Kun yksi on poissa

Olen kirjoittanut koiran menetyksestä ja sen vaikutuksesta lauman dynamiikkaan viimeksi kolme vuotta sitten skotlanninterrieri Remun kuoltua.

Silloinkaan aihe ei ollut uusi, vaikka se joka kerta onkin erilainen. Kun ensimmäisen kerran marraskuussa 2009 tulin kotiini ilman lauman vanhinta koiraa, mustaa x-rotu Nikiä, tuolloin puolitoista vuotias Into ja seitsemänvuotias Romppu -cockerspanieli kävivät toistensa kimppuun samalla hetkellä, kun laskin tyhjän remmin kädestäni ja aloin ottamaan kenkiä jalastani.

Ensimmäinen laumani syksyllä 2008: taustalla x-rotu Niki, cockerspanieli Romppu ja etualalla alle puolivuotias Into.

Tammikuu 2009. Alle vuoden ikäinen Into, kuusi vuotias Romppu ja seitsemänvuotias Niki.

Kyseessä ei ollut mikään tavanomainen nahistelu, vaan todellinen välienselvittely, jonka seurauksena Romppu vietti loppuillan sohvan alla muristen. Nuori ja uhmakas Into sen sijaan istui olohuoneen lattialla itseensä tyytyväisenä.

Sittemmin taloon asteli Elna. Se oli laumaamme toivottu lisä, joka piristi meitä kaikkia koko olemuksellaan. Pieni ja topakka pentu sai Rompun ja Inton liittoutumaan entistä paremmin takaisin yhteen niiden molempien väistellessä pienen piraijan naskalihampaita.

Romppu, Into ja Elna 2010.

Elna oli pieni, mutta määrätietoinen paketti täynnä tulta ja tappuraa. Ensimmäiset vuodet sen kanssa olivat haastavia ja koettelevia, mutta ne myös nivoivat meidät yhteen ja jälkeenpäin on helppo huomata, miten paljon vuodet sen kaltaisen koiran kanssa kehittivät minua koiranomistajana.

Elna otti alusta alkaen paikkansa lauman kiistattomana prinsessana – ja sittemmin arvostettuna kuningattarena ja kodinhengettärenä, jota kohtaan kenellekään ei ollut pahaa sanottavaa. Uroslaumassa sillä oli järkkymätön kivijalkarooli ja lemmikkinä se oli myöhemmin kuin varjoni tai oikea käteni, sillä sen apu myöhempien koiranpentujen kasvatuksessa oli täysin verratonta. Siitä saan kiittää myös Remua, skotlanninterrieriä menneisyydestämme.

Elna, Romppu ja Into vuonna 2010.

Vuonna 2011, Elnan ollessa puolitoistavuotias ja Inton ollessa kolme, laumaamme liittyi vanhempi skotlanninterrieri Remu. Vakaalla elämänkokemuksella siunattu terrieri oli tuolloin noin kahdeksanvuotias ja vaikka minulla oli runsaasti ennakkoluuloja temperamenttisia terriereitä kohtaan, se otti luontevasti paikkansa laumasta siitäkin huolimatta, että siihen kuului myös vuoden terrieriä vanhempi cockerspanieli Romppu.

Useita vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, että vakaa ja rauhallinen Remu opetti Intolle ja Elnalle melkein kaiken, mitä ne tiesivät koirana olemisesta ja pentujen sekä nuorien koirien kasvattamisesta. Samalla määrätietoisella kärsivällisyydellä, jolla Remu vuosia sitten kohtasi nuoren kukkoilevan noutajan ja vajaa pari vuotiaan Elnan, ovat sittemmin Into ja Elna kohdanneet laumaan myöhemmin liittyneet whippetpojat.

Into ja Elna eivät olleet ainoita, jotka imivät Remun oppeja nöyrinä. Remu nimittäin opetti myös minulle, että kunnioitettu ja arvostettu johtaja ei räyhää tai öykkäröi, vaan jättää ala-arvoisen käyttäytymisen kokonaan huomioimatta ja ottaa oman tilansa fyysisen voiman sijasta henkisellä kapasiteetillä.

