Koiravuodet 2001 – 2021: koirat oppaana ihmisyyteen

Kahdenkymmenen koirallisen vuoden kunniaksi julkaisen yhteenvedon matkasta, jonka olen saanut jakaa yhdessä näiden nelijalkaisten kanssa. 

Muistelen menneitä vuosia kiitollisuudella. En pelkästään siksi, että erilaiset koirat ovat olleet ystäviäni mitä moninaisimmissa elämänvaiheissa ja ajanjaksoissa, vaan ennen kaikkea siksi, mitä koirat ovat minulle antaneet ja minkälaisiin paikkoihin ne ovat minut kuljettaneet.

Koirien kautta on hyvä mahdollisuus oppia paitsi näistä eläimistä, myös ihmisyydestä. En usko, että yksikään toinen polku, harrastus tai elämäntapa olisi voinut kahdenkymmenen vuoden aikana antaa juuri minulle niin paljon, kuin koirat ovat vuosien saatossa antaneet. Siksi haluan jakaa matkani kanssasi. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, minkälaisten teemojen äärelle koirat ovat sinut vieneet?

Yin & Yang

On uskomatonta, miten matkani koirien kanssa alkoikin yhdessä juuri tämän parivaljakon kanssa. Niki (2001 – 2009) oli ensimmäinen koirani ja siinä missä se tuli elämääni luovutusiässä talvella 2001, Romppu (2002 – 2012) saapui elämääni jo seuraavana kesänä 2002. Ja hyvä niin.

Niki ja Romppu olivat täydelliset vastakohdat toisilleen. Kuin yin ja yang, yö ja päivä, niissä ei tuntunut olevan mitään samaa ja juuri siten ne täydensivät toisiaan. Niki ja Romppu antoivat minulle kokonaisvaltaisen kuvan siitä, mitä koiranomistaminen voi parhaimmillaan — ja pahimmillaan olla.

Kuin täydellisenä symbolina vastakohdilleen, Niki oli väritykseltään täysin musta siinä, missä Romppu oli pääpiirteiltään valkoinen. Nikillä oli tapana kulkea tielle muodostuneiden vesilammikkojen läpi – vain tunteakseen olevansa elossa, kuten tapasin sanoa – siinä, missä Romppu kiersi lammikot, jottei sen herkät varpaat kastuisi. Niki oli elämäntavoiltaan ronski ja osallistuva siinä, missä Romppu ei halunnut liata turkkiaan tai nähdä liiaksi vaivaa maallisten asioiden eteen.

Nikin läsnäolosta kumpusi syvä, tyyni rauha ja sielukkuus. Sen suhtautuminen maailmaan oli vakavahenkistä, joskin täysin hötkyilemättömän oloista siinä, missä Romppu oli välillä hyvinkin kiivas, vaikkakin rauhaa rakastava, hyväntuulinen ja lempeä.

Mikä täydellinen alku matkalleni.

1. koira: paperiton cockerspanieli Niki

Syvän katseen omaava pieni musta koiranpentu oli 11-vuotiaan tytön unelmien täyttymys. Vaan elo oman koiran kanssa ei ollutkaan auvoisaa, vaikka Niki oli äärimmäisen älykäs sekä nopea oivaltamaan ja oppimaan.

Niki luki minua kuin avointa kirjaa. Se tuntui tietävän jo puolesta sanasta – miltei puolesta ajatuksesta – mitä haen takaa tai yritän sille opettaa. Voi kumpa tunne olisi ollut molemminpuolinen!

Vaikka Niki oli tavattoman älykäs ja tottelevainen, se sai ilman diagnoosia jääneitä raivokohtauksia. Raivokohtauksien aikana sen aggressiivisuus suuntautui vailla logiikkaa oman perheen ihmisjäseniä kohtaan, eikä koira niiden aikana ollut tavoitettavissa. Silmänräpäyksessä alkavien kohtauksien myötä opin herkeämättä tarkkailemaan koiraa. Sen kehonkieltä, kulmakarvojen asentoa ja silmien liikkeitä (ja lieskoja), sillä koiran hampaat upposivat herkästi varomattoman ihoon.

Muuten Niki oli tavattoman yhteistyökykyinen. Se oli uuttera ja paljon pohdiskeleva koira siinä, missä sen ”vastakappale” Romppu oli mukavuudenhaluinen ja jopa laiska, vaan sitäkin hyväntuulisempi.

Romppu tuntui kantavan mukanaan valovoimaa siinä, missä Nikin sisimmästä kumpusi toisinaan niin synkkä pimeys, ettei se aina itsekään tuntunut löytävän pimeydessään takaisin kotiin. Ei, vaikka kannustin ja tsemppasin, itkin ja rukoilin.

Jälkeenpäin olen miettinyt, kuinka koirapojat täydensivät toisiaan. Tuntuu, kuin ilman toista ei olisi ollut toista – ja ilman niitä, ei olisi syntynyt minuakaan sellaisena, kuin tänä päivänä olen. Ilman Nikiä en varmasti olisi osannut arvostaa Rompun loputonta hyväntuulisuutta. Ja ilman Romppua en olisi osannut arvostaa sitä syvyyttä ja sielukkuutta, joka Nikissä minua puhutteli.

2. koira: cockerspanieli Romppu

Siinä, missä Niki osoitti, mitä ystävyys voi parhaimmillaan – ja sitten myös pahimmillaan – olla, en usko, että ilman Romppua olisin koskaan ottanut enää yhden yhtäkään koiraa. 

Siinä, missä Nikin kanssa ajauduin epätoivoisiin umpikujiin kerta toisensa jälkeen, elämä Rompun kanssa sujui vailla harmia, luontevasti ja helposti, omalla painollaan. Luotettavan ja hyväntuulisen Rompun läsnäolo tuntui lempeältä lehmän henkäykseltä vailla murhetta huomisesta siinä, missä Niki saattoi kantaa mukanaan synkkää varjoa.

Ilman Romppua olisin todennäköisesti syvästi järkyttynyt siitä, miten vaikeaa koiran omistaminen voi olla. Olisin saattanut heittää hanskat tiskiin heti ensimmäisen koirani myötä. Vaikka ensimmäisen ja toisen koiran välillä ajallisesti ollut muutama kuukausi voi äkkiseltään kuulostaa hirvittävältä, tässä tapauksessa se oli ratkaiseva ja onnekas sattuma.

Koirallisen elämäntapani jatkumisesta voin siis kiittää Romppua. Vaikeuksienkin keskellä se toimi varsinaisena esikuvana siitä, miten yksinkertaista ja miellyttävää kumppanuus koiran kanssa voi olla. Romppu opetti, ettei koiran omistamisen täydy olla haastavaa, pelottavaa ja täynnä surullisia, epätoivon tunteita nostattavia umpikujia. Koiran omistaminen voi myös olla hauskaa, helppoa ja mutkatonta.

Lauma alkaa muodostumaan

Jostain syystä lauma on tuntunut minulle aina luontevalta ajatukselta. Lauman kanssa jaettu arki tuntui minulle sopivalta tavalta elää koirien kanssa, eikä koiramäärän myötä lisääntyvä vastuu saanut jo lähtökohtaisesti tunnollista ja koiransa tavoin uutteraa ja kehityksenhaluista koiranomistajaa perääntymään.

Aloitin tutkimustyöt kolmannen koiran hankkimiseksi jo vuosia ennen, kuin kolmas koira sitten lopulta kotiutui. Luulin pitkään, että olen tehnyt Nikin kanssa jonkun peruuttamattoman virheen ja halusin välttää samankaltaisen virheen syntymistä uudelleen.

Sen vuoksi kiinnitin äärimmäisen paljon huomiota rodun valintaan, kasvattajan valintaan, yhdistelmän valintaan ja sitten lopulta myös minulle valitun pennun kasvatustyöhön. Olin kolmannen koiran hankinnassa ja kasvatustyössä äärimmäisen perusteellinen, enkä halunnut lipsua sen miltään osa-alueelta piirun vertaa.

Lauma ei vielä silloin ollut minulle itseisarvo, vaan halusin harrastuskaverin lajeihin, joissa alkuun olin päässyt jo Nikin ja Rompun kanssa. Nyttemmin asetelma on kääntynyt päälaelleen, sillä minua kiehtoo nimenomaan koirien laumaelo ja keskinäinen viestintä, enkä enää tunne treenikenttiä ja harrastusporukoita omakseni.

