Mitä Sumu on opettanut vuoden aikana?

Sumu muutti meille toukokuun 5. päivänä vuosi sitten. Olemme siis tällä päivämäärällä saaneet tutustua toisiimme vuoden ajan. Olemme jakaneet yhteistä arkea ja kuka tietää, ehkä molemmat oppineet jotakin toisiltamme.

Sumun ottaessani toivoin, että eläköitynyt valjakkokoira veisi arkemme uusille urille. Kaipasin elämääni sisältöä ja kipinää, jonka menetin kahden minulle hyvin tärkeän koiran kuoltua keskenään lyhyen ajan sisällä.

Minusta tuntui siltä, että minä ja nuoret whippettini Olmi ja Alpi vain lilluimme epämääräisessä välitilassa. Arjesta oli vaikea löytää sisältöä, inspiraatiota tai innostusta; onneksi meillä sentään oli toisemme – ja sitten, vähän myöhemmin Sumu.

Aluksi kahden viikon koejaksolle kotiimme muuttanut Sumu tulikin jäädäkseen. Se on tuonut mukanaan yhden alati viuhuvan hännän, paljon iloa sekä odottamattomia oivalluksia. Olen joutunut sen kautta pysähtymään itseni ja odotusteni äärelle yhä uudelleen. Aiemmin itsestään selviltä tuntuneet asiat ovat kohdanneet kiemuroita ja asettuneet sitten uusille uomille. Elämäni koirien kanssa on nyt aivan erilaista kuin ennen – ja sehän onkin juuri sitä, mitä alun perin toivoinkin.

Mitä Sumu on opettanut kuluneen vuoden aikana?

1. Ajattelevaksi ihmiseksi minä ajattelen melko vähän.

Yksi suurimmista oivalluksistani Sumun tulon jälkeen on, että jos hankin seisojatyyppisen lintukoiran, en voi saada paimentyyppistä palveluskoiraa. Ihan niin kuin minä jotenkin yllättyisin siitä, että keittiöön hankittu kahvinkeitin ei pesekään pyykkejäni puhtaan valkoisiksi. Kuulostaa vähän hassulta (kyllä vain), mutta tämä tieto todella pääsi yllättämään minut. (Kuten sanoin, näyttäisi siltä, että en ajattele kovinkaan paljoa.)

Laumala -yritystään pyörittävä Salli tiivisti asiaa hienosti taannoin Facebookissa. Hän puhui pentutestauksen tärkeydestä. Siitä, kuinka Opelia tarvitsevan ei kannata hankkia Ferraria. Ja siitä, kuinka Ferrarin moottorilla varustettu sirkkeli ei välttämättä ole kaikkein miellyttävin vaihtoehto lapsiperheen olohuoneen lattialle.

Olen saman asian äärellä – yllättynyt uuden kahvinkeittimeni ominaisuuksista siis – mutta onneksi kyseessä ei ole sirkkeli sen enempää, kuin lapsiperhekään.

En odottanut, että 18 vuoden koirakokemuksen jälkeen voisin edes takaperin silmät kiinni kävellessäni kompastua tähän päivän selvään asiaan. Mutta niin siinä vain kävi.

Onneksi vierelläni on häntäänsä vallattoman paljon heiluttava luppakorva, joka antaa pienen ajatusvirheeni anteeksi – kunhan vain nöyrryn oppimaan ja kuuntelemaan sitä, mitä se on tullut kertomaan.

Kun hankin Sumun, ymmärsin (ja halusin), että käsissäni on jotain uutta. Jotain sellaista, mistä minulla ei ole aiempaa kokemusta ja mikä voisi opettaa minulle jotain, mitä en vielä tiedä. Näyttää jotain, mitä en ole vielä koskaan aiemmin nähnyt. Ja niin Sumu totta totisesti tekikin. Halusin jotain uutta ja sitä myös sain.

Uusi ja minulle vieras tarkoittaa ennen kaikkea toisenlaisia lähestymistapoja, uusia näkökulmia. Lintukoiran kanssa samoillessani minun on turha odottaa, että sillä olisi halukkuutta pitää laumaa kasassa, kuten edesmennyt paimeneni teki. Tai noutaa metsän hienoimpia karahkoja näytille vain, jotta saisi nähdä häivähdyksen hymystäni, kuten edesmennyt noutajani teki. Sumu ei ole toisinto mistään edellisestä koirastani – eikä sen tarvitsekaan olla. Ja se on oppitunneista tuntuvin, mutta myös tärkein.

2. Aikuinen koira ei ole sama asia, kuin valmis tai puolivalmis paketti.

Aikuista koiraa hankkiessani luulin, että saan käsiini puolivalmiin paketin. Odotin, että pääsen helpommalla, kun koiranpennun naskalihampaat eivät retuuta kenkiä, roiku verhoissa tai pureskele maton kulmaa.

En ajatellut, että myös aikuinen koira voi pureskella maton kulmaa, tuunata verhoja ja jos nyt ei retuuttaa kenkiä, niin ainakin nyppiä sohvatyynyihin pieniä reikiä. Kuten jo postauksessani ”Miksi aikuisen kodinvaihtajakoiran hankinta hirvitti minua” pohdiskelin, koiranpentu on kuin tyhjä taulu, mutta aikuisella kodinvaihtajakoiralla on jo omat kiemuransa; kenties syvällekin pinttyneet toimintatavat ja ajatusmallit.

Entisenä ulkokoirana Sumulla ei onneksi ole jo perinteeksi muodostuneita tapoja verhojen tai sohvatyynyjen suhteen. Siitä huolimatta sekä verhot, että sohvatyynyt ovat kärsineet Sumun tulon jälkeen. Uskon sen heijastelevan ennen kaikkea meidän akkuja lataavien ulkoilumaastojen puutetta, josta viimeksi kirjoitin. Sumun kohdalla irtaimiston tuunaaminen ei ole mitenkään hälyttävä ongelma, mutta yllättää joka kerran toistuessaan.

