Minä 2.0 – uupumuksesta toipuminen

Musertuessani uupumuksen alle, pahinta ei ollut se, että puheeni takelteli, kun aivoni eivät ehtineet hakemaan oikeita termejä samalla, kun etenin lauseissani.

Pahinta ei ollut se, että toisinaan kehoni oli lyijyn raskas. Silloin jopa sängystä nouseminen ja kahvin keittäminen kävi ponnistelujen jälkeen suuremmastakin saavutuksesta.

Pahinta ei ollut se, että sydämeni hakkasi miltei ulos rinnastani puhelimen soidessa tai se, että aina välillä raajani (tai kieleni!) puutui (eikä mokoma ilmoittanut keskukselle milloin sattuisi palaamaan takaisin käyttööni).

Kirjavia oireita pahempaa oli se, että jouduin ajelehtimaan oirekirjoni pyörteissä ilman, että kukaan pystyi sanomaan, milloin saisin itseni takaisin.

Ajelehdin epätietoisena siitä, milloin pystyisin taas puhumaan ilman, että sanat hukkuisivat matkalla tai ajatus katkeaisi.

En tiennyt, milloin voisin julkaista tekstiä ilman, että joudun tavaamaan sitä viidesti läpi löytäen kerta toisensa jälkeen hölmöjä ajatus- ja kirjoitusvirheitä.

Enkä todellakaan tiennyt, milloin pystyisin jälleen olemaan tuottava ja hyödyllinen kokonaisen työpäivän ajan – tai viiden työpäivän peräjälkeen, vaikka sairasloma toisensa perään tuli päätökseensä, ja sitten taas jatkui.

Terveydenalan ammattilaiset yrittivät tsempata minua puuhastelemaan työmaalle oman toimintakykyni rajoissa. Se on ajatuksena kaunis ja jopa kannustava, mutta jos koko toimintakyky on tiessään, myös sula mahdottomuus.

Vain tämä hetki

Loputtomassa aivosumussa ja äärimmäisessä hitaudessa eläminen (tai ehkä enemmänkin haahuilu) kävi useammin kuin kerran tai kaksi turhauttavaksi ennen kaikkea minulle itselleni. Se ei ollut pelkästään turhauttavaa, vaan jopa masentavaa.

Jopa motoriikkani oli kärsinyt, minkä vuoksi annostelin kahvia kahvinkeittimeen kuin pieni lapsi (ympäri pöytiä siis) varmistellen puolisoltani, kuinka monta mitäkin kahvinkeittimeen laitetaan.

Suurin pelkoni oli, ettei kyse ole lopulta uupumuksesta, vaan jostain paljon vakavammasta. Sellaisesta, josta en välttämättä koskaan tulisi toipumaan: olin menettänyt toimintakykyni, etevyyteni ja nokkelan huumorini niin perinpohjaisesti, että tilanne oli kerrassaan masentava. Aivosumu ei kattanut pelkästään kykyjäni, vaan myös tunne-elämä tuntui harmaalta, keskinkertaiselta, mitään sanomattomalta.

En muistanut menneisyyttäni, enkä tiennyt tulevasta. Oli vain hetki jossa ajelehdin, toimintakyvyttä, sumussa. Odotellen, että ehkä vielä joskus tämä tästä.

Kaikki muut kyllä tiesivät kertoa, että kyllä tämä tästä, mutta asiat etenivät niin hitaasti, hiljalleen, ettei siihen ollut helppo uskoa.

Pitkä tie

Sain aina väläyksittäin ripauksen toimintakykyäni takaisin. Arkiset tapahtumat kuten se, että uni loppui aamulla tai se, että sitä ylipäätään oli ollut yhtäjaksoisesti koko yön, olivat lottovoittoja.

Niistä tuskin tuli ilakoitua, sillä siinä, missä terveydentilani otti askeleen eteenpäin, seuraavassa hetkessä hypättiinkin kaksi askelta taakse. Liike oli sahaavaa, mutta pikkuhiljaa – kuin huomaamatta – liikkeen pituus kävi yhä elastisemmaksi. Ei päivä- tai viikkotasolla, vaan kevään vaihtuessa kesään ja sitten pikkuhiljaa kohti uutta kokonaista syksyä. Hieman pidempiä askeleita.

