Mahdollisuuksia

En enää jaksa uskoa kohtaloon tai siihen, että kohtaamamme vastoinkäymiset osuisivat kohdallemme vain jalostaakseen meistä jotain parempaa. 

Vastoinkäymiset voivat auttaa meitä hahmottamaan elämämme tärkeimpiä nyansseja, mutta en osaa olla kiitollinen kohtaamistani vaikeuksista, vaikka ymmärrän, että ne ovat kasvattaneet minusta sen, joka olen tänä päivänä.

Viimeisimpänä vastoinkäymisenä koettu fyysinen sairastuminen ja sen myötä oman toimintakykyni menettäminen toi päivänvaloon sen, mikä minulle on elämässäni merkityksellistä.

Mikä minulle on merkityksellistä

Minulle merkityksellistä on ehdottomasti kokemus mahdollisuuksista. Sellaisista pienistä, joita piilee arjessa ja sellaisista suurista, jotka kutkuttelevat kaukaisina haavekuvina jossain kaukana horisontissa. 

Lipuvat ehkä hieman lähemmäksi, kiusoittelevat, ja sitten taas häviävät miltei näkymättömiin kauas horisonttiin — tullakseen esille, jopa lähelle, taas, kun sitä vähiten osaa odottaa.

Kun kokemus mahdollisuuksista katoaa, se vie mennessään kaiken. Siinä ei ole mitään kaunista tai runollista ja se on tila, johon upposin pitkäksi aikaa tukahtuessani loppuvuodesta fyysisen kivun ja ikävän oirekirjon alle. Sitä kesti pitkään. 

Mikään ei auttanut, eikä kukaan osannut sanoa mitään. Uskoni Suomen terveydenhuoltojärjestelmään sai kovan kolauksen.

Tilanne oli toivoton, eikä siinä ollut kokemusta minkäänlaisista mahdollisuuksista. Kipulääkkeet poistivat kivulta pahimman terän, mutta eivät tuoneet tilalle toimintakykyä, vaan utuisen väsymyksen verhon.

Kirjava elämänpiirini supistui toimistohuoneen ja kotisohvan kokoiseksi. Onneksi whippetit ja heiluhäntäinen seisoja tuntuivat tyytyväisiltä kainalossani sohvalla, vaikka huono terveydentilani riipi arjesta kyselemättä kaiken meille tärkeän. 

Onneksi löysin keväällä hyvän lääkärin – yli puolen vuoden epätoivoisen etsinnän ja tolkuttoman rahanmenon jälkeen.

Ajavana voimana mahdollisuudet

Kun sairastumiseni myötä tunne mahdollisuuksista katosi kokonaan, moni muukin asia mureni sen rinnalla. Maailma ilman siinä näyttäytyviä mahdollisuuksia ei enää tuntunutkaan arvokkaalta.

Huomaan nyt, että tämän arvon – siis mahdollisuuksien – ajamana olen toiminut elämässäni aina. Ne ovat ajava voimani, henkireikä jolle elän. Huomaan sen nyt ja näen yhteydet, joita en aiemmin tunnistanut.

Olen hakeutunut niihin työpaikkoihin, joissa näen eniten mahdollisuuksia. Mahdollisuuksia niin minulle itselleni, kuin tuottamastani arvosta työpaikan liiketoiminnalle.

Tämä arvo on ajanut minua ihmissuhteisiin, joissa näen hyviä mahdollisuuksia ja jopa niihin koirakohtaamisiin, joita taustallani on. Ne koirat, jotka nyt asuvat meillä minun valinnastani, ovat valintani tulosta siksi, että olen nähnyt yhteiselämällämme eniten hyviä mahdollisuuksia. 

Haluan jatkossakin kulkea niitä asioita kohti, jotka voivat tarjota minulle mielekkäitä mahdollisuuksia.

Pienet mahdollisuudet tekevät tilaa suuremmille

Uskon, että pienetkin mahdollisuudet ovat arvokkaita, sillä ne ruokkivat luokseen yhä suurempia mahdollisuuksia. Pienet mahdollisuudet ikään kuin tekevät tilaa suuremmille mahdollisuuksille, jotka voivat valmiita väyliä pitkin lipua luoksemme. Siksi pienillekin mahdollisuuksille kannattaa antaa tilaa ja niiden merkityksellisyys on hyvä tiedostaa.