3. koira: novascotiannoutaja Into

En tiedä, tuliko Intosta siksi niin kultainen, että omistauduin ja suhtauduin sen kasvatukseen niin suurella pieteetillä. Todennäköisesti siitä tuli vain se koira, joka se oli ja sen oli tarkoitus ollakin.

Into (2008 – 2019) kotiutui kesällä 2008 ollessani 18-vuotias. Se oli minulle täydellinen elämänkumppani. En olisi koskaan voinut toivoa parempaa jatkumoa Nikin ja Rompun aloittamalle tarinalle.

Into oli koirana jotain Nikin ja Rompun väliltä. Sen kanssa mikään ei ollut mahdotonta, mutta mikään ei myöskään tullut ilmaiseksi. Se haastoi minua ja mitä enemmän sille annoin, sitä enemmän myös sain.

Työskentely ja elämä Inton kanssa oli palkitsevaa ja inspiroivaa. Vuosien varrella siitä muodostui peruskallioni, oman elämäni hievahtamaton kivijalka. Luotettava koira, joka säilyi, kun kaikki muu murtui ja muuttui.

Konkreettisesti Intosta kertoi sen halu tehdä yhteistyötä. Se etsi ja toi tumppuni ja villasukkani silmät sädehtien vielä silloinkin, kun sen kunto oli jo heikentynyt, eikä sen enää olisi tarvinnut.

Koira, jota ilman en olisi se, joka olen tänä päivänä. Toisaalta, sellaisia ne taitavat minulle olla kaikki. Into omalla, erityisellä, kultaisella tavallaan.

Yksi on joukosta poissa

Niki lopetettiin sen viimeiseksi jääneen aggressiivisen hyökkäyksen jälkimainingeissa marraskuussa 2009. Se oli tavattoman musertavaa, vaikkakin vuosia pinnalle läikähdelleen turvattomuuden väistyessä myös helpottavaa.

Oli uskomatonta tuntea, kuinka minun ei enää tarvinut olla varuillani omassa kodissani tai miettiä arkisia erityisjärjestelyitä arvaamattoman koiran vuoksi. Tai ylipäätään tehdä enää kaikkea. Kääntää jokaista kiveä ja pohtia päätäni puhki, miten voisin päihittää tuntemattoman ja häilyvän, pelottavankin vihollisemme, raivokohtaukset. Niiden ilmaantumistahti oli loppua kohden tiivistynyt.

Oli jälkeenpäin hätkähdyttävää huomata millaisessa sykerössä olimme lopulta päätyneet elämään. Se kaikki tuntui silloin sen arvoiselta. Niki oli raivokohtauksiensa ulkopuolella koira, jonka sielukkuus ja viisaus kosketti minua syvästi. Toivoin aina, että olisin voinut löytää ratkaisun. Niki olisi ansainnut arvoisensa, onnellisen lopun, jota tavoittelin periksiantamattomasti usein omaa pienuuttani käsittämättä.

Nikin kuoleman myötä sain ensimmäisen tärkeän oppituntini siitä, miten lauma toimii kun veden pinta läikkyy. Laahustaessani sydän särkyneenä takaisin kotiin ilman Nikiä, Romppu (leikkaamaton uros, tuolloin 7 vuotta) ja Into (leikkaamaton uros, tuolloin 1,5 vuotta) ottivat verisesti yhteen.

Vailla odotuksia

Vaikka Nikin kuolema oli musertava kokemus, elämä jatkui. Asuin 19-vuotiaana yksin 20-luvulla rakennetussa palvelusväentalossa maalla ja kaipasin turvakseni vahtikoiraa. Sellaisen hankinta tuntui luontevalta, sillä asuin ilman tummaa varjoani yhdessä valoa mukanaan kantavan cockerspanielin ja avoimen noutajan kanssa. Tuntui totisesti siltä, että jotain perustavanlaatuista puuttui.

Niinpä helmikuussa 2010 uudeksi perheenjäseneksemme liittyi sekarotuinen koiranpentu Elna, ensikosketukseni niin narttukoiriin, kuin myös sekarotuisiin.

Pidän sekarotuisen koiran hankinnassa siitä ajatuksesta, ettei koiraa kohtaan ole juurikaan odotuksia. Kukaan ei ole määritellyt ennakkoon, mitä koiran tulisi edustaa tai millainen sen pitäisi olla.

Tai mitä sen kanssa pitäisi tehdä! Sekarotuista koiraa eivät kosketa harrastuneisuuteen liittyvät odotukset ja paineet. Ehkä juuri Elna oli polkuni siihen koiranomistajuuteen, mikä minulle on luontevinta. Tykkään elää ja puuhastella koirieni kanssa, mutta siihen se sitten jääkin. Oma kilpailuviettini loistaa täydellisesti poissaolollaan.

Minusta koirien järjestäminen paremmuusjärjestykseen on absurdia, sillä niistä kukin on omalla ainutlaatuisella tavallaan juuri sellaisenaan paras. Tottakai ymmärrän, miksi esimerkiksi rodunomaisia käyttöominaisuuksia tai ulkoisia seikkoja on oleellista punnita jalostustarkoituksissa. Sellaisen toiminnan hedelmistä nautin toisinaan itsekin.

Vaan sekarotuisen koiranpennun kanssa ei auta muu, kuin odottaa ja katsoa, mitä tuleman pitää. Tietyissä määrin jokainen koira – rodullinen tai roduton – on ikään kuin hyppy tuntemattoman laiturin päästä. Voi olla, että jalat koskettavat pohjaan tai sitten on vain opeteltava uimaan. Meille muuttaneen sekarotuisen Elnan kanssa kyse oli ehdottomasti jälkimmäisestä vaihtoehdosta.

4. koira: hollanninpaimenkoiramix Elna

En tiedä mitkä sanat kuvailisivat Elnaa (2009 – 2018) parhaiten. Alku sen kanssa oli hirvittävä, mutta välillemme muodostui ajan saatossa jotain täysin ainutlaatuista.

En tiennyt mitä tehdä itsenäisen pennun kanssa, joka hieman luovutusikänsä jälkeen rauniorataan tutustuessaan katosi jonnekin syvyyksiin, eikä enää kuulunut takaisin. Se ei ollut koira, jota olisi voinut lahjoa, kuten cockerspanieleita ja noutajaa pystyi. Sillä oli sen oma mieli ja omat päätökset ja valinnat, joihin minä en pystynyt vaikuttamaan.

Töissä ollessani Elna oli tehnyt mukavan onkalon runkopatjasänkyni uumeniin. Sen sisäänkäynti oli suoraan ulko-ovea vastakkaisella sivustalla, jonka syvyyksistä jousitusten keskeltä pentu tuijotti minua kun tulin töistä kotiin. Olin menettää järkeni. Vaikutti siltä, kuin olisin 19 -vuotiaana ollut täydellisellä ja jatkuvalla törmäyskurssilla koirani kanssa. Totesin myöhemmin, että toinen meistä lähtee ja toinen jää. Silloin minä lähdin armeijaan ja Elna jäi. Olin tuolloin 21. Kun palasin, miltei vuotta myöhemmin, jokin meissä molemmissa oli muuttunut. Ehkä me molemmat kasvoimme aikuisiksi sinä aikana.

Vuosien saatossa löysimme yhteisymmärryksen ja Elnasta tuli oikea käteni ja sieluni puolikas. Täydellinen koira juuri minulle. En usko, että ihmiselämässä sellaista koiraa ja sellaista yhteyttä voi saada kuin yhden kerran eläessään. Elnassa yhdistyi äärimmäinen herkkyys, samanaikainen toimintakyky ja määrätietoisuus sekä uskomaton tilanteiden lukutaito.

Sivujuonteena skotlanninterrierit

Juuri ennen kuin lähdin armeijaan aloin seurustelemaan miehen kanssa, joka muutti nopeasti kotiini hoitamaan koiriani palvelusaikani ajaksi. Hän toi mukanaan 1,5 skotlanninterrieriä.

1,5 siksi, että vain 1 skotlanninterriereistä kuului vakiokalustoon ja se puolikas vain lomaili porukassa joskus päivittäin tai viikottain, joskus harvemmin.

Sittemmin molemmista tuli tärkeä osa koirallista polkuani, vaikka skotlanninterrierit eivät olleetkaan mitään, mitä siihen lähtökohtaisesti olisin valinnut. Tämänkaltainen yllätyksellisyys on loppujen lopuksi mahtavaa. Se vie usein täysin odottamattomille, mutta hyvinkin antoisille poluille.

