Koirakommuunin eloa

13092015_3634_960px

Olen toisinaan verrannut kotiamme hippikommuuniin, jonne väkeä tulee ja menee. Perusajatus on samankaltainen: tärkeintä on hyvä meininki ja yhteiset pelisäännöt.

Näillä eväillä meidän oman pienen hippikommunin elo onkin ollut varsin aktiivista – ja hauskaa tänäkin vuonna. Meillä on piipahtanut paitsi irlanninsusikoira, myös vesikoira, puoli vuotias sekarotuinen narttu (sama, joka poseeraa kuvassa), seitsemän vuotias bokseriuros sekä kolmevuotias saksanseisojanarttu pientä leijonaharjaskania unohtamatta.

Meillä vierailleet koirat ovat kaikki ystävieni ja tuttavieni rakkaita lemmikkejä, tai sitten kotia etsiviä koiria. Minun ei ole vuosiin tarvinut lukea uusia kirjoja, sillä jokainen meillä yöpynyt koira on kantanut mukanaan uutta tarinaa.

Minulla on pitkä historia erilaisten eläinten parissa ja silloin, kun asuin vielä vanhempieni luona lapsuudenkodissani isäni työskenteli paikallisen eläinsuojelujärjestön puheenjohtajana ja kotimme muuttui usein kodittomien eläinten vastaanottokeskukseksi. Tarjosimme väliaikaisen kodin muutamalle tusinalle kaninpoikasia, kesytimme halkopinoon syntyneitä, emonsa menettäneitä kissanpentuja ja autoimme itsensä loukanneita lintuja ja oravia.

Muistan, kuinka kouluikäisenä luokallani oli aina niitä tyttöjä, jotka kadehtivat elämääni suloisten ja pörröisten eläinlapsien kanssa – mutta he eivät koskaan ymmärtäneet elämäntapani varjopuolia: sitä, minkälaista on viettää iltansa kaikkialla muualla kuin koulujen discoissa – useimmiten eläinten häkkejä siivoillen ja eläimiä ruokkien, sitä, miltä tuntuu, kun elämästään päiväkausia taistellut sairas kaninpoikanen nytkähtää viimeisen kerran ja kuolee kirjaimellisesti käsiin tai sitä, kuinka pahalta tuntuu nähdä ja kuulla kaltoinkohdeltujen eläinten historiasta. Itsensä omaan ripuliinsa sotkenut yksikorvainen kaninpoikanen on kaukana kiiltäväturkkisten pehmopörröpupujen söpöydestä.

12092015

Olen viettänyt niin paljon aikaa erilaisten eläinten parissa, että tunnen oloni usein luontevammaksi eläinten kuin ihmisten kanssa – kuulostipa se sitten kuinka surulliselta tahansa. Koen, että eläimet elämässäni ovat olleet suuri rikkaus ja muovanneet minusta kärsivällisen, sanojeni ja tekojeni takana seisovan ahkeran ja työtä pelkäämättömän luonteen.

Loppujen lopuksi eläinrakkauteni vei minut Viroon auttamaan kodittomia koiria. Aika pian sen jälkeen otin Inton ja keskityin tarjoamaan omille lemmikeilleni hyvää arkea, mutta edelleen aina silloin tällöin minulle soitetaan ja minulta kysytään mahdollisuutta toimia sijaiskotina, etsiä tietylle eläimelle kotia tai toimia muuten tukena hankalassa tilanteessa.

22112015

Viimeisen parin vuoden ajan olen työskennellyt ahkerasti erilaisten ongelmallisesti käyttäytyvien koirien kanssa ja vaikka meno on rauhoittunut paljon teinivuosista, kaipaan edelleen tietyllä tavalla haasteita ja virikkeitä elämääni – ja niitä siihen sitten pölpähteleekin ihan itsekseen.

Erilaisia koiria vain päätyy kattomme alle, vaikka en ole ikinä mainostanut tarjoavani majoitusta, enkä useinkaan hypi riemusta silloin, kun puolitutut kyselevät, voisinko ottaa heidän koiransa hoitoon ja luettelevat pitkän litanian sellaisia syitä, joiden takia koiraa ei voi antaa mummolle tai naapuriin.

29082015c

Oikeastaan ihmiset ympärilläni taitavat olla aika rohkeita, kun tietävät minun asuvan jo valmiiksi kolmen koiran laumassa tavallisessa rivitaloyhtiössä, ja ehdottavat silti hoidokkeja viikonlopuille tai arkiviikoille.

Eikä siinä mitään. Olen kertonut, että elän joka tapauksessa lauman kanssa joka päivä lenkkeillen, joten useimmiten hoitokoirat menevät siinä missä omatkin. Joka tapauksessa eteiseen kerääntyy aina lenkkien jälkeen kuivausjono, ja joka tapauksessa imuri laulaa harva se päivä: oli koiria sitten kolme tai neljä.

