Kermat kakun päältä – elämää lomittajana

Lomituskohteen rappusilla on helppo hymyillä
Kuva: Arto Vuorinen

Olen jälleen saapunut lomituskeikalta kotiin viikonlopun vierähdettyä lomittajan saappaissa. Lähdin torstai-iltana ajamaan kohti maalaismaisemia, jotka sitten jätin taakseni sunnuntaina, kun olin vielä aamulla jakanut hevosille ruuat, täyttänyt vesikupit ja tarkastanut niiden oman alueen siisteyden ja turvallisuuden.

Lähtöpäivän toimiin kuului myös petivaatteiden ja pyyhkeiden pesu, kuivumaan ripustaminen, pintojen pyyhintä ja imurointi. Tykkään siitä ajatuksesta, että reissuiltaan takaisin kotiinsa saapuvat ihmiset eivät ensimmäisenä joudu laukkujensa purkamisen lisäksi ryhtymään toimeen. Koska tämän lomittajan lomituskeikoilla liikkuu aina mukana kokonainen koiralauma, toinen vaihtoehto olisi, että asunto näyttäisi omistajaperheen saapuessa siltä, kuin siellä olisi asunut kokonainen karhukopla.

Lomituskeikat vain tulivat

Olen työskennellyt eläinten parissa koko ikäni niin kiihkeästi, että harrastuneisuuteni on vienyt minut jo alaikäisenä eläinsuojeluyhdistyksen luottamustoimien pariin. Sijaiskotivastaavan tehtäväkuva oli tuttua kauraa, kun jo lähtökohtaisesti kotona asuvien hoidokkien määrää ei voinut enää laskea kahden käden sormin. Koiria, kissoja, kaneja, marsuja, hamstereita, kesyhiiriä…

Sittemmin harrasteisuuteni on keskittynyt koiriin. Aluksi omiin, sitten rescue -koiriin ja myöhemmin ongelma- ja kodinvaihtajakoiriin. Minulla ei ole mitään eläinalan ammattikoulutusta, olen enemmänkin ajautunut eläinten pariin. Se ei tarkoita, ettenkö olisi lukenut kymmenittäin mielenkiintoisia kirjoja ja artikeleita ja istunut luennoilla ja koulutuspäivissä laidasta laitaan. Kokemuksen mukanaan tuoma silmä auttaa kyllä erottamaan esimerkiksi huonosti voivan eläimen paremmin, kuin yhdenkään kirjan kuvituskuva. Toki teoriatietoa on silti aina hyvä kerryttää kaveriksi.

En missään nimessä ole koulutusvastainen, olen vain hankkinut leivän pöytääni toiselta alalta. Sen myötä työskentely eläinten kanssa on jäänyt kevyeksi harrasteluksi. Rohkenen silti liputtamaan ns. luontaisten hevosmiestaitojen puolesta, tai tässä tapauksessa sellaisten taitojen puolesta, jotka saavat eläimen kuin eläimen kanssa työskentelyn käymään luontevasti. Luen koiria, kissoja ja niiden synnyttämiä tilanteita paremmin, kuin ihmisiä. Vaativat työelämän kiemurat ovat pitäneet huolen siitä, että omien lemmikkien määrä kotona on opiskeluaikojen jälkeen pysynyt kohtuullisena – jos neljästä saman katon alla asuvasta koirasta voidaan puhua kohtuutena.

Lomituskohteen rappusilla on helppo hymyillä

Mahdollistajana kevyen rakenteen arki

Asuminen vaatimattomassa rivitaloasunnossa ja vahvemmin eläinten kanssa työskentely satunnaisina ajanjaksoina lomituskohteissa tuntuu siltä, kuin kerta toisensa jälkeen kuorisin kermat kakun päältä. Lähtökohtana on se, että muutin jo 19 -vuotiaana omakotitaloon maalle, jossa neljä vuotta viihdyttyäni ostin yhdessä silloisen avopuolisoni kanssa rivitalokolmion.

Tarkoitukseni oli eittämättä ponnistaa sieltä seuraavaksi suuremmalla tontilla varustettuun kiinteistöön, joka mahdollistaisi paremmin myös eläinten pidon, mutta asiat harvemmin menevät suunnitellulla tavalla. Päädyin eron myötä pieneen vuokrakaksioon ja sieltä edelleen kolmanteen ja neljänteenkin rivitalokohteeseen.

Rivitaloasunnoissa vietetyn taipaleen myötä minulle valkeni, miten paljon yksinkertaisempaa asuminen hyvässä rivitaloyhtiössä onkaan. Omakotitaloasumisessa on tottakai omat etuutensa, mutta omakotitaloelämä on eittämättä verrattain työlästä verrattuna rivitaloelämään, jossa ennätyksellinen lumen määrä ei automaattisesti tarkoita ennätyksellistä lumikolauksen määrää.

Kun vuonna 2020 aloin silmäilemään kotia, josta meille avautuisi mielekkäät ulkoilumahdollisuudet ja joka sijainniltaan palvelisi myös työelämääni, en varsinaisesti ollut suunnitellut niitä puitteita, joita tulevan kotimme tulisi edustaa. En etsinyt omakotitaloa, mutta en myöskään rivitalokotia – sellainen vain tuli eteemme. Tarkoituksenani oli vuokrata, ei omistaa, mutta niin siinä vain kävi ja minä kirjoitin paperit pankin kanssa.

