Ja niin minä lahjoitin pokaalit ja ruusukkeet

Kesäisen muuttomme myötä käynnissä on ollut jo pitkään miltei loputtomalta tuntunut tavaroiden läpikäynti. Uusi kotimme on kahdelle ihmiselle ja neljälle koiralle kompaktin kokoinen 67 m2, mikä voi äkkiseltään kuulostaa jopa tympeän ahtaalta porukan koon huomioon ottaen.

Voin paljastaa, ettei se ole: kun tavaran määrä suhteutetaan neliöihin ja saamme onnekkaasti nauttia lisää tilan tuntua tuovasta, poikkeuksellisen korkeasta kattokorkeudesta, kotimme on täydellinen tukikohta kaikkien seikkailujemme välille. Se, mitä pohjapinta-ala ei paljasta on, että kaksi työpistettä nielevä työtilamme, samalla tavalla, kun tuleva joogastudionikin, sijaitsee parvella, joka on rakennettu näppärästi olohuoneen yläpuolelle ilman, että se lasketaan mukaan varsinaisiin asuinneliöihin.

Näihin kompakteihin, hyvin suunniteltuihin käytössämme oleviin asuinneliöihin kuuluu jopa sauna, joten en koe, että jäisimme mistään paitsi. Sen sijaan nautin siitä, että siivoamiseen, kunnossapitotöihin tai muihin omistusasunnon vaatimiin toimenpiteisiin ei juurikaan täydy käyttää kallisarvoista aikaa. Asuntomme saa totta totisesti nyt ja tulevaisuudessa pysyä viihtyisänä paikkana, joka ei huuda tekemättömien kotitöiden perään. Siitä pitää huolen myös viime vuonna hankittu robotti-imuri.

Toivon, että tulevaisuudessa maailmantilanne on sellainen, että me voimme yhdessä koirien kanssa matkustaa, reissata ja seikkailla: elää tätä elämää tasapuolisesti myös asuinneliöidemme ulkopuolella. Toki mainiot ulkoilumaastot ovat jo tällaisena aikana tarjonneet meille parastaan: loputtomia metsäpolkuja kesäisin, sänkipeltoja syksyisin. Järven jääreittejä talvisin ja pururataan tutustumista jälleen keväällä, kun hiihtoladut sieltä ovat sulaneet. Meillä on siitä mainio kotipaikka, että pääsemme tästä helposti monipuolisiin maastoihin, nuotio- ja kotapaikoille, ihmisten ilmoille ohitustilanteisiin ja syviin metsämaastoihin kauaksi kaikesta hälinästä. Olen vieläkin onnellinen siitä, minkälainen tuuri asuntomarkkinoilla kävi.

Jostakin vanhasta pitää luopua, jotta uusi ja omanlainen hyvä voi tulla tilalle

Kun toukokuussa 2020 suunnitelmat juuri tähän kohteeseen muuttamisesta alkoivat konkretisoitumaan, aloin toden teolla katsomaan ympärilleni keräämiäni tavaramassoja. Olen antiikkikauppias-pariskunnan tytär ja koen samanlaista intohimoa erikoisiin, kauniisiin ja puhutteleviin esineisiin, kuin vanhempani, jotka vielä antiikkikauppiasuransa jälkeenkin ovat innostuneet keräämään toinen toistaan erikoisempia ja puhuttelevampia esineitä ja huonekaluja: sellaisia, joilla on arvo. Tavaran arvo voi liikkua rahassa, mutta myös sen herättämässä tunteessa.

Tunnistan itsessäni saman taipumuksen kerätä ympärilleni viehättäviä esineitä ja huonekaluja, mutta olen alkanut kyseenalaistamaan sitä. En halua enää ympäröidä itseäni kauniilla tavaroilla, vaan haluan täyttää sieluni kauniilla kokemuksilla. Haluan nähdä, kokea ja rikastuttaa elämääni kotini ulkopuolella niin, ettei kotini tehtäväksi jää tarjota juurikaan aistiärsykkeitä: riittää, että minä voin yöpyä kodissani turvassa ja antaa ajatuksieni liikkua.

