevat voimavarat väärin, enkä osannut odottaa niin haastavaa pentua. Tilanne alkoi kääntymään nurin kurin, kun koirat tuntuivatkin vievän voimia siinä, missä aiemmin ne olivat nimenomaan antaneet niitä.

Meillä oli käytössämme mainiot ulkoilumaastot, jotka toivat arkeen paljon helpotusta. Mutta ne eivät poistaneet sitä tosiasiaa, että tein pitkää päivää vaativassa työssä, sopeuduin uuteen aikakauteen elämässäni ja pyöritin yksin kolmen aikuisen koiran ja yhden koiranpennun arkea. Palautumiselle ei yksinkertaisesti jäänyt riittävästi aikaa, vaan pitkän työpäivän päätteeksi kotona odotti toinen työmaa.

Tämäkin on ollut yksi tarpeellisista oppitunneista. Vasta tämän ajanjakson myötä olen käsittänyt, miten paljon hyvin toimiva koiralauma lopulta vaatii – ennen kaikkea henkisesti. Tuskin ymmärsinkään aiemmin, kuinka söpökin koiranpentu voi jo lähtökohtaisesti kuormittuneessa tilanteessa olla yksinkertaisesti liikaa.

6. koira: whippet Alpi

Kun otin elämäni kuudennen koiran ajattelin, että homma toimii jo rutiinilla. Oletin, että kaikki menee tietyllä tavalla ja niin menikin – vaan ei ollenkaan sillä tavalla, kuin olin odottanut.

Alpi on ollut jälleen uusi polku kohti tuntematonta määränpäätä. Laituri, jolta olen hypännyt ja sitten opetellut uimaan. Tai ainakin yrittänyt: toisinaan on tuntunut, kuin polveni löisivät pohjasta kurottaviin kiviin. Kaikki ei aina ole ollut helppoa, eikä elämä kai niin toimikkaan.

Alpi on omanlaisensa sielunpeili. Se on aina kyseenalaistanut sitä, mitä minä olen, mutta myös toiminut peruskalliona silloin, kun en ole tiennyt mitä olen. Se on aina tiennyt, mitä itse on ja miten asiat pitää sen mielestä hoitaa. Yleensä se on ollut joko täysiä päin tai sitten paljon rakkautta ja pusuja. Alpi on koira, jonka mielestä elämän pitää olla rentoa ja mukatonta, mutta haasteiden edessä toimeen on ryhdytävä heti.

Menetyksen tiellä

Haluan huomauttaa, että tässä artikkelissa olen käynyt läpi elämänpolkujani vain pääasiassa koiraelämäni varrelta ottamatta tarkemmin kantaa siihen, mitä samaan aikaan henkilökohtaisessa ihmiselämässäni on ollut käynnissä. En mene niihin tarkemmin, mutta olen kohdannut myös monin tavoin vaikeita ja henkisesti kuormittavia ajanjaksoja.

Hollanninpaimenkoirasekoitukseni Elna alkoi oireilemaan tavalla, jota en olisi koskaan osannut odottaa. Sydämeni särkyi, kun päädyin tekemään rakkaan koiran lopetuspäätöksen kesällä 2018 vailla vaihtoehtoja.

Vain reilu puoli vuotta myöhemmin toinen elämäni peruspilareista, novascotiannoutaja Into jouduttiin lopettamaan sairaskohtauksen ja pitkään seurannassa olleen keuhkosyövän vuoksi tammikuussa 2019. Kävin jo ennen Inton kuolemaa kriisiä siitä, kuka minä oikein olen ja millaisena minut nähdään.

Inton kuoleman jälkeen muutin seitsemän viikon pituiselta lomitusjaksolta uuteen kotiin kahden vinttikoiran kanssa. Olo laumallisten vuosien jälkeen ilman minulle tärkeiksi muodostuneita koiria Elnaa ja Intoa tuntui orvolta ja yksinäiseltä, vaikka elämässä kahden koiran kanssa oli paljon hyvääkin.

Yritin sopeutua kahden koiran tarjoamaan helppoon ja laumaelämään nähden edulliseen elämänlaatuun, mutta se tuntui tavattoman orvolta ja yksinäiseltä. Tuntui, kuin metsässä whippettien kanssa edetessä puiden oksilta olisi roikkunut iloisten auringonsäteiden sijasta vain ontto kaipaus. Orpo tunne ei jättänyt minua rauhaan.

Epäonnistumisen kokemus

Toukokuussa 2019 ulkotarhassa ikänsä asunut valjakkokoira Sumu aloitti meillä koejaksonsa. Tuntuu, kuin huono onni olisi seurannut minua tiiviisti kannoillani, sillä vain hetkeä myöhemmin toimitin Alpin hoitoon Sumun juoksujen ajaksi ja se karkasi hoitopaikastaan koirahyökkäyksen seurauksena.

Vaikka kuinka toivoin muuta, siltä reissulta ei enää kotiutunut se kujeileva ja optimistinen koira, joka oli ollut kamala ja ihana samaan aikaan. Alpista tuli vetäytyvä ja sulkeutunut, vaikka se alkujärkytyksestä toivuttuaan saikin myös hyviä ja tasapainoisia koirakontakteja.

Villi viikari, joka tempautui silmät loistaen omintakeisiin jäyniinsä täynnä horjumatonta itsevarmuutta lakkasi olemasta, kun koirasta kehittyikin vakavahenkinen ja huolestuneen oloinen poloinen. Yritin suhtautua siihen toisin, kannustaa kohti maailmaa, mutta olin itsekin järkyttynyt siipirikko. Lyhyessä ajassa oli tapahtunut yksinkertaisen liikaa.