Aikuisten skotlanninterrieriurosten liittäminen laumaan oli jännittävää. Minulla oli omat ennakkoluuloni temperamenttisina tunnettuja terriereitä kohtaan. Kaiken kukkuraksi omassa laumassani oli skotlanninterriereiden ikäluokkaa vastaava, leikkaamaton cockerspanieliuros Romppu sekä pahimpia hulivilikausiaan elävä 3-vuotias leikkaamaton noutajauros Into. Sekarotuista narttukoira Elnaa unohtamatta!

Vaan koirat yllättivät jälleen. Arvonsa tuntevat skotlanninterrieriurokset kertoivat iän mukanaan tuomalla arvokkuudellaan, etteivät ne ole kiinnostuneita mittelöinnistä tai muista turhanpäiväisyyksistä. Koko 4,5 koiran lauma alkoi toimimaan yhdessä hyvin, eikä ongelmia ilmaantunut myöhemminkään.

Muutoksia koiralaumassa

Romppu menehtyi asepalvelukseni päättymisen jälkeen lokakuussa 2012. Se oli silloin hieman yli 10 vuotias. Romppu oli viettänyt palvelusaikaani vanhempieni luona, sillä kotona resurssit olivat rajalliset minun ollessani välillä viikkokausiakin kiinni armeijassa.

Elämä jatkui yhdessä novascotiannoutaja Inton, hollanninpaimenkoirasekoitus Elnan sekä yhden ja puolen skotlanninterrierin kanssa. Muistan juuri tämän ajanjakson hyvin merkityksellisenä ja onnellisena koira-ajanjaksona. Koirien ominaisuudet täydensivät hyvin toisiaan ja sain koiralliselta elämältäni kaiken, mistä olin ikinä haaveillut.

Skotlanninterrieri Remun hiljainen viisaus ja harteillaan kantama rauha loi hyvän vastineen niin nuoren Inton tarmokkuudelle, kuin Elnankin säpäkkyydelle. Elin yhdessä skotlanninterrierin maustaman lauman kanssa neljän vuoden ajan.

Olen siitä saakka pitänyt skotlanninterrieri Remua zen -henkisyyden esikuvana ja mestarina. Remu opetti eläessään paljon siitä, mitä jäyhällä ja harkitsevaisella olemuksella voi saada aikaan. Sillä, että valitsee taistelunsa tai sillä, että asettuu ylipäätään tilanteiden yläpuolelle ilman provosoivaa asennetta, vain kaiken hiljaisuuden ja päättäväisyyden kannattelemana. Sillä nimittäin saavuttaa paljon.

Remu kuoli tammikuussa 2015 miltei 12 vuoden iässä. Sen kuoleman myötä mietin jälleen, onko mitään järkeä hankkia koiria, joista luopuminen sattuu aina. Olen tunneihminen ja niinpä koirankin kuolema on tuntunut paitsi henkisenä, myös fyysisenä kipuna. Koko kehon lamaannuttavana tunteena ja synkkyytenä, jonka keskeltä on vaikea nähdä valoa tai värejä.

Mikä onni, että tuonakin aikana Into ja Elna kulkivat vierelläni. Veivät ulos silloinkin, kun en olisi omasta aloitteestani lähtenyt. Sellaisina hetkinä ulkona tapaa nähdä upean auringon nousun tai laskun. Niissä hetkissä muistaa, miten upea ainutkertainen elämämme lopulta on, ja kuinka valo kurkottelee myös hämärään.

Voisiko koiran omistaminen olla yksinkertaisempaa?

Unelma whippetistä oli kytenyt jo vuosia, mutta voimistunut entisestään armeijan aikana, kun työskentelin vaativien käyttökoirien parissa sotakoiraosastolla. Nautin armeija-ajastani oman nimikkokoirani kanssa, mutta mietin jälleen kerran, täytyykö kaiken olla niin vaativaa. Näin palvelukseni aikana monia pahoinvoivia ja stressaantuneita koiria, joiden käsittely ei ollut helppoa tai mukavaa.

Pääpiirteittäin ulkopalveluksena suoritettu palvelusaika kaikissa Suomen mahdollisissa ja mahdottomissa sääolosuhteissa sai minut toivomaan koiralta jotain muuta, kuin hyytymätöntä virtapankkia ja loputonta tarmokkuutta tekemiseen säällä kuin säällä.

Toivoin, että joskus minulla voisi olla koira, jonka kanssa ei tarvitsisi potea huonoa omatuntoa siitä, ettei mielinyt ulkoilemaan silloin, kun taivaalta satoi kissoja ja koiria ja kaikkea siltä väliltä.

Oma mukavuudenhaluni korostui, kun sain armeija-aikani jälkeen pukeutua minulle sopiviin vaatteisiin ja valmistautua lähtöön ilman minuuttiaikataulua. Sain viettää vapaa-aikani mielipuuhieni parissa ja halusin jatkossakin elää itse luomistani puitteista käsin. Halusin nauttia koirasta matkakumppanina ilman, että se kuitenkaan velvoittaisi minua liiaksi tai sanelisi kaikkea vapaa-aikaani.

Olin yksinkertaisen kyllästynyt kalenteriin väkipakolla sovitettuihin treeneihin, joiden myötä päädyin kannon nokkaan palelemaan. Se, että jokin kiihkeä mörssäri lopulta löysi minut metsän uumenista ja aloitti sitten ilmaisunsa loiskuttaen kuolavanat lentäen ei enää sykähdyttänyt sieluani.

Taapersin metsästä pitkän työpäivän ja treeni-illan jälkeen viluisena, väsyneenä ja nälkäisenä. Omat koirani olivat muutaman minuutin treenisouutensa jälkeen odottaneet autossa tunteja ja kaipasivat pitkälle metsälenkille. Minä olisin voinut vain rojahtaa sänkyyni. Elämä aktiivisesti harrastaen alkoi tuntumaan yhä useammin kompromisseilta ja luopumiselta. Kaipasin taukoa koiraharrastuksista, vaan en koirista.

5. koira: whippet Olmi

Olmi -whippet kotiutui luovutusiässä kesällä 2015. Novascotiannoutaja Into oli tuolloin seitsemänvuotias ja hollanninpaimenkoiramix Elna viisi. Minä olin 25.

Edeltäjistään eroava Olmi toi lauman dynamiikkaan tervehenkistä vuorovaikutusta ja Into ja Elna tekivät Olmin kanssa upeaa kasvatuksellista työtä. Erityisesti Elnasta kuoriutui koiranpennun myötä varsin äidillinen hahmo, joka leikitti pentua, mutta ei epäröinyt asettaa sille myöskään tiukkoja rajoja.

Koenkin, että saan juuri laumassa elävistä koirista enemmän siksi, että näen ne vuorovaikutuksessa niin erilaisten koirien ja tilanteiden kanssa. Se on kiehtovaa ja kertoo koirayksilöstä enemmän, kuin monotoniset olosuhteet yksittäisen ihmisen tai parin ihmisperheenjäsenen kanssa.

Varmaan siitä syystä päädyn kerta toisensa jälkeen elämään en pelkästään yhden tai kahden koiran kanssa, vaan kokonaisen lauman kanssa. Se on minulle luonnollista sekä valtavan palkitsevaa.

Unelmien pentuvuodesta ahdingon aikakauteen

Olmin alku oli terveydellisistä syistä kivikkoinen. Samana vuonna Intolla alkoi ilmaantumaan ongelmia oman terveytensä kanssa.

Vaikka olin tavattoman ihastunut Olmin temperamenttiin ja sisukkuuteen, sen pentuaikaa varjostivat terveydelliset huolet ja niiden mukanaan tuoma taloudellinen turvattomuus. Samalla, kun huolet kahden sairastavan koiran myötä tuplaantuivat, myös taloudelliset menot tuplaantuivat. Maksettavaa kertyi enemmän ja nopeammin, kuin ehdin tienaamaankaan huolimatta siitä, että molemmilla koirilla oli tilannettava helpottavat vakuutukset.

Henkisesti kuormittavan ajanjakson keskellä tein kolmea työtä. Elin melkoisessa ahdingossa, jossa koirien aiheuttama rahanmeno oli vain alkusoittoa kaikelle tukaluudelle.

