Koiria koko elämä – hiillos sisälläni

Sisälläni kytee hiillos, joka mahdollistaa liekehtivää paloa ja lämpöä minulle tärkeisiin asioihin. Tunnen liekin roihahtavan saadessani työskennellä koirien kanssa tai jonkun ainutlaatuisen ja mahdollisuuksia täynnä olevan työelämän projektin parissa.

Palastelin näitä ajatuksia menneellä viikolla työhaastattelussa, jossa haastattelevan yrityksen toimitusjohtaja otti asian itse puheeksi; liekin, joka kajastuu silmistä ja joka parhaimmillaan tarttuu myös muihin.

Sisäinen hiillos on yhtä lailla kirous, kuin siunaus, sillä sen kanssa elämä on jatkuvaa tasapainottelua. Sen ei tule antaa sammua, muttei toisaalta myöskään roihahtaa täyteen, pysäyttämättömään liekkiinsä.

Käymämme keskustelu jäi mieleeni, sillä olen käynyt samanlaisia teemoja läpi viime aikoina työuupumuksen ja terapiajakson myötä. Samanlaisia teemoja olen tunnistanut myös elämästäni koirien kanssa. Se on ollut viime aikoina vahva teema kipuillessani sen kanssa, antaako elämä tämänhetkisten koirieni kanssa minulle sitä, mitä koiraelämältä haen. Ja toisaalta – tulisiko sen antaa, vai voisiko samankaltaista paloa ja sen mukanaan tuomaa tyyntä onnellisuutta ja tasapainoa löytää elämän muilta osa-alueilta.

Se, että koirat joskus olivat elämän liekkiä ruokkiva voima, ei välttämättä tarkoita sitä, että ne olisivat sitä aina.

Koiria koko elämä

Sain ensimmäisen koirani 11-vuotiaana, enkä ole sen jälkeen päässyt (tai joutunut) kokemaan, millaista elämä ilman lemmikkieläintä voisi olla. Toisinaan kaipaan aikataulutonta, huoletonta ja edullisempaa, täysin omilla ehdoillani kulkevaa elämäntapaa ja -rytmiä. Samaan aikaan tunnen, etten ole ollenkaan varma, osaisinko elää sellaista elämää, saisinko siitä mitään irti ja ennen kaikkea: tuntuisiko se liian tyhjältä.

Onneksi minun ei tarvitse tehdä päätöksiä nyt, kun ajatuksissani seilaan ääripäästä toiseen. Kotona on koiria, joista en aio ehdoin tahdoin luopua — ne kuuluvat elämääni. Vaikka elämä kahden whippetin, eläkkeelle jääneen eurohoundin ja mittelspitzin kanssa on erilaista, osaltaan jopa valjua paimenen ja noutajan kanssa jaettujen vuosien jälkeen, olen ottanut tehtäväkseni löytää jokaisen pilven kultareunukset — ja niitähän on.

Aikuisten koirien rauhalliset olemukset ovat mahdollistaneet minulle levon sairaslomajaksoni aikana. Huonollakin säällä ne tuntuvat olevan kanssani yhtä mieltä siitä, että silloin; niin sateella, viimalla kuin pakkasillakin, paras paikka on sohvan kulmassa.

Kun keväällä ja kesällä käytyjen keskustelujen myötä päätin antautua nykyisille koirilleni, löysin niistä paljon hyvää. Kyse ei koskaan ole ollut siitä, etteivätkö ne kelpaisi. Elämä niiden kanssa on vaan tuonut eteeni tunteita, joita minun on ollut vaikea kohdata. Koenkin, että olen viimein oppinut nauttimaan siitä, kuinka helppoa elämä näiden lunkien, aikuisten koirakavereiden kanssa on ja voi olla. Se on onni.

Koirieni rauhallisuus ei ole mitään sellaista, josta itse tulisi passivoitua tai masentua. Sen, että koirat ovat suhteellisen vähään tyytyväisiä voi kääntää arkea helpottavaksi voimavaraksi. Siihen voi halutessaan pyrkiä tuomaan toivomaansa lisämaustetta toimimalla itse aloitteellisena, aktiivisena toimijana.

Aktivoiva voima

Havaintojeni mukaan minulle tyypillisintä on toimia pienestä paineesta käsin. Sopiva paine luo aktivoivaa voimaa, juonsi sen juuret sitten työkoiran vaativasta olemuksesta tai esimiehen tekemästä päätöksestä. Haluan haastaa itseäni, sillä nautin haasteista (mutta en kuitenkaan halua puristua haasteiden alle).