Olen miettinyt paljon sitä epäonnistumisen kokemusta, jonka äärelle olen palannut jatkuvasti aina sen jälkeen, kun syytin ensimmäisen koirani raivokohtauksista itseäni.

En osannut löytää niihin ratkaisua samalla tavalla, kun en koskaan osannut löytää ratkaisua Elnan terveydentilan vieneisiin kohtauksiin. Sitten tuli Inton keuhkosyöpä ja sairaskohtaus, jonka edessä olin aseeton. Ja kun viimein jaksoin kurkottaa kuilustani kohti valoa Alpi sai selkäänsä ja arjestamme katosi siihen kuulunut pilke ja ilkikurisuus. Se vivahde, jota jäinkin sitten kaipaamaan.

Koirapiireissä istuu tiukasti sanonta siitä, että syyllinen löytyy hihnan toisesta päästä. Mitä ikinä tapahtuukaan, on syytä katsoa peiliin ja osoittaa kuvajaista sormellaan oikein tiukasti. Syyttävästi ja ankarasti, sillä koirathan peilaavat vain kaikkea sitä, mitä me itse teemme tai niille tarjoamme.

Siinä piilee totuuden siemen, mutta samalla on hyvä tiedostaa, että toisinaan elämä vaan tapahtuu, eikä tiukkasävyiset itsesyytökset hyödytä ketään. Esimerkiksiksi koirat ovat moninverroin muutakin, kuin sen, mitä me herkkupaloin olemme pyrkineet niitä ohjelmoimaan.

7. koira: eurohound Sumu

Hyvistä aikeistani huolimatta Sumu tuli elämääni varsin erikoiseen saumaan. Olin Elnan ja Inton kuoleman jälkeen murtunut ja myös henkilökohtaisessa ihmiselämässä vähissä voimavaroissa. Alpi ei kokemuksensa jälkeen voinut hyvin, kuten en voinut minäkään.

Kaiken tämän keskelle pelmahti Sumu, pehmeä ja kiltti narttukoira, joka ei tiennyt kotikoiran elämästä mitään. En epäile, etteikö se olisi aistinut ympärillään vallitsevaa energiaa, joka varmasti hämmensi sitä entisestään. Me ihmiset luulemme olevamme mestareita peittelemään ja esittämään muuta, kuin olemme, mutta uskon, että koirat silti tietävät aina totuuden. Siksi luotan usein enemmän koirien, kuin ihmisten viestintään.

Hämmentyneen ja pehmeän narttukoiran lisääminen siipirikkoiseen kotiin ei varsinaisesti nostanut meitä uudelle tasolle. Olin sittemmin yllättynyt siitä minkälaisen koiran sain. Sumu ei vastannut odotuksiani, mutta oli jälleen uusi laituri, jonka nokasta oli vain uskallettava hypätä. Vasta myöhemmin olen oivaltanut, miten tärkeä laituri Sumu onkaan minulle ollut. Juuri sellainen laituri, joka on mahdollistanut kasvuni jatkumisen.

Luulin aluksi, että Sumu on hajuton ja mauton, mitään sanomaton koira, jolla ei ole mistään mitään mielipidettä. Elnan esimerkin mukaisesti toivoin räiskettä ja suuria tunteita, mutta jäin odottamaan niitä turhaan. Sen myötä petyin – oliko tämän koiran hankinta virhe?

Koen, että omaan käteeni sopii parhaiten hieman kova ja erittäin itsevarma koira, jollaista alunperin hainkin vastapainoksi kotonamme vallitsevalle herkälle whippetenergialle. Sumu on odotuksiini nähden täysin päinvastainen koira, jota en olisi ottanut jos olisin tiennyt paremmin, mutta varmaan juuri siksi se on ollut minulle niin tavattoman hyvä ja opettavainen koira.

Kasvotusten keskeneräisyyden kanssa

Olen Sumun myötä päässyt työskentelemään ihan erityyppisen koiran kanssa, kuin mitä aiemmin olen haalinut ja vaalinut. Oman mukavuusalueeni ulkopuolella olen joutunut kohtaamaan myös itseni ja sellaisia piirteitä itsestäni, joiden olemassaolosta en aiemmin tiennyt, ja joita on ollut jopa epämukava kohdata.

En ole aiemmin joutunut kasvotusten toisinaan oman napakkuuteni vanavedessä uivan kärsimättömyyden ja kiivauden kanssa. Sumun kautta olen nähnyt nämäkin puolet itsessäni ja joutunut työskentelemään näiden itselleni vieraampien, epämieluisien ominaisuuksien parissa.

Tyypillinen tilanne on jo valmiiksi kiireinen hetki, jossa minuun kohdistuu painetta ulkopuolelta. Jossain pitäisi jo olla Sumun vielä empiessä eteisen kynnyksellä, kuinka sitä tohtii, vai tohtiiko sitä, ja laitetaanko pakkaspäivään nuttu vai ei, ja miten laitettaisiin, ja mikä osa sinne ensimmäisenä sukeltaisikaan ja tohtiiko nyt kumminkaan. Tällaiset tilanteet ovat minulle syvän hengittelyn paikka. Koira ei ole hidastempoinen kiusatakseen ihmistä, vaan koiran kanssa toimimiseen täytyy ymmärtää varata aina riittävästi aikaa.

Olen ihmistyyppi, jolle jahkailu ja tyhjänpäiväinen sanahelinä ovat punaisia vaatteita, joita minun on vaikea sietää myöskään lähimmissä ihmissuhteissani tai työelämässä. Pyrin ottamaan haasteista ja ongelmista aina napakan niskalenkin ja hoitamaan ne rivakasti ja varmasti pois päiväjärjestyksestä.

