Kiltti koira voi olla kiltti vielä omien rajojensakin yli

”Onneksi se on niin kiltti” eläinlääkäriaseman hoitaja tuumasi. Sumua oltiin tutkittu, kopeloitu ja paineltu vatsasta. Eläinlääkäri oli tunnustellut koiran peräsuolen tilaa sisäpuolelta käsin minkä lisäksi koiran suuta oli tarkasteltu ja hampaita koputeltu. Tutkimukset eivät suinkaan olleet ohi sen jälkeen, kun koiraa oli röntgenpöydällä väännelty erilaisiin asentoihin. Vielä senkin jälkeen koirasta oli otettu verikokeet ja näytepalakin.

Kilttinä koirana Sumu osallistui tutkimuksiin vienosti häntäänsä heilutellen, omaan kohtaloonsa tyytyen. Se ei pyrkinyt pakoon tai osoittanut mieltään, kunhan oli ja otti sen kaiken vastaan, mitä siltä koskaan tulimmekaan pyytäneeksi. Niin kiltti se on, itselleen tyypillisesti.

Ymmärrän hoitajan hyvää tarkoittavan lauseen ja olen siitä samaa mieltä itsekin. Elämä on helppoa, kun sattuu omistamaan kiltin koiran. Monipuolisten tutkimusten jälkeen voi oikeutetusti huokaista, että onneksi se on niin kiltti. 

Vaan sanat painautuivat ajatuksiini, jäivät sinne vaeltamaan kuin vanha Windowsin näytönsäästäjä. Se, jossa logo hiljalleen lipuu näytön reunasta toiseen, mutta ei koskaan lakkaa olemasta vaan kimpoutuu uudesta reunakosketuksesta jälleen matkalleen. Se toimi samalla tavalla, kun rauhaton ajatukseni koiran kiltteydestä.

“Onneksi se on niin kiltti” täytti tilaa ajatuksistani varmaan osaltaan myös siksi, että olen itsekin päätynyt kiltteyteni takia kokemaan omia rajojani ylittävää kohtelua. Olen sietänyt rajojani rikkovaa toimintaa siksi, että olen niin kiltti, eikä vastapuoli ole joutunut vastuuseen omasta toiminnastaan. Kohtelu on saattanut jatkua luvattoman pitkään ja minä olen oman elämäni Sumuna vain heilutellut häntääni ja toivonut piinan joskus päättyvän. Koiralle pakon edessä tehtävät terveydelliset tutkimukset eivät tietenkään täydellisesti vertaudu oman elämänsä ihmisovimaton kokemuksiin, mutta jotain samaa niissä on.

En tässä artikkelissa ota kantaa siihen, miten yhteiskunnassamme koemme ”kiltin koiran.” Tarkoittaako kiltti koira lemmikkiä, joka sallii poikkeuksetta myös omien rajojensa ylityksen, eikä ole koskaan valmis puolustamaan itseään?

Kertyvä tunnekuorma rakentaa tiukkoja umpisolmuja

Vaikka koiran ilme ei juurikaan muuttunut tutkimusten edetessä, se ei tarkoita, että kokemus olisi ollut sille yhdentekevä tai merkityksetön. Se, miten koira kokemuksiin suhtautuu ja niistä palautuu riippuu pitkälti koiran ominaisuuksista ja kokemuksista.

On varmasti lukematon määrä reippaita, kovuuteen taipuvia koiria, jotka jättävät vaikeat paikat taakseen itseään kertaalleen, pontevasti ravistellen.

Koiran henkisen hyvinvoinnin kannalta koiran tunteminen korostuu yhtälailla, oli kyseessä sitten äärimmäisen pehmeä ja salliva, tai kova ja jyrkkä koirakaveri.

Vaikka pakollisiin tutkimuksiin ei voi määräänsä enempää vaikuttaa (vaan ne täytyy vaan tehdä), niin siihen, miten eläimen olotilaa lähdetään kokemuksen jälkeen purkamaan on mahdollista ja suositeltavaakin vaikuttaa.

Jos eläin kerta toisensa jälkeen pakotetaan haastavaan tai epämiellyttävään kokemukseen ilman, että jopa kehotasolle kertyvää tunnetaakkaa lähdetään purkamaan, voi lopputuloksena hyvinkin olla passiivisuuteen sammunut tai toisena ääripäänä aggressiivisesti läikähtelevä lemmikki. Ei ole esimerkiksi poikkeuksellista, että kiltti koira puree, kun kamelin selkä katkeaa.

Siksi kehoon kerääntyvä stressi, kuormitus ja paineet on hyvä tiedostaa ennen, kuin koiran käyttäytymiseen alkaa muodostumaan umpisolmuja. Pahimmassa tapauksessa niitä on työlästä, vaan ei useinkaan mahdotonta, lähteä purkamaan jälkeenpäin.

Joskus hoidamme pelkkää oiretta ymmärtämättä kokonaisuutta

Opin asian käytännön puolen armeijassa saadessani sotakoiraosastolla palvellessani työparikseni upean saksanpaimenkoirauroksen. Sillä oli ns. irroitusongelma, eikä sen kohteeseen iskeytyneet leuat hellittäneet otettaan oli kyseessä sitten patukkaan tai hihaan naulattu puruote. Kävipä se kerran kiinni myös omaan pohkeeseeni, kun päädyimme yhdessä kiihkeään ja sekavaan tilanteeseen, jossa resurssit onnistumiselle olivat mitättömät.