Asun siis edelleen pienessä rivitalokodissa, joka on osoittautunut minulle lottovoitoksi. Koti tai sen pihamaa ei vaadi määräänsä enempää ylläpitoa, mutta silti pystyn käyttämään puutarhan mylläämiseen tuntikaupalla aikaa. Voin toteuttaa eläinrakasta puoltani satunnaisissa lomituskohteissa hyvin väsyttämättä itseäni työlään arjen alle. Tuntuu siltä, että elän unelmaani, vaikka vielä yksi unelma eläintenhoidon saralla on yhä toteuttamatta. Se on lomittaminen lampaiden parissa – lampaat ovat aina kuuluneet minua puhuttelevien suosikkieläinteni kirjoon, mutta niitä ei lomituskohteisiini ole vielä sattunut, ei siitäkään huolimatta, että niihin ovat kuuluneet kaikenlaiset eläimet papukaijoista hevosiin.

Mistä lomituskeikat saivat alkunsa ja mitä sitten tapahtui?

Kokosin kaikki lomituskohteista kertovat artikkelini tähän yhteen artikkeliin, jossa kerron myös tarinoita kulissien takaa.

Linkkien myötä pääset helposti lukemaan kokemuksistani ja lomituskohteissa vietetyistä päivistä, joita on aina värittänyt lämminhenkiset tunnelmat vilpittömien, mutta joskus myös ilkikurisiltakin tuntuneiden, eläinten parissa.

Vuonna 2017 lomituskohteissa kiertävään kokoonpanoon kuului myös novascotiannoutaja
Vuoden 2017 kokoonpanoon kuului myös edesmennyt novascotiannoutaja Into.

Taivaassa maalla

Elettiin vuotta 2017, kun jouduin kieltäytymään kummityttöni, nyt jo edesmeneen irlanninsusikoiran ottamisesta luokseni hoitoon, sillä olin juuri muuttanut pieneen alle 50 neliön kaksioon yhdessä neljän koirani kanssa.

Koiran omistajapariskunta kuitenkin ehdotti, että voisin asua koirineni koko hoitojakson ajan heidän luonaan ja niinpä vietimme lokakuun räntäiset vesisateet viiden koiran vahvuudella sänkipelloilla samoillen ja yhdessä leväten.

Erilaiset lomituskeikat saivat siis alkunsa sen myötä, kun olin ensin hoitanut tuttavaperheiden lemmikkieläimiä kotonani – kunnes siihen ei enää ollutkaan mahdollisuutta. Oli mahtavaa oivaltaa, ettei pienessä rivitalokaksiossa asuminen kuitenkaan loppuviimein estäisi rakasta elämäntapaa ja harrastusta: vain konseptin oli muututtava.

Lue artikkeli: Taivaassa maalla (2017)

Lomituskohteessa Alpi poistui rikospaikalta yön turvin
Tässä artikkelissa Alpi poistuu rikospaikalta yön turvin, mutta se ei jää keneltäkään huomaamatta.

Alpi on saapunut taloon – ja muita havaintoja

Kun konsepti on valmis, sen hyödyntäminen voi alkaa. Ei kulunut kauaakaan, kun löysin itseni belgianpaimenkoiran, kanien ja kalojen luota uudelta lomituskeikalta.

Tuohon aikaan Alpin, paikkaansa hakevan nuoren uroksen, taipumukseksi osoittautui merkitä uudet kulmat haisevalla yllätyksellä. Sellaisen toimittaminen ei katso aikaa (eikä paikkaa), kuten tämän helmikuussa 2018 kirjoitetun artikkelin myötä voidaan todeta.

Lue artikkeli: Alpi on saapunut taloon – ja muita havaintoja (2018)

Lomituskeikalla osa ehtii lempäämään enemmän, kuin toiset
Vuoden 2018 alkuun osuneella lomituskeikalla osa ehti lepäämään enemmän, kuin toiset. Kuvassa edesmennyt hollanninpaimenkoiramix Elna.

Paska reissu

Eläinten kanssa eläessä ei koskaan voi olla varma siitä, mitä tuleman pitää. Toisinaan paskamaiset asiat vain kuuluvat elämään ja toisinaan koirat, jotka pitävät itseään arvostettuina kakkatutkijoina, edesauttavat juuri sellaisien asioiden syntyä.

Minulla on lomituskeikoillani tapana jättää asunto ja sen irtaimisto vähintään yhtä siistiin kuntoon, kuin ne ovat paikalle saapuessani. Tämän periaatteen myötä olen aina viimeisenä lomituspäivänäni pessyt omat petivaatteet ja pyyhkeeni (tai toimittanut ne sovitusti likapyykkikoriin), imuroinut ja mopannut lattiat – ja toisinaan päätynyt myös pesemään mattoja.

Joskus ikäviäkin vahinkoja on käynyt. Erään kerran isäntäpariskunnan puiset lasinaluset olivat saaneet kärsiä ja toisessa kohteeessa vuosia myöhemmin Sumu oli repäissyt palan nojatuolia hampaillaan ukkosen yllättäessä yöllä. Jälkimmäisessä tapauksessa en ottanut vastaan minulle varattua palkkiota, jonka arvolla omistajapariskunta pystyi hankkimaan uuden vastaavan, virheettömässä kunnossa olevan tuolin.