Tämä kovempien koirien kanssa suotuisa ominaisuus kääntyy hyvin pehmeiden koirien kanssa itseään vastaan ja saa pahimmassa tapauksessa herkän eläimen perääntymään tai jopa sulkeutumaan.

Aiemmassa laumassa Inton ja Elnan kovuus kannatteli osaltaan myös whippettejä, mutta elämässä ilman Intoa ja Elnaa olemme välillä kärsineet kommunikaatiomme välille muotoutuvasta kuilusta, jonka ylle rakennan nyt siltaa.

Sumu on ollut matkani kannalta oleellinen kartta kohti tämän sillan rakennuspalikoita. Olen joutunut työskentelemään suurella kärsivällisyydellä ja opettelemaan uudenlaista lempeyttä ennen kaikkea itseäni ja omaa keskeneräisyyttäni kohtaan. Koko lauman dynamiikka on muuttunut Elnan ja Inton menetyksen myötä. Muutokseen sopeutuminen ei ole ollut helppoa tai yksinkertaista kaltaiselleni nopeatempoiselle ihmisille, tarpeellista kylläkin.

Sivujuonteena mittelspitz

Vaan mitä elämä olisikaan ilman yllätyssektoria? Maaliskuussa 2020, juuri kuin koko maailman hyvinvoinnin ylle painui tumma varjo koronaviruksen aiheuttaman pandemian myötä, elämääni ilmaantui mies ja mittelspitz. Sen myötä 20 vuotinen koirapolkuni sai vielä yhden yllättävän ja odottamattoman sivujuonteen yhteenmuuttomme myötä.

Olen tätä kirjoittaessani jakanut elämäni mittelspitzin kanssa vasta hieman vajaan kahden vuoden ajan. Olen kuitenkin jo vaikuttunut tuon pienen eläimen neuvokkuudesta ja sellaisesta kiihkeydestä, josta tunnistan paljon myös itseäni.

Loppusanat Nona Peuransolan teoksesta Hevonen oppaana ihmisyyteen: Matka sydämen viisauden äärelle

Ihmiselämä on kuin vuoristorata. Koskaan ei tiedä millainen kyydistä tulee.

Ensin sitä jännityksestä väristen odottaa, että pääsee laitteeseen. Jonottaa ja odottaa. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Sitten, kun vihdoin odotus palkitaan ja on hypännyt kyytiin sitä miettii, että olikohan tämä sittenkään hyvä idea.

Mitä, jos jotain tapahtuu? Mitä, jos mitään ei tapahdu? Jos koko trippi on vaan kamala tai vielä pahempaa – tylsä!

Ehkä on sittenkin parempi jättää väliin.

On kuitenkin myöhäistä, enää ei voi perua. Portit ovat sulkeutuneet.

Sitten yhtäkkiä tuntee tuulen kasvoillaan ja hihkuu riemusta ”tältä tuntuu olla elossa!” Seuraavassa hetkessä sukeltaa pimeään tunneliin, kieppuu välillä ylösalaisin, lähtee taas hurjaan nousukiitoon ja tasaisella osuudella vain nauttii maisemista. Jossain kohtaa kyytiä oksettaa, jossain kohtaa naurattaa, jossain kohtaa kutkuttaa ihanasti mahanpohjasta, jossain kohtaa pelkää kuolevansa ja jossain kohtaa toivoo kuolevansa.

Lopussa on kuitenkin onnellinen siitä, että otti riskin ja lähti. Että oli niin rohkea. Innosta puhkuen kertoo kavereille milaista oli.

”Menisitkö uudelleen?” Kysyvät he.

”Menisin”, vastaan silmät tähtinä loistaen.

”Menisin, vaikka pelottaa.”

18

Ruskaretki Iso-Syötteelle koiran kanssa

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: MUSTI JA MIRRI

Yöjunalla Ouluun

Kello ylittää puolen yön ja minä heitän harteilleni repun. Saan sikeässä unessa nukkuneen Sumun hereille ja pujotan sen kaulaan pannan juuri ennen, kun astumme koleaan syysyöhön aikaan, jolloin koko muu pitäjä tuntuu olevan syvimmässä unessaan.

Niin meidänkin on tarkoitus pian olla: syvässä unessa junassa, joka kiitää öisiä kiskoja kohti Oulua. Minä ja mustanpuhuva nelijalkainen matkaseuralaiseni heräämme aamun valjetessa Oulusta. Sieltä suuntaamme Iso-Syötteelle, niin kauas, etten ole koskaan ollut niin pohjoisessa. Minua jännittää.

Vain hetki ennen, kun saavumme rautatieasemalle, huomaan, että matkalipussani on virhe. Siinä pitäisi lukea makuuvaunu, mutta siinä lukeekin istumapaikka. Tyypillistä. 

Selvitämme asiaa konduktöörin kanssa, mutta lippu ei muuksi muutu. Niinpä minä ja Sumu asetumme istumapaikalle lemmikkivaunuun. Nopeasti selviää, että nukkuminen lähijunan käytäväpaikalla osoittautuu mahdottomaksi.

Kirkkaan kelmeä valaistus, alati jatkuvat kuulutukset sekä kivikova ja kapea-alainen istuin ovat vain alkusoittoa unettomalle yölle, kun samaan vaunuun hyppää kaksi pistävän hajuista laitapuolen kulkijaa. He mekkaloivat niin, että koirakin kääntää suuret silmänsä anoen heitä, sitten minua kohti. Silitän koiran päätä ja pahoittelen, etten oikein voi tehdä mitään.

