Muutto koirien kanssa

Keskikesä meni silmänräpäyksessä, enkä näin jälkikäteen muista siitä paljoakaan. Kävin tavaroitani läpi, siivosin, pakkasin, kuljetin, pakkasin ja purin ja järjestelin.

Vaikka päällimmäisenä mielessä ei olekaan lämpimät kesämuistot, tulen silti muistamaan tämän kesän aina, sillä tänä kesänä unelmani toteutui.

Tarjous asunnosta, johon olin kevään lopulla rakastunut meni kuin menikin läpi, ja vaikka matkassa olikin käsittämätön määrä mutkia, täällä minä nyt kirjoitan: kodissani, jossa meidän on hyvä olla.

Kirjoitin huhtikuun lopulla siitä, miten merkittävässä asemassa hyvät ulkoilumaastot ovatkaan silloin, kun arkea eletään koirien kanssa. Koen, että yksi koiranomistajan hyvinvoinnin peruspilareista onkin se, että koirien kanssa ulkoilu ei ole päivittäin toistuva pakollinen paha, vaan onnekas tapahtuma, joka edesauttaa hyvinvointia.

Tiedostankin olevani hyvin onnekkaassa asemassa löydettyäni juuri meille täydellisen asunnon monipuolisten ulkoilumaastojen ääreltä. Meitä ympäröivät puistometsät, taajama-alueen kiemurtelevat kävelytiet, pellot, sysimetsät, purot ja järvi, joiden äärellä eripituisten ja monipuolisten lenkkien tekeminen on helppoa ja mukavaa. Monipuoliset ulkoilumaastot myös lisäävät mielenkiintoa lenkkeilyä kohtaan, sillä esimerkiksi talviaikaan sesonki saattaa hyvinkin tarjota ulkoilua järven jäällä siinä, missä syksy mahdollistaa ulkoilun sänkipelloilla.

Muutto koirien kanssa

Muutto oli yksinkertainen. Minulla oli avaimet uuteen kotiin jo pari viikkoa ennen vanhan asunnon luovutusta, joten pääsin kuljettamaan asunnolle jo hyvissä ajoin sellaisia tavaroita ja huonekaluja, jotka eivät kuuluneet arjen välttämättömyyksiin.

Varsinainen muutto ja edellisen asunnon loppusiivous osui viikonlopulle. Koirat olivat vanhalla asunnolla kanssani koko sen ajan, kun siivosin ja puunasin pintoja. Ne pitivät seuraa kärsivällisesti, vaikka kaikki mukavuudet sohvasta paksuun villamattoon olikin jo matkannut uuteen kotiin.

Kun kaikki oli miltei valmista, vein koirat autoon siksi aikaa, että pääsin vielä imuroimaan ja pesemään lattiapinnat.

Yhden aikakauden loppu

Siivottuani vielä lattiapinta-alat painoin ulko-oven kiinni, viimeistä kertaa. Se tuntui merkittävältä, kuin pisteeltä eräälle aikakaudelle, joka oli tuntunut tuskalliselta ja suhteettoman pitkäkestoiselta.

Vaikka entinen asuntoni ei ollut mikään kummitustalo, se symboloi väistämättä sitä aikaa, jota elin toipuessani Elnan ja Inton kuolemista.

Kun olin luullut, etten voisi enää vajota syvemmälle, Alpi sai kankkuunsa hurjan avohaavan ja minusta tuntui siltä, kuin me yhdessä olisimme uponneet mustaan syvyyteen, jossa perusturvallisuuden tunnetta ei enää ollut. Koiran olemuksesta oli kadonnut ilo ja kepeys, jota minullakaan ei ollut arkeemme tarjota.

Mutta kaikesta huolimatta elämä kantaa, ja aurinko paistaa joskus risukasaankin. Painaessani ulko-oven kiinni tunsin ennen kaikkea kiitollisuutta kaikesta, mitä tuo pieni sydämellinen paikka oli tarjonnut tueksi toipumiselleni.