Lue artikkeli: Paska reissu (2018)

Koirat pitivät hauskaa lomituskohteessa 2018
Alpi, Olmi ja Elna pitivät hauskaa samalla, kun taivalsin lumikengissä jään poikki metsäsaarelta toiselle.

Rentouttava viikonloppu maalla

Vuosi 2018 taisi olla vuosi, jonka aikana tein ennätysmäärän lomituskeikkoja kaveri- ja tuttavapariskuntieni luona. Vaikka lomituskeikkoihin kuuluu paljon vastuuta niin eläimistä kuin asuinkiinteistöstäkin, ovat useimmat keikat olleet ennen kaikkea antoisia.

Kohde- ja eläinkohtaiset käytännöt sovitaan aina erikseen kiinteistöjen ja eläinten omistajien kanssa. Elämä omakotitalossa maalla pienen rivitaloasunnon sijasta on usein jo itsessään riittävän houkutteleva etuus lomituskeikan vastaanottamiseen. Myös uudet ulkoilumaastot ovat aina kiinnostavia, vaikka tuntemattomilta metsäsaarekkeilta ei löytyisikään tuhatsarvisia metsäkauriita.

Lue artikkeli: Rentouttava viikonloppu maalla (2018)

Alpi ja lomituskohteen vakiokalustoon kuulunut irlanninsusikoira
Edesmennyt kummityttöni irlanninsusikoira Cira ja Alpi -whippet

Arkiloma

Yli viikonlopun mittaiset lomituskeikat tarkoittavat usein sitä, että käyn lomituskohteelta töissä aivan, kuin kävisin kotioloistakin käsin. Tästä syystä valitsen lomituskohteeni usein tietyn alueen sisältä, jotta työmatka ei muodostu liian kuormittavaksi ohessa hoidettavan, toisinaan normaalia hieman työläämmän arjen kanssa.

Lue artikkeli: Arkiloma (2018)

Lomituskohteiden eksoottisimpia asiakkaita on ollut papukaija
Lomituskeikka papukaijatalossa oli yksi ikimuistoisimmista.

Papukaijatalon lumossa

Tehtyäni lomituskeikkoja ystävä- ja tuttavapiirini kotioloissa sana tällaisesta vaihtoehdosta alkoi leviämään. Tuttavapariskunta oli suositellut minua eteenpäin ja niinpä sain tilaisuuden asua kuukauden ajan yhdessä papukaijan ja yhteensä seitsemän koiran kanssa.

Tämä vuonna 2019 toteutunut keikka on yksi erikoisimmista ja mieleenpainuvimmista lomituskeikoistani. Silloinen parisuhteeni oli juuri tullut päätökseensä ja pakkasin kaikki huonekaluni varastoon tietämättä, mihin asettuisin tämän ja heti tätä seuraavan lomituskeikkani jälkeen. Tilanne oli myös muilla tavoin erikoinen. Asuin puhuvan papukaijan ja koirien kanssa metsän reunassa talossa, josta yllätykset eivät koskaan loppuneet.

Saman ajanjakson aikana kuuntelin itsekseen olohuoneessa soivan enkelikellon helinää, onnistuin laukaisemaan varas- ja palohälyttimet samalla, kun imuri räjähti kipinöiden, ajoin autolla yli 25 kilometria ilman auton avaimia ja kuuntelin alakerrassa, kun yläkertaan jätetty papukaija lauloi iskelmiä itsekseen. Sain koston viheliäältä jyrsijältä ja jäin paitsi kahdesta jouluateriasta, mutta sain todistaa, kuinka 10-vuotias novascotiannoutaja löysi vielä viimeisinä elinviikkoinaan saman ikäisiä ystäviä (ikävä kyllä Into myös menehtyi saman ajanjakson aikana). Tuolta ajanjaksolta on paljon kertomattomia tarinoita, joita ei koskaan täyteläisen arjen lomassa ollut aikaa kirjata ylös.

Lue artikkeli: Papukaijatalon lumossa (2018-2019)

Lomituskohteessa belgianpaimenkoiran kanssa

Kotihiirenä koirakoplan kanssa

Lukuisia lomituskeikkoja sisältäneen vuoden 2018 jälkeen myös seuraava vuosi sai lomituksien osalta vauhdikkaan alun. Oltuani Papukaijatalossa kuukauden (ja vuodenvaihteen yli) suuntasin suoraan seuraavaan kohteeseen.

Tässä kohteessa innostuin leikittelemään ajatuksella siitä, että tekisin lomitushommia työkseni. Palvelukonseptikin tarkentui entisestään: jos tekisin päivätyökseni lomituskeikkoja, kohdeyleisöni olisi ehdottomasti häämatkalleen heti häiden jälkeen lähtevät pariskunnat. Tämä tarkoittaisi sitä, että saisin jääkaapin täydeltä herkullisia, häistä yli jääneitä ruokia ja herkkuja!

Lue artikkeli: Kotihiirenä koirakoplan kanssa (2019)

Hevoset kuuluvat lomituskohteiden suurimpiin asiakkaisiin
Vaikka aiempiin lomituskohteisiin on kuulunut suuriakin koirarotuja, ehdottomasti suurimmat hoidokit ovat olleet hevosia.