Remun reseptillä on tehty kunnon koirakansalaisia vuodesta 2011 saakka ja siitä minä olen sille kiitollinen aina. Vaikka vuodet ovat vierineet, eikä meillä ole enää arjessamme Remun rauhaa ja arvokkuutta henkivää olemusta tai Elnan vankkumatonta määrätietoisuutta, toivon, että whippetpojat Olmi ja Alpi ovat oppineet perimätietona jotain, jota ne voivat ehkä hamassa tulevaisuudessa periyttää taas edelleen.

Elna 2010

Vaikka Elnasta ei koskaan kehittynyt sellaista miellyttämisenhaluista palveluskoiraa mitä minä siitä pitkään uumoilin, se ylitti kirkkaasti kaikki odotukseni. Se oli itsenäinen, herkkä ja jollain tasolla jopa äärimmäisen alkukantainen eläin, joka eli pitelemättä vaistojensa varassa. Sen kommunikaatiotaidot toisten koirien kanssa olivat viimeistä vuotta lukuun ottamatta vertaansa vailla ja vaikka sen hollanninpaimenkoiramainen terävyys loi arkeen myös haasteita, se oli silti sanalla sanoen upea koira.

Se asetti nuorelle Olmille ja myöhemmin laumaan liittyneelle Alpille selkeät rajat ja säännöt ja poimi nopeasti arjesta ne nyanssit, jotka olivat minulle tärkeitä ja vahvisti niitä kanssani. Hyvänä arkisena esimerkkinä tästä on keväällä Instagramiin laittamani video, jossa Alpin harmiton nujuaminen hoitokoiran kanssa alkaa vaihtumaan painiksi, mutta juuri ennen sitä Elna muistuttaa kotimme rauhaa vaalivista säännöistä matalalla murinallaan ja Alpi poistuu paikalta Elnan huomautusta kyseenalaistamatta.

Se oli verraton apu kasvatuksessa. Siinä, missä Elnan arvomaailmaan kuului paitsi selkeät rajat, siihen kuului myös rakkaus. Se oli Olmille ja Alpille lempeä isosisko, joka rajojen asettamisen ja huolenpidon ohella myös leikki nuorempiensa kanssa.

Elna ja Alpi -pentunen Alpin kotiintulopäivänä helmikuussa 2017.

Into ja Elna auttoivat minua kasvattamaan Olmista ja Alpista ne koirat, jotka ne ovat tänä päivänä, mutta miehille tyypillisesti Into on alusta alkaen antanut suurimman kasvatusvastuun minulle ja Elnalle.

On ollut mielenkiintoista huomata, että vaikka Into suorastaan vetäytyy kasvatusvastuusta eikä mielellään kommentoi nuorempien hölmöilyjä, se on kuitenkin hahmo, jota kukaan ei kyseenalaista sitten, kun sillä on sanottavaa. Kun Into ilmestyy paikalle, asia on loppuun käsitelty. Tietynlainen vilkaisu riittää, ja whippetit poistuvat paikalta. Tämä on jotain sellaista, joka on varmasti osittain iän mukanaan tuomaa arvokkuutta, mutta osaltaan myös sitä, mitä Remu meille opetti.

Elnan kuolema ravisteli lauman dynamiikkaa jälleen aivan uudella tavalla. Siinä missä Nikin kuoltua kodistani tuli silmän räpäyksessä taistelutanner ja Remun kuoltua orvoiksi jääneet Into ja Elna kieltäytyivät koskemasta ruokakuppiensa sisältöön, kotiintulo ilman Elnaa oli jotain aivan muuta.

Olin valmistautunut suremaan yhdessä poikieni kanssa, kun saavuin kesäiltana kotiin ilman omaa varjoani Elnaa. Olin murtunut ja toivoin, että heräisin pian tästä kamalasta painajaisesta, mutta siihen saakka saisin surra ja koota ajatuksiani rauhassa.

Mutta kun avasin eteisen oven vastassani olikin kaksi hullua whippettiä, jotka nopean tervehdyksen jälkeen yllyttivät toisensa ennen näkemättömään tanssiin ja sisällä ajettavaan romuralliin, joka alkoi heti eteisestä ja päättyi sohvan selkänojan, rullattujen mattojen ja hidasteena olleen imurin kautta jonnekin keittiön ja olohuoneen välimaastoon. Ne olivat suorastaan hysteerisiä. Aivan, kuin siitä vertauskuvasta, jossa hiiret tanssivat pöydällä kissan ollessa poissa.

