Koiran kanssa retkeily

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: MUSTI JA MIRRI

Retkeily yhdessä novascotiannoutajan tai paimenkoiran kanssa on erilaista, kuin retkeily whippetin kanssa. Oman omalaatuisuutensa ainutlaatuisena retkiseuralaisena todistaa myös mittelspitz ja entinen valjakkokoira — havaintojeni mukaan jokaisessa koirassa on omat, retkeilyn kannalta huomioon otettavat kommervenkkinsä.

Whippetin riesana on kesäillan nuotiopaikalla ohuen karvapeitteen läpi keveästi tunkeutuvat itikat ja örkit. Vilunväreiltäkään ei voida säästyä, jos loppukesän aurinko ehtii painumaan mailleen. Mikään ei latista tunnelmaa tehokkaammin, kuin nuotiopaikalla värisevä surkean näköinen koira, jonka selkään hyttysten ketju on muodostanut rehevän irokeesin. 

Mittelspitzin kanssa retkeillessä huomioon otettavat seikat ovat päinvastaisia. Santulla on rodulleen tyypillisesti niin paksu ja messevä turkki, että hyttyset luovuttavat ennen, kuin järkeilevät tiensä sen iholle. Viileys ei piinaa, mutta sen sijaan paahteista hellettä on hyvä vältellä.

Toisin kuin whippetit Olmi ja Alpi, Santtu lähtee yhtä innokkaasti maailman valloitukseen oli sitten pakkastalvi, räntäsade, vihmova tuuli tai seesteinen kesäilta. Se, mitä paksuturkkisen koiran kanssa on hyvä ottaa huomioon on, ettei valitse kesän kuuminta päivää fyysisesti raskaalle ja pitkäkestoiselle vaellukselle lämpöhalvausriskin vuoksi. Lämpimistä kesäreiteistä karvakaverin kanssa haaveillessa kannattaa muutenkin kiinnittää suunnitelmiinsa riittävästi lepo- ja juomataukoja. Innokkaimmat nelijalkaiset kesäfiilistelijät nauttivat tietenkin vilvoittelustaan meren tai järven rannalla kahlaillen tai uiden, paremman puutteessa ojan pohjalla itseään viilennellen.

Retkikoirien rotutyypilliset erot

Whippetit Olmi ja Alpi ovat tottuneita eränkävijöitä. Jos ne saisivat valita aktiviteettinsa itse, ne varmaankin koostuisivat hidastempoisten vaellusten sijasta avoimessa maastossa juoksemisesta – mutta vain hyvällä säällä. Muulloin suosikkiaktiviteetiksi saattaa valikoitua lymyily sohvatyynyjen joukossa, josta ne sitten myös vaellukselta kotiin palattuaan saattavat luoda paljon puhuvia katseita.

Mittelspitz Santtu on tyypiltään koira, jolle käy kaikki, kunhan se saa työskennellä yhdessä isäntänsä kanssa. Sää ei vaikuta siihen – se ei huomaa kylmää pohjoistuulta, eikä välitä tihku- tai sen enempää rankkasateestakaan. Sille riittää isäntänsä hymy, ja sitten se on tyytyväinen: kulki se sitten mukana Helsingin keskustassa, pohjoisen erämaissa tai missä tahansa siltä väliltä. Kooltaan mittelspitz on kompakti retkikoira, joka on kulkenut Norjan kivikoissa näppärästi isäntänsä repussa.

Valjakkokoirasta retkeilykoiraksi

Meille eläkepäivien viettoon saapunut ex-valjakkokoira Sumu on jotain näiden kahden ääripään väliltä ja sen kanssa huomioon otettavat seikat ovat omanlaisiaan. Muistan käyskennelleeni samaa kokoluokkaa olevien, edesmenneiden noutajani ja paimeneni kanssa metsäreiteillä tuntikaupalla, mutta Sumua ei käyskentely kiinnosta.

Se etenee tehokkaasti, eikä välitä risuista tai männyn kävyistä. Sille solisevat purot ja sammaleen tuoksu ovat samantekeviä, sillä sille tärkeintä ei ole nauttia matkasta, vaan päästä määränpäähän. Mitä nopeammin, sitä nopeammin.