Arvelin kyllä, että ulkokoirana olleen Sumun käyttäytymisen eteen saattaa joutua näkemään vaivaa. Odotin, että minun tulee opettaa se sisäsiistiksi (olin väärässä!) tai, että se saattaisi tuhota joitakin huonekaluja, jos ja kun se on tottunut vauhdikkaampaan elämänrytmiin ja tylsistyy kotioloissa.

Se, mitä en arvannut oli, että vielä lukuisten yhdessä vietettyjen kuukausienkin jälkeen koira saattaa yllättää tuhoamalla satunnaisesti jotain minulle kuuluvaa. Kenties hampaisiinsa saamansa kirjan sen jälkeen, kun kirja on koreillut kuonon korkeudella jo useiden kuukausien ajan – eräänä päivänä se vaan saattaa kohdata loppunsa, tuosta noin vain. Näennäisesti näyttää siltä, ettei ole väliä, onko taustalla tavanomaista aktiivisempi, tai tavanomaista rauhallisempi viikko – vai jotain siltä väliltä.

Meillä on vielä paljon opittavaa toisistamme.  

3. Jokainen koira on yksilö. Toista: jokainen koira on yksilö.

Kesäkuussa 2018 lopetettu paimenkoirani Elna oli arjessa enemmän, kuin oikea käteni. Se auttoi minua kasvattamaan whippeteistäni kunnon koirakansalaisia. Se ohjasi niitä lempeästi, mutta määrätietoisesti. Se osasi leikittää nuorempiaan, mutta myös asettaa niille selkeät rajat, joiden suhteen se ei ollut valmis kompromisseihin.

Minulla on vanhoissa Instagram -julkaisuissani lukemattomia muistoja tärkeistä hetkistä aiemman laumani kanssa. Sateisen lenkin jälkeisiä tunnelmia siitä, kuinka Elna kuivasi whippettejä huolellisesti nuollen. Ja siitä, kuinka poikien nahjustaessa sisätiloissa Elna tuli pysäyttämään leikin vaativalla murahduksellaan juuri ennen, kuin leikki olisi yltynyt sohvan selkänojaa pitkin toteutettavaksi ralliksi. Ulkoillessamme Elna tarkkaili koko laumaa ja piti sitä koossa. Jos Olmi ehtikin livahtamaan riistan perään, takaisin palatessaan Elnalla oli sille suorat sanat sanottavanaan.

Kun olin jotakuinkin selvinnyt Elnan kuolemasta ja katsellut aikani orvolta vaikuttavia whippettejä ajattelin, että aikuinen narttu laumassamme olisi oivallinen lisä. Laumani kaipasi särmää ja hahmoa, jolla olisi näkemystä ja auktoriteettia, sekä selkeä käsitys tietynlaisesta moraalista, jota Elna tuntui ilmentävän vahvasti.

– Mitäpä tästä sanotte, ajattelin viekkaana, kun laskin vuosia valjakon johtokoirana työskennelleen Sumun pihalle tutustumaan nuorisoon ensimmäistä kertaa. Vaan johtokoiran itsevarmuus ilman kaikkia sen (entiseen) laumaan kuuluvia hahmoja oli karissut tiehensä. Sitä hirvitti, kun se myöhemmin sisätiloihin saapuessaan kohtasi television, jonka mustalta ruudulta heijastui sen oma peilikuva. Ryhditön luppakorva hiippaili huoneesta toiseen, eikä yhtään tiennyt, mitä tulevan pitää.

Whippetit tarkkailivat omituista tulokasta ymmärtämättä, mikä otusta vaivasi. 6-vuotias narttu vaikutti niiden silmissä ihmeelliseltä. Vaikka ne tuntuivat ymmärtävän Sumun fyysisen iän, palakaan koiran olemuksesta ei henkinyt iän usein mukanaan tuomia ominaisuuksia (kuten itsevarmuutta). Sumun olemus henki enemmänkin hämmennystä uutta maailmaa kohtaan ja jopa pientä varovaisuutta sen suhteen, voisiko tähän uuteen, ympäröivään maailmaan luottaa. Se on luonnollista Sumun taustat huomioon ottaen, sillä se todella tuotiin sille aivan uuteen maailmaan.

Myöhemmin kuulin, ettei valjakkoa ylipäätään johda lauman kovin ja terävin koira. Ominaisuuksiltaan pehmeä ja luotettava eläin on luonteva vaihtoehto johtokoiraksi, sillä sellaiseen eläimeen valjakon ohjaaja pystyy täsmällisesti vaikuttamaan.

Kuukausien aikana Sumu asettui taloksi, mutta tästä aikuisesta nartusta ei koskaan tullut laumamme kiistatonta kuningatarta. Sen sijaan saimme oppipojan, jolle minä ja whippetit opetamme hyväksi havaitsemiamme käytäntöjä. Alpi rötväämisen saloja ja Olmi sellaisia seikkoja, kuten riistalle livahtamista metsän kulmalta.

Yhteenveto

Tärkein oppi liittyy siihen, millaista on hankkia uusi koira. Oli uusi koira sitten samaa tai eri rotua tai roturyhmää kuin aiempi koira, oli toiveena ja tulevaisuuden suunnitelmina sitten mitä tahansa, todennäköisesti olet keskittynyt ihan vääränlaisista asioista etukäteen huolehtimiseen tai aivan vääränlaisten asioiden odottamiseen. Käsiisi lasketaan joka tapauksessa kokonaan uudenlainen hahmo, täysin omanlaisensa koira.