Sateinen viikonloppu hevosten parissa

Uskomatonta, mutta totta, papukaijatalon ja sitä seuranneen lomituskeikan jälkeen seuraava asuntoni löytyi osaksi blogini avulla.

Olin kirjoittanut nettiin ilmoituksen siitä, kuinka halusin vuokrata itselleni ja kahdelle koiralleni kodin läheltä työpaikkaani. Ilmoituksen luki silloin poliisina työskennellyt nainen, joka oli päätynyt silmäilemään blogiani. Hänen silmäänsä pisti blogini sivupalkissa kohta, jossa kerron, että haaveammattini on ollut poliisikoira ja juuri tuo yksityiskohta nivoi polkumme yhteen.

Hän otti minuun yhteyttä ja minä vuokrasin häneltä rivitaloasunnon. Muutin vieraalle paikkakunnalle, jossa pääsin kuitenkin tutustumaan lyhyen välimatkan päässä asuvan vuokranantajani hevosten kanssa jaettuun elämäntapaan. Ei kestänyt kauaakaan, kun vietin koirieni kanssa viikonloppuja hevosia hoidellen. Ystävyytemme hevosten omistajan ja entisen vuokranantajani kanssa on jatkunut, vaikka asunnon vuokrasopimus on jo irtisanottu.

Lue artikkeli: Sateinen viikonloppu hevosten parissa (2019)

Lomituskohteissa päivät alkavat varhain
Vuonna 2020 pandemia vähensi lomituskeikkojen kysyntää.

Sisältäpäin lämmittävä vaikutus

Ei ole väliä, kuinka ryytyneenä lomituskohteeseen saapuu, kun vastassa on hevosten lämmin vastaanotto ja lempeät hörähdykset. Resepti on yksinkertainen, ja väsymys on tiessään.

Suhteemme hevosten kanssa kehittyi hitaasti. Se oli aluksi jopa vihamielinen, kunnes ruuna oivalsi, että en pidä heidän emäntäänsä vankina kellarissa, vaan huolehdin kaikesta siihen saakka, kunnes niiden emäntä jälleen palaa. Ensimmäisen hoitojakson jälkeen koko homma (korrupitoherkkuineen) alkoi valjeta myös ruunalle ja sen myötä vastaanottoni on ollut lämmin. Myös sillä, että se huomasi, että sille niin rakas emäntä palaa aina takaisin, saattoi olla osansa asiaan.

Ikävä kyllä seuraava kevät vei ruunan mennessään. Vaikka se repi sydämiä, lämpimät muistot jäivät samoin, kuin se ruunan muistoa kunnioittava sisältäpäin lämmittävä vaikutus, joka alkaa aina heti, kun laidunalueen asukit hahmottuvat auton tuulilasin takaa.

Lue artikkeli: Sisältäpäin lämmittävä vaikutus (2020)

2

Ja niin minä lahjoitin pokaalit ja ruusukkeet

Kesäisen muuttomme myötä käynnissä on ollut jo pitkään miltei loputtomalta tuntunut tavaroiden läpikäynti. Uusi kotimme on kahdelle ihmiselle ja neljälle koiralle kompaktin kokoinen 67 m2, mikä voi äkkiseltään kuulostaa jopa tympeän ahtaalta porukan koon huomioon ottaen.

Voin paljastaa, ettei se ole: kun tavaran määrä suhteutetaan neliöihin ja saamme onnekkaasti nauttia lisää tilan tuntua tuovasta, poikkeuksellisen korkeasta kattokorkeudesta, kotimme on täydellinen tukikohta kaikkien seikkailujemme välille. Se, mitä pohjapinta-ala ei paljasta on, että kaksi työpistettä nielevä työtilamme, samalla tavalla, kun tuleva joogastudionikin, sijaitsee parvella, joka on rakennettu näppärästi olohuoneen yläpuolelle ilman, että se lasketaan mukaan varsinaisiin asuinneliöihin.

Näihin kompakteihin, hyvin suunniteltuihin käytössämme oleviin asuinneliöihin kuuluu jopa sauna, joten en koe, että jäisimme mistään paitsi. Sen sijaan nautin siitä, että siivoamiseen, kunnossapitotöihin tai muihin omistusasunnon vaatimiin toimenpiteisiin ei juurikaan täydy käyttää kallisarvoista aikaa. Asuntomme saa totta totisesti nyt ja tulevaisuudessa pysyä viihtyisänä paikkana, joka ei huuda tekemättömien kotitöiden perään. Siitä pitää huolen myös viime vuonna hankittu robotti-imuri.

Toivon, että tulevaisuudessa maailmantilanne on sellainen, että me voimme yhdessä koirien kanssa matkustaa, reissata ja seikkailla: elää tätä elämää tasapuolisesti myös asuinneliöidemme ulkopuolella. Toki mainiot ulkoilumaastot ovat jo tällaisena aikana tarjonneet meille parastaan: loputtomia metsäpolkuja kesäisin, sänkipeltoja syksyisin. Järven jääreittejä talvisin ja pururataan tutustumista jälleen keväällä, kun hiihtoladut sieltä ovat sulaneet. Meillä on siitä mainio kotipaikka, että pääsemme tästä helposti monipuolisiin maastoihin, nuotio- ja kotapaikoille, ihmisten ilmoille ohitustilanteisiin ja syviin metsämaastoihin kauaksi kaikesta hälinästä. Olen vieläkin onnellinen siitä, minkälainen tuuri asuntomarkkinoilla kävi.