Liike on yhä aaltoilevaa. Ennakoimatonta. Yhtä hyvää päivää saattaa seurata uusi hyvä päivä – tai kolme rutkasti huonompaa.

En tarkoita hyvällä tai huonolla päivällä perinteistä viittausta mielialaan, vaan kykyyn tarttua, aikaansaada, osallistua, olla läsnä ja havainnoida. Muistaa, montako mitäkin kahvinkeittimeen. Viimeistellä kokonainen lause niin, että kaikki sanat ovat menneet kerralla oikein, tulleet oikeassa järjestyksessä ja muodostaneet yhdessä ymmärrettävän lauseen.

Vaikka vielä toisinaan laskujen eräpäivät jäävät noteeraamatta ja viestisovellukset täyttyvät avaamattomista keskusteluista, tiedän, että vielä jonain päivänä sumu hälvenee ja kaikki on selkeämpää.

Vuosipäivä

Heinäkuussa tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun päätin ottaa yhteyttä työterveyteen. Vuosi sitten tuijotin saapuneita työsähköposteja ymmärtämättä niistä sanaakaan. Saamatta otetta sen enempää viestien sisällöstä kuin näppäimistöstäkään. Tuli sairasloma, toinen ja kolmas.

Nyt elokuussa 2021, vuosi myöhemmin, havahdun siihen, että minua jännittää. Olen juuri jättänyt syksyn ensimmäisen työhakemuksen ja ilmoittautunut koulutukseen, johon on valintaprosessi. Se, että tunnen jännitystä tuntuu lottovoitolta, kun seurana on liian pitkään ollut tasapaksu harmaa, samantekevä, mitään sanomaton olotila. Sumuinen, korkeintaan epätoivoinen tunne, joka on jatkunut jatkumistaan.

Sellaisen jälkeen on inspiroivaa tuntea. Tuntea ja tuntea olevansa ihminen.

Kun uskaltauduin kertomaan kokemuksestani blogissani tammikuussa 2021 sain uskomattoman määrän viestejä ihmisiltä, jotka olivat kokeneet saman. Ihmisiltä, jotka olivat samassa tilanteessa tai sellaisilta ihmisiltä, jotka olivat aivan kuilun reunalla.

Olin yllättynyt niiden keskustelujen määrästä, joita pääsin ulostuloni myötä käymään. Ja koska tiedän, että olet siellä – matkalla omalla polullasi – haluan sanoa:

Hengitä. Hetki kerrallaan, vaikka leijuisit heliumpallon lailla irrallisena kaikesta, saamatta otetta. Hetki kerrallaan, vaikka kompuroisit sumuista metsäpolkua yön hämärässä. Vielä tulee sellainen ajanjakso, kun hyviä päiviä on enemmän, kuin huonoja päiviä. Kun hyviä kausia, on enemmän kuin huonoja kausia. Liike on sahaavaa ja toisinaan tuntuu, ettei suunta ole eteenpäin, mutta tärkeintä on silloinkin: hengittää.

30

Kesä, jona opin hymyilemään

Kuva: Arto Vuorinen

Olen ollut koko elämäni melkoinen työmyyrä. Työn tekeminen, mukaansa tempaavat projektit, harrastukset ja puuhastelu ovat vieneet minut mennessään päivä, viikko ja vuosi toisensa perään, eikä korostunut tunnollisuus ja vastuuntunto ole koskaan ainakaan vähentänyt käsillä olevan tehtävälistan pituutta.

Tänä kesänä kaikki on toisin. Jäin varhain keväällä työttömäksi ja vauhtini hiljentyi. Osaksi varmaan osana uupumuksesta toipumista siksi, että olen edelleen vain puhtaasti niin väsynyt. Niin väsynyt ja hidas, että vauhti on äkkipysähdyksen jälkeen vielä varsin maltillinen.

Osaksi siksi, että valitsin niin. Tunnen työmarkkinoita ja elämän kiemuroita jo sen verran hyvin, että arvelin, ettei työnhausta kannattaisi ottaa paineita kesää ja lomasesonkia kohti. Päätin kulkea kesän löysin rantein, pyristelemättä ja uimatta ahdingossa vastavirtaan.

Syksyllä puhaltaa uudet tuulet — niin on ollut aina (vaikka CV:tä tarkastellessani huomaan, että juuri minä olen työllistynyt kerta toisensa jälkeen nimenomaan varhain keväällä).