Lukuisat “oman alansa ammattilaiset” olivat jo pitkään pyrkineet kitkemään koiran irroitusongelmaa moninaisin keinoin, epäeettisiäkään keinoja kaihtamatta. Koiran osakseen saama kohtelu ja henkinen kuorma ei suinkaan edesauttanut umpisolmun avautumista. Koiraan kohdistettu paine, epäoikeudenmukaisuus ja epäloogisuus olivat ainoastaan tehneet umpisolmusta yhä vaikeaselkoisemman ja tiukemman. 

Voisin kertoa koirasta ja siihen liittyvistä nyansseista ummet ja lammet, mutta tiivistän oppini yksinkertaiseen sananparteen. Se liittyy koirien luontaisiin käyttäytymistarpeisiin: liike on lääke. Ennen kaikkea liikkeellä ja riittävän palautumisen kautta rakennetulla henkisellä tasapainolla (hyvinvoinnilla) nelijalkaisen työparini maanisen oloiseen toimintatapaan saatiin muutos. 

Meillä ihmisillä on lyhytnäköisyydessämme toisinaan taipumus hoitaa pelkkää oiretta ilman kokonaisuutta. Sellainen ei luo pidemmän mittakaavan ratkaisua, vaikka voikin luoda mahdollisuuksia silloin tällöin tapahtuville näennäisille onnistumisille. Tällainen toimintatapa on verrattavissa mätivän haavan paikkaamiseen laastarilla: ongelma on hetkeksi poissa silmistä, mutta laastarin pinnan alla tapahtuu. On vain ajan kysymys, milloin ongelman laajuus tulee ilmi.

Palautuminen on ensisijaisen tärkeää paitsi tilanteiden purkamisen kannalta, myös mahdollisia ongelmia ennaltaehkäistäessä. (Olisinpa ymmärtänyt tämän itsekin jo ennen kuin sittemmin ajoin itseni loppuun työelämässä.)

Umpisolmun keskiöstä voi paljastua tukahtunut tunnemaasto

Passiivisuuteen taittuvan, näennäisesti kiltin koiran ulkokuoren alla voi todellisuudessa piillä tukahtunut tunnemaasto, jota ei ole koskaan päästetty ulos. 

Näin voi käydä, jos energia on ikään kuin kääntynyt sisään päin sen seurauksena, että tunneilmaisua on rajoitettu tai tukahdutettu samalla, kun tunnekuormaa on ehkä entisestään lisätty. 

Nona Peuransola puhuu ilmiöstä podcastissaan Ihmisluontoilta. Jaksossa “Kuinka tukea sammunutta hevosta” hän kuvailee tällaisessa tilassa olevia eläimiä painekattiloiksi, jotka lopulta räjähtävät tai vaihtoehtoisesti sulkeutuvat entistä syvemmälle omaan umpisolmuunsa tunnekuormansa alle. 

Ihmisluontoilta löytyy Spotifysta ja suosittelen sen moniulotteisia jaksoja myös muille koiraihmisille, vaikka Nonan puheissa viliseekin esimerkit nimenomaan hevosmaailmasta. 

Vaikka hevosta saaliseläimenä ei voi määräänsä enempää verrata koiraan, Nona puhuu monista tärkeistä ja monitasoisista teemoista, joita on hyvä tiedostaa myös koirien kanssa toimiessa.

Ennen kaikkea Nona puhuu tunneyhteydestä ja työskentelystä äärimmäisten herkkien eläinten kanssa. Eläimet peilaavat oman tunnetilamme meille takaisin, ja juuri siksi podcastjaksot ovat arvokasta kuunneltavaa myös meille koiranomistajille. Etsivä löytää jaksoista lukuisia hyviä oivalluksia paitsi yhteistyöhön eläimen kanssa, myös yhteistyöhön oman inhimillisyytensä kanssa. 

Koiran stressin purku tapahtuu yksilöllisin keinoin

Vapaana elävät koirat voivat purkaa tunnetaakkojaan luonnolisesti, mutta pienessä kaupunkiyksiössä asuvalta koiralta vastaava käytös ei välttämättä onnistukaan aina tarpeen vaatiessa.

Tukahtunut olo voi johtaa paitsi käytöshäiriöinä koettuun toimintaan, myös fyysisiin ongelmiin. Siksikin on syytä kiinnittää huomiota eläimen palautumiseen kuormittavista tilanteista. 

Kerroin taannoisessa artikkelissani (Koiramillisyys 11/2021) koiratuttavastani, joka purki kuormittavista tilanteista nousseita tunnetilojaan puremalla nahkapalloa. Se upotti palloon hampaansa hitaasti, kuin nautiskellen ja hellitti pikku hiljaa otettaan vain purrakseen uudelleen. Kun koira sitten lopulta sai nahkapallon kanssa suoritettavan tradition päätökseensä, se oli silmin nähden helpottunut.

Sumulla ei ole vastaavaa taipumusta purra puolikovaa pintaa syvällä otteella, mutta sille tyypillisiä keinoja stressin purkamiseen on esimerkiksi kokonaisvaltainen kehon käyttö (juokseminen, poukkoilu, kaivaminen) sekä puruluiden nakertelu suurella antaumuksella. 