Tulet saamaan koiran, jollaista et ole koskaan aiemmin kohdannut. Mutta pysy valppaana, sillä se on samalla koira, jollaista et myöskään tule enää koskaan myöhemmin kohtaamaan.

24

Ajatuksia arjesta koirien kanssa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kiitos kaikille edellistä postausta kommentoineille, siihen reaktion jättäneille ja kaikille, jotka ovat myötäeläneet matkassani mukana vuosien, kuukausien tai yksittäisten postausten ajan.

En edellistä postausta kirjoittaessani tiennyt, tulisinko enää millään tasolla jatkamaan koirasomen parissa. En halunnut luoda siitä itselleni taakkaa tai paineita. Pikkuhiljaa Instagramin päivittäminen tuoreilla kuulumisilla ja kuvilla tuntui aina vaan mukavammalta ja oli ihanaa huomata, että Suomesta löytyy edelleen paljon kaltaisiani koirarakkaita ihmisiä – eikä empatia, myötätunto ja läsnäolo ole loppujen lopuksi kadonnut mihinkään.

Kirjoitin keskiviikkona Instagram -julkaisuuni niin pitkän kuvatekstin, että tunnukseni meni jumiin, enkä saanut postauksia enää ulos. Kuvatekstiksi arkinen pohdintani oli aivan liian pitkä, ja jäsenneltyäni ajatuksiani uudelleen muistioon huomasin, että kuvatekstin sijasta käsissäni on uusi blogipostaus koira-arkeen liittyen. Jos haluat jatkossa seurata matkaamme viikoittain, ota @puremattaparas -tunnukseni Instagramissa seurantaan. Lupaan jatkossa tuottaa kevyempiä kuvatekstejä ja suoltaa pidemmät pohdinnat aina tarvittaessa tänne blogin puolelle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ajatuksia arjesta koirien kanssa

Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, se ei olisi koirien lukumäärä, vaikka toisinaan pohdiskelen, riittääkö jokaiselle yksilölle aikaa ja vuorostaan toisinaan, voisiko paimenkoira tuoda hyvää vastapainoa tämän hetkisille, melko itsenäisille rotuvalinnoilleni.

Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, en muuttaisi asunnon tai pihan kokoa tai kotimme pohjaratkaisua, vaikka neliöitä on vähän, eikä talvivaatteiden säilytykselle meinaa löytyä hyvää ratkaisua.

En muuttaisi myöskään kotimme sijaintia, sillä asumme sopivasti Tampereen ja Helsingin välillä ja kaikki tarvitsemani palvelut ovat juuri sopivan matkan päässä.

Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, se ei olisi auto tai pankkitilin saldo, vaikka uudempi auto olisi tietenkin hienompi ja rahaakin tarvitsee (etenkin koiralauman kanssa) aina.

Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, muuttaisin kotimme lähistön ulkoilumaastot.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laatuajasta pakkopullaksi

Vasta viimeisin vuosi – siis elämä viimeisimmän muuton jälkeen – on osoittanut, kuinka tärkeä paikka metsä on oman henkisen hyvinvointini kannalta ja kuinka helppoa riman alittaminen on, mitä tulee koirien liikunnan tarpeesta vastaamiseen.

Olen yllättäen joutunut myöntämään itselleni, kuinka ennen niin odotetuista iltalenkeistä – yhteisestä laatuajasta koirien kanssa – on tullut kuin varkain vain kurjaa pakkopullaa, joka täytyy suorittaa vain siksi, että on pakko. Siksi, että se kuuluu tämän elämäntavan luonteeseen, eikä siksi, että minä itse aktiivisesti haluaisin sitä puhtaasti omista lähtökohdistani.

Aina ennen arkiviikkoihin mahtui useita pitkiä, maadoittavia ja jopa voimauttavia metsäsamoiluja yhdessä (vanhan) laumani kanssa. Siinä, missä joku muu ehkä katsoo arki-iltaisin televisiota, meidän voimamme seuraavan päivän haasteisiin löytyi puhtaasti metsästä. Sen tuoksusta, äänimaailmasta, mutkittelevista poluista ja koko kokemuksesta, joka tuntui liimaavan minua ja laumaani yhä vahvemmin yhteen. Loputtomilta tuntuvissa kesäilloissa meistä hitsautui lauma, jonka osaset eivät olleet täydellisiä, mutta joka toimi yhdessä täydellisesti – toimiva lauma kun on aina osiensa summa, samalla tavalla kuin toimiva joukkue tai työtiimikin.

Koirien arkiliikutus oli runsasta ja kun sen ylläpito tuli myös omasta tarpeestani, se pysyi tasapainossa ja koirienkin oli helppo vain yksinkertaisesti voida hyvin. Me kaikki voimme hyvin, sillä metsässä kaikki tuli luonnostaan: minun, koirieni ja keskinäisen suhteemme hyvinvointi. Kuinka suuressa roolissa metsä onkaan ollut elämässäni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hälyinen ympäristö ei edesauta aistien rauhaa ja palautumista

En enää löydä arkilenkeistä samaa aistien rauhaa ja palauttavaa voimaa. Päinvastoin ne ovat nykyisin niin kuluttavia, että voin vältellä lenkille lähtöä viimeiseen saakka – ja siltikin suorittaa vain minimin. Lenkit eivät enää anna, ne ottavat. Siinä, missä ennen niillä oli yhteen nivova voima, tunnen, kuinka ne nyt enemmänkin repivät meitä toisistamme.

Asumme vilkkaasti liikennöidyn autotien varrella ja arkiset lenkit koostuvat pääasiassa erilaisista variaatioista jalkakäytäviä pitkin. Se on melkoinen kontrasti siihen, kuinka joskus ennen työpäivää päästin koirat irti jo parkkipaikalla ja annoin niiden kulkea sänkipellolle, jossa ne herättelivät kehonsa uuteen päivään kukin omalla tyylillään: juoksupyrähdyksin, multaa tonkien tai heinää syöden.