21112015

Päättyvä marraskuu ja alkava joulukuu onkin tältä erää mennyt mukavasti paitsi Inton, Elnan ja Olmin, myös kolmevuotiaan seisojanartun kanssa. Inton ja Olmin molempien terveydentila sallii jo lenkkeilyn tietyissä rajoissa ja vieraanamme piipahtanut ensilumi piristi mukavasti arkea, jonka viimeisimpiä lenkkejä pystyi lumen valaistessa tekemään vielä myöhään illalla metsässä ja pelloilla.

Niinpä se arki onkin taas rullannut vakaassa blogihiljaisuudessa – todellisuudessa jälleen uuden, mielenkiintoisen tarinan parissa.

Mukaansatempaavaa joulukuuta!

 

2

Syystuulia

Meille kuuluu hyvää. Ajan kulku on jotain todella käsittämätöntä – vastahan oli kevät, ja nyt jo huokaillaan menneen kesän perään. Seuraavaksi valmistaudutaan talveen ja kaivellaan taas niitä lumikenkiä ja suksia esille. Tosin minä en missään vaiheessa ehtinyt huomaamaan talven katoamista, joten sukset odottaa vieläkin hiihtolenkkiään ulko-oven vieressä. Jep. Monot olen sentään ottanut jaloista pois jo kuukausia sitten, vaikka hidas hämäläinen olenkin.

Nyt on siis syksy. Iltalenkit täällä valaisemattomilla teillä eivät ole pelkästään hämäriä, vaan ihan pilkkopimeitä ja sysimustia. Pidän koirieni remmeistä tiukasti kiinni ja oletan, että koirat johdattavat minua hiekkatien suuntaisesti eteenpäin – sillä illan tullen täällä ei näe edes omaa nenäänsä. Mietin, kulkeekohan näin pimeällä muita, vai törmäämmekö lopulta yllättäen vastaantulijaan.

Syksy on tuonut mukanaan muutakin, kuin pilkkopimeät illat. Vaikka alun kuva saattakin olla harhaanjohtava, kiukkuiset ja vähemmän kiukkuiset hoitolapset ovat palanneet sinne mistä tulivatkin – vakituista lauman lisäystä eivät siis syystuuletkaan ole tuoneet, mutta jotain muuta jännittävää kuitenkin.

Kaikkien (jopa minun) yllätykseksi meidän maalaisrotista tulee kuun vaihteen jälkeen kaupunkilaishiiriä. Uutinen on yl-lät-tävä etenkin minulle, visusti ihmisiä karttavalle, maalaismökissään huvikumpuelämää viettävälle hullulle koiranaiselle, joka on ollut varsin tyytyväinen eloonsa mökin rähjässään, jonne ei ihan aina pakkasilla kantaudu juoksevaa vettä, ja jossa vetää vähän joka nurkasta, mutta jossa vietetään silti – ah – niin rattoisaa elämää. Koirien kanssa tässä on ollut mutkatonta ja muutenkin mukavaa elellä, ja olemmekin viihtyneet nykyisessä paikassamme hyvin jopa yli 4 vuotta.

Seuraavan haasteen koordinaatteina ovat lähiö ja rivitalo. Otan kuitenkin haasteen suurella mielenkiinnolla vastaan, vaikka koirien osalta löysäily päättyykin kuin seinään. Koirilla on edessään radikaali kurin palautus, ja minä opettelen suoristamaan otsani pitkän työpäivän jälkeen, jotta tulevat naapurit rohkenevat tervehtimään minua pihapiirissä. Tosin, en ole vielä aivan varma haluaako kukaan tervehtiä sen perheen edustajaa, joka tuo rivitaloasuntoonsa kerta heitolla kolme typerää maalaiskoiraa, mutta aion ottaa asiasta selvää ja raportoida siitä sitten tännekkin.

Odotan muuttoa innolla. Tiedän, että koirat ovat sopeutuvaisia eläimiä ja luotan omiin nelijalkaisiini. Olen silti hiukan epäileväinen tulevan naapuruston suhteen, joten olen pyöritellyt muuttopäivään kohdistuvaa ajatusta mielessäni. Ennakkoluulojeni mukaan se, että omistamme kolme koiraa, aiheuttaa naapurustossa kauhistusta sekä selittämättömiä ennakkoluuloja ja kuvitelmia. Meinasin, että voisin ottaa omien koirieni lisäksi kaikki meillä hoidossa olleet koirat mukaan uudelle asunnolle ensimmäisinä päivinä niin, että naapurit todella pyörittelisivät silmiään ja haukkoisivat henkeään seinän toisella puolella (ei siitä karvan määrästä, vaan siitä järkytyksen määrästä). Sitten ryhtyisinkin palauttamaan hoitolaisia, ja naapurit saisivat ilokseen huomata, että meillä on vain kolme koiraa. Sen jälkeen meidät varmaan otettaisiin avosylin vastaan uuteen pihapiiriin, eikä kukaan olisi enää kauhuissaan, sillä loppujen lopuksi kolme on kuitenkin paljon vähemmän kuin viisi, kuusi tai seitsemän koiraa – eikä meidän perhe olisi loppujen lopuksi ollenkaan niin hullunkurinen, kun kaikki aluksi luulivat.

1