Onpa Sumu nakerrellut kotimme kallisarvoista sohvaakin. Se tapahtui ääniaran koiran yksin ollessa, kun ulkoa kantautui kova pamaus ilman, että koiralla on ollut juurikaan mahdollisuuksia tunnekuohujensa käsittelyyn muilla keinoin.

Oleellista koiran palautumisen tukemisessa on omasta kontrolloinnin tarpeesta luopuminen. Palautuminen on jotain, mitä ei voi pakottaa tai tehdä kello kaulassa. Ihminen ei voi myöskään päättää koiran puolesta, mikä koiralle on palauttavaa. 

Oleellista on myös se, että olosuhteet tukevat eläimen palautumista ja sen osalta myös se, mitä itse heijastamme eläimeen. Vaikka sallisimme koiralle hyvätkin olosuhteet höyryjen päästelyyn, voi hyvät aikeemme vesittyä, jos oma sykkeemme hipoo tähtitieteellisiä lukemia, olemme ylivirittyneitä ja täynnä olemuksestamme heijastuvaa stressiä tai kiukkua. Kun haluat tarjota koirallesi palauttavaa aikaa, muista itsekin hengittää syvään ja puhaltaa ilmaa keuhkoistasi.

Samalla tavalla, kun emme voi koiran puolesta päättää mikä sille on palauttavaa, emme voi myöskään päättää, mikä sille on kuormittavaa. Koirat eroavat tältäkin osin myös toisistaan. 

Mikä kokonaisuutta palvelee juuri nyt?

Kun palasimme Sumun kanssa kotiin eläinlääkäriasemalla tehdyistä kokonaisvaltaisista ja melko epämukavista tutkimuksista, se rynnisti suorinta tietä turvapaikkaansa sohvan kulmaan. Se oli valmis hautautumaan whippettien pehmeään ja lämpimään syleilyyn, enkä moiti sitä.

Vaikka ajatus sohvan kulmassa hengähtämisestä ei tuntunut minustakaan hassummalta ajatukselta, olin kuitenkin jo eläinlääkäriasemalla koiran reaktioita huomioidessani pistänyt liikkeelle ajatuksen siitä, miten voisin tukea koiran palautumista toimenpiteiden jälkeen.

Päätin kannustaa Sumun yhdessä koko muun lauman kanssa mukaani ulkoilemaan. Koin tärkeäksi tarjota Sumulle mahdollisuuden hankkiutua eroon stressistä koirille luonnollisin keinoin: ravistelemalla, jaloittelemalla, nuuskuttelemalla ja poukkoilemalla. Samalla halusin itsekin asettua kuuntelemaan koiraani ja sitä, mitä se minulle pitkän päivän jälkeen kertoisi. Kenties voisin oppia jälleen jotain kainosieluisesta seuralaisestani. 

Herkkyys on vahvuus

Nykypäivänä vallitsevassa suorituskeskeisessä ja kovassa kulttuurissa meidän ihmisten on usein vaikea olla läsnä itsellemme, kun ilmoilla on aikatauluja, paineita, stressiä, kuormitusta ja monenlaisia elämän haasteita, kompromisseja ja kipukohtia. 

Vierivä kivi ei sammaloidu, tavataan sanoa, mutta vierivä kivi ei myöskään pysähdy, havainnoi, kuule tai näe: opi tai ymmärrä.

Jos emme pysty olemaan läsnä itsellemme, on mahdotonta olla läsnä eläimellekään. Eläimillä on uskomaton kyky paitsi reagoida tunnetiloihimme, myös heijastaa omia oikuttelujamme takaisin meihin itseemme. 

Tällaisissa tilanteissa vastuunotto nimenomaan omasta, inhimillisestä toiminnastamme kannattaa – meidän on hyväksyttävä, että olemme vastuussa paitsi omasta elämänpolustamme, myös lemmikkimme hyvinvoinnista. Kun ryhdymme ensin tietoisiksi omista mekanismeistamme ja inhimillisyydestämme, myös yhteys eläimiin voi kasvaa ja vahvistua. Kun vuorovaikutuksessa koiran kanssa ei olekaan kyse oletuksista tai eläimen itsepintaisesta ohjaamisesta, avautuu väylä kommunikaatiolle ja aidolle, antoisalle vuorovaikutukselle. 

Rakentamalla yhteyden ensin omaan itseemme, voimme vaalia herkkyyttä myös pitkälle kantavissa vuorovaikutustilanteissa eläimen kanssa. Ja jos jotain olen Sumulta ja Nona Peuransolan Ihmisluontoillasta oppinut niin sen, ettei herkkyys ole heikkoutta, vaan supervoima, jota voimme hyödyntää.

26

Koiramillisyys

Kertoessani Instagramissa saamastani inhimillisestä vastaanotosta jäin miettimään vastaavaa termiä, jonka keskiössä olisi koiramillisyys.

Koiramillisyys on termi, joka jollain tavalla koskettaa jokaista koiran omistavaa henkilöä. Se minimoi itsessään kaikenlaisia koiran ongelmakäyttäytymisen piirteitä — siksi se on erityisen tärkeää ja siksi haluan kirjoittaa siitä. 

Jos olet joskus tavannut oikein tasapainoisen, rauhallisen ja luotettavan oloisen koiran, voit olla varma, että juuri se yksilö on viettänyt oikein koiramillisiä koiran päiviä — ja on nimenomaan tullut kohdatuksi koirana!