Nykyinen maisema on päinvastainen, enkä voi ihailla pellolta nousevaa usvaa vain lintujen laulua kuunnellen. Asvalttitie, ohikiitävät autot, pyöräilijät, tiellä juoksevat kissat, silmiään pyörittelevät ohikulkijat ja toiset koiranomistajat pitävät paitsi koirieni, myös minun aistini valppaina. Vaikka tiedostan, että varsinaista vaaraa ei ole, kehoni pysyy jännittyneenä ja mieleni valppaana, mikä voi hyvinkin liittyä hyvin introverttiin olemukseeni ja taipumukseeni nauttia yksinolosta. Ympäristön tapahtumia tarkkaileva mieli ja keho pysyy aamulenkistä alkaen virittyneenä, eikä tunne helpota alkavan työpäivän aikana, vaan vasta viimeiseltä iltalenkiltä myöhään päivän päätteeksi kotiutuessa.

Yhteisestä ajasta koirien kanssa iltaisin on tullut mieltä ja kehoa kuluttava rasite, eikä siihen vaikuta se, kuinka hyvin tai huonosti kolme koiraa työskentelevät yhdessä minulle tai toistensa kanssa. Olen työskennellyt paljon koirieni arkitaitojen eteen, mutta kaikkea koirilta ei voi vaatia, vaan joskus asioita täytyy ymmärtää katsoa koirien luontaisten ja alkukantaisten ominaisuuksien lähteiltä.

Ajatus ei tietenkään lohduta, kun olen vähällä menettää järkeni, kun tien pientareella istuu jokin lukuisista alueemme vapaana ulkoilevista kissoista ja sekunnin murto-osassa Olmista tulee kiihkeä vinttikoira, joka ponnistelee koko kehonsa voimalla saadakseen vieheenä, saaliina näkemänsä eläimen hampaisiinsa. Sillä on remmi kaulassaan ja minä olen sitä voimakkaampi, mutta viime kesänä vastaava tilanne rusakon kanssa päättyi siten, että Olmin nahkapannan metalliosa katkesi ja koko koira katosi sateiseen horisonttiin minun, Sumun ja Alpin jäädessä hölmistyneenä sadekuuroon odottamaan, jospa Olmi vielä palaisi. Ja lopultahan se palasi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Arjen valintoja

Onneksi meillä on auto, joka kuljettaa, kun vaan keksin minne. Vinttikoirat Olmi ja Alpi eivät niinkään tunnu nauttivan pitkistä maadoittavista metsäkävelyistä, vaan niiden mieleen on enemmänkin viikkoihin mahdutetut hiekkakuopparallit, joissa niiden kehot valjastavat alkukantaisen voiman räjähtäväksi nopeudeksi vain muutamien minuuttien ajaksi – ja sitten sprintterit palaavat jalkoihini tyytyväisinä, kaikkensa antaneina.

Tästä syystä olenkin viimeisen vuoden aikana kartoittanut kaikki 20 kilometrin säteellä kodistamme sijaitsevat hiekkakuopat mahdollistaakseni tämän vapauden ja nopeuden toteuttamisen whippeteilleni. Onneksi meillä on auto, mutta koirien fyysisen hyvinvoinnin kautta henkiseen hyvinvointiin vaikuttamisen soisi tapahtuvan arjessa helpomminkin, vaikkapa pienenä osana iltalenkkiä, joka alkaisi muulla tavoin, kuin Fordin starttaamisena parkkipaikalta.

Nyt kun ymmärrän, miten suuressa roolissa hyvin valittu asuinpaikka ja miellyttävät ulkoilumaastot ovat koirallisen ja luonnonläheisen elämäntapani kannalta, ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä tietoisia valintoja arjen hyvinvoinnin tehostamiseksi.

Minulle ja lemmikeilleni voimaantuminen luonnon ääressä on ehdoton lähtökohta, jonka puolesta alkuun pääsemme varmasti näkemällä ilta-aikojen ulkoiluun vaivaa siirtymällä miellyttäviin maastoihin autolla. Pidemmän päälle ratkaisu ei kuitenkaan ole toimiva, enkä halua ottaa sitä osaksi arkeani silläkään verukkeella, että muuten nykyinen asuinpaikkamme tuntuu niin kodilta, kuin koti vaan voi tuntua. Tämän asian suhteen en ole valmis kompromisseihin.

Edessä on eittämättä muutto, sillä en ole tunnistaa itsestäni ihmistä, joka välttelee iltalenkille lähtöä tai pitää ulkoilua koirien kanssa arjen pakollisena pahana. Lenkkeily koirien kanssa on niin suuri osa elämää koiranomistajana, että jos se tuottaa enemmän päänvaivaa kuin iloa, suosittelen todella lämpimästi – omasta kokemuksestani – tekemään asialle jotain.

Yhä vaativamman ja hektisemmän työelämän vastapainona on ensiluokkaisen tärkeää pystyä vaalimaan omaa henkistä jaksamista ja pääomaa vapaa-ajalla. Siksi on mielestäni erityisen tärkeää rakentaa palikat siten, että elämä koiranomistajana on pääasiassa kivaa ja antaa enemmän, kuin ottaa. Arkilenkkeilyn soisi olevan vaivatonta, mukavaa ja lataavaa ja itsensä maadoittaminen metsässä on hyvä olla osa arki-iltoja, jos se on mielen ja sitä kautta kehon paras palautumiskeino. Loppujen lopuksi avaimet omaan hyvinvointiimme ovat omissa käsissämme.