Vaikka haluaisinkin muistaa Olmin pentuvuoden kauniina, epäedulliset olosuhteet ja sydäntä painava huoli ovat vieneet ajanjaksosta sille kuuluneen väriloiston. Vaikka Olmi oli yksi huolellisesti ja hartaudella suunnitelluista koirista sain huomata, että vaikka olin kirjoittanut elämäni käsikirjoituksen painokkaasti permanenttitussilla, elämällä oli silti omat oikkunsa. OIkkunsa ja aallokkonsa, joiden tyrskyissä me ihmiset olemme toisinaan kuin veden holtittomasti kuljettamia roskia.

Kadotetut voimavarat

Pitkäaikainen parisuhteeni oli hiljattain tullut päätökseensä, kun minulle yllättäen tarjottiin koiranpentua. Elämä oli tässä vaiheessa kuljettanut minut vanhasta ja natisevasta palvelusväentalosta omistusasuntoon ja sitten jälleen vuokralle, tällä kertaa uudehkoon rivitaloasuntoon taajamaan. Elelin siellä yhdessä Inton, Elnan ja Olmin kanssa ilman, että mielessäni oli käynytkään neljännen koiran hankinta.

Vaan niin siinä kävi, että pieni ja suloinen Alpi muutti luokseni luovutusiässä siivittämään elämäni uutta ajanjaksoa alkuunsa. Toivoin sen tuovan arkeeni pientä piristystä samalla, kun oletin, että pentuaika sen kanssa sujuisi yhtä helposti, kuin kiltin ja pikkuvanhan Olmin kanssa.

Vaan kuten aina, myös Alpi oli täysin omanlaisensa koira. Se oli kuin pieni pirulainen, joka ei saanut omista päättömistä jäynistään tarpeekseen. Uudessa ja jo lähtökohtaisesti vaikealta tuntuvassa elämäntilanteessa huomasin, että aloin ensimmäistä kertaa elämässäni uupumaan koiriini.

Olin arvioinut käytössäni olevat voimavarat väärin, enkä osannut odottaa niin haastavaa pentua. Tilanne alkoi kääntymään nurin kurin, kun koirat tuntuivatkin vievän voimia siinä, missä aiemmin ne olivat nimenomaan antaneet niitä.

Meillä oli käytössämme mainiot ulkoilumaastot, jotka toivat arkeen paljon helpotusta. Mutta ne eivät poistaneet sitä tosiasiaa, että tein pitkää päivää vaativassa työssä, sopeuduin uuteen aikakauteen elämässäni ja pyöritin yksin kolmen aikuisen koiran ja yhden koiranpennun arkea. Palautumiselle ei yksinkertaisesti jäänyt riittävästi aikaa, vaan pitkän työpäivän päätteeksi kotona odotti toinen työmaa.

Tämäkin on ollut yksi tarpeellisista oppitunneista. Vasta tämän ajanjakson myötä olen käsittänyt, miten paljon hyvin toimiva koiralauma lopulta vaatii – ennen kaikkea henkisesti. Tuskin ymmärsinkään aiemmin, kuinka söpökin koiranpentu voi jo lähtökohtaisesti kuormittuneessa tilanteessa olla yksinkertaisesti liikaa.

6. koira: whippet Alpi

Kun otin elämäni kuudennen koiran ajattelin, että homma toimii jo rutiinilla. Oletin, että kaikki menee tietyllä tavalla ja niin menikin – vaan ei ollenkaan sillä tavalla, kuin olin odottanut.

Alpi on ollut jälleen uusi polku kohti tuntematonta määränpäätä. Laituri, jolta olen hypännyt ja sitten opetellut uimaan. Tai ainakin yrittänyt: toisinaan on tuntunut, kuin polveni löisivät pohjasta kurottaviin kiviin. Kaikki ei aina ole ollut helppoa, eikä elämä kai niin toimikkaan.

Alpi on omanlaisensa sielunpeili. Se on aina kyseenalaistanut sitä, mitä minä olen, mutta myös toiminut peruskalliona silloin, kun en ole tiennyt mitä olen. Se on aina tiennyt, mitä itse on ja miten asiat pitää sen mielestä hoitaa. Yleensä se on ollut joko täysiä päin tai sitten paljon rakkautta ja pusuja. Alpi on koira, jonka mielestä elämän pitää olla rentoa ja mukatonta, mutta haasteiden edessä toimeen on ryhdytävä heti.

Menetyksen tiellä

Haluan huomauttaa, että tässä artikkelissa olen käynyt läpi elämänpolkujani vain pääasiassa koiraelämäni varrelta ottamatta tarkemmin kantaa siihen, mitä samaan aikaan henkilökohtaisessa ihmiselämässäni on ollut käynnissä. En mene niihin tarkemmin, mutta olen kohdannut myös monin tavoin vaikeita ja henkisesti kuormittavia ajanjaksoja.

Hollanninpaimenkoirasekoitukseni Elna alkoi oireilemaan tavalla, jota en olisi koskaan osannut odottaa. Sydämeni särkyi, kun päädyin tekemään rakkaan koiran lopetuspäätöksen kesällä 2018 vailla vaihtoehtoja.

Vain reilu puoli vuotta myöhemmin toinen elämäni peruspilareista, novascotiannoutaja Into jouduttiin lopettamaan sairaskohtauksen ja pitkään seurannassa olleen keuhkosyövän vuoksi tammikuussa 2019. Kävin jo ennen Inton kuolemaa kriisiä siitä, kuka minä oikein olen ja millaisena minut nähdään.

Inton kuoleman jälkeen muutin seitsemän viikon pituiselta lomitusjaksolta uuteen kotiin kahden vinttikoiran kanssa. Olo laumallisten vuosien jälkeen ilman minulle tärkeiksi muodostuneita koiria Elnaa ja Intoa tuntui orvolta ja yksinäiseltä, vaikka elämässä kahden koiran kanssa oli paljon hyvääkin.

Yritin sopeutua kahden koiran tarjoamaan helppoon ja laumaelämään nähden edulliseen elämänlaatuun, mutta se tuntui tavattoman orvolta ja yksinäiseltä. Tuntui, kuin metsässä whippettien kanssa edetessä puiden oksilta olisi roikkunut iloisten auringonsäteiden sijasta vain ontto kaipaus. Orpo tunne ei jättänyt minua rauhaan.

Epäonnistumisen kokemus

Toukokuussa 2019 ulkotarhassa ikänsä asunut valjakkokoira Sumu aloitti meillä koejaksonsa. Tuntuu, kuin huono onni olisi seurannut minua tiiviisti kannoillani, sillä vain hetkeä myöhemmin toimitin Alpin hoitoon Sumun juoksujen ajaksi ja se karkasi hoitopaikastaan koirahyökkäyksen seurauksena.

Vaikka kuinka toivoin muuta, siltä reissulta ei enää kotiutunut se kujeileva ja optimistinen koira, joka oli ollut kamala ja ihana samaan aikaan. Alpista tuli vetäytyvä ja sulkeutunut, vaikka se alkujärkytyksestä toivuttuaan saikin myös hyviä ja tasapainoisia koirakontakteja.

Villi viikari, joka tempautui silmät loistaen omintakeisiin jäyniinsä täynnä horjumatonta itsevarmuutta lakkasi olemasta, kun koirasta kehittyikin vakavahenkinen ja huolestuneen oloinen poloinen. Yritin suhtautua siihen toisin, kannustaa kohti maailmaa, mutta olin itsekin järkyttynyt siipirikko. Lyhyessä ajassa oli tapahtunut yksinkertaisen liikaa.

Olen miettinyt paljon sitä epäonnistumisen kokemusta, jonka äärelle olen palannut jatkuvasti aina sen jälkeen, kun syytin ensimmäisen koirani raivokohtauksista itseäni.

En osannut löytää niihin ratkaisua samalla tavalla, kun en koskaan osannut löytää ratkaisua Elnan terveydentilan vieneisiin kohtauksiin. Sitten tuli Inton keuhkosyöpä ja sairaskohtaus, jonka edessä olin aseeton. Ja kun viimein jaksoin kurkottaa kuilustani kohti valoa Alpi sai selkäänsä ja arjestamme katosi siihen kuulunut pilke ja ilkikurisuus. Se vivahde, jota jäinkin sitten kaipaamaan.

Koirapiireissä istuu tiukasti sanonta siitä, että syyllinen löytyy hihnan toisesta päästä. Mitä ikinä tapahtuukaan, on syytä katsoa peiliin ja osoittaa kuvajaista sormellaan oikein tiukasti. Syyttävästi ja ankarasti, sillä koirathan peilaavat vain kaikkea sitä, mitä me itse teemme tai niille tarjoamme.