Jos rima on liian korkealla tai jopa mahdotonta ylittää (josta hyvänä esimerkkinä on viime kertainen irtokissaräntti, johon en Olmin reagoinnin osalta ole onnistunut löytämään ratkaisuja kuuden vuoden aikana edes alansa parhaimmiston kalleilta yksityistunneilta), hiillokseni sammuu ja sen tilalle jää vaan epätoivoon taittuva hämärä, joka tuo mukanaan luihin ja ytimiin porautuvan kylmyyden.

Jos lähtökohtaisesti vaikeanakin koettu ongelma on mahdollista ratkaista, se ruokkii hiillosta jopa liekeiksi, vaikka polku määränpäähän olisi vaikea ja täynnä esteitä. Lopulta saavutetun ratkaisun myötä liekit tyyntyvät taas hohkaavaksi, lämmittäväksi hiillokseksi, jonka äärellä olo tuntuu miellyttävältä ja tasapainoiselta.

Jos hiillosta pitää näennäisen tasaisena ilman, että sen joukkoon lisää välillä tulta ruokkivaa ainesta, se sammuu ja johtaa samaan, kuin haasteet, joiden ratkaisemiseksi ei ole riittäviä resursseja. Hiillos sammuu, ja pimeä ja kylmä hiipii jälleen lähemmäksi.

Aurinko paistaa matalalta

Syksyn myötä jotain tulee tapahtumaan, tiedän sen. Ehkä löydän itseni uuden, mielenkiintoisen työelämän haasteen ääreltä, tai kuka tietää, vaikka koirat tempaisisivat minut jälleen mukanaan seikkailuun, jota en ole osannut odottaa.

Niin kävi viimeksi keväällä, kun meille tuli hoitoon saksanpaimenkoira, jota autoin, mutta joka auttoi ennen kaikkea minua. Siitä koirat ovat kiitollista väkeä: parhaimmillaan ne tuovat yhtä paljon tai enemmän mukanaan, kun vievät mennessään.

22

Pähkinänkuoressa

Odotus

Viime aikoina olen kertonut aika paljon siitä, kuinka meidän laumaamme muuttaa pian uusi jäsen. Arkemme on ollut aika pentuhuuruista (ensin räjäytin mikropuuron ja sitten kaadoin mehukeittoa lattialle – jostain syystä kärsin keskittymisvaikeuksista), mutta paljon muutakin on tapahtunut viimeisimpien viikkojen aikana.

Kerron koiranpentuun liittymättömistä tapahtumista nyt nopeasti pähkinänkuoressa, koska nyt eletään jo sellaista aikaa koiranpennun odottamisvaiheessa, että aivoni eivät oikein pysty tuottamaan sisältöä, joka ei liittyisi koiranpentuun.

Ihan ensiksi haluaisin tietysti kertoa jotain koiranpennusta, mutta koska lupasin kertoa nimenomaan niistä asioista, jotka eivät liity koiranpentuun, kerron, että eksyimme taannoin Inton ja Elnan, sekä ystäviemme Riikan ja Furin kanssa metsään. Kului noin kolme tuntia ja 11 kilometria, kunnes palasimme pilkkopimeästä metsästä takaisin autoille puolenyön tietämillä. Onneksi löysimme perille – olisi ollut hirveää, jos olisin joutunut peruuttamaan koiranpennun hankinnan vain siksi, että en löydä metsästä takaisin kotiin!

Seuraavaksi haluaisin kertoa pian kotiutuvasta koirapennusta, mutta koska lupasin kertoa niistä asioista, jotka eivät liity pentuun, kerron, että Into juhli hiljattain 7-vuotissyntymäpäiviään. Juhlistimme Intoa paistamalla makkaraa metsän siimeksessä, järven rannalla, mutta tällä kertaa pysyttelimme tuttujen polkujen äärellä, emmekä hukanneet itseämme metsään.

17052015_9101_960px

Haluaisin vieläkin kirjoittaa vain koiranpennusta, mutta koska lupasin kertoa muista asioista, mainittakoon, että toissa viikonloppuna saimme yökyläläisiä, kun naapurustossa asuva Ilo (ylhäällä, kuvassa!) piipahti meille lauantai-aamuna ja viipyi sunnuntaiaamuun saakka. Saimme iloksemme myös samassa perheessä majailevan kanin, joka vietti meillä yhden yön sijasta seitsemän yötä.