Ja juuri siksi näen valtavasti mahdollisuuksia siinä, että onnistuin viime viikonloppuna lähtemään pienelle metsäretkelle. Retkeilin ilman koiria käsissäni, mutta retkeilin. 

Kuljimme kolmistaan pörheän saksanpystykorvan ja tämän isännän kanssa metsäpolkuja vailla entisenlaista vauhtia; minä pienen seurueeni perässä lyllertäen ja puuhkuttaen. Kehoni ei ole enää entisensä, mutta silti se antoi minulle mahdollisuuden lähteä metsään.

Sellainen kokemus luo tunteen siitä, että minulla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten ja missä minä eloani vietän. Ja se kokemus, kokemus mahdollisuuksista, on arvokas.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan se voi luoda tilaa yhä useammalle mahdollisuudelle, jopa yhä suuremmille sellaisille. Ehkäpä juuri silloin, kun uusia mahdollisuuksia vähiten odottaa. Ja juuri se on elämässä hienointa. Mahdollisuudet.

17

Kirjeitä maailmankaikkeudelle — kiitos, nyt minulle riittää

Vuoden vaihtuessa blogini ja sosiaalisen median kanavani Instagramissa ja Facebookissa painuivat syvään hiljaisuuteen. Tilanne tuli minullekin yllätyksenä, sillä takataskussani on ollut paljon uusia postausideoita. Kanavieni ylle laskeutunut hiljaisuus ei ollut suunniteltu juttu, vaan jotain, mihin minun oli taivuttava.

Paljon on tapahtunut sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin. Kehossani uinunut sairaus ilmoitti olemassaolostaan yllättäen vuoden lopulla. Julkaisin vielä muutamia juttuja, mutta sitten aloin priorisoimaan energiaani tammikuussa arkeeni rantautuneisiin työelämän asioihin. Rytmiä arkeen löi ja lyö tuttuun tapaan Sumun alati pattereihin, seiniin ja oven karmeihin hakkaava häntä ja koko nelipäinen koiralauma.

Kroonisesti sairas koiranomistaja

Huomaan yhä eläväni sairastumisen käynnistämää kriisivaihetta, jossa minun on vaikea hyväksyä sairauttani ja sen aiheuttamaa elämänpiirin kaventumista. On monia asioita, joihin en enää fyysisesti kykene ja monia arkiseltakin tuntuvia asioita ja seikkoja, joista olen yllättäen joutunut luopumaan.

Se on surullista, eikä alakuloa vähennä se, ettei sairauteeni ole parannuskeinoa. On olemassa oireita vähentäviä ja sairauden etenemistä hidastavia lääkkeitä, mutta niiden sivuoireet kilpailevat sairauden aiheuttamien oireiden ja ongelmien kanssa.

On ollut järkyttävää huomata, kuinka aiemmin iloa ja voimaa arkeen tuoneet koirat ovat ajoittain muuttuneet ikäväksi velvollisuudeksi. Kirjoitin helmikuussa artikkelin ”elämäntapa vaakalaudalla”, mutta en koskaan uskaltanut kohdata, viimeistellä ja julkaista artikkeliani.

Aihe tuntuu vieläkin vaikealta ja kipeältä. Varsinaiselta kohtalon ivalta, ehdinhän juuri julkaisemaan artikkelin, jossa käsittelen 20 vuotista taivaltani koirien kanssa. Siinäkö se sitten oli? Kaiken summaava artikkeli päätöslukuna.

Olen joutunut olemaan kasvokkain sen kanssa, onko minusta enää koiranomistajaksi. Missä aikaikkunassa väliaikainen tila muuttuu uudeksi normaaliksi? Mitä koirani ansaitsevat ja missä määrin toimin itsekkäistä syistä? Kauanko tämä voi jatkua?

Kuormittavien työpäivien jälkeen lenkki voipuneessa kehossa ei olekaan keino palautua työpäivän haasteista. Se tuntuu lisäkuormitukselta. Samaan aikaan minua suututtaa ajatus siitä, etten saisi itse valita koiraelämäni tulevaisuutta. Että joutuisin taipumaan olosuhteiden vuoksi ratkaisuun, johon en ole valmis. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?