Uneton yö

Aivan kuten minäkin, nelijalkainen matkatoverini painuu aika-ajoin uneen, mutta säpsähtää hereille joka kerta, kun uusi kuulutus tärähtää ilmoille sekä aina, kun laitapuolen kulkijat ottavat yhteen ja käynnistävät kuuluvan sanaharkan. Yritän rentoutua ja nukahtaa, mutta laitapuolen kulkijat nahistelevat ja kolisevat kohti niin, ettei silmiään varmaan kannata ummistaa.

Kello hivuttautuu hitaasti yli neljän, kuin antaen odottaa itseään ihan tarkoituksella. Junan ikkunoista näkyy pelkkää mustaa, vaikka ääni kaiuttimessa kertoo, että todellisuudessa ympärillämme on kyliä toisensa perään.

Laitatien kulkijoiden pistävä haju jää hetkeksi toiseksi, kun vaunun ilmatilaa alkaa valtaamaan tupakanhaju. Minuutit kuluvat hitaasti ja niitä laskiessa voin todeta, että jos voin joskus sanoa olleeni oman mukavuusalueeni ulkopuolella, se hetki on nyt.

Ouluun on vielä matkaa

Meidän pitäisi olla perillä Oulussa kellon lyödessä 08:06, mutta samalla kellonlyömällä juna kiitää täydellä tohinalla sumuisten peltojen läpi. Alan epäroimään, olenko hukannut tilaisuuteni. Olenko nukkunut onneni ohi, menikö Oulu jo? Vai olemmeko me ollenkaan oikeassa junassa? Pitikö minun vaihtaa?

Katsomme Sumun kanssa toisiamme, eikä kumpikaan meistä tunnu tietävän enempää kuin toinen. Me olemme vain matkustajia junassa, joka vie meitä kohti tuntematonta. Sumu ei heilauta edes hännän päätään: tästä on huumori kaukana. 

Tajuan katsoa sijaintimme kännykästäni. En tiedä, mitä ihmettä on tapahtunut, mutta Ouluun on vielä matkaa.

Ensikertaa junassa kanssani matkustanut Sumu on suoriutunut hienosti. Kun juna ensimmäistä kertaa nytkähti liikkeelle, se oli selkeästi hämmentynyt, mutta rauhoittui ymmärrettyään, että kilometrit seuraavat toisiaan välittämättä siitä, miten me niihin suhtautuisimme.  

Perillä Oulussa

Uuden päivän lempeä valo on ehtinyt täyttämään vaunun, kun juna lopulta pysähtyy Oulussa, vain noin 30 minuuttia aiottua myöhemmin. Hyppäämme kiitollisena ulos vaunusta, vaikka minusta tuntuukin siltä, että laitatien kulkijoiden ja tupakan haju on lyöttäytynyt seurakseni. Vaatteisiini pinttynyt hajumaailma varmasti kruunaa valvoneet olemuksemme. 

En ehdi ottamaan montaakaan askelta laiturilla, kun puhelimeeni saapuu viesti. “Onko siellä lunta? Ensilumi on kuulemma jo laskeutunut!” 

Katson ympärilleni. Maa on sula, minkä lisäksi näen ympärilläni vain junan, kiskoja, rakennustyömaan ja parakkeja. Silmien takana painaa väsymys ja hämmennys epätodellisen oloisesta yöstä. Olen juuri vastaamassa viestiin, kun tajuan, että meidän on jo liikuttava ja voisin vastata viestiin joskus myöhemminkin. 

Tuotekuvaukset Kaakkurin Musti ja Mirri -myymälässä

Aamupalan jälkeen suuntaamme vuokra-autolla Oulun Kaakkurissa sijaitsevaan Musti ja Mirri -myymälään. Sumu pääsee sovittelemaan varusteita samaan aikaan, kun minä yritän peitellä takahuoneessa yön jälkiä meikillä – siinä välttäen onnistuen. 

On mielenkiintoista päästä osaksi mainoskuvauksia, joiden satoa nähdään syyskauden ajan valtakunnallisen ketjuliikkeen markkinointimateriaaleissa. Voin jo nyt sanoa, että jos syksyn aikana näet netissä tai kuvastoissa Sumua muistuttavan koiran, se mitä todennäköisimmin on kuin onkin meidän Sumu.

Sumu tekee kuvauksissa parhaansa juuri omalla, sumumaisella tyylillään ja opettaa tavoilleen uskollisena koko kuvausryhmälle kärsivällisyyttä ja lempeyttä. En tiedä, mitä muut näkevät kameran edessä, mutta minä näen pitkän matkan kulkeneen sankarihahmon. 

Hyvät retkeilyvarusteet pitävät koirankin lämpimänä

Koiran päälle kuvauksiin ja tuleviin koitoksiimme valikoituu Feel Active Oslo fleecepaita, joka on uunituoreita uutuustuotteita. Kyseessä on pehmeä ja lämmin tekninen fleece, joka siirtää kosteutta ulospäin ja myös kuivuu nopeasti. Tuote sopii käyttöön sellaisenaan, mutta erityisen hyvin näen sen oivallisena lisälämmön tuojana esimerkiksi sadetakin alla. Se on kevyt ja ohukainen pusero, joka myös pakkautuu suhteellisen pieneen tilaan.

Kuvauksissa Sumun päällä käy myös Feel Active Kiruna sadetakki. Sadetakissa on hyödynnetty uutta Feel Tech -teknologiaa, jossa kankaaseen on laminoitu veden- ja tuulenpitävä, mutta myös hengittävä kalvo. Se luo hyviä mahdollisuuksia kaikenlaisiin sääilmiöihin, eikä rapise tai tunnu koiran päällä jäykältä.