Kyse ei ole siitä, etteikö se nauttisi luonnossa liikkumisesta. Sille vuosien saatossa kehittynyt ja kehitetty liikkumistapa on vain kaikin puolin tehokkaampi, kuin muilla laumamme jäsenillä.

Koiran eräkelpoisuus koostuu rotuominaisuuksien lisäksi koiran omista vahvuuksista ja taidoista, joita voi myös harjoitella

Oli retkeilykumppani sitten vauhdikas tai maltillisempi kaveri, karvainen tai kevyemmässä kuontalossa, yhteisen reissun tärkeimmiksi seikoiksi tulee muotoutumaan se, kuinka hyvin karvakaverisi tunnet ja minkälaiset varusteet juuri sinun ystäväsi tarvitsee yhteisestä matkanteosta nauttiakseen.

Koiran kanssa retkeily itsessään on harvemmin taito, jota täytyisi erikseen harjoitella. Jos suunnitelmissasi on kuitenkin pidempi yönyliretki tai kokonainen vaellus koiran kanssa, on hyvä olla tietoinen koiran terveystilanteesta (jotta haastava maasto ei kuormita mahdollisesti kipeää koiraa entisestään), rotukohtaisista ominaisuuksista (jotta esimerkiksi lyhytturkkista koiraa ei viedä palelemaan) ja kyvystä sopeutua esimerkiksi telttamajoitukseen vieraassa ympäristössä. Teltassa nukkuminen onkin taito, mitä moni koiranomistaja harjoittelee koiransa kanssa kotipihan tuntumassa ennen varsinaista h-hetkeä.

Huomioi sääolosuhteet myös päiväretkillä

Viimeisen vuoden aikana olen retkeillyt varmasti enemmän, kuin koskaan aiemmin. Retkiseurueeseeni on kuulunut vaihtelevia koirakokoonpanoja, sillä talven ja kevättalven retket on saatettu suorittaa pienen innokkaan mittelspitzin vahvuudella, toisaalta etenkin loppukevään retkillä koko neljän koiran kokoonpano on ollut mukana.

Olen päässyt todistamaan lukuisia erilaisia tilanteita koirieni ja vieraiden koirien kanssa taukopaikoilla. Siitä syystä haluan muistuttaa, että taukopaikalle pysähdyttäessä myös koiran lämpimänä pitämiseen on syytä kiinnittää huomiota kolealla loppuvuoden, talven tai kevättalven retkellä.

Olen liian usein nähnyt etenkin innokkaita pikkukoiria, jotka ovat taittaneet urheina useiden kilometrien matkoja yhdessä seurueeensa kanssa, mutta kun ne on kiinnitetty nuotiopaikalla puun runkoon, ne ovat värisseet ja palelleet vailla suojaa ja lämmikettä pitkään liikkeellä olleille lihaksilleen.

Osaa koirista on pidetty myös sylissä, mutta koiran palelu on ollut liikkeestä pysähdyttäessä niin vahvaa, että se onkin kannustanut muuta seuruetta pitämään ruokataukonsa vasta takaisin autolle palatessa. Vaikka koiralla ei muuten olisi taipumusta palella, voi tulla todellisena yllätyksenä, kuinka pitkäkestoisen liikunnan jälkeen pysähdyttäessä turkkirodunkin ytimiin saattaa hiipiä vilu. Koiran suojaaminen kylmältä onkin tärkeää, sillä se estää lihas- ja nivelongelmien kehittymisen.

Varusteet Suomen arvaamattomiin sääolosuhteisiin

Suomen sääolosuhteet eivät aina päästä retkeilijää helpolla ja toisinaan niihin varustautuminen tuntuu haastavalta etenkin, kun elämme aikakautta, jolle tyypillistä on juhannuksen räntäsateet ja joulunajan nollakelit vesisateineen.

Puhuttiin sitten ihmisretkeilijän tai koiran varusteista, hyvin valituilla sellaisilla pötkitään kuitenkin pitkälle. Koska sekä whippettini, että ex-valjakkokoirani Sumu on varustettu suhteellisen niukalla turkilla, olen teettänyt koirilleni takit ankarimmille sääolosuhteille, kuten sateelle ja paukkupakkasille. Lisäksi nämä kylmänarat koirat käyttävät tossuja, mutta kovempien pakkaskelien retket olemme toistaiseksi suosiolla jättäneet meitä urheammille.