Eikä minulla ollut mitään sanottavaa. Katsoin poikien touhua epäuskoisena ja tiesin, ettei auktoriteettini nyt riittäisi sanomaan pojille, että tällainen peli ei vetele. Jos Elna olisi ollut siinä, se ei olisi antanut koko hulluuden tapahtua: ei kotona sisällä, eikä hänen läsnäollessaan. Yksi määrätietoinen murahdus olisi saanut pojat käyttäytymään kuten sisällä kuuluukin, mutta Elna ei nyt ollut täällä. Sen ruumis oli jäänyt kylmiön lattialle ja minä olin riekaleina.

Kokemus oli hätkähdyttävä, koska whippettien reaktio tuntui täysin tilannetajuttomalta. Tuntui absurdilta, että ihmisen parhaaksi ystäväksi tituleeratut eläimet sivuuttivat turvoksiin itketyt silmäni, räkäisen olemukseni ja sen kaiken tuskan, jota kannoin.

Mietin, oliko Elnalla ollut niin paha olo, että Olmi ja Alpi olivat helpottuneita siitä, että sen ahdistus oli viimein poissa? Vai kokeilivatko ne vain heti rajojaan tilaisuuden tullen, kun näkivät, ettei kukaan kuitenkaan pystyisi vaikuttamaan niihin juuri nyt.

Olen järkyttynyt omien lemmikkieni reaktiosta vastaavalla tavalla viimeksi silloin, kun Remu oli vanha ja kuolemansairas. Vaikka sillä oli loppuun saakka sen tavaramerkiksi muodostunut luja tahdonvoima, sen olemus alkoi päivä päivältä käymään heikommaksi ja heiveröisemmäksi.

Erään kerran lenkillä Into pissasi mukaan tulleen terrierin päälle tyytyväinen ilme kasvoillaan jatkaen räjähdysmäisestä huomautuksestani huolimatta matkaansa häntä korkealla liehuen. Minusta tilanne oli pöyristyttävä, koska hienon elämäntyön tehnyttä vanhaa koiraa tuli kunnioittaa, mutta Into ei nähnyt tilannetta samalla tavalla. Se sai minut ajattelemaan villiä luontoa, jossa heikoimpia ei jäädä surkuttelemaan, vaan jossa ne väistämättä kokevat kohtalonsa ja tulevat jos ei tapetuksi, joka tapauksessa kuolemaan.

Whippetit liehakoivat ympäri asuntoa, eikä edes Intolla ollut mitään sanottavaa. Se kävi eteisessä toteamassa tilanteen ja painui sitten takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Tuntui pahalta, ettei kukaan koirista tuntunut etsivän Elnaa tai aistivan suruani.

Vasta seuraavan päivän kääntyessä iltaan Olmi alkoi tarkkailemaan kasvojani ja lohdutonta olemustani. Havahduin monesti siihen, että se tuijotti minua tehdessäni kotitöitä tai selatessani puhelinta. Se katseli ja tarkkaili minua varovaisen uteliaasti korvat höröllään kuin etsien merkkejä siitä, miten tällaista tilannetta tulisi tulkita.

Tuntui, että pojat alkoivat vasta päivien kuluessa ymmärtämään, että Elna ei ollut lääkärissä tai hoidossa, vaan lopullisesti poissa. Se ei konkretisoitunut mitenkään teatraalisesti. Ei syntynyt rähinää, eivätkä pojat odottaneet ennen ruokailunsa aloittamista, että Elnankin kuppi täytettäisiin. Ne kyllä paastosivat aikansa, mutta oletin sen liittyvän enemmänkin helteeseen ja vaihtuneeseen koiranruokamerkkiin.

Arki ja elämä jatkui, mutta ainakin minulle vielä pitkään ilman värejä. Elnan poissaolo tuntui siltä, kuin kodissani ei enää olisi ollut seiniä ja kolmen koiran kanssa lenkkeily tuntui turhalta (!!!), koska Elna oli laumasta ainoa, jota kiinnosti luonnossa liikkuminen samalla tavalla kuin minuakin. Into olisi voinut viettää tuntikaupalla aikaa yhden mielenkiintoisen hajuvanan äärellä miltein liikkumatta ja whippetit halusivat vain juosta rinkiä mahdollisimman lujaa, joten metsään lähteminen ei tuntunut järkevältä ja kun viimein lähdin tuntui, että tukehdun niihin muistoihin, joita Elnan kanssa olimme vuosien ajan rakentaneet havupuiden tuoksuun ja puiden lomasta tirkistelevien auringonsäteiden valoon.

