Kokemuksia robotti-imurista koiraperheessä

Vau. Jos luulit, että koirien kanssa jaetun arjen täytyy olla ikuisia kompromisseja tai täyttä raadantaa, luulit väärin. On olemassa ratkaisuja, joiden avulla mielenterveyden rippeet on mahdollista säilyttää siitäkin huolimatta, että omaa silmää siisteydelle – ja rakkautta nelijalkaisia ystäviä kohtaan.

Materiaalivalinnoilla pääsee pitkälle. Muistan ikuisesti imurikauppiaan (kyllä, niitä kiertää vielä tänäkin päivänä) joka väen vängällä halusi tulla imuroimaan kotiini, jossa asui lisäkseni neljä koiraa. Täytyy myöntää, että vaikka pyyntö oli tungetteleva, ilahduin suuresti, kun kerrankin joku muu halusi imuroida kodissani.

Imurikauppias tuli sisään laitteensa ja kaikkien siihen kuuluvien lisäosien ja lisäosien lisäosien kanssa. (Ja minä mietin, missä ikinä voisin itse säilyttää tuollaista määrää siivoustarvikkeita pelkästään pölynimuria varten.)

Hän katsoi ympärilleen ja onnitteli materiaalivalinnoista. Nahkasohva ei ollut imenyt pinnoilleen näkyviä koirankarvoja, eikä olohuoneen lehmäntaljasta paljastunut sinnikkäälläkään imuroinnilla salakavalaa ja näkymätöntä moskaa.

Satuin tuolloin asumaan vuokralla melko uudessa kivitalossa, jonne toteutettu vaaleanharmaa, pistekuvioinen muovimatto oli myös materiaalivalintana oivallisesti koirakotiin soveltuva ratkaisu. Lisäksi pehmeäpintainen muovimatto oli tassujen alla mukava ja hiljainen.

Imurikauppias imuroi nurkkiin kerääntyneet pölypallot ja eteisen hiekkaa keränneen maton, kiitti ajastani ja poistui. En kuullut hänestä sen koommin.  

Elämä neljän koiran kanssa on myös elämää pölypallojen ja inhottavan irtohiekan kanssa (mutta sen ei tarvitse olla)

Nykyisin asun kodissa, jossa vaalealla, kiiltäväpintaisella mosaiikkiparketilla seikkailevia pölypalloja ja koirien tassuissaan sisälle kantamaa hienojakoista hiekkaa ei voi olla huomaamatta.

Kahden whippetin, seisojamixin ja mittelspitzin taloudessa imuria saa laulattaa vähintään kerran viikossa. Se tapahtuuu pakon edessä, jotta passiivis-aggressiivisen oloisina nurkissa lymyilevät pölypallot eivät saa yöaikaan murhanhimoisia ajatuksia.

Kahdella aikuisella ihmisellä ja neljällä koiralla on asunnossamme käytettävissään 67 m² tilat ja rehellisyyden nimissä en jaksaisi siivota yhtään enempää.

Jos imurointivälistä alkaa kulumaan enemmän kuin viikko, koti alkaa tuntumaan vastenmieliseltä. Paikalta, jossa aikaa ei ole enää ollenkaan mukava viettää.

Voiko robotti-imurin hankkia koiraperheeseen?

Olen miettinyt robotti-imurin hankintaa valehtelematta jo yli kymmenen vuoden ajan. Kymmenen vuotta sitten robotti-imurit tuntuivat vielä varsin harvinaisilta, enkä uskonut niiden tuovan merkittävää helpotusta arkeen pitkäkarvaisten koirien kanssa. Olin nimittäin varma, että robotti-imurista ei olisi apua, kun sen pyöriin kietoutuisi pitkiä koirankarvoja. Lopulta se tukkeutuisi kokonaan pystymättä lainkaan käsittelemään sellaista määrää koirankarvoja.