Mittelspitz Santtu pärjää paksulla turkillaan ilman lisävarusteita, mutta kovimmilla pakkasilla silläkin käytetään tossuja. Tulevien eläkepäivien myötä harkitsemme sillekin hyvin istuvaa takkia taukoja varten.

Muuten koirieni varustuksesta on vastannut valtakunnallisesti sekä verkossa, että kivijalkamyymälöissään palveleva Musti ja Mirri. Otin koiran mukaani myymälään, kun kävimme sovittamassa Sumulle sopivia retkeilyvarusteita ja päädyimme valitsemaan reipasliikkeiselle retkitoverilleni Basic Cosy Y-valjaat.

Valjaiden lisäksi päätin tarjota koiralle liikkumavaraa fleksin avulla, vaikka noin muuten olen ehdottomasti jämäkämpien talutushihnojen puolesta puhuja. Mahdollisten äkkipysäyksien varalta valitsin valjaiden ja fleksin väliin pienen joustopalan, joka estää äkkinykäyksien syntymisen sekä koiran, että vuosia sitten vaurioituneiden ranteideni suuntaan. Valjaiden, joustopalan ja fleksin lisäksi valitsimme retkivarustukseemme soveltuvan kevyen ja kokoontaitettavan matkakupin.

Jos koiralle päätetään tarjota liikkumisen vapautta fleksissä, on tärkeää taata, ettei koira vapaudestaan huolimatta pääse turmelemaan luontoa tai häiriköimään pesivien lintujen tai vaikkapa polkujen reunuksilla nököttävien linnunpoikasten rauhaa tai turvallisuutta. Etenkin alkavan kevään ja alkukesän kynnyksellä voi olla tarpeen kuljettaa koiraa lyhyemmässä hihnassa etenkin, jos sillä on taipumusta poiketa polulta.

Vinkit koiran kanssa retkeilyyn

Omien kokemusteni mukaan hyvän ja onnistuneen retken peruselementteinä voidaan pitää ensiluokkaista seuraa (useimmiten jo yhden koiran osallistuminen retkelle takaa sen), hyviä varusteita (niin, ettei kenellekään tule liian kylmä tai liian kuuma) ja ennen kaikkea hyviä retkieväitä.

Musti ja Mirri on koonnut hyviä retki-ideoita myymälöistään ja verkkokaupastaan löytyvään Suomi Lemmikin Silmin -retkioppaaseen ja samaa nimeä kantavaan videosarjaan. Videosarjan uusin jakso julkaistaan vielä kesäkuun aikana, joten YouTubesta löytyvää kanavaa kannattaa ehdottomasti pitää silmällä.

Ota vielä seuraavat asiat huomioon suunnitellessasi retkeilyä koiran kanssa:

  • Ympäristö! Pidä ympäristö siistinä, kanna mukanasi takaisin kaikki, minkä olet retkikohteelle vienytkin. Muiden, kuten luonnoneläinten ja toisten retkeilijöiden huomioiminen on kohteliasta. Älä anna koirasi sinkoilla fleksissä tai taluttimessa niin, että se säikäyttelee pesiviä eläimiä tai muita ihmisiä, tai pääsee runnomaan luontoa. Älä myöskään pidä koiraasi irti ilman maanomistajan lupaa, äläkä etenkään kansallispuistoissa tai rauhoitetuilla alueilla.
  • Itikat ja punkit! Retkestä tulee mukavampi teille molemmille, kun esimerkiksi pohjavillattoman ja lyhytturkkisen koiran kanssa kesäsäässä retkeillessä ollaan osattu varautua itikoiden läsnäoloon. Se onnistuu esimerkiksi karkottein tai itikoilta suojaavin puvuin. Muista itikoiden läsnäolo myös omaa suojausta pohtiessasi. Meistä valppaimmat varautuvat punkkeihin punkkiraudoin ja sytkärein (ennaltaehkäisevästi karkottein!), jolloin punkin polttaminen käy helposti ja paloturvallisesti. Kirjaa mahdollinen punkkihavainto Punkkiliveen.
  • Ensiapu! Selvitä etukäteen, miten sinun tulee toimia, jos kyy puraisee koiraasi. Kerää mukaasi retken luonteeseen ja pituuteen soveltuva ensiapulaukku ja huomaa, että jotkut koirakerhot järjestävät myös koiran ensiapuun liittyviä koulutuksia.
  • Nauti! Älä mieti tai jossittele liikoja, vaan lähde nauttimaan luonnosta nelijalkaisen ystäväsi kanssa. Kun tunnet koirasi, tiedät mitä se retkelle tarvitsee – ja jos et vielä tiedä, opit tuntemaan lemmikkisi aluksi lyhyempien retkien aikana. Tärkeintä on avoin ja rohkea, utelias mieli!
6