Näiden havaintojen myötä ensimmäisiä toimenpiteitä oli vinttikoirista eroon hankkiutuminen. Kevään jälkeen kesällä lahjoitin pois hirvittävän määrän ”kaikkea, mitä voin vielä joskus tarvita” kuten tekstiilejä, jotka eivät koskaan päätyneet käyttöön. Sisustustyynyjä, jotka olivat kauniita, mutta eivät istuneet sisustukseen. Puulaatikoita, jotka voisivat kätkeä sisäänsä mitä tahansa – mutta joille ei ollut paikkaa. Lippiksiä, joita en koskaan valinnut, tumppuja, jotka hiihtohansikkaat päihittivät, säärystimiä, mattoja, kasseja, askartelusaksia, kasvoilleni sopimattomia aurinkolaseja sekä huiveja, jotka saivat kasvoni näyttämään värittömiltä.

Tavaraa lähti jätesäkeittäin ja kaikelle löytyi tyytyväinen vastaanottaja. Sisäisesti käymäni muutosprosessi on vielä paljon suurempi, kuin mitä kotinurkistamme tai jätesäkkien määrästä voi koskaan päätellä. Toivon, että suhteeni tavaroihin ja kuluttamiseen muuttui prosessin myötä: on vain harvoja asioita, joita ruuan lisäksi tarvitsen. Yhä harvempia ovat ne, joiden ostaminen uutena on perusteltua.

Muistot sydämessäni

Elnan ja Inton menetykset ovat kuuluneet elämäni suurimpiin kriiseihin. Erilaisia kriisejä on mahdotonta laittaa järjestykseen, mutta ne asuvat samassa arkistokaapissa elämän jatkuvuutta järisyttäneiden kokemusten kanssa. Samassa arkistokaapissa yhdessä ihmisystävien ja sukulaisten kuolemien kanssa. Ehkä joku voi tästä pahoittaa mielensä, mutta ne, ketkä ymmärtävät, ettei maailmassa ole ainutlaatuisempaa sidettä, kun sielun puolikkaana toimivaan ja miltei ajatuksia lukevaan koiraan, eivät kyseenalaista summausta.

Elna lopetettiin kesällä 2018, Into tammikuussa 2019. Elettiin maaliskuuta 2021, kun pystyin viimein lahjoittamaan pois Inton autossa-odottelu-fleecen, molempien koirien sadetakit, jotka pelastivat lukuisia kiireisiä aamuja, sekä muita tarvikkeita, jotka kuuluivat rakkaan kaksikkoni elämään. Arkipannat ja hihnat vielä jäivät, yhdet molemmilta.

Inton, Elnan ja näitä edeltäneiden cockerspanielipoikien ruusukkeita ja pokaaleja löytyi tavaramääriä läpikäydessäni kokonainen pahvilaatikollinen. Suurin osa niistä on muistoja nuoruudestani, jolloin kesäviikonloput kuluivat suruitta match show -tapahtumissa yhdessä esiintymistä rakastavan cockerspanielini Rompun tai persoonallisen ulkonäön omaavan Elnan kanssa. Ne olivat huolettomia viikonloppuja täynnä aurinkoa, kavereita ja tuttuja, huoletonta tunnelmaa ja kinkkujuustosämpylöitä.

Samasta pahvilaatikosta paljastui myös Alpin saavuttamia tunnustuksia, joista olen ylpeä, mutta joilla ei ole arjessani minkäänlaista arvoa. Olen muutenkin vähän huono näyttelykoiraihminen, sillä en osaa suhtautua ulkopuolisen ihmisen arvioon koirasta, joka minulle on se kaikkein tärkein. Ymmärrän kyllä näyttelyiden perusperiaatteen ja tarpeellisuuden, mutta vaikka kuinka yritän, en ole juuri koskaan saanut itseäni kannustettua tähän ulkomuotomaailmaan.