Vaikka olenkin hidastanut, en ole jäänyt lepäämään laakereille. Olen myllännyt puutarhaprojektien parissa kaksin käsin (ja jopa leikitellyt ajatuksella sellaisen tekemisestä työkseni!), opiskellut (hintaviakin verkkokursseja, jotka ovat kuitenkin hyvä satsaus tulevaisuuteen) sekä pyörittänyt arkea neljän koiran kanssa, mikä sekin voisi käydä itsessään jo työstä, jos joku vain suostuisi maksamaan siitä palkkaa (nimenomaan rahana, ei lempeinä lipaisuina tai tyytyväisinä huokauksina).

Olen unohtanut meikata, huolestua tulevaisuudestani ja ikävöidä suoratoistopalveluita (jotka irtisanottiin kevään myötä säästösyistä). Sen sijaan tämä on se kesä, kun minä opin hymyilemään jopa niinä hetkinä, kun uppoudun ajatuksiini. Olen muistanut levätä, nautiskella ja hengitellä niin, että vatsani laskee ja kohoaa (en tiennyt, että sellaisenkin taidon voi unohtaa, kun elämä käy liian hektiseksi).

Kolikolla on kääntöpuolensa

Vapauteni vastapainona on taloudellisesti tiukka tilanne, mutta kesäsäiden helliessä se ei ole koitunut turmioksi. Etenkin bensakuluton retkeily on ilmaista, samoin kuin uiminen neljä vuotta vanhassa, mutta edelleen ehjässä uimapuvussa. Olen pitkästä aikaa nähnyt kavereita, tuttuja ja ystäviä ja yhteinen ajanvietekin taittuu kuluitta tapahtuipa se sitten olohuoneen sohvalla tai yhdessä koiria ulkoilutellen.

Olen sikäli tavattoman onnekkaassa asemassa, että olemme yhdessä avopuolisoni kanssa saaneet lainattua venettä ja sup-lautoja, joten matalan budjetin kesälle on pystytty järjestämään ripaus arjesta poikkeavaa loistokkuuttakin.

Tämä kesä on hellinyt niin mieltä, kuin kehoakin ja poikkeaa täysin aiempien vuosien kesälomaviikoista, joille olen jättäytynyt viimeisenä työpäivänä tuskanhiestä märkänä illan viimeisinä tunteina tietäen, että pöydälle jäävät työt kasvavat ainoastaan korkoa ja paluu tuttuun työhön tapahtuu tuhansien tulipalojen sammuttelun myötä, kirimällä viikkokausien tekemättömät työt uusien työtehtävien rinnalla.

Mitä seuraavaksi?

Minä en tiedä. Ja tiedätkö mitä? Ei tarvitsekaan tietää. Tällä hetkellä vain olen, puuhastelen koirien ja eteeni mahdollisesti sattuvien projektikoirien parissa, kouluttaudun entistä syvemmin markkinoinnin ja viestinnän maailmaan ja unohdun suuria muutoksia kokeneeseen puutarhaani tunneiksi, tiedostamatta ollenkaan ajankulua.

Haahuilen koirineni metsässä, kylillä ja taajamissa ja tarkkailen sivusilmällä, mitä viestinnän ja markkinoinnin kentällä tapahtuu. Tarkkailen, mitä koiramaailmassa tapahtuu ja samalla haaveilen siitä, että voisin työllistyä molempien suosikkiaiheideni pariin: sekä koirien, että markkinoinnin ja viestinnän. Uskon, että jokin kiinnostava työprojekti tavoittaa minut ennen pitkää – tai minä sen, mutta joka tapauksessa asioilla on tapana järjestyä. Pidän ovet ja ikkunat avoinna, mutta sen verran erikoisjärjestelyjä tehneenä, etteivät kaikenlaiset sammakot suinkaan noin vaan kävele sisään. Siitäkin minulla on kokemusta.

28

Oppia ikä kaikki

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: Rahabalanssi

En olisi uskonut sanovani tätä — etenkään vielä nyt — mutta uupumuksen läpikäynti on ollut yksi opettavaisimmista ajanjaksoista elämässäni.

En väitä, että tilanne olisi ohi, tai välttämättä pitkälle tulevaisuuteen stabiili.