Jostakin vanhasta pitää luopua, jotta uusi ja omanlainen hyvä voi tulla tilalle

Kun toukokuussa 2020 suunnitelmat juuri tähän kohteeseen muuttamisesta alkoivat konkretisoitumaan, aloin toden teolla katsomaan ympärilleni keräämiäni tavaramassoja. Olen antiikkikauppias-pariskunnan tytär ja koen samanlaista intohimoa erikoisiin, kauniisiin ja puhutteleviin esineisiin, kuin vanhempani, jotka vielä antiikkikauppiasuransa jälkeenkin ovat innostuneet keräämään toinen toistaan erikoisempia ja puhuttelevampia esineitä ja huonekaluja: sellaisia, joilla on arvo. Tavaran arvo voi liikkua rahassa, mutta myös sen herättämässä tunteessa.

Tunnistan itsessäni saman taipumuksen kerätä ympärilleni viehättäviä esineitä ja huonekaluja, mutta olen alkanut kyseenalaistamaan sitä. En halua enää ympäröidä itseäni kauniilla tavaroilla, vaan haluan täyttää sieluni kauniilla kokemuksilla. Haluan nähdä, kokea ja rikastuttaa elämääni kotini ulkopuolella niin, ettei kotini tehtäväksi jää tarjota juurikaan aistiärsykkeitä: riittää, että minä voin yöpyä kodissani turvassa ja antaa ajatuksieni liikkua.

Näiden havaintojen myötä ensimmäisiä toimenpiteitä oli vinttikoirista eroon hankkiutuminen. Kevään jälkeen kesällä lahjoitin pois hirvittävän määrän ”kaikkea, mitä voin vielä joskus tarvita” kuten tekstiilejä, jotka eivät koskaan päätyneet käyttöön. Sisustustyynyjä, jotka olivat kauniita, mutta eivät istuneet sisustukseen. Puulaatikoita, jotka voisivat kätkeä sisäänsä mitä tahansa – mutta joille ei ollut paikkaa. Lippiksiä, joita en koskaan valinnut, tumppuja, jotka hiihtohansikkaat päihittivät, säärystimiä, mattoja, kasseja, askartelusaksia, kasvoilleni sopimattomia aurinkolaseja sekä huiveja, jotka saivat kasvoni näyttämään värittömiltä.

Tavaraa lähti jätesäkeittäin ja kaikelle löytyi tyytyväinen vastaanottaja. Sisäisesti käymäni muutosprosessi on vielä paljon suurempi, kuin mitä kotinurkistamme tai jätesäkkien määrästä voi koskaan päätellä. Toivon, että suhteeni tavaroihin ja kuluttamiseen muuttui prosessin myötä: on vain harvoja asioita, joita ruuan lisäksi tarvitsen. Yhä harvempia ovat ne, joiden ostaminen uutena on perusteltua.

Muistot sydämessäni

Elnan ja Inton menetykset ovat kuuluneet elämäni suurimpiin kriiseihin. Erilaisia kriisejä on mahdotonta laittaa järjestykseen, mutta ne asuvat samassa arkistokaapissa elämän jatkuvuutta järisyttäneiden kokemusten kanssa. Samassa arkistokaapissa yhdessä ihmisystävien ja sukulaisten kuolemien kanssa. Ehkä joku voi tästä pahoittaa mielensä, mutta ne, ketkä ymmärtävät, ettei maailmassa ole ainutlaatuisempaa sidettä, kun sielun puolikkaana toimivaan ja miltei ajatuksia lukevaan koiraan, eivät kyseenalaista summausta.

Elna lopetettiin kesällä 2018, Into tammikuussa 2019. Elettiin maaliskuuta 2021, kun pystyin viimein lahjoittamaan pois Inton autossa-odottelu-fleecen, molempien koirien sadetakit, jotka pelastivat lukuisia kiireisiä aamuja, sekä muita tarvikkeita, jotka kuuluivat rakkaan kaksikkoni elämään. Arkipannat ja hihnat vielä jäivät, yhdet molemmilta.

Inton, Elnan ja näitä edeltäneiden cockerspanielipoikien ruusukkeita ja pokaaleja löytyi tavaramääriä läpikäydessäni kokonainen pahvilaatikollinen. Suurin osa niistä on muistoja nuoruudestani, jolloin kesäviikonloput kuluivat suruitta match show -tapahtumissa yhdessä esiintymistä rakastavan cockerspanielini Rompun tai persoonallisen ulkonäön omaavan Elnan kanssa. Ne olivat huolettomia viikonloppuja täynnä aurinkoa, kavereita ja tuttuja, huoletonta tunnelmaa ja kinkkujuustosämpylöitä.

Samasta pahvilaatikosta paljastui myös Alpin saavuttamia tunnustuksia, joista olen ylpeä, mutta joilla ei ole arjessani minkäänlaista arvoa. Olen muutenkin vähän huono näyttelykoiraihminen, sillä en osaa suhtautua ulkopuolisen ihmisen arvioon koirasta, joka minulle on se kaikkein tärkein. Ymmärrän kyllä näyttelyiden perusperiaatteen ja tarpeellisuuden, mutta vaikka kuinka yritän, en ole juuri koskaan saanut itseäni kannustettua tähän ulkomuotomaailmaan.