Vaikka ruusukkeisiin ja pokaaleihin kietoutuu valtavasti muistoja, en ole halukas säilyttämään näitä muistoesineitä esillä kotonani. Siihen liittyy pokaalien ja ruusukkeiden ulkonäkö, lukumäärä ja se karu fakta, kuinka paljon ne keräävät pölyä – ja kuinka ne minun tapauksessani sulautuisivat vaan ajatukseni sekoittavaan muistojen ja tavaran hälyyn, jota en enää halua vaalia kodissani oikein missään muodossa. Sen sijaan olen valmis antautumaan sille ajatukselle, että kun kesällä ostan huoltoasemalta kinkkujuustosämpylän, voin nurmikolle istuessani sulkea hetkeksi silmäni ja kuulla ajatuksissani sen kehien reunalta tutun hälyn. Voin unelmissani silittää cockerspanielini kiiltävää, silkkistä turkkia vielä kerran tai hivellä paimenkoirani kinuskin värisiä yksityiskohtia. Näissä tapauksissa muistot löytyvät aivan muualta, kuin pölyn kerrostamista pysteistä tai kopertuneista ruusukkeista; makumaailmoista, kesäpäivistä, ohikulkevista cockerspanieleista ja valokuvista, sekä kirjoittamistani blogiartikkeleista.

”Joensuu 1996”

Yhden pystin minä säästin. Se on pieni ja kolhuinen, kiiltonsa aikaa sitten menettänyt pokaali. Oikeastaan se oli nuhjuinen jo, kun sain sen. Pystin reunassa olevassa laatassa lukee ”Joensuu 1996” mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen paikan tai ajan kanssa, kun minä vastaanotin palkinnon.

Vuosi oli todellisuudessa 2002 ja olin 12-vuotiaana tehnyt vauhdikkaan nollaradan agilitykentällä ensimmäisen koirani, Nikin kanssa. Niki oli koira, josta kaikki aikoinaan alkoi ja jonka kanssa moneen koiramaailman kokemukseen liittyi pienen tytön into ja uteliaisuus. Kaikki, mitä yhdessä kohtasimme, oli uutta. Myös se vanha ja nuhjuinen pokaali, jonka joku palkinnoistaan eroon hankkiutunut koiraharrastaja oli seuralle lahjoittanut.

Entä, minne minä lahjoitin laatikollisen pokaaleja ja ruusukkeita? Sille samalle koirakerholle; sinne, mistä matkani koiraurheilun parissa alkoi miltei 20 vuotta sitten.

18

Tosielämän Lassie

Koronakevään edetessä monien elämä muuttui. Se, mitä minun ja koirieni arjessa tapahtui kevättalven aikana ei kuitenkaan kantanut mukanaan synkkää pelon reunustamaa varjoa, vaan jotain, mitä voisi kuvailla uudeksi ja kutkuttavaksi.

Samaan aikaan kun hallitus suunnitteli Uudenmaan eristämistä muusta Suomesta, minä tutustuin mieheen, jonka matkaseuralaisena kulki pieni ja harvinaisen temperamenttinen mittelspitz. Siinä, missä muiden elämää rajoitettiin, minun elämäni sai pitkillä yhdessä taitetuilla metsälenkeillä sisällökseen kaikkea uutta ja kiinnostavaa.

Kun Uusimaa – jonka puolella mies sattumoisin asusteli, toisin kuin allekirjoittanut – sitten eristettiin, minä ja koirani, sekä mies ja mittelspitz, jäimme kaikki loukkuun samoihin neliöihin, minun kotiini. Eteen sattunut tilanne rantautui luonnollisena, sillä yhteisten metsävaellusten myötä miehen rinkka ja tärkeimmät tykötarpeet lojuivat jo valmiina neliöissäni.

Ja sitten, kun hetkeä myöhemmin löysin Oman Kodin ja pääsin muuttamaan, tuntui luontevalta, että parivaljakko muuttaisi kanssamme.

Nyt elämää peräti neljän koiran siivittämässä arjessa on eletty hieman yli puolen vuoden ajan, eikä yhteinen arki tunnu yhtään hullummalta.

Mies ja koira

Jotain tuon miehen ja hänen koiransa välisestä suhteesta kertoo se, että tämä pieni pörröinen olento – Santtu nimeltään – on syntynyt isäntänsä käsiin. Se on ensimmäisistä hetkistään taapertanut yhdessä isäntänsä kanssa, nyt jo yhteistä tietä seitsemän vuoden ajan kulkien.