Lisäksi Sumu saa käyttöönsä hyvin istuvat Feel Active Reflective heijastinvaljaat sekä oranssin Feel Active Rope köysitaluttimen mielyttävällä, neopreeni kädensijalla.

Ja matka jatkuu 

Lähtiessämme Oulusta kohti Pudasjärveä ja siellä sijaitsevaa, Suomen eteläisintä tunturia Iso-Syötettä huomaan, kuinka kaupungin laitamilla moottoritien varteen on jäänyt vielä kevyt peitto ensilunta. Se on todellakin satanut edellisenä yönä! Videoin lumipeitettä voitonriemuisena ja lähetän pätkän vastauksena aiemmin saapuneeseen viestiin.

Pudasjärvellä sijaitsevalle Syötteelle ajaa Oulusta noin parin tunnin ajan. Maisema vaihtuu kuin varkain kaupungin laitamilta metsämaisemiin, laakeaan suomaisemaan ja silloin tällöin ikkunoista vilahtaviin kauniisiin vesistöihin. 

En ole koskaan nähnyt vapaana vaeltavia poroja, mutta ei kulu aikaakaan, kun huomaan niitä tien varrella. Sumu ei havahdu niihin ollenkaan, sillä se ottaa vuokra-auton peräkontissa takaisin edellisyöltä jääneitä kauneusuniaan. Kirkas syysaurinko paistaa kuin sytyttääkseen ympärille pian avautuvaa ruskaa yhä vahvempaan loistoonsa. Näen senkin nyt ensimmäistä kertaa pohjoisessa. Alan ymmärtämään, mistä ihmiset puhuvat.

Lopulta saavumme Hulhavanahoon vuokramökillemme, joka on oikein viihtyisä ja sisältää kaiken tarpeellisen. Tiputan sinne vain suuremman reissukassini, mutta nappaan olalleni sitä paljon pienemmän repun. Olen valmis uppoutumaan Sumun kanssa Syötteen kansallispuiston maisemiin!

Syötteen kansallispuisto – Vattukurun luontopolku

Syötteen kansallispuistoa tutkimalla voisi helposti viettää päivä- tai viikkokausia. Paikan päällä on peräti 122 kilometriä merkittyjä retkeilyreittejä, joissa on valinnanvaraa niin päiväretkille, kuin pidemmillekin vaelluksille.

Haaveilen palaavani paikalle uudelleen vielä jonain päivänä, sillä lukuisat reitit kutsuvat uteliaita seikkailijoitaan. Lisäksi Syötteen kansallispuistossa voisi hyvin kuvitella etenevänsä paitsi jalan, myös kanootilla, polkupyörällä, suksilla tai lumikengillä, joten paikalle voi hyvin saapua myös muulloin, kuin ruskan aikaan. Alueella on myös yhteistyöyrityksiä, joista erilaisten varusteiden vuokraaminen onnistuu vaivatta.     

Koska seikkailuamme edeltävä yö oli, mitä oli, reitiksemme valikoituu Vattukurun luontopolku, joka on 2,1 kilometrin mittainen keskivaativa reitti. Vaikka luontopolku vaikuttaa näennäisesti lyhyeltä, sen varrella on monen tyyppistä luontoa ja sitä ihailemalla reitillä vierähtää helposti useita nopeasti kuluvia hetkiä. Juuri tällaisia paikkoja tutkii mielellään rauhaisasti elämys, ei niinkään taitetut kilometrit edellä.

Metsän asukit

Naavaiset kuusikot kätkevät uumeniinsa keskikesän aikana kokonaisia liito-oravaperheitä, mutta näin syyskuussa poikaset ovat jo lähteneet pesästään ja etsivät omaa elinpiiriään kauimmaisten kuusikoiden uumenista.

Liito-oravat jäävätkin meiltä kokonaan huomaamatta, mutta se ei haittaa, kun otetaan huomioon, minkälainen näky meitä myöhemmin illalla odottaa. Päätämme jatkaa autolla Vattukurun luontopolulta Kellarilammen luontopolun ääreen, kunnes matkamme katkeaa henkeäsalpaavaan näkyyn.

Kookas uroshirvi seisoo hievahtamatta ajotien korkeuksiin kaartuvan ylämäen huipulla. Majesteetillinen näky korostuu, kun hirvi antaa meidän tarkkailla itseään hievahtamatta. Se ei pidä kiirettä vielä silloinkaan, kun lopulta arvolleen sopivasti astelee tien yli pitkine raajoineen. Se katoaa metsän siimeksiin yhtä nopeasti, kuin sieltä ilmaantuikin.

Mitä kaikkea metsään kätkeytyykään. Olen mykistynyt.  

Kellarilammen luontopolku

Matkamme jatkuu vielä Kellarilammen luontopolulle Syötteen virkistysmetsän alueelle Pytkynharjuun. Kävelyreittiä somistavat poron papanat ovat kuin merkki siitä, ketkä myös käyttävät kaunista ulkoilualuetta virkistyäkseen, vaikka poroja me emme jalan tapaakaan.

Kellarilammen luontopolku on vain noin 500 metriä suuntaansa, mutta sen päädystä löytyy näyttävä ja tyylikäs laavu, jonka tulistelupaikkojen äärellä vierähtää hyvän ruuan parissa pidempikin tovi.

Laavun etupuolella avautuu tunnelmallinen Kellarilampi, kun taas jylhä ja näyttävä Pytkynharju kohoaa laavun takana. Reitti on vaativuudeltaan helppo, ja sopii myös esimerkiksi pyörätuolilla taitettavaksi. Lisähaastetta kaipaavat voivat kivuta Pytkynharjun huipulle.