Siinä piilee totuuden siemen, mutta samalla on hyvä tiedostaa, että toisinaan elämä vaan tapahtuu, eikä tiukkasävyiset itsesyytökset hyödytä ketään. Esimerkiksiksi koirat ovat moninverroin muutakin, kuin sen, mitä me herkkupaloin olemme pyrkineet niitä ohjelmoimaan.

7. koira: eurohound Sumu

Hyvistä aikeistani huolimatta Sumu tuli elämääni varsin erikoiseen saumaan. Olin Elnan ja Inton kuoleman jälkeen murtunut ja myös henkilökohtaisessa ihmiselämässä vähissä voimavaroissa. Alpi ei kokemuksensa jälkeen voinut hyvin, kuten en voinut minäkään.

Kaiken tämän keskelle pelmahti Sumu, pehmeä ja kiltti narttukoira, joka ei tiennyt kotikoiran elämästä mitään. En epäile, etteikö se olisi aistinut ympärillään vallitsevaa energiaa, joka varmasti hämmensi sitä entisestään. Me ihmiset luulemme olevamme mestareita peittelemään ja esittämään muuta, kuin olemme, mutta uskon, että koirat silti tietävät aina totuuden. Siksi luotan usein enemmän koirien, kuin ihmisten viestintään.

Hämmentyneen ja pehmeän narttukoiran lisääminen siipirikkoiseen kotiin ei varsinaisesti nostanut meitä uudelle tasolle. Olin sittemmin yllättynyt siitä minkälaisen koiran sain. Sumu ei vastannut odotuksiani, mutta oli jälleen uusi laituri, jonka nokasta oli vain uskallettava hypätä. Vasta myöhemmin olen oivaltanut, miten tärkeä laituri Sumu onkaan minulle ollut. Juuri sellainen laituri, joka on mahdollistanut kasvuni jatkumisen.

Luulin aluksi, että Sumu on hajuton ja mauton, mitään sanomaton koira, jolla ei ole mistään mitään mielipidettä. Elnan esimerkin mukaisesti toivoin räiskettä ja suuria tunteita, mutta jäin odottamaan niitä turhaan. Sen myötä petyin – oliko tämän koiran hankinta virhe?

Koen, että omaan käteeni sopii parhaiten hieman kova ja erittäin itsevarma koira, jollaista alunperin hainkin vastapainoksi kotonamme vallitsevalle herkälle whippetenergialle. Sumu on odotuksiini nähden täysin päinvastainen koira, jota en olisi ottanut jos olisin tiennyt paremmin, mutta varmaan juuri siksi se on ollut minulle niin tavattoman hyvä ja opettavainen koira.

Kasvotusten keskeneräisyyden kanssa

Olen Sumun myötä päässyt työskentelemään ihan erityyppisen koiran kanssa, kuin mitä aiemmin olen haalinut ja vaalinut. Oman mukavuusalueeni ulkopuolella olen joutunut kohtaamaan myös itseni ja sellaisia piirteitä itsestäni, joiden olemassaolosta en aiemmin tiennyt, ja joita on ollut jopa epämukava kohdata.

En ole aiemmin joutunut kasvotusten toisinaan oman napakkuuteni vanavedessä uivan kärsimättömyyden ja kiivauden kanssa. Sumun kautta olen nähnyt nämäkin puolet itsessäni ja joutunut työskentelemään näiden itselleni vieraampien, epämieluisien ominaisuuksien parissa.

Tyypillinen tilanne on jo valmiiksi kiireinen hetki, jossa minuun kohdistuu painetta ulkopuolelta. Jossain pitäisi jo olla Sumun vielä empiessä eteisen kynnyksellä, kuinka sitä tohtii, vai tohtiiko sitä, ja laitetaanko pakkaspäivään nuttu vai ei, ja miten laitettaisiin, ja mikä osa sinne ensimmäisenä sukeltaisikaan ja tohtiiko nyt kumminkaan. Tällaiset tilanteet ovat minulle syvän hengittelyn paikka. Koira ei ole hidastempoinen kiusatakseen ihmistä, vaan koiran kanssa toimimiseen täytyy ymmärtää varata aina riittävästi aikaa.

Olen ihmistyyppi, jolle jahkailu ja tyhjänpäiväinen sanahelinä ovat punaisia vaatteita, joita minun on vaikea sietää myöskään lähimmissä ihmissuhteissani tai työelämässä. Pyrin ottamaan haasteista ja ongelmista aina napakan niskalenkin ja hoitamaan ne rivakasti ja varmasti pois päiväjärjestyksestä.

Tämä kovempien koirien kanssa suotuisa ominaisuus kääntyy hyvin pehmeiden koirien kanssa itseään vastaan ja saa pahimmassa tapauksessa herkän eläimen perääntymään tai jopa sulkeutumaan.

Aiemmassa laumassa Inton ja Elnan kovuus kannatteli osaltaan myös whippettejä, mutta elämässä ilman Intoa ja Elnaa olemme välillä kärsineet kommunikaatiomme välille muotoutuvasta kuilusta, jonka ylle rakennan nyt siltaa.

Sumu on ollut matkani kannalta oleellinen kartta kohti tämän sillan rakennuspalikoita. Olen joutunut työskentelemään suurella kärsivällisyydellä ja opettelemaan uudenlaista lempeyttä ennen kaikkea itseäni ja omaa keskeneräisyyttäni kohtaan. Koko lauman dynamiikka on muuttunut Elnan ja Inton menetyksen myötä. Muutokseen sopeutuminen ei ole ollut helppoa tai yksinkertaista kaltaiselleni nopeatempoiselle ihmisille, tarpeellista kylläkin.

Sivujuonteena mittelspitz

Vaan mitä elämä olisikaan ilman yllätyssektoria? Maaliskuussa 2020, juuri kuin koko maailman hyvinvoinnin ylle painui tumma varjo koronaviruksen aiheuttaman pandemian myötä, elämääni ilmaantui mies ja mittelspitz. Sen myötä 20 vuotinen koirapolkuni sai vielä yhden yllättävän ja odottamattoman sivujuonteen yhteenmuuttomme myötä.

Olen tätä kirjoittaessani jakanut elämäni mittelspitzin kanssa vasta hieman vajaan kahden vuoden ajan. Olen kuitenkin jo vaikuttunut tuon pienen eläimen neuvokkuudesta ja sellaisesta kiihkeydestä, josta tunnistan paljon myös itseäni.

Loppusanat Nona Peuransolan teoksesta Hevonen oppaana ihmisyyteen: Matka sydämen viisauden äärelle

Ihmiselämä on kuin vuoristorata. Koskaan ei tiedä millainen kyydistä tulee.

Ensin sitä jännityksestä väristen odottaa, että pääsee laitteeseen. Jonottaa ja odottaa. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Sitten, kun vihdoin odotus palkitaan ja on hypännyt kyytiin sitä miettii, että olikohan tämä sittenkään hyvä idea.

Mitä, jos jotain tapahtuu? Mitä, jos mitään ei tapahdu? Jos koko trippi on vaan kamala tai vielä pahempaa – tylsä!

Ehkä on sittenkin parempi jättää väliin.

On kuitenkin myöhäistä, enää ei voi perua. Portit ovat sulkeutuneet.

Sitten yhtäkkiä tuntee tuulen kasvoillaan ja hihkuu riemusta ”tältä tuntuu olla elossa!” Seuraavassa hetkessä sukeltaa pimeään tunneliin, kieppuu välillä ylösalaisin, lähtee taas hurjaan nousukiitoon ja tasaisella osuudella vain nauttii maisemista. Jossain kohtaa kyytiä oksettaa, jossain kohtaa naurattaa, jossain kohtaa kutkuttaa ihanasti mahanpohjasta, jossain kohtaa pelkää kuolevansa ja jossain kohtaa toivoo kuolevansa.

Lopussa on kuitenkin onnellinen siitä, että otti riskin ja lähti. Että oli niin rohkea. Innosta puhkuen kertoo kavereille milaista oli.

”Menisitkö uudelleen?” Kysyvät he.

”Menisin”, vastaan silmät tähtinä loistaen.

”Menisin, vaikka pelottaa.”

11

Mitä lahjaksi koiraihmiselle tai koiranomistajalle?