Olisin todella halunnut pitää Elnan kanssamme vielä vuosia ja uskon, että sillä olisi ollut vielä paljon annettavaa meille kaikille. Vaikka minulla on vielä paljon käsiteltävää surussani ja erityisesi siinä, miten kaikki loppui, koen myös vahvaa kiitollisuutta siitä, että kohtasin matkani varrella niin hienon eläimen.

Olen myös pohtinut suruani ja lukenut lohduttavia kommentteja ja yhteydenottoja tapahtuneen puolesta. On vaikea edes kuvailla, miten kiitollinen olen kaikesta saamastani myötätunnosta.

Koirattoman ihmisen voi olla vaikea ymmärtää kokemaani surua, ja olen itsekin hämmentynyt siitä, miten kanssani kodin jakanut eläin riuhtaisi mennessään maton jalkojeni alta niin voimakkaasti. Se on osaltaan jopa hämmentävää, miten murtunut olen koiran kuoleman takia.

Uskon kuitenkin, että koirat, siinä missä ihmissuhteetkin ja elämä yleensäkin, perustuvat yhteen lainalaisuuteen. Se selittää lamauttavan luopumisen tuskan.

Nimittäin, mitä enemmän annat, sitä enemmän myös saat.

25

Miten käy rivitalon naapurisovun, kun neljä koiraa muuttaa seinän taakse?

En ole koskaan haaveillut näin suuresta koiralaumasta, kuin mitä minulla nyt on. Etenkään näihin resursseihin, joiden puitteissa elän.

Ajatus ympärillä pyörivästä koiralaumasta maaseudun rauhassa, kuivilla silmänkantamattomiin ulottuvilla sänkipelloilla on kieltämättä romanttinen ja jokaisen koiratytön unelma, mutta myös käytännössä työläs vaihtoehto, kun ottaa huomioon mm. lauman kulurakenteen, Suomen neljä vuodenaikaa ja tietenkin jokaisen karvakuonon koirakohtaiset tarpeet. Ja sen, että olisihan se kiva, että asunto olisi joskus puhdas ja siisti ja aikaa likenisi muullekin, kuin niille koirille (tai siivoamiselle).

Olen vuodesta 2013 asuttanut koirieni kanssa rivitalojen neliöitä. Sitä ennen asuimme vuokralla pienessä omakotitalossa maaseudun rauhassa ja kuvittelin, että kaupungin reunalta, taajamasta ostettu rivitalokolmio olisi vain nopea välivaihe, josta olisi helppo siirtyä muutamassa vuodessa Omaan Kotiin – jos ei maaseudun rauhaan niin ainakin ison, aidatun tontin ja omakotitalon seinien suojiin.

Elämä ei kuitenkaan useinkaan mene, niin kuin on suunnitellut. Päivätyöksi perustettu osakeyhtiö kiikkui vuosien ajan konkurssin kielekkeellä ja kun lopulta työllistin itseni palkkatyössä, pitkäaikainen parisuhde teki konkurssin.

Vaikka olisin halunnut tarjota itselleni ja koirilleni jo aika päiviä sitten luonnon rauhaa ja oman, suuren tontin, meillä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua olosuhteisiin ja edetä niiden resurssien mukaan, jotka meillä on käytössämme.

Niinpä muutin rivitalokolmiostamme pieneen rivitalokaksioon ja viimeisimmän muuton myötä havahduin siihen, että rivitaloelämää on takana nyt jo viiden vuoden ajalta. Pääosin kolmen koiran kokoonpanolla, mutta viimeisen vuoden ajan neljän koiran kokoonpanolla.

Muuttokaaosta huhti-toukokuun vaihteesta.

Vaikka usein tuntuukin siltä, että olen mestari luomaan ympärilleni surkeita sattumuksia toinen toisensa perään, on matkassani ollut myös roppakaupalla onnea ja hyvää tuuria.