Koiramillisyys ei ole mikään oikea termi, mutta toivoisin, että sille löytyisi tulevaisuudessa synonyymi. 

Koiramillisyys ei ole täysin sama, kuin koiralähtöisyys, joten siksi käytän tässä yhteydessä hieman hassulta kuulostavaa, keksimääni termiä. Koiramillisyys ei siis ole täydellinen synonyymi koiralähtöisyydelle, vaikka molemmat selkeästi ovat samaa sukua.

Miksi minä en sitten tässä yhteydessä puhu inhimillisyydestä? Koen, että inhimillisyydestä puhuminen koirayhteydessä on tietyllä tapaa ongelmallista. 

Koirat eivät itse ole inhimillisiä eläimiä. Koirien hyvinvoinnin edellytys ei myöskään löydy inhimillisistä lähtökohdista: siitä, että inhimillistäisimme niitä tai kohtelisimme niitä varsinaisesti inhimillisesti.  

Tai ehdottomasti kyllä, jos inhimillisyydellä viitataan vain ja ainoastaan kykyyn reflektoida ja toimia empaattisesti muita elollisia, kuten juuri koiria, kohtaan. Suosittelen sellaista ehdottomasti aina! 

Mutta samaan aikaan en malta olla ottamatta esille, kuinka puolestaan koiramillinen toiminta voi varmistaa sen, että koiriemme tarpeita ymmärretään ja vaalitaan niistä lähtökohdista, jotka nimenomaan koiralla, koiraeläimenä, on. 

Inhimillisistä lähtökohdista

Hyvänä esimerkkinä moni koira nauttii enemmän kylmistä mutakylvyistä ojan pohjalla, kuin päiväkausien rauhaisasta, tunnelmallisesta hyggeilystä kotona. 

Sillekin on aikansa ja paikkansa. Mutta koiramillisestä näkökulmasta tunnelmallisessa hyggeilyssä voisikin olla täydellisen pysähtymisen sijasta kyse mehukkaan luun järsimisestä kaikessa rauhassa tai kotiportaalla tuulen haistelemisesta ja pihan vartioimisesta — jos se vaan on rotutyypille ominaista.

Ylipainosta kärsivät koirat ovat varmasti omistajiensa ruualla rakastamia. Kysymys kuuluukin, onko nappisilmille keittiössä ojennettavat kinkkuvoileivät todella se keino, jossa koiran hemmottelu tapahtuu koiramillisistä lähtökohdista käsin? 

Voisiko olla, että koiralle olisi kuitenkin koiramillisempää keittiössä herkuttelun sijasta samoilla niityillä ja popsia sieltä tarkkaavaisella nenätyöskentelyllä ansaittuja peuran papanoita?

Oletko jo hahmottanut, mitä ajan takaa? Toivon, että tekstissäni ero “inhimillisen,” “inhimillistävän” ja “koiramillisen” suhteen on selkeä. 

Meille ihmisille on tavattoman inhimillistä rakastaa koiriamme huomionosoituksin ja tyylikkäine kaulapantoineen ja esimerkikiksi lyhytkarvaiselle koiralle hankitun näyttävän hupparin avulla. 

Sellainen luo mielihyvää ennen kaikkea meille itsellemme, mutta pahimmassa tapauksessa koiramillinen näkökulma voi olla kaikesta siitä kaukana.

Olisiko sinulla hetki aikaa puhua koiraa?

Pysähdy hetkeksi miettimään, miten kohtaat koirasi vaikkapa pitkän työpäivän jälkeen. Olette varmasti molemmat innoissanne jälleennäkemisestä! 

Kokeile taltioida jälleennäkemisenne vaikkapa hidastetulle videolle ja pyri tarkkailemaan siitä signaaleja, joita koirasi kohtaamisessa osoittaa. Ole tarkkana, sillä nämä signaalit ovat ohi silmän räpäyksessä! Koirat viestivät paljon hienovaraisemmin ja nopeammin, kuin me jopa kömpelöiltä koirien rinnalla tuntuvat, hölösuiset ihmiset.

Koiran haukottelu voi kieliä letkeästi lepäillystä päivästä, mutta se on myös hyvin tyypillinen rauhoittava signaali. Rauhoittava signaali on ele, jolla koira pyrkii rauhoittelemaan yhä kiihtyvää tilannetta tai olotilaa.

Jos tapanasi on jälleennäkemisen aikana möyhiä koiraa tai taputella innoissasi sen kylkiä tarkkaile, lipaiseeko koira nenänpäätään tai nuolaiseeko se huuliaan. Nekin ovat merkki rauhoittelusta. Siitä, että vähempikin voisi riittää — tai ainakaan tunnelman ei pidä tästä enää kiihtyä. 

Aikuiset koirat ovat hyvin rauhanomaisia tyyppejä, jotka keskustelevat paljon, kunhan vain sallimme sen niille ja näemme sen. Kun alamme tiedostamaan tätä osaa lemmikeistämme, pystymme itsekin jatkamaan keskustelua ja käymään jopa pitkiä vuoropuheluita koiramillisestä näkökulmasta.

Jos innostut möyhimään koiraasi kotiin tullessasi ja pääset taltioimaan tilanteen videolle tarkkaile, näkyykö koiran silmien valkuaiset tilanteen edetessä. 