Vaikka täällä Etelä-Suomessa ei vielä juurikaan nautita jouluisesta huurteesta puissa, sen enempää, kuin jääkiteistä kimaltelevasta maisemasta, joulu tekee eittämättä tuloaan. Aiempien vuosien artikkelit ”Lahjaideat koirille ja koirien ystäville” (2017) sekä ”Lahjaideoita koiraihmisille” (2018) ovat olleet paitsi vuodesta toiseen oman sesonkinsa suosituimpia artikkeleita, myös kiiteltyjä sisältöjä vuodenajasta riippumatta. Nämä lahjaideat toimivat yhtä lailla joulusesongin ulkopuolella erilaisia merkkipäiviä muistaessa.

Koska Suomi 100 -teemavuonna syntynyt, kotimaisia yrittäjiä ja yrityksiä tukeva artikkelisarja on pitänyt suosionsa tähän päivään saakka, on perinnettä ehdottomasti jatkettava. Joten tässä se tulee, tarjoilen sinulle 10 hyvää ideaa, joiden avulla voit ilahduttaa koiraihmisen juhlapäivää — ja suomalaista yrittäjää!

1. Kuvamuistot koivuvanerilla

Mitä? Korkealaatuisimmalle kotimaiselle koivuvanerille tulostetut kuvat ilahduttavat lahjansaajaa tauluina, kortteina, lasinalusina, magneetteina ja koristeina. Budjetti? alkaen 8,00 euroa.

Kotimainen Plywood Print taltioi tärkeät hetket ja kauniit muistot puulle. On ihmeellistä, kuinka huolellisesti yhdistetty puu ja muste luo yhdessä korkealaatuisen taideteoksen tai sisustusratkaisun. Puun pinnalle ilman liuotteita tulostettu kuva piirtyy koivuvanerille kauniisti. Tartu lahjaideaan valmiin kuvavalikoiman kautta tai tilaa personoituja tuotteita omalla kuvalla.

Kestävyys ja ekologisuus ovat Plywood Printille tärkeitä arvoja ja siksi Plywood Printiä tukemalla et tule vahingossa edistäneeksi metsäkatoa, vaan päinvastoin kestävyyttä. Katso lisää: www.plywoodprint.com

2. Satumaiset eläinhahmot kuppien reunoilla, tyynyliinoissa ja muissa lahjatavaroissa

Mitä? Keraamiset käyttöastiat, taideprintit, persoonalliset puuvillatyynyliinat ja muu lahjavalikoima keraamikko ja kuvataiteilija Terhi Mickelssonin verkkokaupasta. Budjetti: alkeaen 14,90 euroa.

Taiteilija Terhi Mickelssonin teoksista välittyy rakkaus eläimiin. Galgo -taideprintti, kuppien reunoilla kurkistelevat koirarotuhahmot ja muut eläimet sekä satumaisia piirteitä omaavat muut tuotteet koottuna kotimaisen taiteilijan verkkokauppaan.

Jos valinnanvaikeus yllättää, kurkkaa kotisivuilta lista jälleenmyyjistä. Tuotteiden näkeminen Helsingissä, Lohjalla, Porvoossa, Rovaniemellä, Teijossa tai Turussa voi loksauttaa palaset kohdalleen – ja saada sinut tekemään pienen hankinnan jopa omaan kotiisi! Katso lisää: terhimickelsson.com

3. Yhtä tyylikästä, kuin käytännöllistä

Mitä? Yhtä tyylikkäät, kuin käytännöllisetkin, kotimaiset kaulapannat, hihnat, avainnauhat ja näyttelyhihnat. Budjetti? alkaen 3,00 euroa.

Tyylivoitto -tuotteissa kohtaa tyylikkyyden lisäksi käytännöllisyys, sillä aito BioThane on materiaalina kevyt, luistamaton, likaa hylkivä ja helposti puhdistettava. Se on täydellinen tuote jokapäiväiseen käyttöön Suomen sääolosuhteissa, minkä lisäksi se pitää aina tyylikkyytensä. Materiaali tuntuu ja näyttää nahalta, mutta on vegaaninen.

Pientä muistamista kasvatinomistajille? Värikoodatut pillinarut tai tyylikkäät avainnauhat on pirtsakka kädenojennus. Muussa tapauksessa upean tuote- ja värivalikoiman edessä turvallisin ratkaisu voi olla lahjakortti. Katso lisää: www.tyylivoitto.com

4. Lämpöä ja iloa arkeen – villasukat Lankahelvetistä

Mitä? Iloisen värikkäät, ohuehkot villasukat ilostutavat arjessa ja ovat saatavilla useissa variaatioissa niin varrettomina, kuin myös ylipolven sukkina Budjetti? alkaen 24,50 euroa.

Yli 40 vuotta vanhalla sähköttömällä neulekoneella valmistuvat sukat tuovat suomalaisittain koleisiin säihin paitsi lämpöä, myös värikarttansa kautta iloa harmaidenkin päivien keskelle. Sukkien ja Lankahelvetti -brändin takana on itsekin koiraihmiseksi lukeutuva Henna Jokio, joka tekee töitä kotonaan yhdessä kleinspitzinsä ja tanskandogginsa kanssa.

Löydät Lankahelvetin myös sosiaalisesta mediasta! Ota seurantaan Instagramissa, jossa Henna kertoo paljon neulekoneella neulomisesta ja murtaa myyttejä siitä, etteikö neulekoneella neulominen olisi käsityötä. Katso lisää: www.lankahelvetti.net ja Instagramissa: @lankahelvetti.

5. Suomi kansallispuistolla

Mitä? Kotimaisesta koivuvanerista valmistettu Suomen kartta kaikilla Suomen 41:lla kansallispuistolla. Saatavilla kolmessa koossa. Budjetti? alkaen 89,90 euroa.

Sisustuksen viimeistelevä, kaunis Suomi -kartta on loistava lahjaidea retkeilijälle. Kartan mukaan voi valita puiset pinssit, joilla jo käydyt kansallispuistot voi merkitä. Pinssit voi valita punaisina, mustina, vihreinä tai luonnonvärisinä, jolloin voit itse maalata merkit haluamallasi värillä esimerkiksi sen mukaan, minkälainen kohde oli.

Papurinon tuotteet syntyvät rakkaudesta luontoon ja luonnonmateriaaleihin sekä intohimosta muotoiluun ja käsillä tekemiseen. Yrityksen arvot nojaavat ekologiseen tuotantoprosessiin, minkä lisäksi yritys suosii lähituotantoa ja kotimaisia pientuottajia. Katso lisää: www.papurino.com

6. Luonnonmukaiset ihonhoitotuotteet käytännöllisenä lahjana

Mitä? Luonnonmukainen ja suomalainen tuotesarja eläinten ihonhoitoon ilman ylimääräisiä kemikaaleja. Budjetti? alkaen 18,00 euroa.

ArcticVet -tuotteet sopivat koirien ja muiden eläinten nirhaumien ja ruhjeiden hoitoon. Huomion arvoista on, että Arctic Vet tarjoaa koirille myös tutkitusti vastustuskykyä vahvistavat metsämikrobituotteet. Metsäuutetta™ sisältävä hoitoshampoo parantaa ihon vastustuskykyä ajassa, jossa koirillakin on kaupungistumisen myötä tulleet ongelmat.

Asuuko kaverisi nurkissa rämäpäinen ja riskialtis koira? Sujauta lahjakääreisiin ArcticVet-pihkasuihke ja tyynnytä vauhtiveikon omistajaa vaikkapa levyllisellä suklaata. Iho-ongelmaisen tai herkkähipiäisen koiran ykköstuote on tietysti Reconnecting Nature™-hoitoshampoo. Katso lisää: www.arcticvet.com

7. Iloa ja lämpöä tuovat realistiset miniatyyrihahmot

Mitä? Valokuvien perusteella tuotetut, uskomattoman realistiset ja lämminhenkiset miniatyyrihahmot koirista. Budjetti? alkaen 70,00-250,00 euroa (toimitusaika tilausjonosta riippuen 2 – 8 viikkoa).

Taidokkaat ja sielukkaat miniatyyrihahmot syntyvät halusta ilahduttaa sekä luoda toivoa ja leikkimielisyyttä ajassa, jota määrittää kiire ja vakavuus. Artminna -nimellä Facebookista löytyvä taiteilija tekee koko prosessin alusta saakka itse värjäten oikean sävyn villaan, tekemällä kirsut muotoilumassasta ja värjäämällä lasisilmät.