Hauki on kala, puudeli on koira – asiaa koirien laumasuhteista

Pidän useamman koiran omistajana koirien laumasuhteita ja -dynamiikkaa arjen kannalta äärimmäisen tärkeänä. Koiraharrastuksessa parasta on se, että kukin voi elää sitä tavallaan, ja siinä, missä joku saa eniten treenikentiltä, meriiteistä tai vaikkapa koiransa kanssa vaeltamisesta, minulle koko touhun suola näyttäytyy koirien laumaelon myötä.

On monia asioita, mistä koirien kanssa elämisessä pidän, mutta nautin juuri eritoten siitä, että saan arjessani seurata koirieni keskinäistä vuorovaikutusta, koirien välisten suhteiden kehittymistä sekä niiden siivittämää lauman dynamiikkaa.

Laumassa selvää on se, että hyvä ruokkii lisää hyvää, kaaos kaaosta ja huono — no, huonoa. Sanonta “joukossa tyhmyys tiivistyy” voi saada useamman koiran kanssa nopeastikin aivan eksponentiaalisia piirteitä. Pahimmassa tapauksessa pienen pieni nyanssi on kuin kipinä bensalle, joka roihahtaa hetkessä liekkeihin, jopa räjähdykseen.

Laumaelon ei tarvitse – tai tulisi – olla jatkuvaa veitsen terällä taiteilua, vaan toimivassa kokoonpanossa lauman dynamiikka johdattelee kohti vuorovaikutusta, jossa jokainen lauman jäsen voi turvallisesti ilmaista itseään, eikä viestejä sivuuteta, vaan otetaan huomioon jo silloin, kun niiden mukana ei lennä kipinöitä.

Muutos on pysyvää

Lauman dynamiikka on jatkuvassa myllerryksessä, eikä koskaan täysin stabiilissa tilassa. Ei, vaikka lauman jäsenet ja jopa arki olisi jo urautunut raiteilleen ja ihmissilmään kaikki näyttäisi samalta, kuin aina ennenkin. Koirien keskuudessa keskustelua käydään silti jatkuvasti.

Siinä, missä me olemme tottuneet näkemään, kuinka toinen koiristamme kantaa aina lenkillä kulkiessaan suuren suurta karahkaa, kyse ei koirien maailmassa olekaan pelkästä hassunhauskasta huvittelusta.

Kun seuraavan kerran pääset todistamaan vastaavaa tilannetta kiinnitä huomiota karahkaa kuljettavan koiran kehonkieleen ja siihen, miten toinen koirista tilanteeseen vastaa. Jättääkö se suussaan karahkaa kantavan koiran omaan arvoonsa, keskittyykö ehkä metsäpolun tarjoamaan hajumaailmaan vai lähteekö se haastamaan toveriaan? Miten toinen koira siihen vastaa, muuttavatko koirien kehonkielet tyyliään tai vastaako toinen koirista ehkä pehmeänkin oloisella murinalla? Kiinnitä huomiota myös siihen, miten tilanteet päättyvät – ja päättyvätkö ne sittenkään lopulta aina samalla tavalla.