Aurinko alkaa armotta painumaan mailleen ja niinpä mekin päätämme taipua luonnon rytmiin: painumme hyvän ruuan jälkeen takaisin majapaikkaamme Hulhavanahoon, jossa sänkyyn upottuamme nukumme aamuun saakka kertaakaan heräämättä. 

Aamupäivä Iso-Syötteen huipulla

Rauhallisen aamupalan ja hyvin nukutun yön jälkeen matka jatkuu Iso-Syötteen huipulle. Taitan menomatkaa vuokra-autossa, jonka ikkunoista avautuva maisema on jo sellaisenaan henkeä salpaava. Iso-Syötteen huipulla on parkkipaikka ravintoloineen ja aluetta reunustavine vuokramökkeineen, mutta kun niiden lomasta pujottelee syrjempään, päätyy upeiden näköalojen ja loistavien ulkoilumaastojen keskelle.

Näkymä viimeistelee reissun kuin kirsikka kakun päällä ja tekee valvotusta junamatkasta kaiken sen arvoista. Kävelemme vain noin kilometrin mittaisen huippupolun, mutta saamme reittiimme kulutettua reilun tunnin ihaillessamme sen toinen toistaan upeampia näkymiä. Mikä parasta, hyvin nukutun yön jälkeen jalka nousee kepeästi jopa rajusti nousevaa maastoa ja ajatus kulkee kirkkaana huolimatta siitä, minkälaisissa korkeuksissa reittiämme kuljemme. Olo tuntuu onnekkaalta.

Kotimatka

Matka Pudasjärveltä takaisin Ouluun käy melko haikean tunnelman siivittämänä. Kotini on paikka, johon palaan aina mielelläni, mutta juuri nyt tuntuu, kuin lukemattomat reitit ja kirkkaana loistava ruska kutsuisivat minua jäämään vielä vähän pidemmäksi aikaa. 

Mietin, miksen varannut meille optiota jäädä. Varmaan juuri siksi, että tämä paikka vie mennessään, eikä täältä tulisi lähdettyä, jos se riippuisi vapaasta tahdosta vailla velvoitteita.

Saavumme rautatieasemalle riittävän ajoissa ja pujahdamme junaan, jonka on määrä lähteä iltakuuden haminoissa ja saavuttaa kotikuntani jo ennen puolta yötä. 

Kotimatka sujuu rauhaisasti ja jaamme siistin ja miellyttävän lemmikkivaunun yhdessä villakoirallisen rouvan kanssa. Hän ihailee käytäväpaikan tuolta puolen mustan puhuvaa seuralaistani ja haluaa tietää Sumusta kaiken. 

Ja minähän kerron. Kerron Sumusta ja niistä aika ajoin hengästyttävistäkin kilometreistä, joita olemme yhdessä kulkeneet. Ja hän kuuntelee, kuuntelee kysyäkseen lisää. Kertoessani minuutit juoksevat, vaihtuvat tunneiksi kuin varkain samalla, kun mailleen painuvan päivän valo hiipuu lopulta jo lemmikkivaunustakin. Se värjää ohi vilisevän maiseman hiljalleen mustallaan. Mustalla, jossa kuulutusten perusteella sijaitsevat erilaiset kaupungit ja kylät, pysähdyspaikat ja etapit. Ja matka jatkuu. 

Ruskaretki Iso-Syötteellä

Ruskaretki Iso-Syötteelle oli ikimuistoinen. Musti ja Mirri taltioi meidät ja Suomen kauneimman ruskan tähän videoon, joka kutsuu myös sinut kanssamme mukaan syksyn värejä täynnä olevaan seikkailuun. Tervetuloa meidän mukaamme Iso-Syötteelle!

13

Oppia ikä kaikki

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: Rahabalanssi

En olisi uskonut sanovani tätä — etenkään vielä nyt — mutta uupumuksen läpikäynti on ollut yksi opettavaisimmista ajanjaksoista elämässäni.

En väitä, että tilanne olisi ohi, tai välttämättä pitkälle tulevaisuuteen stabiili.

Siitä kai kaikessa onkin kyse: oppia tasapainoilemaan elämän aallokoissa, hidastamaan ennen reunaa ja samalla, kun kyky ymmärtää ja ennakoida kasvaa: opetella elämään hetkessä. Nauttimaan elämästä.

Päivä, joka saapuikin

Pohjan mustuudessa ajattelin, ettei tätä päivää koskaan tulisi. Pinnan alle ei näkynyt valoa, syvyyksissä oli pelkkä pimeys. Kokemus ravisteli koko perusolemusta.

Rantaan uituani (vaikka en edes tiennyt, että myös pienen pienet jalkojen liikkeet vievät pintaa kohti) huomasin, että vaikka minä yhä hytisin veden hyytävästä kylmyydestä, ylläni paistoi aurinko – ja minulle oli kaikesta huolimatta (tai juuri siksi) pehmeä lämmin huopa, johon pystyin kääriytymään. Keräämään voimia.

Suuri osa uupumuksen mukanaan tuomista fyysisistä oireista katosi päivien vaihtuessa viikkoihin. Omalla painollaan, pikkuhiljaa. Huomaamatta.

Se taisi olla joulu-tammikuun tietämillä, kun kehoni viimeksi puutui tai henkeäni olisi ahdistanut niin paljon, että kehoni kävisi elämän ja kuoleman taistelua kysymättä tajunnaltani, täytyykö meidän.

Ajatukseni saattaa kuitenkin edelleen takellella, sanatkin hukkuvat, enkä enää läheskään aina osaa kirjoittaa oikein. Korvissa saakka hakkaava sydämen syke on vielä silloin tällöin riesanani. Saatan herätä siihen jopa keskellä yötä.