Koetun ongelmallisuuden vuoksi ajatus unohtui vuosiksi. Pahin pöly- ja irtohiekkaongelmakin katosi, kun pörröisemmät koirakaverit vaihtuvat ajansaatossa toisenlaisiin. Pohjavillattomiin, lyhytkarvaisiin ja pitkäjalkaisiin, turkeiltaan hyvin vaivattomiin otuksiin. Sellaisiin, jotka eivät lyhyen turkkinsa ja korkean maavaransa ansiosta kantaneet ulkoa moskaa sisälle kotiin, eivätkä merkittävästi tiputelleet edes omia karvojaan.

Kun kevään myötä nurkkiimme pesiytyi neljäskin koirakaveri, melko matalalla maavaralla varustettu pörröinen mittelspitz, huomasin haaveilevani robotti-imurista uudelleen. Vaikka koiran turkinhoito oli esimerkillisen hyvin hallinnassa, irtokarvaa, pölyä ja roskaa oli taas alkanut kerääntymään ympäri asuntoa häiritsevän paljon.

Olen käynyt paljon hyviä keskusteluja Instagramissa ja niinpä tiedustelin siellä tälläkin kertaa, sattuisiko kenellekään olemaan kokemuksia robotti-imurista koiraperheessä. Erityisesti minua kiinnosti tietää, sopiiko robotti-imuri pitkäkarvaisen koiran kanssa jaettuun arkeen.

Kommenttivyöry yllätti minut täydellisesti. Moni koiranomistaja kertoi, ettei voisi enää kuvitella elämää ilman robotti-imuria. Kommentti, jossa kerrottiin, että mikään muu robotti-imurin hankinnassa ei harmita, kuin se, ettei sitä tajuttu tehdä aikaisemmin, oli ehkä kaikkein hätkähdyttävin.

Yleinen linja tuntui olevan, että ”me ei enää pärjättäisi ilman,” vaikka joukkoon mahtui myös pieni osa huonojakin kokemuksia (siitä, kuinka karvakasat vain siirtyivät eteenpäin robotti-imurin edellä ja siitä, kuinka imuri oli ahneuksissaan imaissut sisäänsä jopa koiran hännän).

Positiivisen kommenttivyöryn myötä sinetöin mielikuvani laitteen hyödyllisyydestä ja jäimme odottamaan sopivaa tilaisuutta robotti-imurin hankintaan.   

Robotti-imuri koiraperheessä

Lokakuun alussa koimme onnellisen perhetapahtuman, kun alennusmyyntien myötä meidänkin kotiimme kotiutettiin pitkään suunniteltu ja odotettu robotti-imuri.

Sen ensimmäinen käynnistys oli spektaakkelimainen tapahtuma, johon suurin osa koirista ei juurikaan reagoinut. Sumu, joka jo lähtökohtaisesti pelkää myös perinteistä imuria, kulki häirityn oloisena ympäri asuntoa robotti-imuria pakoillen, mutta muuten laitteen vastaanotto oli alusta alkaen varsin rauhaisa. Ehdin epäilemään sitäkin, sillä esimerkiksi Olmi saalistaa mielellään jopa kihvelin harjapäätä. Rauhallisesti ja harkiten etenevä robotti-imuri ei kuitenkaan ole herätellyt suuren saalistajan vaistoja.

Meille kotiutunut Roborock S6 -pölynimurirobotti omaa hiljaisen käyntiäänen ja 480 ml rikkasäiliön, jonka tyhjennän jokaisen imurointikerran jälkeen.

Kokemukseni on osoittanut, että neljän koiran perheessä näin syysaikaan päivittäin imuria käytettäessä rikkasäiliö täyttyy tai on vähintäänkin puolillaan jokaisen imurointikerran jälkeen, mikä kertoo konkreettisesti tehdystä työstä ja nurkista hävitetystä moskasta.