Koirien kommunikaatio on hyvinkin pientä ja arkista. Se koostuu arkisista tilanteista, joita me ihmiset hädin tuskin pysähdymme näkemään tai sisäistämään kokonaisiksi vuoropuheluiksi. Useimmiten aistimme valpastuvat vasta, kun kuulemme murinaa tai näemme selkeäpiirteisesti, kuinka uhkaavasti jäykistynyt häntä nousee selkälinjan yläpuolelle. Nämä ovat todellisuudessa reaktioita, joissa keskustelu on jo eskaloitunut ja joissa kipinät aivan viimeistään saattavat hakea muotoaan tai jo lennellä.

On oleellista ymmärtää, että koirien välinen dynamiikka elää aina ja ikään kuin liikehtii koirien hormonitoiminnan, olosuhteiden ja muiden ympäristön vaikuttimien myötä. Ei ole ollenkaan tavatonta, että pahimmat koirien väliset yhteenotot tapahtuvat uuden pennun tultua, tai lauman jäsenen kuoltua. Silloin lauma on murroksessa, mutta silloinkin kiivaaksi äitynyttä vuoropuhelua on edellyttänyt lukuisat keskustelut, tilanteen tunnelma ja olosuhteet.

Siksi se, mitä laumassa tapahtuu — ja oikeastaan myös se, keitä siihen kuuluu — ei koskaan ole samantekevää.

Tunteiden tulkki

Koirat reagoivat, punnitsevat ja tarkkailevat tilanteita ja tunnelmia myös silloin, kun me emme ole tarkoittaneet tilanteita varsinaisesti niille tai niitä varten. Ne seuraavat ja aistivat herkeämättä meitä ja eloamme. Sitä, miten vastaanotamme vieraat, reagoimme irtokoiraan lenkillä ja millä mielin palaamme töistämme kotiin. Koirat eivät suinkaan ole yksinkertaisia tai hölmöjä olentoja, vaan päinvastoin äärettömän älykkäitä ja sensitiivisiä.

Ja ennen kaikkea aitoja. Se koirissa on parasta: niiden vilpittömyys ja aitous. Ne eivät koskaan peittele tunteitaan, vaan reagoivat aidosti omasta mielenmaisemastaan käsin.

Sen vuoksi soisin, että jokainen koira tulisi nähdyksi ja kuulluksi ilman oletuksia, päivittäin jopa puhtaalta pöydältä käsin. Koirat antavat meille loputtomasti mahdollisuuksia ymmärtää, nähdä ja oppia ja se, mitä voimme antaa niille takaisin on avoimuutta ottaa sitä kaikkea vastaan.

Ihmiselämässä erilaiset oletukset syntyvät helposti ja pyytämättä, mutta pyri tietoisesti tarkkailemaan koiraasi ja sen kohtaamia tilanteita objektiivisesti. Se tuntuu miltei mahdottomalta, mutta pysähdy ja yritä. Pyri koiran nimen ja oppimasi persoonan sijasta näkemään vierelläsi kulkeva eläin. Mitkä ovat sen lähtökohdat? Mihin se toiminnallaan pyrkii?

Kulttuuri kannattimena

Toisinaan tulen valtavan surulliseksi siitä, että meille ihmisille on hyvin tyypillistä inhimillistää koiriamme ikään kuin hahmottamatta sitä itse.

Jokaisen koiranomistajan on helppo puhua koirista rakkaimpinamme, mikä ei useinkaan ole lainkaan liioiteltua, mutta siinä samassa saatamme tulla kokeneeksi koiran ikään kuin alemmalle kehitysasteelle jääneeksi nelijalkaiseksi lapseksi, joka ikään kuin muitta mutkitta toimisi kanssamme samoista lähtökohdista käsin. Olosuhteet voivat toki yhteisen kodin myötä olla samankaltaiset, mutta on tärkeää oivaltaa, että kahta eri lajia edustavina näemme, koemme ja hahmotamme maailmamme erilaisina.

Meissä on paljon samaa, mutta koirat eivät parhaimmalla tahdollakaan toimi kädellisten toiminta- tai ajatusmalleista käsin. Ei, vaikka pukisimme ne mitä tyylikkäimpiin haalareihin tai huiveihin, eikä etenkään, vaikka sävyttäisimme hassunhauskat reels -videomme humoristisesti ihmisten äänillä dupaten.