Kirjeitä maailmankaikkeudelle

Tänään vointini on ollut poikkeuksellisen hyvä. Mieli, joka ei ole kivun ja hankalan oirekirjon sumentama, näkee ympärillään valon pilkahduksia. Ne kätkevät sisälleen varovaisia toivon rippeitä, joita voi piillä siellä, missä henki vielä pihisee.

Olotila antaa myös huomattavan kontrastin puolelle vuodelle, jonka olen valehtelematta viettänyt toimistoelämän lisäksi vain kotisohvalla. Se on vaikea ja turhauttava, pidemmässä aikaikkunassa jopa masentava tilanne aktiiviselle ihmiselle, jonka pää tekisi, mutta keho hangoittelee vastaan.

Minulla on vain pieni kirje maailmankaikkeudelle: kiitos, nyt minulle riittää. Olen ymmärtänyt fyysisen terveyden haurauden, minulle rakkaiden asioiden arvon ja arkisen toimintakyvyn merkityksen (ennen kaikkea henkiselle hyvinvoinnille).

Olen seissyt jalkojeni alta pettävällä reunalla ja nyt arvon maailmankaikkeus: seisoisin mieluusti tukevalla, varmalla ja kantavalla maaperällä. Sellaisella, jonka murenemista jalkojen alla ei enää tarvitse pelätä. Sellaisesta minä tässä hetkessä haaveilen. Kiitos, että kuuntelit.

53

Minä 2.0 – uupumuksesta toipuminen

Musertuessani uupumuksen alle, pahinta ei ollut se, että puheeni takelteli, kun aivoni eivät ehtineet hakemaan oikeita termejä samalla, kun etenin lauseissani.

Pahinta ei ollut se, että toisinaan kehoni oli lyijyn raskas. Silloin jopa sängystä nouseminen ja kahvin keittäminen kävi ponnistelujen jälkeen suuremmastakin saavutuksesta.

Pahinta ei ollut se, että sydämeni hakkasi miltei ulos rinnastani puhelimen soidessa tai se, että aina välillä raajani (tai kieleni!) puutui (eikä mokoma ilmoittanut keskukselle milloin sattuisi palaamaan takaisin käyttööni).

Kirjavia oireita pahempaa oli se, että jouduin ajelehtimaan oirekirjoni pyörteissä ilman, että kukaan pystyi sanomaan, milloin saisin itseni takaisin.

Ajelehdin epätietoisena siitä, milloin pystyisin taas puhumaan ilman, että sanat hukkuisivat matkalla tai ajatus katkeaisi.

En tiennyt, milloin voisin julkaista tekstiä ilman, että joudun tavaamaan sitä viidesti läpi löytäen kerta toisensa jälkeen hölmöjä ajatus- ja kirjoitusvirheitä.

Enkä todellakaan tiennyt, milloin pystyisin jälleen olemaan tuottava ja hyödyllinen kokonaisen työpäivän ajan – tai viiden työpäivän peräjälkeen, vaikka sairasloma toisensa perään tuli päätökseensä, ja sitten taas jatkui.

Terveydenalan ammattilaiset yrittivät tsempata minua puuhastelemaan työmaalle oman toimintakykyni rajoissa. Se on ajatuksena kaunis ja jopa kannustava, mutta jos koko toimintakyky on tiessään, myös sula mahdottomuus.

Vain tämä hetki

Loputtomassa aivosumussa ja äärimmäisessä hitaudessa eläminen (tai ehkä enemmänkin haahuilu) kävi useammin kuin kerran tai kaksi turhauttavaksi ennen kaikkea minulle itselleni. Se ei ollut pelkästään turhauttavaa, vaan jopa masentavaa.

Jopa motoriikkani oli kärsinyt, minkä vuoksi annostelin kahvia kahvinkeittimeen kuin pieni lapsi (ympäri pöytiä siis) varmistellen puolisoltani, kuinka monta mitäkin kahvinkeittimeen laitetaan.

Suurin pelkoni oli, ettei kyse ole lopulta uupumuksesta, vaan jostain paljon vakavammasta. Sellaisesta, josta en välttämättä koskaan tulisi toipumaan: olin menettänyt toimintakykyni, etevyyteni ja nokkelan huumorini niin perinpohjaisesti, että tilanne oli kerrassaan masentava. Aivosumu ei kattanut pelkästään kykyjäni, vaan myös tunne-elämä tuntui harmaalta, keskinkertaiselta, mitään sanomattomalta.