Ihania ja lataavia hetkiä koirienne kanssa – kompromisseilla tai ilman!33

Tarhakoirasta kotikoiraksi – valjakkokoira Sumun ensimmäinen viikko lemmikkinä

Valjakkokoirana hienon uran tehnyt, sittemmin eläkkeelle vetäytynyt 6-vuotias Sumu on asunut kanssani viikon. Koko elämänsä ulkotarhassa muiden koirien kanssa viettänyt narttu on nyt ensimmäistä kertaa elämässään totutellut tavanomaiseen sisällä asuvan kotikoiran elämään.

Olen onnellinen siitä, että tiemme kohtasivat. Sumu on tyypiltään ja taustoiltaan jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin päässyt kohtaamaan. En ole ikinä käsitellyt vastaavista oloista tullutta koiraa tai tarjonnut kotia aikuiselle kodinvaihtajalle, joten matka Sumun kanssa tuntuu äärimmäisen mielenkiintoiselta. Uskon, että voimme oppia toisiltamme paljon.

Tyhjä taulu

Aikuiselle koiralle erilaisten toimintamallien rakentamisessa on paljon samaa kuin koiranpennun kouluttamisessa. Myös kodinvaihtajakoiran kohdalla lähdetään aivan perusteista, jos sen olemassa olevat toimintamallit kaipaavat hienosäätöä – tai niitä ei ole.

Sumu on hieno ja itsevarma koira, jolla on omalla pelikentällään melko monipuolinenkin kokemuspohja: se on asunut muiden koirien kanssa, ollut tiiviisti vuorovaikutuksessa niiden ja sen valjakkourheiluun liittyvän henkilöstön kanssa, se on kohdannut erilaisia sääilmiöitä ja maita, mutta kun puhutaan sen kokemuspohjasta nimenomaan lemmikin ominaisuudessa, lähtökohdat ovat olemattomat ja siksi hyvinkin mielenkiintoiset. Huomasin jo ensimmäisenä päivänä Sumun kanssa toimiessani, että sillä on tavaton halu oppia ymmärtämään sitä maailmaa, johon se nyt on päätynyt, mutta jossa se toistaiseksi toimii vielä oman mukavuusalueensa ulkopuolella.

Kaikista Sumun reaktioista huomaa, että sitä on aina kohdeltu hyvin. Se ei ole joutunut kohtaamaan epäoikeudenmukaisuutta, mikä helpottaa kaikenlaisten uusien asioiden kohtaamista valtavan paljon. Sumun reaktioista ei paista menneisyydestä kumpuava pelko, vaan kaikki sen reaktiot uusia asioita kohtaan kumpuavat kokemuksen puutteesta. Siitä, että se ei voi yhdistää kohtaamaansa mihinkään, mitä se olisi kokenut joskus aiemmin.

Aikuisessa kodinvaihtajakoirassa on riskinsä

Kuten aiemmin kerroin, Sumu lähti mukaani kahden viikon koejaksolle, sillä en lyhyen tapaamisen perusteella halunnut sitoutua vieraaseen aikuiseen koiraan ilman parempaa kokemusta sen toimintamalleista ja tyypistä. En yhtään osannut odottaa, miten tarhakoirana varttunut valjakkokoira lähtisi vastaamaan uuteen elämäntyyliin lemmikkinä, joten odotin itsekin tapahtumien kulkua suurella mielenkiinnolla.

Pahin pelkoni oli, että koira ei millään rauhoittuisi. Se pissaisi kaikille mahdollisille ja mahdottomille kodintekstiileille ja ulkoillessaan poukkoilisi sekopäisesti hihnassa. Yksin kotiin jäädessään se mutustelisi sohvaa ja ruokapöydän jalkoja, minkä jälkeen välipalaksi kelpaisi sohvatyynyt tai maton kulma.

Tämän kerrottuani tuntuu aika epäreilulta mainita, että Sumun koejaksossa erikoisinta oli se, että asuimme yli puolet ajasta lomitushommissa ystäväni kotona mustan Halo -belgianpaimenkoiran, kanien ja akvaarion kanssa. Onneksi oikea päivätyöni on hyvin joustavaa, sillä ilman sitä minulla ei olisi ollut mahdollisuutta ryhtyä tällaiseen kokeiluun.

Ensimmäisinä arkipäivinä Sumu nimittäin kulki toimistokoirana mukanani töissä, minkä lisäksi saatoin pitää etäpäiviä ja tehdä töitä koiria tarkkaillen. Joustavien mahdollisuuksien myötä pystyin lisäämään Sumun yksinoloaikoja portaittain, mutta ennen kuin lähdin ottamaan edes sellaisia riskejä, selvitin, oliko koirassa ylipäätään sellaisia ominaisuuksia, että sellaisen riskin ottaminen vieläpä jonkun muun kotona olisi perusteltua.

Sunnuntai – pois mukavuusalueelta

Kotimatkalla soitin kioskiyrittäjänä työskentelevälle äidilleni. Kerroin, että Sumu lähti mukaani koejaksolle ja on nyt autoni takatilassa. Voisin tulla näyttämään sitä, ilmoitin, ja ajoin sitten kioskin pihaan. Isänikin oli tulossa paikalle, sillä kerroin, että koira ei ole tottunut autoon lastaukseen ja minulla voisi olla ongelmia sen saamisessa takaisin autoon etenkin, jos heti ensihätään lähtisin kierrättämään sitä ympäri kyliä.

Kioskin pihassa Sumu oli selkeästi poissa mukavuusalueeltaan. Se ei haistanut tai nähnyt koiraporukkaa jonka kanssa se oli viettänyt koko elämänsä, eikä se tuntenut näistä ihmisistä ketään. Sen reaktioita oli mielenkiintoista seurata, koska enhän minäkään tuntenut sitä. Hihnan päässä poukkoili aivan vieras koira.