Sen vuoksi koirien inhimillistäminen on mielestäni vaarallista. Kulttuurimme on värittänyt koirista kuvan, jonka myötä muodostamme näkemyksemme koirista jo lapsina. Elokuvien koirat ovat rohkeita ja nokkelia urotöiden tekijöitä tai ihmismäisiä tunteita ja ongelmia näytteleviä ja ratkaisevia olentoja. Kun tilanne yhtäkkiä kotona eskaloituu, sitä vähätellään sanomalla, että kyseessä on lopulta vain eläin, johon ei voi luottaa tai vaikuttaa – ja joka toimii kuten toimii. Todellisuudessa koira toimii aina, kuten koira toimii.

Koira koirana

Koirat ovat aina karvaisen tai karvattoman ulkokuorensa alla koiria. Älykkäitä, sensitiivisiä ja aitoja eläimiä, joita meidän tulisi kunnioittaa sellaisenaan. Ilman filttereitä, tai hassuja ääniraitoja, joilla yritämme omia ne lapsiksemme.

Kun lakkaamme näkemästä eläimet, joiden kanssa kotimme jaamme, pelkästään rakkauden nälkäisinä söpöläisinä, annamme niille kuuluvaa arvoa aitoina ja vilpittöminä, kunnioitettavina eläiminä. Vasta sen myötä voimme saada avaimet kaikkiin niihin sopukoihin, joihin koirat voivat meidät kanssaan johdattaa.

Siinä piilee avain onneen: kun opit näkemään ja arvostamaan koiraa koirana, nimenomaisesti koiramaisista lähtökohdista ja tarpeista käsin, moni asia loksahtelee paikoilleen ikään kuin itsestään. Silloin pääsemme koiran kanssa molemmat työskentelemään yhdessä elämänkumppanimme kanssa juuri sellaisina aitoina ja vilpittöminä, suodattamattomina yksilöinä, jollaisia olemme parhaimmillamme.

11

Ja niin minä lahjoitin pokaalit ja ruusukkeet

Kesäisen muuttomme myötä käynnissä on ollut jo pitkään miltei loputtomalta tuntunut tavaroiden läpikäynti. Uusi kotimme on kahdelle ihmiselle ja neljälle koiralle kompaktin kokoinen 67 m2, mikä voi äkkiseltään kuulostaa jopa tympeän ahtaalta porukan koon huomioon ottaen.

Voin paljastaa, ettei se ole: kun tavaran määrä suhteutetaan neliöihin ja saamme onnekkaasti nauttia lisää tilan tuntua tuovasta, poikkeuksellisen korkeasta kattokorkeudesta, kotimme on täydellinen tukikohta kaikkien seikkailujemme välille. Se, mitä pohjapinta-ala ei paljasta on, että kaksi työpistettä nielevä työtilamme, samalla tavalla, kun tuleva joogastudionikin, sijaitsee parvella, joka on rakennettu näppärästi olohuoneen yläpuolelle ilman, että se lasketaan mukaan varsinaisiin asuinneliöihin.

Näihin kompakteihin, hyvin suunniteltuihin käytössämme oleviin asuinneliöihin kuuluu jopa sauna, joten en koe, että jäisimme mistään paitsi. Sen sijaan nautin siitä, että siivoamiseen, kunnossapitotöihin tai muihin omistusasunnon vaatimiin toimenpiteisiin ei juurikaan täydy käyttää kallisarvoista aikaa. Asuntomme saa totta totisesti nyt ja tulevaisuudessa pysyä viihtyisänä paikkana, joka ei huuda tekemättömien kotitöiden perään. Siitä pitää huolen myös viime vuonna hankittu robotti-imuri.