En muistanut menneisyyttäni, enkä tiennyt tulevasta. Oli vain hetki jossa ajelehdin, toimintakyvyttä, sumussa. Odotellen, että ehkä vielä joskus tämä tästä.

Kaikki muut kyllä tiesivät kertoa, että kyllä tämä tästä, mutta asiat etenivät niin hitaasti, hiljalleen, ettei siihen ollut helppo uskoa.

Pitkä tie

Sain aina väläyksittäin ripauksen toimintakykyäni takaisin. Arkiset tapahtumat kuten se, että uni loppui aamulla tai se, että sitä ylipäätään oli ollut yhtäjaksoisesti koko yön, olivat lottovoittoja.

Niistä tuskin tuli ilakoitua, sillä siinä, missä terveydentilani otti askeleen eteenpäin, seuraavassa hetkessä hypättiinkin kaksi askelta taakse. Liike oli sahaavaa, mutta pikkuhiljaa – kuin huomaamatta – liikkeen pituus kävi yhä elastisemmaksi. Ei päivä- tai viikkotasolla, vaan kevään vaihtuessa kesään ja sitten pikkuhiljaa kohti uutta kokonaista syksyä. Hieman pidempiä askeleita.

Liike on yhä aaltoilevaa. Ennakoimatonta. Yhtä hyvää päivää saattaa seurata uusi hyvä päivä – tai kolme rutkasti huonompaa.

En tarkoita hyvällä tai huonolla päivällä perinteistä viittausta mielialaan, vaan kykyyn tarttua, aikaansaada, osallistua, olla läsnä ja havainnoida. Muistaa, montako mitäkin kahvinkeittimeen. Viimeistellä kokonainen lause niin, että kaikki sanat ovat menneet kerralla oikein, tulleet oikeassa järjestyksessä ja muodostaneet yhdessä ymmärrettävän lauseen.

Vaikka vielä toisinaan laskujen eräpäivät jäävät noteeraamatta ja viestisovellukset täyttyvät avaamattomista keskusteluista, tiedän, että vielä jonain päivänä sumu hälvenee ja kaikki on selkeämpää.

Vuosipäivä

Heinäkuussa tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun päätin ottaa yhteyttä työterveyteen. Vuosi sitten tuijotin saapuneita työsähköposteja ymmärtämättä niistä sanaakaan. Saamatta otetta sen enempää viestien sisällöstä kuin näppäimistöstäkään. Tuli sairasloma, toinen ja kolmas.

Nyt elokuussa 2021, vuosi myöhemmin, havahdun siihen, että minua jännittää. Olen juuri jättänyt syksyn ensimmäisen työhakemuksen ja ilmoittautunut koulutukseen, johon on valintaprosessi. Se, että tunnen jännitystä tuntuu lottovoitolta, kun seurana on liian pitkään ollut tasapaksu harmaa, samantekevä, mitään sanomaton olotila. Sumuinen, korkeintaan epätoivoinen tunne, joka on jatkunut jatkumistaan.

Sellaisen jälkeen on inspiroivaa tuntea. Tuntea ja tuntea olevansa ihminen.

Kun uskaltauduin kertomaan kokemuksestani blogissani tammikuussa 2021 sain uskomattoman määrän viestejä ihmisiltä, jotka olivat kokeneet saman. Ihmisiltä, jotka olivat samassa tilanteessa tai sellaisilta ihmisiltä, jotka olivat aivan kuilun reunalla.

Olin yllättynyt niiden keskustelujen määrästä, joita pääsin ulostuloni myötä käymään. Ja koska tiedän, että olet siellä – matkalla omalla polullasi – haluan sanoa:

Hengitä. Hetki kerrallaan, vaikka leijuisit heliumpallon lailla irrallisena kaikesta, saamatta otetta. Hetki kerrallaan, vaikka kompuroisit sumuista metsäpolkua yön hämärässä. Vielä tulee sellainen ajanjakso, kun hyviä päiviä on enemmän, kuin huonoja päiviä. Kun hyviä kausia, on enemmän kuin huonoja kausia. Liike on sahaavaa ja toisinaan tuntuu, ettei suunta ole eteenpäin, mutta tärkeintä on silloinkin: hengittää.

34