Kioskin pihaan raahusti tummiin pukeutunut goottipoika, joka sai Sumun reagoimaan hetkessä. Parin haukahduksen myötä napsautin sormiani, otin askeleen eteen ja jätin Sumun taakseni, mikä riitti ja sai sen pysäyttämään toimintansa. Se oli selkeästi tullut maailmaan, josta se ei ymmärtänyt vielä yhtään mitään. Se, miten perusteista tulisimme lähtemään yhteiselle taipaleellemme alkoi pikkuhiljaa aueta minulle.

Koira oli huolissaan, kun nopean visiittimme jälkeen yritin saada sitä takaisin auton kyytiin. Lopulta me molemmat istuimme Peugeotin takatilassa pohtien, kuinka tästä olisi hyvä jatkaa. Sitten toinen meistä vaihtoi sijaintinsa ratin taakse ja matkamme pääsi jatkumaan. Sumu makasi pienellä tiiviillä kiepillä autoni takatilassa, eikä näyttänyt ollenkaan nauttivan matkastaan.

Koirien ensikohtaaminen suurella aidatulla pihamaalla matkoilla olevan ystäväni kotona sujui hyvin. En odottanutkaan, että sen suhteen olisi ongelmia Sumun, hoitokoira Halon ja omien koirieni sosiaaliset taidot huomioon ottaen.

Koska jo pelkkä automatka oli selkeästi tuntunut kuormittavalta uusista ihmisistä ja goottimöröistä puhumattakaan, pidin loppupäivän ohjelman melko vapaamuotoisena antaen Sumun tutustua sen uuteen paikkaan ja laumaan kaikessa rauhassa. Sisätilat Sumu tarkasti yhtä innokkaasti kuin pihankin ja televisiosta ja ikkunaruuduista peilautuviin heijastuksiin se reagoi äärimmäisellä uteliaisuudella. Kun rauhoituimme illan hämärtyessä takkatulen ääreen katselin sivusilmällä luppakorvaa, joka mietteliäänä tuijotti ikkunasta heijastuvaa kuvajaistani. Mitähän se mahtoi miettiä?

Uuden elämän ensimmäinen päivä:
maanantai – ura toimistokoirana alkaa

Ensimmäinen yö sujui hyvin. Sumu nukkui koko yön sängyssä siinä missä Olmi, Alpi ja Halokin – yllättävää kyllä, mielellään lähellä kasvojani. Minä ja kainalossani nukkunut Olmi saimme aamulla herätä Sumun tarjoamiin helliin suukkoihin, eikä meistä kukaan ollut harmissaan siitä, että tumma kaunotar oli liittynyt joukkoomme.

Sumu pääsi heti kokeilemaan, miltä ura toimistokoirana maistuisi. Se marssi mukanani toimistolle kuin vanha tekijä, mutta monitoimikoneen ja pyörillä liikkuvan toimistotuolin kohdattuaan sen itsevarmuus katosi. Se tuijotti niitä ymmällään kuin miettien, miten ihmeessä tällainen maailma oikein toimii, mutta hämmennyksestään huolimatta se pysytteli hiljaa ja punnitsi tilannetta etäämmältä.

Mitä enemmän Sumu tapasi toimistolla kulkevia, ystävällisiä tai neutraaleja ihmisiä, sen enemmän se rentoutui. Vielä hetken toimistoa ja sen ääniä kummasteltuaan koira kävi työpöytäni alla olevalle teddykarvalle, sulki silmänsä ja vaipui koiranuneen. Siitä tulisi vielä hyvä toimistokoira.

Koska päivän ohjelma oli ollut koiran kokemuspohjaan nähden jälleen hyvinkin runsas, rentouduimme iltalenkin jälkeen television ääressä. Ruudulle ilmestynyt liikkuva kuva sai Sumun koko olemuksen pysähtymään, mutta se pystyi sivuuttamaan asian nopeasti kömpiessään kainalooni.

Toinen päivä, tiistai: tulikokeet

Koska minun oli hyvin nopeasti saatava selville, olisiko Sumu sellainen koira, jonka ylipäätään voisi joskus jättää yksin kodiksi rakennettuun taloon, minun oli tutustuttava siihen ja sen reaktioihin melko rajultakin tuntuvan aikataulun puitteissa.

Pidin tiistaina etäpäivän töistä ja tuntui, kuin maailmankaikkeus olisi nimenomaan Sumua varten tarjonnut roppakaupalla erilaisia tulikokeita ja loppuvastuksia omien suunnitelmieni tueksi.

Olimme juuri lähdössä aamulenkille, kun seisoin piha-aidan portilla selvittelemässä siihen kantamaani hihnamöykkyä. Koulureppu selässään pihan ohi kulkenut pikkutyttö huomasi koirat, juoksi aidan juureen ja alkoi kaikkien yllätykseksi haukkumaan.

Sumu ja hoitokoira Halo säpsähtivät heti aidalle katsomaan, mitä siellä on meneillään, mutta iloiseksi yllätykseksi Sumu ei jäänyt aidalle haukkumaan, vaan laukkasi samoilla vauhdeilla takaisin luokseni.

Yllättävät tilanteet eivät suinkaan jääneet siihen, sillä metsäpolulle päästyämme huomasimme polulla lähestyvän miehen, joka kantoi olallaan nuoresta lepästä pilkottua tukkia.

Sumun olemus valpastui miehen lähestyessä. Se punnitsi tilannetta, sanoi sitten jotain haun ja puhahduksen välimaastosta (”POU”) ja jatkoi sitten hoputtaessani matkaa antamatta sen suurempaa ilmoitusta epäilyttävästä toiminnasta.