Siinä tiivistyykin yksi robotti-imurin parhaista puolista. Siinä, missä itse vaivautuisin imuroimaan noin viikon välillä pölyn ja hiekan jo häiritessä, robotti-imuri tekee työn matalalla kynnyksellä jo ennen, kuin sotku edes sattuu sieluun.

Ne vähemmän harmilliset kotityöt

Robotti-imurin rikkasäiliö on helppo irrottaa ja tyhjentää jokaisen imurointikerran jälkeen (tai uutta imurointikertaa edeltäen). Robotti-imuri ei käytä pölypusseja, vaan säiliön sisältö kipataan roskikseen, minkä jälkeen säiliö asetetaan helposti takaisin paikoilleen. Kyseessä on helppo ja vaivaton toimenpide, johon ei suurella todennäköisyydellä tarvita insinööriä tai tietoteknillistä koulutusta. Kotityönä robotti-imurin rikkasäiliön tyhjentäminen voittaa mennen tullen esimerkiksi pölypussin vaihtamisen perinteiseen pölynimuriin.

Rikkasäiliön lisäksi robon tekniikkaan kuuluu HEPA-suodatin, joka pitää poistoilman puhtaana. Aion huolehtia robotti-imurini sisuskalujen kunnossapidosta hamaan tulevaisuuteen, sillä ainakaan toistaiseksi robotti-imuri ei tuota asuntoon sellaista tunkkaista hajua, mikä jää helposti ilmaan vuosia vanhasta, kaikkensa antaneesta pölynimurista, jonka huoltoa on laiminlyöty jo useiden vuosien ajan.

Hallitsemme robotti-imuriamme helppokäyttöisen mobiilisovelluksen kautta. Parin ensimmäisen käyttökerran aikana robotti-imuri piirsi itselleen kartan, joka löytyy sovelluksesta ja jonka perusteella voimme määrätä robotti-imurin imuroimaan esimerkiksi vain tietyn huoneen tai alueen (tai vastaavasti jättämään jotkut alueet kokonaan siivoamatta). Itsenäistä puurtajaa voi halutessaan ohjata myös manuaalisesti, mikäli sattuu esimerkiksi blogiin kuvia ottaessaan tyhjentämään HEPA-suodattimen matolle.

Jep, robo imuroi matotkin. Se loikkii reunojen yli ketterästi ja on valmis ylittämään kaikki esteet, kunhan niiden maksimikorkeus on 2 cm. Tämä kannattaa ottaa huomioon, jos kodissasi on korkeita kynnyksiä.

Kuten voidaankin jo arvella, rappusia varten robotti-imurissa ei ole pomppuominaisuutta, eikä se myöskään sylje sisuksistaan seittejä, joiden avulla se voisi vaivatta edetä seinäpinta-aloja Spidermanin lailla. Asunnot, joissa on paljon rappuja tai erikorkeuksissa sijaitsevia huoneita lienevätkin minkä tahansa robotti-imurin Akilleen kantapää.

Todettakoon kuitenkin, että niitä esteitä, joita robotti-imuri ei voi ylittää, se mielellään kiertää. Tällaisiksi esteiksi lukeutuu esimerkiksi koirien peti, keittiön paikkojaan vaihtelevat tuolit ja koirilta lattialle jääneet lelut ja puruluut.

Kokemuksia robotti-imurin käytöstä – levittääkö robotti-imuri kakkaa?

Vaikka robotti-imuri onkin aivan verraton siivousapulainen, sitä hankkiessa on hyvä tiedostaa, ettei se esimerkiksi järjestele koirien tai lasten leluja lattialta tai vie lattialle jääneitä sukkia pyykkikoriin. Niiden poimiminen ennen imuraatiota on kuitenkin pieni vaiva. Samalla, kun itse järjestelee paikkoja, on robotti-imuri jo lattiapintojen kimpussa, mikä säästää ainakin omassa arjessani aivan mielettömästi aikaa ja energiaa.