Se kertoo, että olen ylittänyt rajani tai asettanut itseni tilanteeseen, jossa minun on hankala olla. Sanotaan, että kaikki hienot asiat tapahtuvat oman mukavuusalueen ulkopuolella, mutta silti suosikkilainaukseni on Svend Brinkmannin näppäimistöltä:

”Jos ajattelet myönteisesti joka päivä, teet lujasti töitä, pyrit olemaan paras versio itsestäsi, ympäröit itsesi inspiroivilla ihmisillä, etkä ikinä anna periksi, niin ei ole mitään rajoja sille, miten perusteellisesti voit palaa loppuun.”

Mitä sitten

Kun tekevä ja aikaansaava ihminen istutetaan sairaslomalle ajanjaksossa, jossa toisten ihmisten näkeminen tai esimerkiksi elokuvissa käynti ei ole suotavaa, vaihtoehtoja ei juurikaan jää.

En muista sairaslomastani paljoakaan – en tiedä, miten kulutin päiväni. En seikkaillut ympäri Suomea, vaan oleskelin luonnon rauhassa tai kotona. Silitin lakanoita ja pyyhkeitä, järjestelin kaappeja. Siivosimme ulkovaraston ja lopulta koko kodin niin, että nykyisin tiedän, missä jokainen tavara sijaitsee – ja minne jokainen tavara kuuluu (lukuun ottamatta sitä parempaa otsalamppua, joka on edelleen hukassa).

Ne tavarat, jotka eivät löytäneet paikkaansa tai käyttötarkoitustaan juuri tästä elämästä, lahjoitettiin eteenpäin. Näihin tavaroihin lukeutuu myös koirien ylimääräiset varusteet, pokaalit ja ruusukkeet — palaan tähän vielä myöhemmin.

Asioiden järjestäminen kotona – ja turhien asioiden hävittäminen – on ollut uskomattoman puhdistava prosessi. Sitä mukaan kun olen jäsennellyt kotini ja kaappieni sisältöä, myös ajatukseni ovat jäsentyneet. Hitaasti, vähitellen.

Nykyisin vaalin elämässäni tilaa, jossa kotiin ei pääse syntymään kaameaa sekasotkua. Se, että tavaraa on vähemmän ja kaikelle on paikkansa, tuntuu antavan kaipaamaani tilaa myös ajatukselle.

Eteenpäin

Vaikka asioiden järjestely saattaa kuulostaa tekemiseen koukussa olevan ihmisen sijaistoiminnolta, sille uhrattu ajatus ja tekemisen tempo paljastavat, että kyse oli enemmänkin terapiatyöstä. Tarpeellisesta sellaisesta.

Luin tusinan vanhoja, sittemmin paperinkeräykseen päätyneitä kirjeitä ja selasin läpi itse koostettuja puhelinluetteloita, joissa oli lapsuudenystävieni kotipuhelinnumeroita.

Kävin kaikenlaista roskaa läpi välillä nauraen, välillä itkien. Vuosiin on mahtunut hirvittävän paljon. Myös sellaista, joka vaan on jäänyt roikkumaan ja olemaan jollain tasolla läsnä, ja josta on ollut vaikea irrottaa. Mutta kun työn tekee ennen kaikkea itsensä kanssa, se vie eteenpäin.

Hallitsemattomat sotkut

Kun tavarat ja sen myötä ajatukset olivat löytäneet paikkansa, aloin näkemään ympärilläni myös muita hallitsemattomia sotkuja. Päätin, että en enää halua elää yhdessä hallitsemattomien sotkujen kanssa. Epämääräinen komero vanhoine kirjeineen, papereineen ja tavaroineen on konkreettinen ja fyysinen esimerkki hallitsemattomasta sotkusta, mutta tietynlainen elämäntyyli ruokkii hallitsemattomien sotkujen syntymistä muuallekin, kuin vain asuinneliöihin.

Ne voivat löytyä ruokalautaseltamme, tai kuten minun tapauksessani: pinoista avaamattomia laskuja, talouteen liittyvistä epävarmuuden tunteista ja joka kertaisesta kauhusta avata puhelimen verkkopankkisovellus.

En yritä kertoa, että sairaslomani aikana minusta olisi kuoriutunut kontrollifriikki. Päinvastoin uteliaisuuteni heräsi ja minussa nousi halu oppia ymmärtämään minua, valintojani ja valintojeni seurauksia. Aloitin vuodenvaihteen tietämillä rahaterapeutiksi tituleeratun talousvalmentaja Jenna Mattilan valmennuksen ja se on ollut elämäni tärkein matka kohti taloudellista tasapainoa.

Tasapainoon -verkkovalmennus

Ennen valmennukseen ryhtymistä en ollut koskaan ajatellut, minkälaisia vaikutuksia lähtökohdillamme, kokemuksillamme ja persoonallamme on omiin, henkilökohtaisiin taloudenhallintakykyihimme. Kaimani Jenna onkin tehnyt verkkokurssillaan hyvää ja perinpohjaista työtä, sillä valmennus ei perustu pelkkiin lukuihin, vaan oman itsemme ymmärtämiseen ja vasta sitten konkreettiseen muutosprosessiin. Kenties hankalaltakin tuntuvat luvut ja budjetointi tulevat kurssimateriaaleissa vasta myöhemmin – minun onnekseni valmiiksi tehdyin ja suunnitelluin, helppokäyttöisin excel -tiedostojen siivittämänä.