Reaktiolla vai ilman?

Se, että koira reagoi kohtuullisesti on mielestäni valtavan hyvä ominaisuus. Koirassa saa olla pientä särmää, eikä sellainen useinkaan ole pahitteeksi etenkään siksi, että yksin elävänä naisena liikun paljon yksin koirieni kanssa.

Mieleeni muistuu kesäinen pyöräretki edesmenneen hollanninpaimenkoirasekoitukseni, Elnan kanssa. Oli kaunis kesäilta, minä olin pyöräillyt rantaan hirveää kyytiä ja Elna oli juossut koko matkan edelläni ilman hihnaa. Perille rannalle päästyämme Elna kahlaili rantavedessä ja minä tuijotin auringonlaskua ajatuksissani samalla, kun lempeä ilta-aurinko lämmitti ihoani. Sitten seuraamme liittäytyi nuotiopaikalta vaappunut, humalainen mies.

Mies jutteli niitä näitä, kyseli kaikenlaista ja vaappui koko ajan lähemmäksi minua. Kun hän edelleen jatkoi lähestymistään kertoen, että voisin nyt lähteä hänen mukaansa, Elnan ilme vakavoutui ja se asettui väliimme tuijottaen miestä hievahtamatta. Se ei murissut tai nostellut huuliaan, mutta se oli asettunut väliimme kuin kivimuuri, joka ei aikonut liikahtaa. Se ei irroittanut tiivistä katsettaan humalaisesta miehestä.

Mies kysyi, aikooko tuo koira purra, jos hän tulee vielä lähemmäksi. Katsoin koiraa ja sitten miestä ja sanoin, että en tiedä. ”Ostin tuon koiran poliisikoiralaitokselta, enkä yhtään tiedä mitä sille on siellä opetettu.”

Mies raaputti päätään tuumaillen ja lähti sitten tiehensä. Elna kierteli vielä hetken hänen takanaan ja palasi sitten kahlaamaan rantaveteen häntä rennosti puolelta toiselle heilahdellen. Minä katsoin sekarotuistani tyytyväisenä. Se oli ihan tavallinen Nokialta luovutusikäisenä haettu koira, eikä suinkaan koulutuksia läpi käynyt poliisikoira, vaan sitäpä humalainen mies ei tiennyt. Hänelle riitti pystykorvaisen paimenkoiran pistävä tuijotus, joka itsessään oli niin vakuuttava, ettei muuta enää tarvittu.

Kolmas päivä, keskiviikko: vetokoira remmilenkillä

On uskomatonta, miten koko elämänsä valjakossa hommia tehnyt koira työskentelee kaulapannan ja hihnan kanssa. Kun jo ensimmäisenä iltana pujotin Sumun kaulaan merkkiäänen antavan puolikiristävän kaulapannan ja lähdin sen kanssa opettelemaan hihnakäytöstä, ei tarvittu kuin 15 minuuttia ja tiedonjanoinen koira oli oppinut mitä siltä hihnassa haluan.

En meinannut uskoa silmiäni, sillä kuvittelin, että vetokoiran hihnakäytöksen kanssa tultaisiin painimaan vielä lukemattomia kertoja.

Toisin kävi, Sumu kulki hihnassa heti alkujaan niin hyvin, että jo ensimmäisenä iltana pääsin sen ja kolmen muun koiran kanssa hihnalenkille yhdessä ilman ongelmia.

Koska ulkoillessaan Sumu mitä todennäköisimmin on tottunut hieman nopeampaan vauhtiin sillä on kurja tapa kiertää ulkoiluttajaa silloin, kun vauhti on verkkainen. Ongelmaksi tapa muuttuu sitten, kun mukana on kolme muuta koiraa, joiden hihnat sotkeutuvat yhden kierrellessä mielivaltaisesti niin ulkoiluttajaa, kuin toisia koiriakin. Uskon tämän kuitenkin olevan helposti ratkottavissa oleva sijaistoiminto, josta on lopulta helppo päästä eroon. Herkuille Sumu ei ole perso, joten niillä lahjomalla sitä on turha yrittää kouluttaa.

Keskiviikkona otimme auton takatilaan kulkemisen, sille siedättymisen ja siellä oleskelun toden teolla työn alle. Olen parina ensimmäisenä päivänä kylmän viileästi vain nostanut autoa pakoilevan Sumun kyytiin ja pyrkinyt saamaan luukun kiinni ennen kuin se livahtaa sieltä kuin rasvattu salama, mutta sen ja kaikkien muiden hyvinvoinnin vuoksi on ennen pitkää tärkeää, että se oppisi sopivan tavan auton kyydissä matkustamiseen.

Neljäs päivä, torstai: ensimmäinen yksinolo – valmiina kustantamaan uuden keittöin

Torstaihin mennessä olin muodostanut Sumusta jonkinlaisen käsityksen ja uskalsin jättää sen rajattuun tilaan ystäväni asuntoon työpäivän ajaksi. Olin sitä ennen jättänyt sen yksin auton takatilaan käydessäni kaupassa, yksin työpisteelleni käydessäni vessassa ja lukinnut sen ruokailunsa myötä metallihäkkiin ruokakupin kanssa vain nähdäkseni, miten se reagoi kun sen tilaa mielivaltaisesti rajoitetaan. Kaikkien tekemieni päätelmien myötä uskalsin jättää sen noin 5-6 tunniksi yksin ystäväni keittiöön koiraportin taakse.

Kun työpäivän päätteeksi lähestyin tutun torpan etuovea, en ollut ihan varma, tulisiko sydän rinnastani läpi. Vaikka luottoa Sumua kohtaan löytyikin, oli tietysti myös mahdollisuus sille, että jokin olisi mennyt pieleen ja joutuisin kustantamaan ystävälleni kokonaan uuden keittiön.