Siitä kai kaikessa onkin kyse: oppia tasapainoilemaan elämän aallokoissa, hidastamaan ennen reunaa ja samalla, kun kyky ymmärtää ja ennakoida kasvaa: opetella elämään hetkessä. Nauttimaan elämästä.

Päivä, joka saapuikin

Pohjan mustuudessa ajattelin, ettei tätä päivää koskaan tulisi. Pinnan alle ei näkynyt valoa, syvyyksissä oli pelkkä pimeys. Kokemus ravisteli koko perusolemusta.

Rantaan uituani (vaikka en edes tiennyt, että myös pienen pienet jalkojen liikkeet vievät pintaa kohti) huomasin, että vaikka minä yhä hytisin veden hyytävästä kylmyydestä, ylläni paistoi aurinko – ja minulle oli kaikesta huolimatta (tai juuri siksi) pehmeä lämmin huopa, johon pystyin kääriytymään. Keräämään voimia.

Suuri osa uupumuksen mukanaan tuomista fyysisistä oireista katosi päivien vaihtuessa viikkoihin. Omalla painollaan, pikkuhiljaa. Huomaamatta.

Se taisi olla joulu-tammikuun tietämillä, kun kehoni viimeksi puutui tai henkeäni olisi ahdistanut niin paljon, että kehoni kävisi elämän ja kuoleman taistelua kysymättä tajunnaltani, täytyykö meidän.

Ajatukseni saattaa kuitenkin edelleen takellella, sanatkin hukkuvat, enkä enää läheskään aina osaa kirjoittaa oikein. Korvissa saakka hakkaava sydämen syke on vielä silloin tällöin riesanani. Saatan herätä siihen jopa keskellä yötä.

Se kertoo, että olen ylittänyt rajani tai asettanut itseni tilanteeseen, jossa minun on hankala olla. Sanotaan, että kaikki hienot asiat tapahtuvat oman mukavuusalueen ulkopuolella, mutta silti suosikkilainaukseni on Svend Brinkmannin näppäimistöltä:

”Jos ajattelet myönteisesti joka päivä, teet lujasti töitä, pyrit olemaan paras versio itsestäsi, ympäröit itsesi inspiroivilla ihmisillä, etkä ikinä anna periksi, niin ei ole mitään rajoja sille, miten perusteellisesti voit palaa loppuun.”

Mitä sitten

Kun tekevä ja aikaansaava ihminen istutetaan sairaslomalle ajanjaksossa, jossa toisten ihmisten näkeminen tai esimerkiksi elokuvissa käynti ei ole suotavaa, vaihtoehtoja ei juurikaan jää.

En muista sairaslomastani paljoakaan – en tiedä, miten kulutin päiväni. En seikkaillut ympäri Suomea, vaan oleskelin luonnon rauhassa tai kotona. Silitin lakanoita ja pyyhkeitä, järjestelin kaappeja. Siivosimme ulkovaraston ja lopulta koko kodin niin, että nykyisin tiedän, missä jokainen tavara sijaitsee – ja minne jokainen tavara kuuluu (lukuun ottamatta sitä parempaa otsalamppua, joka on edelleen hukassa).

Ne tavarat, jotka eivät löytäneet paikkaansa tai käyttötarkoitustaan juuri tästä elämästä, lahjoitettiin eteenpäin. Näihin tavaroihin lukeutuu myös koirien ylimääräiset varusteet, pokaalit ja ruusukkeet — palaan tähän vielä myöhemmin.

Asioiden järjestäminen kotona – ja turhien asioiden hävittäminen – on ollut uskomattoman puhdistava prosessi. Sitä mukaan kun olen jäsennellyt kotini ja kaappieni sisältöä, myös ajatukseni ovat jäsentyneet. Hitaasti, vähitellen.

Nykyisin vaalin elämässäni tilaa, jossa kotiin ei pääse syntymään kaameaa sekasotkua. Se, että tavaraa on vähemmän ja kaikelle on paikkansa, tuntuu antavan kaipaamaani tilaa myös ajatukselle.

Eteenpäin

Vaikka asioiden järjestely saattaa kuulostaa tekemiseen koukussa olevan ihmisen sijaistoiminnolta, sille uhrattu ajatus ja tekemisen tempo paljastavat, että kyse oli enemmänkin terapiatyöstä. Tarpeellisesta sellaisesta.