Kannoin imurin ja siivoustarvikkeet autoon ja lähetin kiitokseni vuokraemännälle.

Toivon, että palaan tuohon kylään jälleen hevostenhoidon merkeissä yhdessä nelijalkaisten ystävieni kanssa.

Miten koirat reagoivat muuttoon?

Koirat reagoivat muuttoon varsin lunkisti. En osannut itsekään ennakoida katastrofia, sillä ovathan koirani jo kulkeneet matkassani seikkailusta toiseen. (Välillä on hyvä pysähtyä miettimään, miten paljon olemmekaan yhdessä kokeneet!)

Reilun vuoden laumaan kuulunut Sumu on sekin ehtinyt jo yöpymään uuden kotinsa lisäksi mm. kahdessa eri lomituskohteessa ja mökillä, joten sekin tuntui omaksuneen filosofiamme siitä, että siellä on hyvä, missä läsnä on turvallisuuden tunne, ravitut kuvut ja jotain pehmeää pepun alle.

Mitä muuta sitä kodilta kaipaisikaan – koti on siellä, missä sydän on.

16

Mitä Sumu on opettanut vuoden aikana?

Sumu muutti meille toukokuun 5. päivänä vuosi sitten. Olemme siis tällä päivämäärällä saaneet tutustua toisiimme vuoden ajan. Olemme jakaneet yhteistä arkea ja kuka tietää, ehkä molemmat oppineet jotakin toisiltamme.

Sumun ottaessani toivoin, että eläköitynyt valjakkokoira veisi arkemme uusille urille. Kaipasin elämääni sisältöä ja kipinää, jonka menetin kahden minulle hyvin tärkeän koiran kuoltua keskenään lyhyen ajan sisällä.

Minusta tuntui siltä, että minä ja nuoret whippettini Olmi ja Alpi vain lilluimme epämääräisessä välitilassa. Arjesta oli vaikea löytää sisältöä, inspiraatiota tai innostusta; onneksi meillä sentään oli toisemme – ja sitten, vähän myöhemmin Sumu.

Aluksi kahden viikon koejaksolle kotiimme muuttanut Sumu tulikin jäädäkseen. Se on tuonut mukanaan yhden alati viuhuvan hännän, paljon iloa sekä odottamattomia oivalluksia. Olen joutunut sen kautta pysähtymään itseni ja odotusteni äärelle yhä uudelleen. Aiemmin itsestään selviltä tuntuneet asiat ovat kohdanneet kiemuroita ja asettuneet sitten uusille uomille. Elämäni koirien kanssa on nyt aivan erilaista kuin ennen – ja sehän onkin juuri sitä, mitä alun perin toivoinkin.

Mitä Sumu on opettanut kuluneen vuoden aikana?

1. Ajattelevaksi ihmiseksi minä ajattelen melko vähän.

Yksi suurimmista oivalluksistani Sumun tulon jälkeen on, että jos hankin seisojatyyppisen lintukoiran, en voi saada paimentyyppistä palveluskoiraa. Ihan niin kuin minä jotenkin yllättyisin siitä, että keittiöön hankittu kahvinkeitin ei pesekään pyykkejäni puhtaan valkoisiksi. Kuulostaa vähän hassulta (kyllä vain), mutta tämä tieto todella pääsi yllättämään minut. (Kuten sanoin, näyttäisi siltä, että en ajattele kovinkaan paljoa.)

Laumala -yritystään pyörittävä Salli tiivisti asiaa hienosti taannoin Facebookissa. Hän puhui pentutestauksen tärkeydestä. Siitä, kuinka Opelia tarvitsevan ei kannata hankkia Ferraria. Ja siitä, kuinka Ferrarin moottorilla varustettu sirkkeli ei välttämättä ole kaikkein miellyttävin vaihtoehto lapsiperheen olohuoneen lattialle.

Olen saman asian äärellä – yllättynyt uuden kahvinkeittimeni ominaisuuksista siis – mutta onneksi kyseessä ei ole sirkkeli sen enempää, kuin lapsiperhekään.