Halu välittää ja tulkita tuntoja ilmeissä, materiaalin tunnussa ja villan lämmössä on siivittänyt tekemistä alusta alkaen. ”Jos minulta pyydetään enkelikoirasta näköistuote, teen kunnes sieltä katselee hahmo, jolla on ilme, ja jota voi silittää. Sitä kautta voin välittää ripauksen rakkaita muistoja.” Katso lisää: www.facebook.com/villavapriikki

8. Tuikkutelineet, naulakot ja kyltit tarkkasilmäisine yksityiskohtineen

Mitä? Koira- ja metsästysaiheiset tilanteet taltioituna koriste-esineisiin, kuten kyltteihin, tuikkutelineisiin ja naulakoihin. Budjetti? alkaen 35,00 euroa.

Huntsteel taltioi tunnelmalliset, ikuistamisen arvoiset ja unohtumattomat hetket kauniisiin ja aikaa kestäviin koriste-esineisiin. Valikoimaan kuuluu paitsi tilanteet metsältä, myös muiden koiraharrastusten parista, kuten näyttelyistä. Tuotteissa yhdistyvä tarkkasilmäinen tilannekuvaus sekä käytännön työn tarkkuus tekee niistä laadukkaita ja ensiluokkaisia lahjatavaroita. Tuikkutelineissä juuri elävä tuli herättää siluetin ainutlaatuisella tavalla henkiin.

Jos etsit lahjaa metsästyskaverille, käyttökoirien kasvattajalle tai intohimoiselle MEJÄilijälle, löydät etsimäsi varmasti tästä valikoimasta: www.huntsteel.com

9. Aktiivisen koiraharrastajan unelmalahja

Mitä? Lahjakortti Sporttirakki -verkkokauppaan tiedon, valmennuksien ja kotimaisten laatutuotteiden pariin. Budjetti? alkaen 20,00 euroa.

Löytyykö lähipiiristäsi todellinen koiraharrastaja? Sporttirakki -lahjakortti on siinä tapauksessa oivallinen valinta! Sporttirakki on kerännyt Suomen monipuolisimman tietopankin koiran kanssa harrastamiseen liittyen, minkä lisäksi valikoimissa on erinomaisia tuotteita. Vaikka Sporttirakki tarjoaa ilmaisiakin artikkeleita, maksua vastaan rekisteröityneille jäsenille aukeaa varsinainen aarreaitta nettivalmennuksineen.

Sporttirakin tuotelanseeraukset osuvat kerta toisensa jälkeen kultasuoneen. ProPakki -koiraurheilulaukku voitaisiin kiistatta julistaa koiraharrastajien tämän vuosikymmenen must have -tuotteeksi. Katso lisää: www.sporttirakki.fi

10. Kummikoira

Mitä? Kummikoira hänelle, joka on eläinrakas, mutta ei juuri nyt pysty sitoutumaan – tai hänelle, joka on aina valmis auttamaan. Budjetti? alkaen 10,00 euroa kuussa.

Suomalaisten yrittäjien sitkeys ei yksinään kanna vaikeiden aikojen yli etenkään, jos pihapiirissä asustaa valjakkokaupalla ruokittavia suita. Huskysafarit ympäri Suomen tarjoavat erilaisia mahdollisuuksia kummikoiran hankinnalle, mikä käytännössä katsoen toimii myös loistavana lahjaideana eläinraakkalle. Tutustu erilaisiin safareihin ja vaihtoehtoihin kirjoittamalla hakukoneeseen ”huskysafari, kummikoira.”

Apua tarvitaan aina, mutta sinä valitset kohteen. Lisää avun tarpeessa olevia koiria löydät hakukoneista myös hakusanoilla ”kummikoira rescue.”

Onko sinulla loistava idea, joka vielä puuttui listauksesta?

Tai oletko ehkä kotimaisia tuotteita tarjoava yrittäjä tai yrityksen edustaja? Hyville lahjaideoille on aina käyttöä, joten jätä rohkeasti kommenttisi viestikenttään – sieltä sen löytävät muut, lahjaideoita tämän artikkelin kautta etsivät lukijat.

16

Robotti-imurin ensimmäinen vuosi koiraperheessä

Robotti-imuri on huolehtinut kotimme siisteydestä jo vuoden ajan. Se on paiskinut nöyränä hommiaan, vaikka kaikesta hypetyksestä huolimatta, emme ole osanneet nimetä sitä, kuten moni tuttavaperheistä on omansa nimennyt. 

Luulen tämän johtuvan siitä, että meillä asui jo lähtökohtaisesti melkoinen väenpaljous. Se on johtanut siihen, että toisinaan Olmista ja Alpista tulee Olpi ja Almi, ja Sumusta tulee Suntti ja Santusta Samu. Koska emme voi puhua yksittäisistä koirista pelkästään “koirana”, otamme sen takaisin puhumalla robotti-imurista pelkästään robotti-imurina. Mielestäni tämä käy järkeen.

Kirjotin robotti-imurista viimeksi lokakuun puolessa välissä silloin, kun robotti-imuri oli ollut meillä vain alle kuukauden ajan. Voit lukea tuolloin kirjoittamani artikkelin tästä.

Mikä on muuttunut?

Monikin asia on muuttunut viimeisen vuoden aikana, mutta ei mielipiteeni siitä, miten ylivertainen arjen pelastaja itsekseen kotimme siisteydestä huolehtiva imuri koiraperheessä on. 

Vaikka kuvittelen olevani oman elämäni ruhtinas, perheemme hiljaiseksi ruhtinaaksi on ryhtynyt tuo sohvan alusia seilaava pikkuystävä. 

Sen vuoksi me nimittäin luovuimme kesän kynnyksellä vain puoli vuotta aiemmin hankituista venetsialaistuoleista, sillä niiden lattiaa vasten makaavat metallikaarteiset jalat saivat kerta toisensa jälkeen robotti-imurin hämmennyksiin.

”Siirtäkää este tai auttakaa minut parempaan paikkaan!” robotti-imuri huuteli tuolin metallikaarteisten jalkojen päällä keikkuen.

Samasta syystä me luovuimme vastaavat jalat omaavasta olohuoneen sohvapöydästä. Sen tilalle tuotettiin sohvapöytä, jonka jalat ovat robotti-imuri ystävälliset. Sellaiset, joiden välistä on helppo poikkelehtiä, ja joihin ei jää jumiin ala- tai yläkautta. 

Vastaavan pöydän löytäminen valmiina oli yllättävän vaikeaa. Monissa sohvapöydissä kulkee matalia vaakaosia, joita robotti-imurin voi olla mahdotonta alittaa. Vastavuoroisesti osa sohvapöydistä sisältää lattiakappaleita, jotka voivat heikentää siivoustulosta tai joihin tarmokas imuri voi sisukkuudestaan huolimatta jäädä jumiin.

Nostimme makuuhuoneen ovensuussa lepäävän koiraportin 10 cm ylöspäin niin, että robotti-imuri pääsee kulkemaan portin ali (toisin kuin koirat). Olemme hankintamme jälkeen suhtautuneet myös muihin kodin hankintoihin (kuten mattoihin, kukkapöytiin, jne) silmäillen tuotteen robotti-imuri ystävällisyyttä. 

Robotti-imuri-ystävällisessä huonekalussa ei ole liian pieniä, kapeita tai matalia pölyä kerääviä aukkoja tai sellaisia muotoja, joihin robotti-imuri voisi jäädä jumiin (kuten venetsialaistuolit). 

Odotankin, onko tulevaisuudessa erilaisten huonekalujen yhteydessä jonkinlainen robotti-imuri sertifikaatti. Ainakin juuri nyt erilaiset huonekalumyymälät ovat pullollaan mööpeleitä, joiden mitoitus estää vain nippa nappa tätä ahkeraa työmyyrää tekemästä hommiaan myös huonekalun alta.

Robotti-imuri ystävälliset huonekalut

Saatat pyöräytellä silmiäsi: ei kuulosta kovinkaan helpolta tai edulliselta uusia sisustusta robotti-imurin vuoksi. Tämä kuulostaakin pahemmalta, kuin käytännössä onkaan.

Olemme muuttaneet nykyiseen kotiimme kesällä 2020, jolloin kotiimme muutossa kantautunut sisustus koostui lähtökohtaisesti edellisiin asuntoihin mitoituksiltaan sopivista huonekaluista. Uusien hankintojen tekeminen on muutenkin ollut ajankohtaista ja otammekin niissä nyt mielellämme huomioon uuden ystävämme, robotti-imurin.