Vaikka ruusukkeisiin ja pokaaleihin kietoutuu valtavasti muistoja, en ole halukas säilyttämään näitä muistoesineitä esillä kotonani. Siihen liittyy pokaalien ja ruusukkeiden ulkonäkö, lukumäärä ja se karu fakta, kuinka paljon ne keräävät pölyä – ja kuinka ne minun tapauksessani sulautuisivat vaan ajatukseni sekoittavaan muistojen ja tavaran hälyyn, jota en enää halua vaalia kodissani oikein missään muodossa. Sen sijaan olen valmis antautumaan sille ajatukselle, että kun kesällä ostan huoltoasemalta kinkkujuustosämpylän, voin nurmikolle istuessani sulkea hetkeksi silmäni ja kuulla ajatuksissani sen kehien reunalta tutun hälyn. Voin unelmissani silittää cockerspanielini kiiltävää, silkkistä turkkia vielä kerran tai hivellä paimenkoirani kinuskin värisiä yksityiskohtia. Näissä tapauksissa muistot löytyvät aivan muualta, kuin pölyn kerrostamista pysteistä tai kopertuneista ruusukkeista; makumaailmoista, kesäpäivistä, ohikulkevista cockerspanieleista ja valokuvista, sekä kirjoittamistani blogiartikkeleista.

”Joensuu 1996”

Yhden pystin minä säästin. Se on pieni ja kolhuinen, kiiltonsa aikaa sitten menettänyt pokaali. Oikeastaan se oli nuhjuinen jo, kun sain sen. Pystin reunassa olevassa laatassa lukee ”Joensuu 1996” mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen paikan tai ajan kanssa, kun minä vastaanotin palkinnon.

Vuosi oli todellisuudessa 2002 ja olin 12-vuotiaana tehnyt vauhdikkaan nollaradan agilitykentällä ensimmäisen koirani, Nikin kanssa. Niki oli koira, josta kaikki aikoinaan alkoi ja jonka kanssa moneen koiramaailman kokemukseen liittyi pienen tytön into ja uteliaisuus. Kaikki, mitä yhdessä kohtasimme, oli uutta. Myös se vanha ja nuhjuinen pokaali, jonka joku palkinnoistaan eroon hankkiutunut koiraharrastaja oli seuralle lahjoittanut.

Entä, minne minä lahjoitin laatikollisen pokaaleja ja ruusukkeita? Sille samalle koirakerholle; sinne, mistä matkani koiraurheilun parissa alkoi miltei 20 vuotta sitten.

20

Tosielämän Lassie

Koronakevään edetessä monien elämä muuttui. Se, mitä minun ja koirieni arjessa tapahtui kevättalven aikana ei kuitenkaan kantanut mukanaan synkkää pelon reunustamaa varjoa, vaan jotain, mitä voisi kuvailla uudeksi ja kutkuttavaksi.

Samaan aikaan kun hallitus suunnitteli Uudenmaan eristämistä muusta Suomesta, minä tutustuin mieheen, jonka matkaseuralaisena kulki pieni ja harvinaisen temperamenttinen mittelspitz. Siinä, missä muiden elämää rajoitettiin, minun elämäni sai pitkillä yhdessä taitetuilla metsälenkeillä sisällökseen kaikkea uutta ja kiinnostavaa.

Kun Uusimaa – jonka puolella mies sattumoisin asusteli, toisin kuin allekirjoittanut – sitten eristettiin, minä ja koirani, sekä mies ja mittelspitz, jäimme kaikki loukkuun samoihin neliöihin, minun kotiini. Eteen sattunut tilanne rantautui luonnollisena, sillä yhteisten metsävaellusten myötä miehen rinkka ja tärkeimmät tykötarpeet lojuivat jo valmiina neliöissäni.

Ja sitten, kun hetkeä myöhemmin löysin Oman Kodin ja pääsin muuttamaan, tuntui luontevalta, että parivaljakko muuttaisi kanssamme.

Nyt elämää peräti neljän koiran siivittämässä arjessa on eletty hieman yli puolen vuoden ajan, eikä yhteinen arki tunnu yhtään hullummalta.

Mies ja koira

Jotain tuon miehen ja hänen koiransa välisestä suhteesta kertoo se, että tämä pieni pörröinen olento – Santtu nimeltään – on syntynyt isäntänsä käsiin. Se on ensimmäisistä hetkistään taapertanut yhdessä isäntänsä kanssa, nyt jo yhteistä tietä seitsemän vuoden ajan kulkien.

Parivaljakon suhde on niin tiivis, ettei yksikään toinen ihminen ole onnistunut saamaan Santulta yhtä ihailevaa ja omistautunutta katsetta, kun mitä Santtu luo isäntäänsä joka päivä.

Kaksikko on kuin yhteen liimattu, enkä ole voinut välttyä sellaiselta tunteelta, että olisin – koirineni – Santun elämässä vain pakollinen paha. Ärsyttävä nyanssi, joka kuin varkain pesiytyi koiran ja miehen välisen yhteisen ajan, jakamattomien maharapsujen ja ikimuistoisten seikkailujen kiveksi kengässä.

Lähtökohdista huolimatta tässä me kuitenkin olemme – tiiminä. Minä ja mies koiria yksin ja yhdessä, mutta myös ristiin hoitaen, yhteisen arjen jakaen.