Toivon, että tulevaisuudessa maailmantilanne on sellainen, että me voimme yhdessä koirien kanssa matkustaa, reissata ja seikkailla: elää tätä elämää tasapuolisesti myös asuinneliöidemme ulkopuolella. Toki mainiot ulkoilumaastot ovat jo tällaisena aikana tarjonneet meille parastaan: loputtomia metsäpolkuja kesäisin, sänkipeltoja syksyisin. Järven jääreittejä talvisin ja pururataan tutustumista jälleen keväällä, kun hiihtoladut sieltä ovat sulaneet. Meillä on siitä mainio kotipaikka, että pääsemme tästä helposti monipuolisiin maastoihin, nuotio- ja kotapaikoille, ihmisten ilmoille ohitustilanteisiin ja syviin metsämaastoihin kauaksi kaikesta hälinästä. Olen vieläkin onnellinen siitä, minkälainen tuuri asuntomarkkinoilla kävi.

Jostakin vanhasta pitää luopua, jotta uusi ja omanlainen hyvä voi tulla tilalle

Kun toukokuussa 2020 suunnitelmat juuri tähän kohteeseen muuttamisesta alkoivat konkretisoitumaan, aloin toden teolla katsomaan ympärilleni keräämiäni tavaramassoja. Olen antiikkikauppias-pariskunnan tytär ja koen samanlaista intohimoa erikoisiin, kauniisiin ja puhutteleviin esineisiin, kuin vanhempani, jotka vielä antiikkikauppiasuransa jälkeenkin ovat innostuneet keräämään toinen toistaan erikoisempia ja puhuttelevampia esineitä ja huonekaluja: sellaisia, joilla on arvo. Tavaran arvo voi liikkua rahassa, mutta myös sen herättämässä tunteessa.

Tunnistan itsessäni saman taipumuksen kerätä ympärilleni viehättäviä esineitä ja huonekaluja, mutta olen alkanut kyseenalaistamaan sitä. En halua enää ympäröidä itseäni kauniilla tavaroilla, vaan haluan täyttää sieluni kauniilla kokemuksilla. Haluan nähdä, kokea ja rikastuttaa elämääni kotini ulkopuolella niin, ettei kotini tehtäväksi jää tarjota juurikaan aistiärsykkeitä: riittää, että minä voin yöpyä kodissani turvassa ja antaa ajatuksieni liikkua.

Näiden havaintojen myötä ensimmäisiä toimenpiteitä oli vinttikoirista eroon hankkiutuminen. Kevään jälkeen kesällä lahjoitin pois hirvittävän määrän ”kaikkea, mitä voin vielä joskus tarvita” kuten tekstiilejä, jotka eivät koskaan päätyneet käyttöön. Sisustustyynyjä, jotka olivat kauniita, mutta eivät istuneet sisustukseen. Puulaatikoita, jotka voisivat kätkeä sisäänsä mitä tahansa – mutta joille ei ollut paikkaa. Lippiksiä, joita en koskaan valinnut, tumppuja, jotka hiihtohansikkaat päihittivät, säärystimiä, mattoja, kasseja, askartelusaksia, kasvoilleni sopimattomia aurinkolaseja sekä huiveja, jotka saivat kasvoni näyttämään värittömiltä.

Tavaraa lähti jätesäkeittäin ja kaikelle löytyi tyytyväinen vastaanottaja. Sisäisesti käymäni muutosprosessi on vielä paljon suurempi, kuin mitä kotinurkistamme tai jätesäkkien määrästä voi koskaan päätellä. Toivon, että suhteeni tavaroihin ja kuluttamiseen muuttui prosessin myötä: on vain harvoja asioita, joita ruuan lisäksi tarvitsen. Yhä harvempia ovat ne, joiden ostaminen uutena on perusteltua.

Muistot sydämessäni

Elnan ja Inton menetykset ovat kuuluneet elämäni suurimpiin kriiseihin. Erilaisia kriisejä on mahdotonta laittaa järjestykseen, mutta ne asuvat samassa arkistokaapissa elämän jatkuvuutta järisyttäneiden kokemusten kanssa. Samassa arkistokaapissa yhdessä ihmisystävien ja sukulaisten kuolemien kanssa. Ehkä joku voi tästä pahoittaa mielensä, mutta ne, ketkä ymmärtävät, ettei maailmassa ole ainutlaatuisempaa sidettä, kun sielun puolikkaana toimivaan ja miltei ajatuksia lukevaan koiraan, eivät kyseenalaista summausta.