Parivaljakon suhde on niin tiivis, ettei yksikään toinen ihminen ole onnistunut saamaan Santulta yhtä ihailevaa ja omistautunutta katsetta, kun mitä Santtu luo isäntäänsä joka päivä.

Kaksikko on kuin yhteen liimattu, enkä ole voinut välttyä sellaiselta tunteelta, että olisin – koirineni – Santun elämässä vain pakollinen paha. Ärsyttävä nyanssi, joka kuin varkain pesiytyi koiran ja miehen välisen yhteisen ajan, jakamattomien maharapsujen ja ikimuistoisten seikkailujen kiveksi kengässä.

Lähtökohdista huolimatta tässä me kuitenkin olemme – tiiminä. Minä ja mies koiria yksin ja yhdessä, mutta myös ristiin hoitaen, yhteisen arjen jakaen.

Molemminpuolinen luottamus

Vaikka mittelspitz on toisinaan niin isäntänsä pauloissa, ettei se edes kuule minua, olen ajatellut lähestyä tilannetta kärsivällisin ja ymmärtäväisin ottein, antaen tilanteen kypsymiselle aikaa. Hiljaa hyvä tulee, niinhän sitä sanotaan.

Uskoakseni ajansaatossa yhteisten, hyvien kokemusten myötä mittelspitzin silmät voivat aueta niille mahdollisuuksille, joita minäkin voin sen elämään tarjota. Meistä ei tarvitse tulla parhaita ystäviä, vaan riittää, että koira luottaa minuun ja minä voin luottaa siihen.

Niin, luottaa. Luottamus. Tuo mystinen termi, joka ei konkretisoidu fyysiseksi asiaksi, mutta joka voi silti saada kolhuja, kuten sitten kävikin…

Kaunis ajatus – surkea toteutus

Syyskuiset illat olivat jo viileitä ja hämäriä. Varmaankin juuri siksi lähdin jo varhain iltapäivällä koko koiraporukan kanssa lenkille – jotta mies voisi harrastuksista kotiuduttuaan painella suoraan saunaan ja levolle ilman, että edessä olisi vielä koirien pakolliset iltapissatukset.

Sain seurakseni koirallisen kaverini, minkä johdosta minun ei tarvinnut taittaa matkaa syysillassa vain koirat seuranani. Koirat – joita meillä oli matkassa mukana yhteensä kuusi – taittoivat matkaa rauhallisesti mukanamme ja lenkki soljui luontevasti, vaikka aivan sen alkumetreillä olimmekin ikäväksemme bonganneet kiukkuisen pienen kyykäärmeen.

Olimme edenneet risteileviä metsäpolkuja yli puolentoista tunnin ajan: Alpi nuorten koirien kanssa edellämme, Olmi tiiviisti hihnassa ja Sumu ja Santtu vapaana, polulla takanani kulkien.

Kun aurinko teki laskuaan metsäisen horisontin taakse, pysähdyimme ottamaan kuvia kauniissa, miltei kultaiseksi metsän maalanneessa ilta-auringossa. Jatkoimme siitä vielä marja-apajille, kun tajusin, ettei Santtu enää kulkenutkaan takanani. Oikeastaan ymmärsin, ettei se ollut paikalla edes pysähtyessämme valokuvaamaan. Siis ollenkaan.

”Sori, mä hukkasin sun koiran”

Katsoimme seuralaiseni kanssa toisiamme järkyttyneinä.
– Milloin sä olet viimeksi nähnyt sen, hän kysyi.
– En minä tiedä, oletin sen koko ajan tulevan takana, minä vastasin, ja kuin sanattomasta sopimuksesta lähdimme kiireen vilkkaan tarpomaan omia jälkiämme takaisin autoille, joilla olimme ikimetsän reunaan runsas puolitoista tuntia aiemmin saapuneetkin.

Huusin koiraa nimeltä, vaikka epäilinkin, ettei se ehkä kiinnostuisi minusta, vaikka kuulisikin. Sen maailman keskipisteenä oli ainoastaan sen oma isäntä, johon koira suhtautui jopa pakkomielteisesti.