En odottanut, että 18 vuoden koirakokemuksen jälkeen voisin edes takaperin silmät kiinni kävellessäni kompastua tähän päivän selvään asiaan. Mutta niin siinä vain kävi.

Onneksi vierelläni on häntäänsä vallattoman paljon heiluttava luppakorva, joka antaa pienen ajatusvirheeni anteeksi – kunhan vain nöyrryn oppimaan ja kuuntelemaan sitä, mitä se on tullut kertomaan.

Kun hankin Sumun, ymmärsin (ja halusin), että käsissäni on jotain uutta. Jotain sellaista, mistä minulla ei ole aiempaa kokemusta ja mikä voisi opettaa minulle jotain, mitä en vielä tiedä. Näyttää jotain, mitä en ole vielä koskaan aiemmin nähnyt. Ja niin Sumu totta totisesti tekikin. Halusin jotain uutta ja sitä myös sain.

Uusi ja minulle vieras tarkoittaa ennen kaikkea toisenlaisia lähestymistapoja, uusia näkökulmia. Lintukoiran kanssa samoillessani minun on turha odottaa, että sillä olisi halukkuutta pitää laumaa kasassa, kuten edesmennyt paimeneni teki. Tai noutaa metsän hienoimpia karahkoja näytille vain, jotta saisi nähdä häivähdyksen hymystäni, kuten edesmennyt noutajani teki. Sumu ei ole toisinto mistään edellisestä koirastani – eikä sen tarvitsekaan olla. Ja se on oppitunneista tuntuvin, mutta myös tärkein.

2. Aikuinen koira ei ole sama asia, kuin valmis tai puolivalmis paketti.

Aikuista koiraa hankkiessani luulin, että saan käsiini puolivalmiin paketin. Odotin, että pääsen helpommalla, kun koiranpennun naskalihampaat eivät retuuta kenkiä, roiku verhoissa tai pureskele maton kulmaa.

En ajatellut, että myös aikuinen koira voi pureskella maton kulmaa, tuunata verhoja ja jos nyt ei retuuttaa kenkiä, niin ainakin nyppiä sohvatyynyihin pieniä reikiä. Kuten jo postauksessani ”Miksi aikuisen kodinvaihtajakoiran hankinta hirvitti minua” pohdiskelin, koiranpentu on kuin tyhjä taulu, mutta aikuisella kodinvaihtajakoiralla on jo omat kiemuransa; kenties syvällekin pinttyneet toimintatavat ja ajatusmallit.

Entisenä ulkokoirana Sumulla ei onneksi ole jo perinteeksi muodostuneita tapoja verhojen tai sohvatyynyjen suhteen. Siitä huolimatta sekä verhot, että sohvatyynyt ovat kärsineet Sumun tulon jälkeen. Uskon sen heijastelevan ennen kaikkea meidän akkuja lataavien ulkoilumaastojen puutetta, josta viimeksi kirjoitin. Sumun kohdalla irtaimiston tuunaaminen ei ole mitenkään hälyttävä ongelma, mutta yllättää joka kerran toistuessaan.

Arvelin kyllä, että ulkokoirana olleen Sumun käyttäytymisen eteen saattaa joutua näkemään vaivaa. Odotin, että minun tulee opettaa se sisäsiistiksi (olin väärässä!) tai, että se saattaisi tuhota joitakin huonekaluja, jos ja kun se on tottunut vauhdikkaampaan elämänrytmiin ja tylsistyy kotioloissa.

Se, mitä en arvannut oli, että vielä lukuisten yhdessä vietettyjen kuukausienkin jälkeen koira saattaa yllättää tuhoamalla satunnaisesti jotain minulle kuuluvaa. Kenties hampaisiinsa saamansa kirjan sen jälkeen, kun kirja on koreillut kuonon korkeudella jo useiden kuukausien ajan – eräänä päivänä se vaan saattaa kohdata loppunsa, tuosta noin vain. Näennäisesti näyttää siltä, ettei ole väliä, onko taustalla tavanomaista aktiivisempi, tai tavanomaista rauhallisempi viikko – vai jotain siltä väliltä.