Molemminpuolinen luottamus

Vaikka mittelspitz on toisinaan niin isäntänsä pauloissa, ettei se edes kuule minua, olen ajatellut lähestyä tilannetta kärsivällisin ja ymmärtäväisin ottein, antaen tilanteen kypsymiselle aikaa. Hiljaa hyvä tulee, niinhän sitä sanotaan.

Uskoakseni ajansaatossa yhteisten, hyvien kokemusten myötä mittelspitzin silmät voivat aueta niille mahdollisuuksille, joita minäkin voin sen elämään tarjota. Meistä ei tarvitse tulla parhaita ystäviä, vaan riittää, että koira luottaa minuun ja minä voin luottaa siihen.

Niin, luottaa. Luottamus. Tuo mystinen termi, joka ei konkretisoidu fyysiseksi asiaksi, mutta joka voi silti saada kolhuja, kuten sitten kävikin…

Kaunis ajatus – surkea toteutus

Syyskuiset illat olivat jo viileitä ja hämäriä. Varmaankin juuri siksi lähdin jo varhain iltapäivällä koko koiraporukan kanssa lenkille – jotta mies voisi harrastuksista kotiuduttuaan painella suoraan saunaan ja levolle ilman, että edessä olisi vielä koirien pakolliset iltapissatukset.

Sain seurakseni koirallisen kaverini, minkä johdosta minun ei tarvinnut taittaa matkaa syysillassa vain koirat seuranani. Koirat – joita meillä oli matkassa mukana yhteensä kuusi – taittoivat matkaa rauhallisesti mukanamme ja lenkki soljui luontevasti, vaikka aivan sen alkumetreillä olimmekin ikäväksemme bonganneet kiukkuisen pienen kyykäärmeen.

Olimme edenneet risteileviä metsäpolkuja yli puolentoista tunnin ajan: Alpi nuorten koirien kanssa edellämme, Olmi tiiviisti hihnassa ja Sumu ja Santtu vapaana, polulla takanani kulkien.

Kun aurinko teki laskuaan metsäisen horisontin taakse, pysähdyimme ottamaan kuvia kauniissa, miltei kultaiseksi metsän maalanneessa ilta-auringossa. Jatkoimme siitä vielä marja-apajille, kun tajusin, ettei Santtu enää kulkenutkaan takanani. Oikeastaan ymmärsin, ettei se ollut paikalla edes pysähtyessämme valokuvaamaan. Siis ollenkaan.

”Sori, mä hukkasin sun koiran”

Katsoimme seuralaiseni kanssa toisiamme järkyttyneinä.
– Milloin sä olet viimeksi nähnyt sen, hän kysyi.
– En minä tiedä, oletin sen koko ajan tulevan takana, minä vastasin, ja kuin sanattomasta sopimuksesta lähdimme kiireen vilkkaan tarpomaan omia jälkiämme takaisin autoille, joilla olimme ikimetsän reunaan runsas puolitoista tuntia aiemmin saapuneetkin.

Huusin koiraa nimeltä, vaikka epäilinkin, ettei se ehkä kiinnostuisi minusta, vaikka kuulisikin. Sen maailman keskipisteenä oli ainoastaan sen oma isäntä, johon koira suhtautui jopa pakkomielteisesti.

Kaulassani oli pilli, johon puhaltamalla yritin aika ajoin houkutella kadonnutta mittelspitziä luokseni, mutta ilman tulosta.

Ajatuksissani vilisi jo kaikenlaisia kauhuskenaarioita. Pieni koira, vieras metsä, kyykäärmeitä ja villipetoja.

Vieraita ihmisiä, sairaita ihmisiä, hurjia kohtaloita ja ratkaisemattomia mysteereitä.

En edes osannut ajatella, millä tavalla toiselle ihmiselle voi ilmoittaa, että hukkasin muuten sun koiran.

Ja miten parisuhteessa puhutaan siitä, jos suhteen toinen osapuoli onnistuu hukkaamaan toisen koiran niin, ettei sitä enää koskaan löydetä – tai löytyy, vaikkapa hirvittävän kuoleman kohdanneena. Miten sellaisen jälkeen voi kohdata toisen ihmisen?

Kauhuskenaariot eivät jättäneet minua rauhaan yhä hämärtyvässä metsässä tarpoessani. Alkuperäinen suunnitelmani oli lenkin jälkeen palata kotiin, pistää ruoka uuniin ja sauna päälle, mutta kaiken sen mukavuuden sijasta soittaisinkin pian miehelle, jonka puhelussani kutsuisin kylmään ja pimenevään metsään etsimään koiraa yötä vasten. Eikä mitä tahansa koiraa, vaan Hänen Koiraansa. Hänen parasta ystäväänsä, jonka kanssa hän oli jakanut kaiken viimeisen seitsemän vuoden, pienen iän, ajan.

Kurkkuani kuristi. Sydämeni hakkasi, sillä vaikka kuinka kutsuin Santtua, mitään ei tapahtunut. Oksakaan ei liikahtanut ja tuntui, kun seurueen muutkin koirat olisivat pikkuhiljaa ymmärtäneet, että nyt on tosi kyseessä.

Kuljimme omia jälkiämme ja hypimme jo kertaalleen ylitettyjen vesiojien yli takaisin päin.