Ymmärsin tämän silloin, kun olimme ensimmäistä kertaa muuttaneet rivitaloon, jonka kauppakirjat oli allekirjoitettu hetkeä aiemmin. Soitin toisen seinänaapurimme ovikelloa, esittäydyin ja kerroin muutostamme sekä siitä, että meillä on kolme koiraa. Samaan hengenvetoon lisäsin, että jos ne pitäisivät ääntä poissaollessamme, kuulisin siitä mielelläni jotta voisin tehdä asialle jotain. Oven avannut mies hymyili pilkettä silmäkulmassaan ja sanoi, että tasoissa ollaan: ”Meillä on kaksi lasta ja niistä lähtee ääniä varmaan enemmän kuin teidän koirista.”

Olo oli kiitollinen ja tuntui mukavalta asua rivitalossa, jonka molemmin puolin seinänaapureina asui kaksi avoimeen keskusteluyhteyteen pystyvää perhettä. (En nyt ota kantaa sittemmin päänvaivaa aiheuttaneeseen Rouva Grumpyyn, joka ei onneksi asunut seinänaapurinamme vaan ainoastaan samassa pihapiirissä.)

Samanlainen tunnelma jatkui seuraavassa rivitalokodissani, jonka vuokrasin parisuhteeni päätyttyä. Uudessa osoitteessa naapurit vaihtuivat tiuhaan, mutta pisimmän ajan asuin koiraperheen ja vuoroviikko(koira)iskän naapurina. Se oli rentoa aikaa ja seinän toisella puolella asuvalla koiraperheellä oli jopa asuntoni vara-avain, koska autoimme vuoroin toisiamme. Sellaisesta inhimillisyydestä ja aidoista kohtaamisista oman kotinsa ympärillä voi todella olla aidosti kiitollinen.

Nykyiseen rivitalokotiimme, minulle entuudestaan vieraaseen kuntaan muutimme huhti-toukokuun vaihteessa, eli olemme nyt asuneet täällä vajaan kuukauden.

Seutu on ihanaa, hieman keskimääräistä suurempaa maalaiskylää, mutta muutto epäilytti minua silti. Asuntomme etu- ja takapuolella on naapureiden taka- tai etupihat ikkunoineen eikä yksityisyyttä ole sillä tavalla, kuin edellisessä kodissani, jossa takapihan terassia ja nurmialuetta seurasi ylikasvanutta niittymäistä joutomaata. Silloin ikkunan edessä heiluessaan ei tarvinut miettiä, mitä naapuri näki tai voisi nähdä – seuraava taloyhtiö sijaitsi vasta kaukana joutomaan toisella puolen, eikä suinkaan kiven heittämän päässä kuten nykyisessä kodissamme.

Mietin kauhulla, viettäisivätkö koirani päivänsä huutaen ikkunoissa kaikelle liikkuvalle ja saisimmeko murhaavia katseita aina lenkille pihan poikki lähtiessämme tai lenkiltä palatessamme. Valittaisivatko uudet seinänaapurit äänistä tai keksisivätkö he niitä ja muita valituksen aiheita jopa omasta päästään. Kamalinta muutoissa on aina se, ettei voi tietää ketä saa naapureikseen.

Voin kuitenkin pikkuhiljaa huokaista helpotuksesta, koska mitään sellaista ei ole toistaiseksi ilmennyt. Viime viikolla nurmikkoa ajaessani naapurin pihasta pomppasi utelias mummeli, joka avasi keskustelun varovaisesti: ”anteeksi uteliaisuuteni, mutta montako koiraa teillä on? En ole ottanut siitä selvää, mutta toisinaan aidan raosta työntyy luikeron kuono ja pihalla näkyy enemmänkin liikehdintää.”

Naurahdin ja kerroin, että koiria on neljä. Sanoin samaan hengenvetoon, että niiden hyvin käyttäytyminen on minulle tärkeää ja jos ne joskus aiheuttavat ääntä tai mielipahaa, toivoisin, että minulle kerrottaisiin heti.

Laskin ruohonleikkurin käsistäni ja kävin avaamassa takaoven kutsuen koirat sisältä aidatulle takapihalle: ”ne ovat tällaisia tyyppejä.”