Tästä käytetään englanninkielistä nimitystä “whale eye” jonka hakukoneeseen kirjoittamalla saa kattavan kuvakollaasin siitä, miltä tämä näyttää. Samalla termillä löydät myös hyvää aineistoa siitä, mitä “whale eye” tarkoittaa ja miten se kannattaa tulkita erilaisissa tilanteissa. 

En haluaisi torpata koko kotiintuloseremoniaanne, mutta mainitsen vielä, että läähätys kielii kiihdyttävissä tilanteissa useimmiten enemmän stressistä ja ”kuumista paikoista” kun varsinaisesti ympäristössä vallitsevasta lämpötilasta. 

Rauhaa ja rakkautta

Jos koirilla olisi motto, otaksuisin sen menevän jotakuinkin näin: rauhaa ja rakkautta! 

Aikuiset koirat ovat pääpiirteittäin rauhaan pyrkiviä eläimiä. Kun niiden koiramilliset tarpeet on tyydytetty ja niiden viestejä nähdään ja pyritään tulkitsemaan itsekin suhteellisen matalasta vireestä käsin, on helppoa nauttia tuon mutkattoman kumppanin läsnäolosta.

Vastoin yleistä luuloa, koirat eivät tappele huvin vuoksi tai ilman syytä, vaan kaikki niiden reaktiot perustuvat haluun saavuttaa rauha. Rauha mahdollistaa koiraeläimelle käytännössä hengissä pysymisen. Se on karkeasti ottaen edellytys kaikelle toiminnalle, kuten levolle, joka mahdollistaa aktiivisuuden, joka mahdollistaa ruuan hankinnan, joka mahdollistaa henkiin jäämisen ja siten mahdollisen suvun jatkamisen.

Ikävä kyllä joskus ainoa keino rauhan saavuttamisen voi olla toisen koiran eliminointi etenkin, jos tukalia tilanteita on jatkunut liian pitkään. Tällaisissa tapauksissa voi hyvin olla myös kyse siitä, että esimerkiksi koiran omat ihmiset ovat antaneet sille toisiin koiriin tai ympäristöön nähden tiedostamattaan ristiriitaisia signaaleja, jotka johtavat pahimmillaan ikävään välikohtaukseen.

Miten voin toimia koiraani kohtaan koiramillisesti?

Vaikka törmäät koiramillisyyteen tämän artikkelin myötä ehkä ensimmäistä kertaa, kyse ei ole mistään utopiasta tai rakettitieteestä. Et tarvitse kuudetta aistia tai keijupölyä, vaan riittää, että pysähdyt hetkeksi.

On muutamia asioita, joiden avulla voit myös omassa arjessasi koirasi kanssa vahvistaa koiramillisiä toimintatapoja. Siten voit saada koirasi rentoutumaan seurassasi ja valmistautumaan pitkiinkin vuoropuheluihin kanssasi. 

Tulet huomaamaan, että koira ei ole mikään yksinkertainen, ohjelmoitujen temppujen varassa roikkuva robotti. Päinvastoin kyseessä on persoonallinen ja moniulotteinen ystävä, johon on mahdollista muodostaa tervehenkinen ja vuorovaikutteinen suhde. 

1. Näe koira koirana

Tämä on helpommin sanottu, kuin tehty. Useimmiten hyvää tarkoittavat eleemme ja keinomme lähtevät meistä itsestämme käsin, emmekä kaikessa inhimillisyydessämme useinkaan päädy koiramillisiin ratkaisuihin. On suorastaan keskityttävä siihen, minkälainen eläin koira on eläimenä tai mitä se voisi kaivata. 

Jos aikeissasi on toteuttaa koirasi kanssa hauska nettivideo, jossa rummutat koirasi tassuilla musiikin tahdissa, älä tee sitä. Se näyttää ehkä hauskalta joidenkin ihmisten mielestä, mutta sitä se ei ole. Koira ei ymmärrä logiikkaa, osaa nauraa tempaukselle tai pakota muita koiria vastaavaan temppuun. 

Jos haluat kuvata tällaisia hassun hauskoja hassutteluvideoita nettiin, hanki pehmolelu. Se on joka tapauksessa ylläpitokustannuksiltaankin varsin vaivaton — ja mikä parasta, sopii jokaiselle! Saatan kuulostaa turhankin tiukkapipoiselta, mutta…

2. Kunnioita koiraasi.

Kun alat hahmottamaan koirasi tapaa keskustella ja kunnioitat sitä ja koiran omaa tahtoa eläimenä, voit aluksi joutua kiperänkin paikan eteen. 

Esimerkiksi seuraavan kerran, kun lähestyt paikoillaan tyytyväisenä lekottelevaa koiraa, aikeinasi möyhiä sen herttaista olemusta, saatatkin huomata, että juuri, kun olet kumartumassa koirasi puoleen, se lipaisee huuliaan ja väläyttää silmiensä valkuaisia. Se on merkki sinulle – voit jättää koirasi rauhaan. Voitte nauttia yhteisestä hetkestä yhdessä myös ilman lähikontaktia.

Jos haluat tarjota koirallesi hellyyttä, voit hyvin tehdä siihen viittaavan eleen esimerkiksi hieman kauempana koirastasi. Voit eleesi myötä katsoa, tarttuuko koira siihen tulemalla luoksesi. Jos näin tapahtuu, voit rauhallisesti helliä koiraasi paikoista, joiden kosketuksesta se nauttii.