Tiesin Santun olevan niin pieni ja suloinen, että pian saisin etsiä sitä jo Facebookin palstoilta, sillä eittämättä hyvä sydäminen sienestäjä tai marjastaja voisi ottaa sen mukaan matkaansa – jos sattuisi löytämään sen elävänä.

Paluu tyhjin käsin

Lopulta tuli se hetki, kun lenkkiseuralaiseni sanoi, että hänen on aivan pakko lähteä kotiin. Hän ei voinut jäädä kiertämään koko lenkkiä loppuun, sillä häntä tarvittiin kotona. Juuri nyt oli mentävä, mutta paluu etsintätalkoisiin myöhemmin onnistuisi kyllä.

Nyökyttelin ja kävin mielessäni vaihtoehtoja itsekseni kiroillen. Voisin vaeltaa tässä loputtomassa metsässä vielä pimeydenkin laskeuduttua, vaikka päiväkausia törmäämättä koskaan valloillaan juoksentelevaan mittelspitziin. Käsillä oli klassinen ”neulaa heinäsuovasta” -tilanne ja niinpä suustani pääsi huokaisten;

– Mä tuun samaa matkaa autoille. Tuun katsomaan, sattuisiko se olemaan autoilla.

Ja niin me tamppasimme autoille sellaista ravia, että hyvä kun valjakkokoira ja vinttikoirat pysyivät tahdissa. Harpoin autopaikkoja edeltävälle mäen kukkulalle jättiläismäisin harppauksin, yhä kuristavampi tunne kurkkuni ympärillä.

Tuntui vaikealta palata lähtöpaikkaan ilman mittelspitziä, tyhjin käsin. Tuntui pahalta valmistautua kertomaan sen isännälle mitä oli tapahtunut, sillä en mitä ilmeisimmin ollut pitänyt omista lenkkiseuralaisistani riittävästi huolta: sain syyttää vain itseäni.

Mäen kukkulalta oli suora näkymä paikkaan, jonne olimme tullessamme jättäneet autot. Sama paikka toimi myös rekkojen kääntöpaikkana, joten pahimmillaan edessäni avautuisi raaka näkymä siitä, miten pienen koiran elämä olisi tullut päätökseensä.

Lopputulos

Pidättelin henkeäni ottaessani viimeiset harppaukset kukkulalle, jolta avautui suora näkymä autojen luo.

Silmäni hakivat epätoivoisesti jotain pientä ja pörröistä – ja sellaiseen totta totisesti kohdistivatkin. Santtu istua nökötti auton vierellä, selkä minuun päin, kotiin lähtöä odotellen. Tai vaihtoehtoisesti, isäntäänsä odotellen.

Kuullessaan minun ja muun porukan laskeutuvan kumpareelta alaspäin, se hädin tuskin vaivautui kääntämään päätään reagoidakseen meihin. Se ei riemastunut, juossut minua kohti tai tarjonnut edes yhtä hyvän tuulista hännän heilautusta, vaan kökötti kivipatsaan lailla auton vieressä, aivan muina koirina.

Olin sen vastaanotosta pöyristynyt. Tunsin kiitollisuutta koiran olemassaolosta, kauhua kaikesta, mitä olisi voinut tapahtua ja sekavan tunteiden kirjon siitä, että tämän pienen kivipatsaan vuoksi koko loppulenkki menikin sydän kurkussa samoten, koiraa etsien ja pahimpia kauhuskenaarioita läpi käyden. Ja täällä se nyt odotti, itsekseen nököttäen ja vain pikaisesti meitä vilkaisten, kuin todeten, että johan teitä saikin odottaa. Ja kaiken sen jälkeen en ansainnut edes pientä hännän heilautusta, iloista tervehdystä.

Vaikutti siltä, kuin olisimme autoille saapuessamme keskeyttäneet jonkin hyvin tärkeän ajatustyön, jonkin sellaisen, jonka äärellä koira yhä edelleen oli – selkä meihin päin.

Aloin jo miettimään, onko se ottanut osuman autolta tai kyyltä, mutta sen ravi osoittautui puhtaaksi, kun kutsuin sen luokseni. Se reagoi koko luoksetulokutsuun hyvin verkkaisesti, paljon puhuvalla viiveellä.

Jos se olisi osannut ihmisten kieltä, se olisi noussut huokaisten ja mutissut jotain typerästä naisesta. Sen ilme ei ollut edelleenkään kirkastunut, vaan se kulki luokseni enemmänkin vain siitä pakosta, että se tiesi minun olevan aivan yhtä jääräpäinen kuin se itsekin oli.

Avasin auton takaluukun ja komensin koko porukan autoon, minkä jälkeen suljin oven ja huokaisin syvään.

Jälleen yksi päivä takana näiden kanssa, ja edelleen kaikkien neljän – onneksi. Isäntäänsä odottelemaan lähtenyt karkulainen onnistui säikäyttämään minut niin pahan päiväisesti, että tein itseni kanssa sopimuksen.

Päätin, että seuraavalla kerralla, kun miehellä on takanaan pitkä päivä töiden ja harrastusten osalta, hän voi aivan hyvin kotiin palattuaan lähteä ensi töikseen pimeään ja kylmään syysiltaan koiransa kanssa. Sillä tämän syksyn osalta, tältä erää, tämä ”Tosielämän Lassie” on nyt minun puolestani nähty.

30