Luin tusinan vanhoja, sittemmin paperinkeräykseen päätyneitä kirjeitä ja selasin läpi itse koostettuja puhelinluetteloita, joissa oli lapsuudenystävieni kotipuhelinnumeroita.

Kävin kaikenlaista roskaa läpi välillä nauraen, välillä itkien. Vuosiin on mahtunut hirvittävän paljon. Myös sellaista, joka vaan on jäänyt roikkumaan ja olemaan jollain tasolla läsnä, ja josta on ollut vaikea irrottaa. Mutta kun työn tekee ennen kaikkea itsensä kanssa, se vie eteenpäin.

Hallitsemattomat sotkut

Kun tavarat ja sen myötä ajatukset olivat löytäneet paikkansa, aloin näkemään ympärilläni myös muita hallitsemattomia sotkuja. Päätin, että en enää halua elää yhdessä hallitsemattomien sotkujen kanssa. Epämääräinen komero vanhoine kirjeineen, papereineen ja tavaroineen on konkreettinen ja fyysinen esimerkki hallitsemattomasta sotkusta, mutta tietynlainen elämäntyyli ruokkii hallitsemattomien sotkujen syntymistä muuallekin, kuin vain asuinneliöihin.

Ne voivat löytyä ruokalautaseltamme, tai kuten minun tapauksessani: pinoista avaamattomia laskuja, talouteen liittyvistä epävarmuuden tunteista ja joka kertaisesta kauhusta avata puhelimen verkkopankkisovellus.

En yritä kertoa, että sairaslomani aikana minusta olisi kuoriutunut kontrollifriikki. Päinvastoin uteliaisuuteni heräsi ja minussa nousi halu oppia ymmärtämään minua, valintojani ja valintojeni seurauksia. Aloitin vuodenvaihteen tietämillä rahaterapeutiksi tituleeratun talousvalmentaja Jenna Mattilan valmennuksen ja se on ollut elämäni tärkein matka kohti taloudellista tasapainoa.

Tasapainoon -verkkovalmennus

Ennen valmennukseen ryhtymistä en ollut koskaan ajatellut, minkälaisia vaikutuksia lähtökohdillamme, kokemuksillamme ja persoonallamme on omiin, henkilökohtaisiin taloudenhallintakykyihimme. Kaimani Jenna onkin tehnyt verkkokurssillaan hyvää ja perinpohjaista työtä, sillä valmennus ei perustu pelkkiin lukuihin, vaan oman itsemme ymmärtämiseen ja vasta sitten konkreettiseen muutosprosessiin. Kenties hankalaltakin tuntuvat luvut ja budjetointi tulevat kurssimateriaaleissa vasta myöhemmin – minun onnekseni valmiiksi tehdyin ja suunnitelluin, helppokäyttöisin excel -tiedostojen siivittämänä.

Kuukausituloni on aiemmin koostunut markkinoinnin ja viestinnän tehtävistä ansaitulla 3 200 euron bruttopalkasta sekä epäsäännöllisistä sivutyön tuloista. Se kuulostaa äkkiseltään kivalta, mutta huonot autovalinnat ja tapaturma-alttiit koirat ovat pitäneet huolen siitä, ettei säästöjä ole päässyt syntymään. Perisyntini ei koskaan ole olleet take away -kahvit tai lähikaupan tulppaanikimput, vaan keittiön nurkkatasolle kasaantuva avaamattomien laskujen pino, joka kasvaa äkkiä paitsi korkoa, rokottaa tilin saldoa myös muistutusmaksuineen.

Rahabalanssi -yritystään luotsaavan Jenna Mattilan Tasapainoon -verkkovalmennus ei ole laihdutuskuuriin verrattavissa oleva pikadieetti tai kuiva rutistus kohti toivottoman epätodellisia rikkauksia, vaan pohjamutia möyhivä asennemuutokseen pyrkivä valmennus, joka tarjoaa ytimeen porautuvaa, inhimillistä pureskeltavaa. Juuri niistä aivan tavallisista lähtökohdista, ilman häpeilyä tai syyllistämistä. Uskon, että en ole todellakaan ainoa aikuinen, joka opettelee taloudenhallintaa vasta kypsemmällä iällä.