3. Piirrä omat rajasi

Kun kunnioitat koiraa ja tarvittaessa sen omaa tilaa, voit pikku hiljaa alkaa vaatimaan myös koiralta kunnioitusta itseäsi kohtaan. Nykytutkimusten valossa koira nähdään hierarkisena eläimenä (Katriina Tiira: Koirien käyttäytyminen ja persoonallisuus, 2019) minkä puolesta puhuu jopa lemmikkikoirien käyttäytyminen laumassa.

Omien rajojen piirtäminen tai vaaliminen ei tarkoita väkivaltaa tai eläimen uhkaavaa kohtelua tai pelottelua. Se on samanlaista lempeää, mutta määrätietoista viestintää, jolla emo määrittelee rajansa pennuilleen ja tarjoaa näin ollen koiranpennun ensimmäiset oppitunnit sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Voit harjoitella omien rajojesi piirtämistä ja vaalimista esimerkiksi luontaisessa ruokailutilanteessa. Koirat harvoin ojentavat omasta saalistaan ruokaa muille, sillä ruokailu on niille hengissä säilymisen edellytys. Ruuan jakamisen sijasta ne saattavat kehoittaa liian lähelle pyrkivää lajitoveria tai jopa ihmistä pysyttelemään loitolla. Olet oikeutettu toimimaan ihan samoin.

4. Tarjoa koirantöitä, älä hölmön hommia

Yksi lähihistoriani koiratuttavuus teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Jos tämä koira olisi ollut ihminen, hän olisi todennäköisesti luonut uraansa arvostettuna rikostutkijana tai muussa ammatissa, jossa vaaditaan ensiluokkaista kykyä tutkia ja päätellä. Kyseessä oli niin tarmokas tapaus, että jos tämä koira todella olisi ollut ihminen, se olisi varmaankin kaiken vapaa-aikansa täyttänyt sudokuja ja ristikoita ja kenties lepuuttanut aivojaan metsässä kanttarelleja etsien. 

Kyseessä oli äärimmäisellä ongelmanratkaisukyvyllä ja työmoottorilla varustettu lemmikki, joka oli keksinyt päiviensä kuluksi kaikenlaisia hölmön hommia. Se kulki kodissaan levottomana, avasi toisinaan ulko-oven ja viihdytti sitten itseään vaihteeksi ulkosalla. Autoilu oli sen suuri intohimo, mutta sitä se ei ollut kenellekään muulle sen kanssa, sillä koira piti autoillessaan niin hirveää mekkalaa, minkä lisäksi se nappaili ikään kuin ikkunoiden läpi kitaansa ohikulkijoita ja autoilijoita. Se oli mestari viihdyttämään itseään, minkä lisäksi se oli huomattavan ylivireinen ja stressaantunut. Se viihdytti itseään jopa silloin, kun sen ulkoiluttaja olisi halunnut jäädä juttelemaan muiden ulkoilijoiden kanssa kesken lenkin — silloin se näytti hurjan puolensa ja kertoi, että on tullut tänne lenkkeilemään, eikä tönöttämään.

Koiralla oli valtava tarve tehdä ja toteuttaa, eikä se ole mitenkään harvinaista tai poikkeavaa. Etenkin työkoirat tuppaavat olemaan sellaisia. Aloimme ohjaamaan koiran tarmokkuutta muihin asioihin. Sille tarjottiin mahdollisuus jäljestää sen oma ruoka. Silloin, kun sellaiselle ei ollut aikaa, se söi ruokansa aktivointipallosta tai sellaisesta aktivointikupista, missä oli syviä uurteita.

Vallitseva tunnetila on usein tarttuvaa laatua

Koska koira oli kaiken aikaa ylivireisen oloinen, sille opetettiin rauhoittumisen taitoja – eli hetkiä, jolloin ei tapahdu mitään. Sen palautumista haastavien tilanteiden jälkeen tuettiin keinoilla, jotka auttoivat sitä palautumaan. Koiralle ei enää heitelty palloa, sillä palloleikit kiihdyttivät sitä entisestään. Sen sijaan nahkapalloa käytettiin koiran tunnetilan purkamiseen silloin, kun se ei löytänyt parempaa keinoa rauhoittua. Silloin se puri hampaansa palloon ja vaipui ikään kuin transsiin, josta se sitten palautui lopulta huomattavasti rennompana. 

Ylivireiselle, kiihkeälle tai kiihtyneelle koiralle parasta liikuntaa on keppien tai pallon heittelyn sijasta pitkäkestoinen ja tasainen rasitus, kuten pyöräilylenkit (pehmeällä maastolla, koiran tasaisella ravilla), vesijuoksu tai pitkät rauhalliset lenkit metsässä.

Sellainen tekee hyvää kenelle tahansa. Kiinnitä huomiota myös omaan mielentilaasi – pompitko paikasta toiseen kuin superpallo tai oletko kireä kuin viulun kieli? Tule itsekin alas ylivireisestä suorittamisesta ja hengitä niin, että vatsasi kohoaa ja laskee.

Jos haluat tarjota koirallesi hölmön hommien sijasta koiramillisiä koirantöitä, lähde metsään, jäljestä koirasi kanssa, anna sen uida rapakoissa ja käyttää kaikkia aistejaan: tuntea, nähdä, haistaa, maistaa. Se se vasta on koiran elämää!