Kaulassani oli pilli, johon puhaltamalla yritin aika ajoin houkutella kadonnutta mittelspitziä luokseni, mutta ilman tulosta.

Ajatuksissani vilisi jo kaikenlaisia kauhuskenaarioita. Pieni koira, vieras metsä, kyykäärmeitä ja villipetoja.

Vieraita ihmisiä, sairaita ihmisiä, hurjia kohtaloita ja ratkaisemattomia mysteereitä.

En edes osannut ajatella, millä tavalla toiselle ihmiselle voi ilmoittaa, että hukkasin muuten sun koiran.

Ja miten parisuhteessa puhutaan siitä, jos suhteen toinen osapuoli onnistuu hukkaamaan toisen koiran niin, ettei sitä enää koskaan löydetä – tai löytyy, vaikkapa hirvittävän kuoleman kohdanneena. Miten sellaisen jälkeen voi kohdata toisen ihmisen?

Kauhuskenaariot eivät jättäneet minua rauhaan yhä hämärtyvässä metsässä tarpoessani. Alkuperäinen suunnitelmani oli lenkin jälkeen palata kotiin, pistää ruoka uuniin ja sauna päälle, mutta kaiken sen mukavuuden sijasta soittaisinkin pian miehelle, jonka puhelussani kutsuisin kylmään ja pimenevään metsään etsimään koiraa yötä vasten. Eikä mitä tahansa koiraa, vaan Hänen Koiraansa. Hänen parasta ystäväänsä, jonka kanssa hän oli jakanut kaiken viimeisen seitsemän vuoden, pienen iän, ajan.

Kurkkuani kuristi. Sydämeni hakkasi, sillä vaikka kuinka kutsuin Santtua, mitään ei tapahtunut. Oksakaan ei liikahtanut ja tuntui, kun seurueen muutkin koirat olisivat pikkuhiljaa ymmärtäneet, että nyt on tosi kyseessä.

Kuljimme omia jälkiämme ja hypimme jo kertaalleen ylitettyjen vesiojien yli takaisin päin.

Tiesin Santun olevan niin pieni ja suloinen, että pian saisin etsiä sitä jo Facebookin palstoilta, sillä eittämättä hyvä sydäminen sienestäjä tai marjastaja voisi ottaa sen mukaan matkaansa – jos sattuisi löytämään sen elävänä.

Paluu tyhjin käsin

Lopulta tuli se hetki, kun lenkkiseuralaiseni sanoi, että hänen on aivan pakko lähteä kotiin. Hän ei voinut jäädä kiertämään koko lenkkiä loppuun, sillä häntä tarvittiin kotona. Juuri nyt oli mentävä, mutta paluu etsintätalkoisiin myöhemmin onnistuisi kyllä.

Nyökyttelin ja kävin mielessäni vaihtoehtoja itsekseni kiroillen. Voisin vaeltaa tässä loputtomassa metsässä vielä pimeydenkin laskeuduttua, vaikka päiväkausia törmäämättä koskaan valloillaan juoksentelevaan mittelspitziin. Käsillä oli klassinen ”neulaa heinäsuovasta” -tilanne ja niinpä suustani pääsi huokaisten;

– Mä tuun samaa matkaa autoille. Tuun katsomaan, sattuisiko se olemaan autoilla.

Ja niin me tamppasimme autoille sellaista ravia, että hyvä kun valjakkokoira ja vinttikoirat pysyivät tahdissa. Harpoin autopaikkoja edeltävälle mäen kukkulalle jättiläismäisin harppauksin, yhä kuristavampi tunne kurkkuni ympärillä.

Tuntui vaikealta palata lähtöpaikkaan ilman mittelspitziä, tyhjin käsin. Tuntui pahalta valmistautua kertomaan sen isännälle mitä oli tapahtunut, sillä en mitä ilmeisimmin ollut pitänyt omista lenkkiseuralaisistani riittävästi huolta: sain syyttää vain itseäni.

Mäen kukkulalta oli suora näkymä paikkaan, jonne olimme tullessamme jättäneet autot. Sama paikka toimi myös rekkojen kääntöpaikkana, joten pahimmillaan edessäni avautuisi raaka näkymä siitä, miten pienen koiran elämä olisi tullut päätökseensä.