Elna lopetettiin kesällä 2018, Into tammikuussa 2019. Elettiin maaliskuuta 2021, kun pystyin viimein lahjoittamaan pois Inton autossa-odottelu-fleecen, molempien koirien sadetakit, jotka pelastivat lukuisia kiireisiä aamuja, sekä muita tarvikkeita, jotka kuuluivat rakkaan kaksikkoni elämään. Arkipannat ja hihnat vielä jäivät, yhdet molemmilta.

Inton, Elnan ja näitä edeltäneiden cockerspanielipoikien ruusukkeita ja pokaaleja löytyi tavaramääriä läpikäydessäni kokonainen pahvilaatikollinen. Suurin osa niistä on muistoja nuoruudestani, jolloin kesäviikonloput kuluivat suruitta match show -tapahtumissa yhdessä esiintymistä rakastavan cockerspanielini Rompun tai persoonallisen ulkonäön omaavan Elnan kanssa. Ne olivat huolettomia viikonloppuja täynnä aurinkoa, kavereita ja tuttuja, huoletonta tunnelmaa ja kinkkujuustosämpylöitä.

Samasta pahvilaatikosta paljastui myös Alpin saavuttamia tunnustuksia, joista olen ylpeä, mutta joilla ei ole arjessani minkäänlaista arvoa. Olen muutenkin vähän huono näyttelykoiraihminen, sillä en osaa suhtautua ulkopuolisen ihmisen arvioon koirasta, joka minulle on se kaikkein tärkein. Ymmärrän kyllä näyttelyiden perusperiaatteen ja tarpeellisuuden, mutta vaikka kuinka yritän, en ole juuri koskaan saanut itseäni kannustettua tähän ulkomuotomaailmaan.

Vaikka ruusukkeisiin ja pokaaleihin kietoutuu valtavasti muistoja, en ole halukas säilyttämään näitä muistoesineitä esillä kotonani. Siihen liittyy pokaalien ja ruusukkeiden ulkonäkö, lukumäärä ja se karu fakta, kuinka paljon ne keräävät pölyä – ja kuinka ne minun tapauksessani sulautuisivat vaan ajatukseni sekoittavaan muistojen ja tavaran hälyyn, jota en enää halua vaalia kodissani oikein missään muodossa. Sen sijaan olen valmis antautumaan sille ajatukselle, että kun kesällä ostan huoltoasemalta kinkkujuustosämpylän, voin nurmikolle istuessani sulkea hetkeksi silmäni ja kuulla ajatuksissani sen kehien reunalta tutun hälyn. Voin unelmissani silittää cockerspanielini kiiltävää, silkkistä turkkia vielä kerran tai hivellä paimenkoirani kinuskin värisiä yksityiskohtia. Näissä tapauksissa muistot löytyvät aivan muualta, kuin pölyn kerrostamista pysteistä tai kopertuneista ruusukkeista; makumaailmoista, kesäpäivistä, ohikulkevista cockerspanieleista ja valokuvista, sekä kirjoittamistani blogiartikkeleista.

”Joensuu 1996”

Yhden pystin minä säästin. Se on pieni ja kolhuinen, kiiltonsa aikaa sitten menettänyt pokaali. Oikeastaan se oli nuhjuinen jo, kun sain sen. Pystin reunassa olevassa laatassa lukee ”Joensuu 1996” mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen paikan tai ajan kanssa, kun minä vastaanotin palkinnon.

Vuosi oli todellisuudessa 2002 ja olin 12-vuotiaana tehnyt vauhdikkaan nollaradan agilitykentällä ensimmäisen koirani, Nikin kanssa. Niki oli koira, josta kaikki aikoinaan alkoi ja jonka kanssa moneen koiramaailman kokemukseen liittyi pienen tytön into ja uteliaisuus. Kaikki, mitä yhdessä kohtasimme, oli uutta. Myös se vanha ja nuhjuinen pokaali, jonka joku palkinnoistaan eroon hankkiutunut koiraharrastaja oli seuralle lahjoittanut.

Entä, minne minä lahjoitin laatikollisen pokaaleja ja ruusukkeita? Sille samalle koirakerholle; sinne, mistä matkani koiraurheilun parissa alkoi miltei 20 vuotta sitten.

20