Siksi se, miten matalan kynnyksen valmennuksesta on kyse, tuntuukin tärkeältä. Valmennukseen ei kuulu monimutkaisia, mahtipontisia tai uuvuttavia säästö- ja sijoitussuunnitelmia, vaan konkreettisia työkaluja rahankäyttöön liittyvien ajatusten ja jopa syvempiin tunteisiin liittyvien toimintamallien ymmärtämistä, havainnointia ja uudelleen ohjelmointia. Se on yllättänyt minut täysin: en koskaan ajatellut, kuinka käsi kädessä kokemukset, tunteet ja raha liikkuvatkaan.

Kaiken kaikkiaan valmennuksen lähestymiskulma on lempeä. Miten voisitkaan osata taloudenhallintaa, jos et ole koskaan opetellut? Inhimillisesti rakennetut teoriaosuudet eivät syyllistä tai surkuttele, vaan tarjoavat ajattelut aihetta mielenkiintoa herätellen.

Vakavarainen koiranomistaja

Työskenneltyäni kaimani kanssa valmennuksen ajan intensiivisesti, huomasin, että vaikka meillä on hyvin erilaista osaamista, meillä on silti myös hyvin paljon yhteistä. Yhteisistä ongelmanratkaisuhetkistämme lähtikin ajatus myös yhteisestä kehitysprojektista. Sen seurauksena lanseerasimme työkirjan koirien kulujen hahmottamiseen, listaamiseen ja ennakointiin. Jennan erinomaisten excel -taitojen seurauksena tulokseksi saatiin fiksu ja laadukas dokumentti, joka tekee jopa hätkähdyttäviä summauksia talouden suunnasta.

Jos satut kuulumaan siihen ihmisryhmään (johon minäkin pitkään kuuluin) jonka mielestä termi ”vakavarainen koiranomistaja” kuuluu samaan joukkoon kuin yksisarviset, pääsiäispupu ja joulupukki – tämä työkirja on sinua varten.

Vakavarainen koiranomistaja -työkirja nimittäin mahdollistaa kulurakenteiden hahmottamisen ja seurannan, sekä tulevien kustannusten ennakoinnin. Se auttaa sinua konkreettisten kuukausisäästösuunnitelmien avulla varautumaan tuleviin luustokuvauksiin, kisalisenssimaksuihin sekä muihin odotettavissa oleviin menoeriin.

Kyseessä on ainutlaatuisella tavalla toteutetut, älykkäät taulukot, jotka tekevät laskutoimitukset ja säästösuunnitelmat syöttämiesi lukemien perusteella puolestasi. Kokonaisuudessa yhdistyy ajatukseni perinteisimmistä koiramaailman kustannuksista (terveystarkastukset ja kisalisenssit mainittu!) sekä Jenna Mattilan ainutlaatuinen ammattitaito.

Viikonlopun erikoistarjous (13.3.-14.3.2021)

Kannustan sinua tälle matkalle kanssani. Jos minä pystyn kesyttämään nurkissa väijyneen talousmörön, myös sinä pystyt siihen. Talousmörön voi valjastaa hyötykäyttöön, jolloin se tarjoaa merkityksellisen elämän kokemuksen juuri siten, kun sinä henkilökohtaisesti merkityksellisen elämän koet. Kisamatkoineen, näyttelyreissuineen ja valintoineen ja vaihtoehtoineen sen väliltä ja ulkopuolelta.

Tämän viikonlopun ajan saat Tasapainoon -verkkovalmennuksen yhdessä Vakavarainen koiranomistaja -työkirjan kanssa yhteishintaan 49,90 euroa käyttämällä koodia PURPAR. Klikkaamalla tästä (linkki toimii parhaiten muulla kuin mobiililla) pääset tutustumaan tarjoukseen omalla sivullaan. Kyseessä on kombo, joka parhaimmassa tapauksessa muuttaa koko loppuelämäsi.

Uskon, että taloudenhallinnassa on kyse siitä samasta, kuin elämässä ylipäätään. Oppia tasapainoilemaan aallokoissa, hidastamaan ennen reunaa ja samalla, kun kyky ymmärtää ja ennakoida kasvaa: opetella elämään hetkessä. Nauttimaan elämästä.

LINKKI: Tasapainoon -verkkovalmennus & Vakavarainen koiranomistaja -työkirja

12