Oli hauska katsoa, kuinka Ilo ja Elna hakivat vuoron perään toinen toistaan parempia pehmoleluja olohuoneen lattialle, ja aina kun toinen esitteli toiselle aarettaan, toinen lähti hakemaan vieläkin hienompaa ja parempaa lelua lelukopasta makuuhuoneesta. Ilo on korkeassa asemassa omassa laumassaan ja vanhempi kuin Into tai Elna – mutta kotonamme hän on vieraana, joten narttujen väliselle lelumittelölle ei meinannut tulla loppua. Kun Ilo sunnuntaina lähti, me aloimme siivoamaan pehmoleluja olohuoneen lattialta, keittiön lattialta, eteisen lattialta, makuuhuoneesta ja jopa kylpyhuoneesta ja vessasta. Löysimme samalla sellaisia koiranleluja, joiden olemassaoloa emme olleet edes muistaneet!

Muistutus itselleni: käy läpi koirien lelulaatikko ja lahjoita eteenpäin lelut, jotka eivät ole käytössä (tai joiden olemassaoloa edes Elna ei muista).

Minun tekisi vielä nopeasti mieli kertoa hieman tiedätte-kyllä-mistä, mutta taidan säästää ne jutut seuraavaan kertaan. Tällä kertaa ideana oli ainoastaan todistaa, että koirani ovat kärsineet paljon muustakin, kuin hajamielisestä omistajastaan. Myös punkeista (unohdinko mainita punkit?), pilkkopimeässä taitetuista metsälenkeistä sekä sellaisista grillimakkaroista, jotka eivät päätyneet koirien suihin.0

Milloin on aika

Lomogram_2014-09-06_01-00-56-AM[1]

En osaa sanoa elääkö Remu jouluun. Sen verkkaiset ja jäykät liikkeet ovat hidastuneet entisestään ja sen entuudestaan lyhyet aamu- ja iltakävelyt ovat lyhentyneet puolella.

Se juo pakonomaisesti ja yskii päälle, sen päästä on tullut luiseva ja sen selän ohuesta karvapeitteestä kuultaa paljas iho läpi. Parrakas kuono on kaljuuntunut nenän päältä ja koira kantaa mukanaan pahaa hajua – se ei haise koiralta, vaan siltä, että jokin on pahasti pielessä.

En enää kävelyillä nyi sitä hihnasta, tai tohdi hoputtaakaan. Eihän tässä nyt oikeasti ole kiire mihinkään, valmiissa maailmassa.

Kävelemme kaksin pimeässä, katulamppujen keltaisessa valossa kellon liipatessa jo puolta yötä. Sulava ensilumi on tehnyt kadusta inhottavan loskaisen. Me molemmat olemme omissa ajatuksissamme – minä luonnostellessani tätä kirjoitusta, näitä ajatuksia ja harvakseltaan askeleita ottava Remu.

Kulman takaa taaksemme kääntyy rouva ja mäyräkoira. Heidän täytyy ohittaa meidät, ja samalla kun hienostuneen oloinen pitkäkarvainen mäyräkoira liihottelee ohitsemme Remun ryhti paranee, se höristää korviaan ja kävelee hetken aikaa mäyräkoiran vanavedessä lennokkaasti kuin nuori skotlanninterrieri.

Se huomaa nopeasti, ettei sen vauhti riitä seuraamaan kaksikkoa edes kokonaista metriä, mutta sen innostunut ja tarkkaavainen olemus valaa minuun toivoa paremmasta terveydentilasta.

Kun tutkimusmatkamme jälkeen pääsemme lopulta kotiin, Remu livistää eteisestä, jossa sen piti hetken aikaa kuivatella minun riisuessa ulkoilupukuani. Pieni musta keppostelija ei koskaan ole liiemmin totellut sääntöjä tai kumarrellut ketään. Ohjaan sen takaisin aloilleen ja kun olen kuivannut sen, se pomppii iloisesti ympäri eteiskäytävää ja näyttää ainakin kymmenen vuotta nuoremmalta kuin onkaan.

Katsoessani iloisesti pomppivaa koiraa minua alkaa kaduttaa, että edes pohdin eläisikö se jouluun. Tottakai se elää, meidän Remu. Se täytyy nyt vain viedä eläinlääkäriin ja selvittää mikä sitä vaivaa. Lisäksi veikkaan, että sille pitää hankkia oma kauniisti liihotteleva, pitkäkarvainen ja nätti mäyräkoiraystävä.2