Naapurin mummo katsoi koiria ihmeissään ja kehui, miten hienoja ne ovat. Hän kertoi omista kissoistaan ja siitä, miten mukava oli saada naapuriin viimein eloa: asunto oli ollut pitkään tyhjillään ja asuinseutu muistutti kuulemma muutenkin enemmän hautausmaata kuin elinvoimaista kyläyhteisöä. Naureskelin mummelin jutuille, mutta olin samalla tyytyväinen kuulemaani: minä en kaivannut ympärilleni hälinää tai elämää, vaan viihdyin paremmin kuin hyvin vaikka sitten hautausmaaksi tituleeratulla asuinseudulla.

Juttelimme mummelin ja myöhemmin hänen seuraan liittyneen miehensä kanssa pitkään ja minulle jäi kohtaamisestamme hyvä mieli. On helpottavaa tietää, että kukaan ei vartioi jokaista askelta tai pidä kirjaa äänistä, joita seinän takaa kantautuu. Ja vaikka itse sanonkin – koen, että olemme neljän koiran perheeksi yllättävän hiljaista sakkia.

Asuntomme toinen seinänaapuri on minulle vielä täysin mysteeri. Olettamukseni mukaan seinän toisella puolen asuu lapsiperhe, mutta en ole nähnyt heitä vielä kertaakaan, vaikka kuljen heidän etuovensa ohi päivittäin heidän päätypihaansa reunustavaan pikkumetsään ja he kulkevat meidän etuoven sekä kahden ikkunan ohi omaan kotiinsa.

Voidaan kuitenkin sanoa, että ainakin toistaiseksi minulla on ainoastaan hyviä kokemuksia siitä, mitä naapurisovulle käy neljän koiran muuttaessa naapurustoon. Sille ei tarvitse käydä mitenkään ja parhaimmassa tapauksessa neljän koiran omistaja saa tai neljän koiran omistajasta saa reippaan naapurin, jonka apuun voi turvautua muulloinkin kuin lumitöiden tai pihahommien osalta.

Oikeastaan ne asiat, joihin naapurikontakteissa kannattaakin mielestäni panostaa etenkin koiranomistajana on avoin ja reilu ilmapiiri: juttelen rohkeasti muille ihmisille ja pyydän heitä ilmoittamaan mahdollisista häiriöäänistä empimättä minulle. Kannan oman korteni kekoon pitämällä asuntoni ympäristön siistinä, enkä pissata koiria nurkkiin kuten yhteisille piha-alueille tai parkkipaikan tai roskakatoksen kulmille.

Kannattaa myös huomioida, että usein koirattomat ihmiset eivät ymmärrä mitä eroa on koiran etu- ja takapäällä. Jos koira nuuskuttelee piha-alueen nurmikkoa (kuonollaan), tämä saatetaan nopeasti tulkita ”koiran paskottamiseksi piha-alueella.”

Vaikka asia ei näin olekkaan (ja nokkelimmat huutavat: ei se ennenkään ole nenästään paskonut), ei kannata provosoida naapureita vaan pyrkiä autuaaseen tilaan, jossa on joko neutraali: hajuton ja mauton tyyppi tai sitten kaikkien kaveri. Yhteisien piha-alueiden läpi kannattaakin koirien kanssa harppoa kuin tuli hännän alla tai rennosti, mutta haistelematta köpötellen, jottei tule antaneeksi naapureille vääränlaisia signaaleja.

Toki siitä, että on kaikkien kaveri saattaa olla joskus jotain haittaakin. Toisinaan katras naapuruston lapsia viivyttää lenkille lähtöä silittelemällä ja sylittelemällä hellyydenkipeitä karvakuonoja loputtomiin ja toisinaan sitä saattaa löytää itsensä arki-iltana naapurin terassilta siideritölkki kädessään parantamasta maailmaa – vaikka oikeasti pitäisi olla lenkillä tai vähintäänkin kotona imurin varressa.

25

Ohituskammo

Arkeemme on hiipinyt ikävä vieras nimeltä ohituskammo. Huomasin sen pari päivää sen jälkeen, kun viimeisin irtokoirakohtaaminen oli osunut kohdalle.

Pitkällä suoralla hiekkatiellä meitä vastaan tuli koirakko, joka sai koko lauman olemuksen ryhdistymään. Hihnat kiristyivät, Olmi nosti häntänsä ylös kaarelle ja Elnan ilme vakavoitui. Käännyin saman tien kannoillani ja jatkoimme Elnan matalan murinan säestämänä siihen suuntaan, josta olimme tulleetkin.