Meillä on vielä paljon opittavaa toisistamme.  

3. Jokainen koira on yksilö. Toista: jokainen koira on yksilö.

Kesäkuussa 2018 lopetettu paimenkoirani Elna oli arjessa enemmän, kuin oikea käteni. Se auttoi minua kasvattamaan whippeteistäni kunnon koirakansalaisia. Se ohjasi niitä lempeästi, mutta määrätietoisesti. Se osasi leikittää nuorempiaan, mutta myös asettaa niille selkeät rajat, joiden suhteen se ei ollut valmis kompromisseihin.

Minulla on vanhoissa Instagram -julkaisuissani lukemattomia muistoja tärkeistä hetkistä aiemman laumani kanssa. Sateisen lenkin jälkeisiä tunnelmia siitä, kuinka Elna kuivasi whippettejä huolellisesti nuollen. Ja siitä, kuinka poikien nahjustaessa sisätiloissa Elna tuli pysäyttämään leikin vaativalla murahduksellaan juuri ennen, kuin leikki olisi yltynyt sohvan selkänojaa pitkin toteutettavaksi ralliksi. Ulkoillessamme Elna tarkkaili koko laumaa ja piti sitä koossa. Jos Olmi ehtikin livahtamaan riistan perään, takaisin palatessaan Elnalla oli sille suorat sanat sanottavanaan.

Kun olin jotakuinkin selvinnyt Elnan kuolemasta ja katsellut aikani orvolta vaikuttavia whippettejä ajattelin, että aikuinen narttu laumassamme olisi oivallinen lisä. Laumani kaipasi särmää ja hahmoa, jolla olisi näkemystä ja auktoriteettia, sekä selkeä käsitys tietynlaisesta moraalista, jota Elna tuntui ilmentävän vahvasti.

– Mitäpä tästä sanotte, ajattelin viekkaana, kun laskin vuosia valjakon johtokoirana työskennelleen Sumun pihalle tutustumaan nuorisoon ensimmäistä kertaa. Vaan johtokoiran itsevarmuus ilman kaikkia sen (entiseen) laumaan kuuluvia hahmoja oli karissut tiehensä. Sitä hirvitti, kun se myöhemmin sisätiloihin saapuessaan kohtasi television, jonka mustalta ruudulta heijastui sen oma peilikuva. Ryhditön luppakorva hiippaili huoneesta toiseen, eikä yhtään tiennyt, mitä tulevan pitää.

Whippetit tarkkailivat omituista tulokasta ymmärtämättä, mikä otusta vaivasi. 6-vuotias narttu vaikutti niiden silmissä ihmeelliseltä. Vaikka ne tuntuivat ymmärtävän Sumun fyysisen iän, palakaan koiran olemuksesta ei henkinyt iän usein mukanaan tuomia ominaisuuksia (kuten itsevarmuutta). Sumun olemus henki enemmänkin hämmennystä uutta maailmaa kohtaan ja jopa pientä varovaisuutta sen suhteen, voisiko tähän uuteen, ympäröivään maailmaan luottaa. Se on luonnollista Sumun taustat huomioon ottaen, sillä se todella tuotiin sille aivan uuteen maailmaan.

Myöhemmin kuulin, ettei valjakkoa ylipäätään johda lauman kovin ja terävin koira. Ominaisuuksiltaan pehmeä ja luotettava eläin on luonteva vaihtoehto johtokoiraksi, sillä sellaiseen eläimeen valjakon ohjaaja pystyy täsmällisesti vaikuttamaan.

Kuukausien aikana Sumu asettui taloksi, mutta tästä aikuisesta nartusta ei koskaan tullut laumamme kiistatonta kuningatarta. Sen sijaan saimme oppipojan, jolle minä ja whippetit opetamme hyväksi havaitsemiamme käytäntöjä. Alpi rötväämisen saloja ja Olmi sellaisia seikkoja, kuten riistalle livahtamista metsän kulmalta.