Lopputulos

Pidättelin henkeäni ottaessani viimeiset harppaukset kukkulalle, jolta avautui suora näkymä autojen luo.

Silmäni hakivat epätoivoisesti jotain pientä ja pörröistä – ja sellaiseen totta totisesti kohdistivatkin. Santtu istua nökötti auton vierellä, selkä minuun päin, kotiin lähtöä odotellen. Tai vaihtoehtoisesti, isäntäänsä odotellen.

Kuullessaan minun ja muun porukan laskeutuvan kumpareelta alaspäin, se hädin tuskin vaivautui kääntämään päätään reagoidakseen meihin. Se ei riemastunut, juossut minua kohti tai tarjonnut edes yhtä hyvän tuulista hännän heilautusta, vaan kökötti kivipatsaan lailla auton vieressä, aivan muina koirina.

Olin sen vastaanotosta pöyristynyt. Tunsin kiitollisuutta koiran olemassaolosta, kauhua kaikesta, mitä olisi voinut tapahtua ja sekavan tunteiden kirjon siitä, että tämän pienen kivipatsaan vuoksi koko loppulenkki menikin sydän kurkussa samoten, koiraa etsien ja pahimpia kauhuskenaarioita läpi käyden. Ja täällä se nyt odotti, itsekseen nököttäen ja vain pikaisesti meitä vilkaisten, kuin todeten, että johan teitä saikin odottaa. Ja kaiken sen jälkeen en ansainnut edes pientä hännän heilautusta, iloista tervehdystä.

Vaikutti siltä, kuin olisimme autoille saapuessamme keskeyttäneet jonkin hyvin tärkeän ajatustyön, jonkin sellaisen, jonka äärellä koira yhä edelleen oli – selkä meihin päin.

Aloin jo miettimään, onko se ottanut osuman autolta tai kyyltä, mutta sen ravi osoittautui puhtaaksi, kun kutsuin sen luokseni. Se reagoi koko luoksetulokutsuun hyvin verkkaisesti, paljon puhuvalla viiveellä.

Jos se olisi osannut ihmisten kieltä, se olisi noussut huokaisten ja mutissut jotain typerästä naisesta. Sen ilme ei ollut edelleenkään kirkastunut, vaan se kulki luokseni enemmänkin vain siitä pakosta, että se tiesi minun olevan aivan yhtä jääräpäinen kuin se itsekin oli.

Avasin auton takaluukun ja komensin koko porukan autoon, minkä jälkeen suljin oven ja huokaisin syvään.

Jälleen yksi päivä takana näiden kanssa, ja edelleen kaikkien neljän – onneksi. Isäntäänsä odottelemaan lähtenyt karkulainen onnistui säikäyttämään minut niin pahan päiväisesti, että tein itseni kanssa sopimuksen.

Päätin, että seuraavalla kerralla, kun miehellä on takanaan pitkä päivä töiden ja harrastusten osalta, hän voi aivan hyvin kotiin palattuaan lähteä ensi töikseen pimeään ja kylmään syysiltaan koiransa kanssa. Sillä tämän syksyn osalta, tältä erää, tämä ”Tosielämän Lassie” on nyt minun puolestani nähty.

30

Muutto koirien kanssa

Keskikesä meni silmänräpäyksessä, enkä näin jälkikäteen muista siitä paljoakaan. Kävin tavaroitani läpi, siivosin, pakkasin, kuljetin, pakkasin ja purin ja järjestelin.

Vaikka päällimmäisenä mielessä ei olekaan lämpimät kesämuistot, tulen silti muistamaan tämän kesän aina, sillä tänä kesänä unelmani toteutui.

Tarjous asunnosta, johon olin kevään lopulla rakastunut meni kuin menikin läpi, ja vaikka matkassa olikin käsittämätön määrä mutkia, täällä minä nyt kirjoitan: kodissani, jossa meidän on hyvä olla.