Kuukausituloni on aiemmin koostunut markkinoinnin ja viestinnän tehtävistä ansaitulla 3 200 euron bruttopalkasta sekä epäsäännöllisistä sivutyön tuloista. Se kuulostaa äkkiseltään kivalta, mutta huonot autovalinnat ja tapaturma-alttiit koirat ovat pitäneet huolen siitä, ettei säästöjä ole päässyt syntymään. Perisyntini ei koskaan ole olleet take away -kahvit tai lähikaupan tulppaanikimput, vaan keittiön nurkkatasolle kasaantuva avaamattomien laskujen pino, joka kasvaa äkkiä paitsi korkoa, rokottaa tilin saldoa myös muistutusmaksuineen.

Rahabalanssi -yritystään luotsaavan Jenna Mattilan Tasapainoon -verkkovalmennus ei ole laihdutuskuuriin verrattavissa oleva pikadieetti tai kuiva rutistus kohti toivottoman epätodellisia rikkauksia, vaan pohjamutia möyhivä asennemuutokseen pyrkivä valmennus, joka tarjoaa ytimeen porautuvaa, inhimillistä pureskeltavaa. Juuri niistä aivan tavallisista lähtökohdista, ilman häpeilyä tai syyllistämistä. Uskon, että en ole todellakaan ainoa aikuinen, joka opettelee taloudenhallintaa vasta kypsemmällä iällä.

Siksi se, miten matalan kynnyksen valmennuksesta on kyse, tuntuukin tärkeältä. Valmennukseen ei kuulu monimutkaisia, mahtipontisia tai uuvuttavia säästö- ja sijoitussuunnitelmia, vaan konkreettisia työkaluja rahankäyttöön liittyvien ajatusten ja jopa syvempiin tunteisiin liittyvien toimintamallien ymmärtämistä, havainnointia ja uudelleen ohjelmointia. Se on yllättänyt minut täysin: en koskaan ajatellut, kuinka käsi kädessä kokemukset, tunteet ja raha liikkuvatkaan.

Kaiken kaikkiaan valmennuksen lähestymiskulma on lempeä. Miten voisitkaan osata taloudenhallintaa, jos et ole koskaan opetellut? Inhimillisesti rakennetut teoriaosuudet eivät syyllistä tai surkuttele, vaan tarjoavat ajattelut aihetta mielenkiintoa herätellen.

Vakavarainen koiranomistaja

Työskenneltyäni kaimani kanssa valmennuksen ajan intensiivisesti, huomasin, että vaikka meillä on hyvin erilaista osaamista, meillä on silti myös hyvin paljon yhteistä. Yhteisistä ongelmanratkaisuhetkistämme lähtikin ajatus myös yhteisestä kehitysprojektista. Sen seurauksena lanseerasimme työkirjan koirien kulujen hahmottamiseen, listaamiseen ja ennakointiin. Jennan erinomaisten excel -taitojen seurauksena tulokseksi saatiin fiksu ja laadukas dokumentti, joka tekee jopa hätkähdyttäviä summauksia talouden suunnasta.

Jos satut kuulumaan siihen ihmisryhmään (johon minäkin pitkään kuuluin) jonka mielestä termi ”vakavarainen koiranomistaja” kuuluu samaan joukkoon kuin yksisarviset, pääsiäispupu ja joulupukki – tämä työkirja on sinua varten.

Vakavarainen koiranomistaja -työkirja nimittäin mahdollistaa kulurakenteiden hahmottamisen ja seurannan, sekä tulevien kustannusten ennakoinnin. Se auttaa sinua konkreettisten kuukausisäästösuunnitelmien avulla varautumaan tuleviin luustokuvauksiin, kisalisenssimaksuihin sekä muihin odotettavissa oleviin menoeriin.

Kyseessä on ainutlaatuisella tavalla toteutetut, älykkäät taulukot, jotka tekevät laskutoimitukset ja säästösuunnitelmat syöttämiesi lukemien perusteella puolestasi. Kokonaisuudessa yhdistyy ajatukseni perinteisimmistä koiramaailman kustannuksista (terveystarkastukset ja kisalisenssit mainittu!) sekä Jenna Mattilan ainutlaatuinen ammattitaito.

Viikonlopun erikoistarjous (13.3.-14.3.2021)

Kannustan sinua tälle matkalle kanssani. Jos minä pystyn kesyttämään nurkissa väijyneen talousmörön, myös sinä pystyt siihen. Talousmörön voi valjastaa hyötykäyttöön, jolloin se tarjoaa merkityksellisen elämän kokemuksen juuri siten, kun sinä henkilökohtaisesti merkityksellisen elämän koet. Kisamatkoineen, näyttelyreissuineen ja valintoineen ja vaihtoehtoineen sen väliltä ja ulkopuolelta.

Tämän viikonlopun ajan saat Tasapainoon -verkkovalmennuksen yhdessä Vakavarainen koiranomistaja -työkirjan kanssa yhteishintaan 49,90 euroa käyttämällä koodia PURPAR. Klikkaamalla tästä (linkki toimii parhaiten muulla kuin mobiililla) pääset tutustumaan tarjoukseen omalla sivullaan. Kyseessä on kombo, joka parhaimmassa tapauksessa muuttaa koko loppuelämäsi.

Uskon, että taloudenhallinnassa on kyse siitä samasta, kuin elämässä ylipäätään. Oppia tasapainoilemaan aallokoissa, hidastamaan ennen reunaa ja samalla, kun kyky ymmärtää ja ennakoida kasvaa: opetella elämään hetkessä. Nauttimaan elämästä.

LINKKI: Tasapainoon -verkkovalmennus & Vakavarainen koiranomistaja -työkirja

13