5. Ole läsnä

Mikään ei opeta koirista paremmin, kuin koirat itse. Sinulta se edellyttää läsnäoloa ja sitä, että alat tietoisesti tarkkailemaan koiraasi.

Jokainen koira on erilainen. Koiran persoonaan vaikuttaa paitsi sen rotutyyppi, myös sen sukupuoli ja aiemmat kokemukset. Opettele näkemään koirasi loogisena eläimenä ja miettimään, mistä sen reaktiot kumpuavat. Mikä voisi olla hyvä vastareaktio, jotta vuoropuhelu saa alkunsa? 

Voit kehittää tietotaitoasi etsimällä mielenkiintoisia kursseja tai lukemalla informatiivisia kirjoja. Suosittelen lämpimästi esimerkiksi edellä mainittua Katriina Tiiran kirjoittamaa Koirien käyttäytyminen ja persoonallisuus -nimistä teosta. Se voi tuntua aluksi pitkäveteiseltä teokselta, sillä se alkaa jo koirien alkuperästä ja siihen liittyvistä vaiheista. Sen läpi kahlaaminen kuitenkin kannattaa. Jotta voimme ymmärtää koiria tässä hetkessä kokonaisvaltaisesti, meidän on myös ymmärrettävä koiriemme historia ja vaiheet.

28

Vihainen cockerspanieli – aggressiivisen koiran lopetus

koiran lopetus

Tänään tulee kuluneeksi tasan 15 vuotta ensimmäisen koirani, Nikin, syntymästä. Niki lopetettiin marraskuussa 2009 vain 8 vuoden ikäisenä sen terveysongelmien ja koko koiran elämän ajan jatkuneen aggressiivisuuden vuoksi.

Olen kertonut Nikin tarinan aiemmin blogissani, ja se saa tasaisin väliajoin yhä edelleen kommentteja ihmisiltä, jotka ovat samanlaisessa tilanteessa koiransa kanssa – jostain syystä useimmiten juuri cockerspanielin kanssa.

Aina, kun kuulen tällaisista tapauksista, ajatukseni ja tunteeni alkavat risteilemään päässäni. Tuntuu kuin sydämeni murtuisi. Minun tekisi mieli kysellä lisää, selvittää aggression syitä ja pelastaa koiria, mutta toisaalta minulla ei ole mitään sanottavaa, muuta kuin, että olen pahoillani: kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään omaa lemmikkiään, missään tilanteessa. Eikä yhdenkään lemmikin pitäisi joutua tilanteeseen, jossa se päätyy käyttämään hampaitaan aggression vallassa.

aggressiivisen koiran lopetus

Pelkoaggressiivisuus, kipureaktiot sekä koiranlukutaito ovat omia lukujaan. Olen myöhemmin tavannut lukuisia erilaisia koiria – haastavia, aggressiivisia, temperamenttisia ja pelokkaita – ja auttanut hukassa olevia koiranomistajia ymmärtämään lemmikkinsä käyttäytymistä.

Useimmiten kyse on selkeästi koiranlukutaidon puutteesta. Olen varma siitä, että lähes kaikki tapaukset, joissa koira on joutunut puremaan ihmistä, olisi voitu välttää tilanteessa ennakoimalla tai panostamalla ihmisen ja koiran väliseen suhteeseen. Koira ei puhu selkeää suomenkieltä, vaan sen signaalit ovat toisinaan hyvinkin hienovaraisia – eikä se suotta alleviivaa niitä. Koirat eivät pure pahuuttaan, vaan pureminen on usein äärimmäisin keino ilmaista jotain tunnetta – ja sitä edeltää usein lukuisia pienempiä signaaleja ja kokonainen, tilanteeseen johtanut tapahtumaketju, vaikka useimmiten etenkin ”uhrin” mielestä koira on purrut täysin ilman syytä.

Joskus, kun aletaan tarkastelemaan esimerkiksi hoitotoimenpiteen tai tavallisen kosketuksen aikana purrutta koiraa, koiran liikkumistavasta huomataankin, että koiralla on vahvoja kiputiloja. Tällaiset kiputilat voivat olla peruja jostain traumasta (törmäyksestä, liian kovaotteisesta painista koirakaverin kanssa, hihnassa vetämisestä) tai synnynnäisestä viasta. Ne eivät aina edes heijastu ulkoiseen olemukseen millään muulla keinolla, kuin aggressiolla, joten koiran omistajalle voi tulla täytenä yllätyksenä, että koiralla on kipuja.

Tämän vuoksi aggressiivinen koira kannattaa aina käyttää joko asiantuntevan eläinlääkärin pakeilla tai sellaisella ammattilaisella, joka tuntee koiran lihaksiston ja osaa arvioida koiran olemusta sen perusteella – tietenkin aina koiran oireista riippuen.

aggressiivinen koira

Aggressiivisesta koirasta puhuttaessa en voi riittävästi korostaa koiranlukutaitoa. Olen törmännyt sellaisiin parivaljakkoihin, joista en voi sanoa muuta, kuin, että olisin itsekin puraissut koiran asemassa. Olen nähnyt täysin oikeutettuja puremia, vaikka asia ei olekaan niin yksiselitteinen. Tai oikeastaan on: asia on juuri niin mustavalkoinen, kuin koiran koko maailma on. Saat sitä, mitä vahvistat. Vaikka et itse tiedostaisikaan, että vahvistat.