Kirjoitin huhtikuun lopulla siitä, miten merkittävässä asemassa hyvät ulkoilumaastot ovatkaan silloin, kun arkea eletään koirien kanssa. Koen, että yksi koiranomistajan hyvinvoinnin peruspilareista onkin se, että koirien kanssa ulkoilu ei ole päivittäin toistuva pakollinen paha, vaan onnekas tapahtuma, joka edesauttaa hyvinvointia.

Tiedostankin olevani hyvin onnekkaassa asemassa löydettyäni juuri meille täydellisen asunnon monipuolisten ulkoilumaastojen ääreltä. Meitä ympäröivät puistometsät, taajama-alueen kiemurtelevat kävelytiet, pellot, sysimetsät, purot ja järvi, joiden äärellä eripituisten ja monipuolisten lenkkien tekeminen on helppoa ja mukavaa. Monipuoliset ulkoilumaastot myös lisäävät mielenkiintoa lenkkeilyä kohtaan, sillä esimerkiksi talviaikaan sesonki saattaa hyvinkin tarjota ulkoilua järven jäällä siinä, missä syksy mahdollistaa ulkoilun sänkipelloilla.

Muutto koirien kanssa

Muutto oli yksinkertainen. Minulla oli avaimet uuteen kotiin jo pari viikkoa ennen vanhan asunnon luovutusta, joten pääsin kuljettamaan asunnolle jo hyvissä ajoin sellaisia tavaroita ja huonekaluja, jotka eivät kuuluneet arjen välttämättömyyksiin.

Varsinainen muutto ja edellisen asunnon loppusiivous osui viikonlopulle. Koirat olivat vanhalla asunnolla kanssani koko sen ajan, kun siivosin ja puunasin pintoja. Ne pitivät seuraa kärsivällisesti, vaikka kaikki mukavuudet sohvasta paksuun villamattoon olikin jo matkannut uuteen kotiin.

Kun kaikki oli miltei valmista, vein koirat autoon siksi aikaa, että pääsin vielä imuroimaan ja pesemään lattiapinnat.

Yhden aikakauden loppu

Siivottuani vielä lattiapinta-alat painoin ulko-oven kiinni, viimeistä kertaa. Se tuntui merkittävältä, kuin pisteeltä eräälle aikakaudelle, joka oli tuntunut tuskalliselta ja suhteettoman pitkäkestoiselta.

Vaikka entinen asuntoni ei ollut mikään kummitustalo, se symboloi väistämättä sitä aikaa, jota elin toipuessani Elnan ja Inton kuolemista.

Kun olin luullut, etten voisi enää vajota syvemmälle, Alpi sai kankkuunsa hurjan avohaavan ja minusta tuntui siltä, kuin me yhdessä olisimme uponneet mustaan syvyyteen, jossa perusturvallisuuden tunnetta ei enää ollut. Koiran olemuksesta oli kadonnut ilo ja kepeys, jota minullakaan ei ollut arkeemme tarjota.

Mutta kaikesta huolimatta elämä kantaa, ja aurinko paistaa joskus risukasaankin. Painaessani ulko-oven kiinni tunsin ennen kaikkea kiitollisuutta kaikesta, mitä tuo pieni sydämellinen paikka oli tarjonnut tueksi toipumiselleni.

Kannoin imurin ja siivoustarvikkeet autoon ja lähetin kiitokseni vuokraemännälle.

Toivon, että palaan tuohon kylään jälleen hevostenhoidon merkeissä yhdessä nelijalkaisten ystävieni kanssa.

Miten koirat reagoivat muuttoon?

Koirat reagoivat muuttoon varsin lunkisti. En osannut itsekään ennakoida katastrofia, sillä ovathan koirani jo kulkeneet matkassani seikkailusta toiseen. (Välillä on hyvä pysähtyä miettimään, miten paljon olemmekaan yhdessä kokeneet!)

Reilun vuoden laumaan kuulunut Sumu on sekin ehtinyt jo yöpymään uuden kotinsa lisäksi mm. kahdessa eri lomituskohteessa ja mökillä, joten sekin tuntui omaksuneen filosofiamme siitä, että siellä on hyvä, missä läsnä on turvallisuuden tunne, ravitut kuvut ja jotain pehmeää pepun alle.

Mitä muuta sitä kodilta kaipaisikaan – koti on siellä, missä sydän on.

19