Muutaman tunnin yksinolo oli kuitenkin sujunut juuri kuten odotinkin – ainoa ongelma oli kaapiston ovista valuvat veriroiskeet, jotka olivat peräisin Sumun hännästä. Takaisin asunnolle saavuttuani se oli nimittäin riemastunut niin, että se oli paukuttanut hännänpäätään niin kovasti kaapin ovia vasten, että lopulta koko hännänpää oli auennut ja sotkenut koko keittiön punaisin veriroiskein.

Noin muuten kaikki oli hyvin. Päästin koko koiraporukan temuaman pihalle, hengähdin niiden kanssa kevätauringon iltasäteissä ja nappasin sitten Sumun autoon lähtien käymään sen kanssa vielä nopeasti toimistolla työpaikallani.

Viimeistelin erään kesken jääneen työprojektin, mutta hyödynsin Sumun kanssa myös illan myötä autioiksi käyneitä toimitiloja. Koira harjoitteli kanssani rappusia kiiveten yläkertaan, tutki neuvottelu- ja toimistohuoneet läpikotaisin, odotti kanssani tulosteita yläkerran isosta Minoltasta ja lähi sitten kanssani varastohalliin treenaamaan vapaanaoloa.

Varastohalli oli täydellinen paikka Sumun ensimmäiselle vapaanaoloharjoitukselle. Se sai kulkea varastossa ilman hihnaa, mutta jos se lähti omille teilleen, sujahdin piiloon hyllyjen väliin tai pieneen hallitilaa reunustavaan huoneeseen. Ei mennyt aikaakaan, kun Sumu oppi pitämään minua silmällä.

Viides päivä, perjantai – pyhitä lepopäiväsi

Sumun kehityksessä mielenkiintoisinta on ollut sen kyltymättömältä tuntuva tiedonjano. Kovakuntoinen valjakkokoira ei näytä merkkejä väsymyksestä vaan osoittaa, että se haluaa koko ajan tietää enemmän, ymmärtää paremmin ja tehdä lisää.

Vaikka olen innolla tarjoamassa sille yhä mielenkiintoisempia kokemuksia ja haasteita, jotta oppisin samalla tuntemaan sitä paremmin, tiedostan, että oppimisen perusedellytyksiin kuuluu myös riittävä lepo. Niinpä perjantaina koirat saivat nauttia hyvin ansaitusta lepopäivästä – viikko Sumun kanssa oli tuonut niille kaikille eteensä paljon uutta.

Kuudes päivä, lauantai – seikkailu Nuuksion kansallispuistossa

Olen haaveillut siitä, että pääsisin tänä vuonna tutustumaan valtaosaan Suomen kansallispuistoista ja niinpä aloitin rupeaman lauantaina Nuuksiosta.

Alunperin minun oli tarkoitus ottaa matkaseurakseni Alpi, mutta koska sää oli hiukan epävakaa ja iltapäiväksi oli luvattu sadetta, otin mukaani Sumun, jonka ounastelin olevan vaihtoehdoista säänkestävin.

Reissu oli onnistunut ja olin tyytyväinen siihen, että en ollut ahnehtinut koiramäärän suhteen. Koin nimittäin myös ensimmäiset muiden koirien ohitustilanteet Sumun kanssa – minulta olisi loppunut kädet kesken, jos en olisi saanut antaa täyttä huomiotani innokkaita tasajalkaloikkia tekevälle Sumulle.

Tunnelmallisen metsäretken jälkeen päivän suurin onnistuminen tapahtui takaisin parkkipaikalle päästyämme: Sumu nousi itse, oma-aloitteisesti takapenkille autoon juuri, kun olin avannut oven purkaakseni sinne reppuani.

Oman paikkansa ottanut koira matkusti kotiin takapenkillä leväten – sillä on varmasti vielä hyvin aikaa opetella matkustamaan auton takatilassa, missä sen paikka tulee vielä myöhemmin olemaan.

Lähdimme miltei samoilla vauhdeilla pihaan saavuttuamme lenkille vielä koko koiraporukan, eli Olmin, Alpin ja hoitokoira Halon kanssa. Päästyämme takaisin talolle taivas repesi ja alkoi satamaan. Jopa whippetit kestivät pihaan päästyämme pientä ripottelua hyvin, mutta Sumu pakeni ripeästi verannan katoksen alle. Surkeasta ilmeestä pystyi hyvin päättelemään, että hän voisi koska tahansa sulaa pois. Takaisin pihaan rohkaisu ja maanittelu ei auttanut: Sumu oli ilmiselvästi jättänyt taakseen elämän ulkokoirana, eikä sillä ollut pienintäkään aikomusta kastella turkkiaan huvin vuoksi.

Seitsemäs päivä, sunnuntai – ensimmäinen viikko pulkassa

Katson piiskahäntäänsä alati heiluttavaa ilopilleriä hymyillen. Vaikka ensimmäinen viikko oli täynnä touhua, se sujui hyvin. Myös seuraava viikko on täynnä uusia haasteita, sillä edessä on hoitokoira Halon tiluksien taakse jättäminen ja elon jatkaminen omassa kodissamme, huomattavasti jäykemmässä rivitaloasunnossa. Siellä ulko-ovesta kuljetaan ainoastaan remmit kaulassa, eikä vapaata ulkoilua ole tarjolla aivan pihapiirin tuntumassa.

Alkuviikko tulee keskittymään vielä rivitalossa tarvittavien toimintamallien rakentamiseen ja hiomiseen, mutta sitä ennen sunnuntai on pyhitetty levolle, sillä Sumu on lepopäivänsä ansainnut. Uransa huomioiden oikeastaan lukuisia, helposti loikoiltavia kissanpäiviä.

46