Yhteenveto

Tärkein oppi liittyy siihen, millaista on hankkia uusi koira. Oli uusi koira sitten samaa tai eri rotua tai roturyhmää kuin aiempi koira, oli toiveena ja tulevaisuuden suunnitelmina sitten mitä tahansa, todennäköisesti olet keskittynyt ihan vääränlaisista asioista etukäteen huolehtimiseen tai aivan vääränlaisten asioiden odottamiseen. Käsiisi lasketaan joka tapauksessa kokonaan uudenlainen hahmo, täysin omanlaisensa koira.

Tulet saamaan koiran, jollaista et ole koskaan aiemmin kohdannut. Mutta pysy valppaana, sillä se on samalla koira, jollaista et myöskään tule enää koskaan myöhemmin kohtaamaan.

33

Kotona viimeinkin – seitsemän viikon lomitusjakso on ohi

Vaikka peräkkäiset, yhteensä seitsemän viikon lomitusjaksot kahdessa eri koiraperheessä (lue: Papukaijatalon lumossa & Kotihiirenä koirakoplan kanssa) sujuivat kaikin puolin sopuisasti, on huojentavaa asettua viimein omaan kotiin. Täällä tutut tavarat löytyvät niille varatuilta paikoilta ja kaikki vaatteetkin ovat matkalaukkumytyn sijasta siististi omilla paikoillaan vaatehuoneessa. 

Kuten jo aiemmin kerroin, jätin ensimmäisen hoitojakson myötä taakseni myös edellisen kotini. Kaikki tavarani ovatkin odottaneet muuttoani työpaikkani lähistöllä sijaitsevassa varastorakennuksessa.

Tammikuun loppu, eli viimeinen viikko Halon kotona oli varsin tiivis. Pidin talvilomaa päivätyöstäni, mutta tein täyttä päivää pientä pintaremonttia tulevassa kodissamme. Halusin, että kaikki olisi täydellistä sitten, kun matkamme viimein jatkuisi sinne saakka. Käytännön syistäkin tuntui tärkeältä, että seinät on maalattu ja maali on kuivunut ennen, kuin talossa viipottavat vinttikoirat.

Viime aikojen tapahtumat vilisevät päässäni kuin hullu ja hieman pelottava, sekopäinen karuselli. Uudet koiratuttavuudet, puhuva papukaija, uudet käytännöt, tilat, paikat, lenkkimaastot, ihmiset, joulu- ja juhlapyhät (jolloin Inton tila yllättäen romahti), Inton kuolema, ystävän häät ja koiranäyttely, uusi lomituskohde, lumikaaos, remontti ja muutto kokonaan uudelle paikkakunnalle ajoittuivat kaikki yhdelle lyhyelle ajanjaksolle. Ne sekoittuvat päässäni yhdeksi suureksi tunteiden vuoristoradaksi ja möykyksi, josta on vaikea saada minkäänlaista otetta.

Tuntuu siltä, että pieni hengähdyshetki tulee tarpeeseen. Voi olla, ettei tämän kaiken sisäistämiseen riitä yksi kiiretön lauantaiaamu tai pari iltaa lattialla whippettien kanssa kattoa tuijotellen.

Kotona on hiljaista, juuri niin hiljaista kun pelkäsinkin. Mutta asiat eivät kuitenkaan kääntyneet niin kurjiksi, kuin olin pelännyt. Mutkattomasti kaikkeen suhtautuvat Alpi ja Olmi tassuttelivat uuden kodin ovesta sisälle ja toivat tilaan samalla hetkellä jotain tuttua, jotain itsestään. Koirat onnistuivat hetkessä luomaan paikastamme kodin.

Kodin, jossa kukaan ei reagoi ovikellon ääneen innokkaalla tepsutuksella tai haukkumalla. Sellaisen kodin, jossa ei ole reipasta ja puuhakasta peruskalliomaista koiraa, joka kurtistelee kulmiaan pöydän alta tai osallistuu innokkaasti. Mutta kaikesta huolimatta paikka on koti, meidän omanlaisensa koti.

28