Ekologista elämäntapaa suosiakseni kaikki uudet kalustehankinnat ovat valtaosaltaan peräisin tori.fistä, jonka tarjontaa selaan kroonisesti. Silloin tällöin törmään helmeen, jota olen etsinyt jo päivä-, viikko- tai jopa kuukausikaupalla.

Näin kävi silloinkin, kun myin käytettynä ostetut venetsialaistuolit (4 kpl) ensin Torissa 30 eurolla. Löysin heti sen jälkeen keittiöömme uudet, robotti-imuri ystävälliset täyspuutuolit (4 kpl) 15 eurolla. Sininen nahkadivaani olohuoneessa on sekin robotti-imuria silmällä pitäen tehty torilöytö, jota ehdin etsimään yli puolen vuoden ajan.

Robotti-imuri ystävälliset tuolit löytyivät edullisesti käytettyinä

Ne vähemmän robotti-imuri ystävälliset huonekalut

Vaikka olenkin vuoden aikana ehtinyt tekemään hyvää työtä kotimme robotti-imuristamisessa, meidän kotonamme on vielä joitakin sellaisia kohtia, joista robotti-imurin on vaikea tai jopa mahdoton selviytyä. Sellaiset kohdat käydään läpi rikkalapion tai varsi-imurin kanssa.

Yksi tällaisista kohdista on erään viherkasvin alusruukku, joka seisoo puujaloillaan irti lattiatasosta. Sen alle robotti-imuri ei yksinkertaisesti mahdu, sillä robotti-imuri itse on 35 cm leveä kaveri. Se on paljon enemmän, kuin puisten jalkojen väli toisiinsa, joten alustan siivoaminen täytyy tehdä manuaalisesti.

Toinen paikka, johon robotti-imuri ei pääse, on vanhan Singerin ompelupöydän alus. Lattiatasoa hivelevä poljinpaikka pitää huolen siitä, ettei sertifikaattia robotti-imuri ystävällisyydestä ole luvassa. Samaan kastiin menee koirien juomapaikka ja Olmin kaksiosainen ruokakuppiteline, jonka robotti-imuri saattaa jopa ottaa mukaansa kupin alla käytyään.

Huonekalujen ja robotti-imurin strategiset mitat suhteessa lopputulokseen

Meillä työskentelevä Roborock S6 on alle 10 cm korkea, mutta kunkin robotti-imurin strategiset mitat kannattaa tarkistaa valmistajan sivuilta. Tätä mittaa silmällä pitäen hankimme nykyisen sohvamme, jossa on metallijalat ja peräti 13 cm maavara. Näin ollen neljän koiran taloudessa pölyä ja koiran karvoja ei keräänny sohvan alle, mikä on minulle miellyttävä ja huojentava tieto.

Yksi eniten minulta kysytty kysymys on, kuinka monta kertaa robotti-imurin säiliö täytyy puhdistaa siivouksen aikana. Tämä riippuu täysin siivottavasta pinta-alasta ja säiliöön kerääntyvän roskan ja nuhjun määrästä.

Kuten tässä aiemmassa samasta aiheesta kertovassa artikkelissani kerron, meidän kotimme pinta-ala on noin 67 m² ja siellä viipeltää kahden aikuisen ihmisen lisäksi neljä koiraa. Meidän käytössämme, päivittäin tai miltei päivittäin robotti-imuria käytettäessä säiliö tyhjennetään vain kerran. Käytännössä kippaan säiliön tyhjäksi joko siivouksen valmistuttua, tai uutta siivouskertaa edeltäen. Joskus robotti-imuri ryhtyy hommiin säiliö jo valmiiksi puolillaan ja huomauttaa sitten kuuluvalla äänellä, kun säiliö täyttyykin kesken kaiken.

Robotti-imuri ja pitkäkarvainen koira

Toinen asia, mitä ihmiset usein haluavat tietää on se, miten robotti-imuri selviytyy pitkäkarvaisen koiran karvoista. Vakituisesti meillä asuvan mittelspitzin ja muutamia päiviä hoidossa olleen saksanpaimenkoiran perusteella minulla ei ole valittamista. Roborock S6 ei ainakaan vuoden käyttökokemuksen perusteella ole koskaan mennyt karvojen pituuden johdosta jumiin tai tukkoon. Ei edes silloin, kun se kerää säiliöönsä minun pitkiä hiuksiani.

On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että äärimmäisissä olosuhteissa myös robotti-imurin tekniikka on äärimmäisellä koetuksella. Tällöin sen ylläpidosta ja säännöllisestä kotihuollosta kannattaa pitää huolta.

Minä kippaan robotti-imurin aina silloin tällöin ympäri tarkastellakseni sen kuntoa. Teen tämän kuukauden, parin välein — aina sillon kun muistan.

Tarvittaessa nyhdän siitä pitkät karvat, hiukset ja matoista irronneet narut, jotka ovat kietoutuneet sen härveleihin. Toisinaan selvittely voi vaatia saksia, mutta toimintakykyä kokonaan pysäyttävää karvakerää robotti-imurini rattaisiin ei ole vielä koskaan ilmaantunut.

Arjen pelastus

Vaikka moni on kritisoinut robotti-imurin puutteellista kykyä selviytyä täydellisesti nurkista ja ahtaimmista kolosista ja väliköistä, minun mielestäni robotti-imuri ajaa asiansa. Se on ylläpitosiivouksen kiistaton mestari. Se toimii etenkin, kun kotona on koiria, joiden myötä lattialla pyörii aina pölyä, koirankarvoja, hiekkaa tai muuta roskaa. Tai siis pyörisi, jos emme olisi vuosi sitten hankkineet tuota pientä näppärää keksintöä!

Sen siivoustulos on etenkin kolmen lyhytkarvaisen ja yhden pienen, pitkäkarvaisen, koiran taloudessa ihmeellinen. Meillä robotti-imuri hoitaakin tonttiaan päivittäin, tai vähintäänkin miltei joka päivä. 

Siivousmieltymykset ovat tietysti yksilöllisiä. Minusta on ihanaa, että jos saan puhelun yllätysvieraista, voin laittaa robotti-imurin hoitamaan pahimman sotkun. Voin samaan aikaan itse järjestellä ja kattaa keittiöstä miellyttävän kahvittelupaikan. Robotti-imurin käyntiääni on siedettävä, ja voin hyvin kestitä vieraita, vaikka robotti-imuri puuhailisi toisessa huoneessa. Toinen vaihtoehto on usuttaa robotti-imuri menemään kotiinsa lataustelakalle, vaikka se ei olisikaan saanut vielä aivan joka paikkaa siistiksi.

Samalla tavalla nautin siitä, että voin pitkän päivän päätteeksi käynnistää robotti-imurin, lähteä koirien kanssa lenkille hämärtyvään iltaan ja hypätä lenkin jälkeen lämpimän saunan lauteille rentoutumaaan. Saunasta tullessani voin tepastella paljain jaloin siistissä asunnossa, jossa hiekka tai koirankarvat eivät takerru jalkapohjiin. Näin arki tuntuu yksinkertaisesti helpommalta.

Clean house is a sign of a wasted life or a robot vacuum

Minusta on robotti-imurin myötä tullut varsin laiska varsi-imurin käyttäjä ja teenkin nykyään perusteellisemman suursivouksen vain silloin tällöin. Perusteellisemmassa suursiivouksessa pyyhin pölyt ja huonekalut, imuroin varsi-imurilla jokaikisen nurkan ja paikat, joihin robotti-imuri ei ole päässyt sekä pesen lattiat ja tarvittavat pinnat. Meidän robotti-imurimme osaa myös mopata, mutta jostain syystä tämä ominaisuus ei meidän taloudessamme noussut hitiksi. Tykkään tehdä sen itse äärettömän kätevällä Clas Ohlsonin moppausvälineellä.

Olen huomannut, että etenkin uupumuksen myötä arkeni on riisuutunut suoritteista, joiden puitteissa olen enemmänkin arvottanut itseäni ja omaa toimintaani. En enää heilu siivousvälineiden kanssa siksi, että jotain olisi pakko tehdä, jotta kuuluisin mystiseen aikuisten ja vastuullisten ihmisten kerhoon. En kiellä, etteikö viimeisen päälle siisti ja siivottu asuinympäristö olisi toisinaan juuri sitä, mitä hyvinvointini kaipaa. Mutta etenkin viime aikoina hyvinvointini on kaivannut lähinnä elettyä elämää, piha- ja puutarhatöitä, metsäretkiä, kirjoittamista ja palautumista sohvan kulmassa. 

21