Joka tapauksessa osa blogini lukijoista on eksynyt tänne hakiessaan vahvistusta aggressiivisen koiran lopetuspäätökselle. Lopetuspäätöksestä tekee usein hankalan se, että koira vaikuttaa muuten terveeltä, tai on muissa tilanteissa äärimmäisen rakastettava persoona.

Ikävä kyllä minulla ei ole teille vastausta. Suosittelen käyttämään koiran ensin tutkimuksissa, jotta selviää, onko sillä jokin aggressiivisuutta aiheuttava vaiva ja ehkä vielä aggressiivisiin koiriin erikoistuneella ongelmakoirakouluttajalla, jolta voi ensisijaisesti hakea lausuntoa siitä, minkälaisia vaihtoehtoja koiran suhteen on; miltä tilanne näyttää sellaisen ammattilaisen silmin, joka osaa kommunikoida koirien kanssa ja työssään näkee hankalia koiria päivittäin. Mikäli koiran käytökselle ei löydy logiikkaa tai se on jo äärimmäisen vaarallista, ongelmakoirakouluttaja voi suositella koiran lopettamista, jolloin saat vielä ulkopuolisen vahvistuksen ajatuksellesi.

Valona tunnelin päässä mainittakoon, että olen myös tavannut sellaisia koirakkoja, jotka ovat päätyneet niin umpisolmuun omassa, tulehtuneessa tilanteessaan, että ainoa ratkaisu on ollut etsiä koiralle uusi koti – ja asiantuntevan kodin löytyessä aggressiosta ei ole ollut enää merkkiäkään. En silti lähtökohtaisesti suosittele aggressiivisen koiran luovuttamista eteenpäin: usein tällaiset tapaukset joutuvat kiertolaisiksi ja ongelma, josta ne kärsivät, monistuu matkan varrella.
Kurja tosiasia on, että moni terve ja ystävällinenkin koira etsii kodittomana omaa perhettään, ja pelkästään sellaiselle koiralle on hankala löytää kotia.

raivosyndrooma

Mainittakoon vielä case raivosyndrooma, joka sekin toistuu blogini hakusanoissa säännöllisesti. Erityisesti cockerspanieleilla esiintyvästä raivosyndroomasta suosittelen lukemaan oheisesta linkistä (Mikä on raivosyndrooma) ja mikäli kyseessä on cockerspanieli, suosittelen olemaan yhteydessä suoraan Nina Mennaan.

Artikkeli tiivistää hyvin omatkin ajatukseni yleisestä taudin kuvasta, sillä usein meillä ihmisillä on taipumusta hakea syytä tietyille ongelmille muualta kuin itsestämme tai omasta käyttäytymisestämme – vaikka useimmiten nimenomaan ongelman syy (mutta myös ratkaisu) löytyy omasta peilikuvastamme.

Vuosia mahdollisen ”raivosyndroomatapauksen” kanssa tasapainoteltuani uskon, ettei kyse Nikin tapauksessa ollut pelkästä opitusta aggressiivisuudesta tai kivuista kumpuavasta aggressiivisuudesta, vaikkakin loppuajan korvaongelma ja siitä seuraavat kivut tai epämieluisa olo saattoi kieltämättä lopulta johtaa tilanteen kärjistymiseen. Olen myöhemmin tavannut myös sellaisia koiria, jotka ovat oppineet käyttämään hampaita saadakseen tahtonsa läpi, mutta Nikin aggressiivisuus oli niihin nähden aivan omaa luokkaansa.

Kuten raivosyndroomatapauksissa yleensä, koiran aggressio oli jotain hillitöntä, jotain aivan päätöntä, jotain johon oli mahdoton puuttua tai jota oli mahdoton pysäyttää. Sellaiseen raivoon (tai koiran aggressioon ylipäätään) ei ikinä pidä suhtautua pelkällä olan kohautuksella, vaan ratkaisua  tulee vakavissaan pohtia. Raivosyndroomasta on kirjoittanut mm. Helena Koskentalo kirjassaan Pelkopurija ja huomionhakija (2002).

On todellinen sääli, että en tule koskaan saamaan toista tilaisuutta Nikin kanssa. Olisinko nykyisellä koirakokemuksellani pärjännyt sen kanssa? Jos olisin panostanut sen kasvatukseen alusta alkaen aivan erityisellä tavalla, olisivatko asiat menneet toisin? Sitä en saa koskaan tietää.

Päätös koiran lopetuttamisesta oli minulle vaikea ja yksi raastavimmista koskaan tekemistäni päätöksistä, sillä halusin niin kovasti löytää ratkaisun ja korjata tilanteen. Kuvittelin pitkään, että tarina saisi jollakin keinolla onnellisen lopun – ja podin pitkään syyllisyyttä siitä, etten ollut tehnyt sitä mahdolliseksi, koska en vain tiennyt miten.

Lopulta, kun lopetuksen jälkeen pahin epätoivo, väsymys ja suru oli väistynyt, huomasin kuitenkin nopeasti, miten helppoa elämä ilman erikoisjärjestelyitä, ainaista huolehtimista ja arvaamattoman koiran varomista oli. Koska Niki oli ensimmäinen koirani, en ollut ymmärtänyt, että koiranomistajan elo voi olla myös helppoa, vaivatonta ja verrattain huoletonta. Ja sellaistahan sen kuuluukin olla. Koira on ihmisen paras ystävä.238