Hassua, eikö? Ohituskammo on yksi viheliäisimmistä olotiloista, joita koiranomistaja voi saavuttaa erityisesti juuri siksi, että ohituskammo ruokkii itse itseään. Kun ohitukset jännittää, tai jopa kammottaa, koira(t) aistii sen oitis, eikä ohituksella ole kovin suuria edellytyksiä onnistua.

On aika metkaa ajatella aihetta. Toisten koirakkojen ohitustilanteet on yksi arkisimmista asioista, joita kaupungissa tai taajamassa asuva koiranomistaja ulkoiluillaan kohtaa. Silti tapahtuma on pahimmillaan suoritus, jonka onnistumisesta ei ole takeita.

Ei meillä aina muutenkaan ohitukset ole sujuneet oppikirjojen mukaisesti. Kerroin marraskuussa Facebookissa, kuinka olin surkean ohituksen jälkeen huikannut ohittaneelle koirakolle, että otetaanko uusiksi. Ja niinhän me sitten otettiin ja tilanteesta katosi jännitys.

Mutta joskus ohituskammo kasvaa niin lamauttavaksi silmänräpäyksessä, että ainoaksi vaihtoehdoksi jää vain luikkia pakoon. Koirien mahdollinen reaktio hävettää jo etukäteen, ja kun toisen koirakon kohtaa jo valmiiksi sillä ajatuksella, että eihän tästä mitään tule, niin eihän siitä totta vieköön tulekaan.

Jos olet liikkunut laajemminkin eläinten parissa tiedät, että satulasta tippunut ratsastaja kapuaa ensitöikseen hevosen selkään, jottei pelko saa valtaa. Koiranomistajien pitäisi toimia samalla mentaliteetilla, koska jos ohituksia alkaa jännittämään, niissä takuulla myös on jännitettävää.

Niinpä minäkin sitten tartuin härkää sarvista. Jotta harjoituksissa olisi mahdollisimman vähän muuttujia, aloin käymään lenkeillä vain yhden tai kahden koiran kanssa kerrallaan.

Sain tällaisista koirakohtaisesti toteutetuista lenkeistä paljon enemmän irti, kun alunperin osasinkaan odottaa. Koirat ilmiselvästi olivat kaivanneet sellaista aikaa kanssani ja tuntui, kuin olisin nähnyt tuttuja pitkästä aikaa – vaihdoimme tiivisti kuulumisia (ja salaisuuksia!) kunkin koiran kanssa, vaikka kommunikointimme olikin lähes äänetöntä.

Samalla vahvistin mukana komentoa, joka on alunperin tarkoittanut, että ”herätys, kulje lähelläni ja pidä minua silmällä.”

Olin viimeisen vuoden aikana opettanut siitä huomaamattani komennon, joka tarkoittaa ”kohta tapahtuu jotain villiä, etsi ympäristöstäsi ärsykkeitä herkeämättä”, jolloin se ei enää ollenkaan palvellut tarkoitustaan, vaan ainoastaan kiihdytti koiria.

Joku älykkäämpi koiranomistaja olisi päässyt varmaankin helpommalla opettamalla pilalle menneen komennon tilalle kokonaan uuden termin, mutta koska koirani oppivat asioita nopeammin kuin minä itse, tiesin, että termi ”mukana” tulee kuitenkin selkärangastani yllättävissä tilanteissa, joissa en ehdi miettimään mitä seuraavaksi sanoisin koirilleni.

Yllättävät tilanteet liittyvätkin oleellisesti ohituksiin, sillä ohituksilla on myös sellainen ikävä piirre, ettei niitä ilmaannu silloin, kun niitä olisi aikaa ja tarmoa harjoitella.

Sen sijaan ohituksia ilmaantuu silloin, kun pitelet vasemmassa kädessäsi neljää koiraa ja kahta huonosti solmittua kakkapussia ja oikealla kädellä matkapuhelinta, jossa innosta puhkuva toimitusjohtaja kertoo uudesta strategiasta, joka on eittämättä huomisen lounastauon kuumin puheenaihe.

Silloin on aika oleellista, että koirille puhelun lomasta huikattu ”mukana” toimii alkuperäisessä tarkoituksessaan, vaikka kulman takaa rynnistäisikin kompanja pieniä rähiseviä terminaattoreita.

33