Kauhistelut siitä, että olemme hankkineet kotiimme koirien ripulikakan levittäjän, on helppo sivuttaa. Meillä robotti-imuri ei koskaan aloita töitään itsekseen, vaan hallitsemme sen työaikoja sovelluksen avulla. Se siivoaakin lähinnä silloin, kun olemme kotona tai juuri silloin, kun teemme koirien kanssa lähtöä lenkille. Tällöin robotti-imuri saa puuhastella nurkissa poissa ollessamme itsekseen, eikä sitä edelleen kaihtavalle Sumulle aiheudu ylimääräisiä sydämen tykytyksiä. Vaikka me haluamme manuaalisesti hallita robotti-imurin työaikoja, sen voi halutessaan ajastaa aloittamaan siivouksen aina tiettyyn kellonlyömään.

Kun robotti-imuri on hoitanut hommansa, se hakeutuu takaisin omaan lataustelakkaansa. Me olemme sijoittaneet robotti-imurin lataustelakan vanhan liinavaatekaapin alle olohuoneeseen, mistä robotti-imuri on koska tahansa valmis rynnistämään kohti uusia haasteita. Sillä niin se vaan on, ettei elämän koirien kanssa tarvitse olla elämää lattiat vallanneiden koirankarvojen, pölypallojen ja inhottavan irtohiekan kanssa.

6

Tosielämän Lassie

Koronakevään edetessä monien elämä muuttui. Se, mitä minun ja koirieni arjessa tapahtui kevättalven aikana ei kuitenkaan kantanut mukanaan synkkää pelon reunustamaa varjoa, vaan jotain, mitä voisi kuvailla uudeksi ja kutkuttavaksi.

Samaan aikaan kun hallitus suunnitteli Uudenmaan eristämistä muusta Suomesta, minä tutustuin mieheen, jonka matkaseuralaisena kulki pieni ja harvinaisen temperamenttinen mittelspitz. Siinä, missä muiden elämää rajoitettiin, minun elämäni sai pitkillä yhdessä taitetuilla metsälenkeillä sisällökseen kaikkea uutta ja kiinnostavaa.

Kun Uusimaa – jonka puolella mies sattumoisin asusteli, toisin kuin allekirjoittanut – sitten eristettiin, minä ja koirani, sekä mies ja mittelspitz, jäimme kaikki loukkuun samoihin neliöihin, minun kotiini. Eteen sattunut tilanne rantautui luonnollisena, sillä yhteisten metsävaellusten myötä miehen rinkka ja tärkeimmät tykötarpeet lojuivat jo valmiina neliöissäni.

Ja sitten, kun hetkeä myöhemmin löysin Oman Kodin ja pääsin muuttamaan, tuntui luontevalta, että parivaljakko muuttaisi kanssamme.

Nyt elämää peräti neljän koiran siivittämässä arjessa on eletty hieman yli puolen vuoden ajan, eikä yhteinen arki tunnu yhtään hullummalta.

Mies ja koira

Jotain tuon miehen ja hänen koiransa välisestä suhteesta kertoo se, että tämä pieni pörröinen olento – Santtu nimeltään – on syntynyt isäntänsä käsiin. Se on ensimmäisistä hetkistään taapertanut yhdessä isäntänsä kanssa, nyt jo yhteistä tietä seitsemän vuoden ajan kulkien.

Parivaljakon suhde on niin tiivis, ettei yksikään toinen ihminen ole onnistunut saamaan Santulta yhtä ihailevaa ja omistautunutta katsetta, kun mitä Santtu luo isäntäänsä joka päivä.

Kaksikko on kuin yhteen liimattu, enkä ole voinut välttyä sellaiselta tunteelta, että olisin – koirineni – Santun elämässä vain pakollinen paha. Ärsyttävä nyanssi, joka kuin varkain pesiytyi koiran ja miehen välisen yhteisen ajan, jakamattomien maharapsujen ja ikimuistoisten seikkailujen kiveksi kengässä.

Lähtökohdista huolimatta tässä me kuitenkin olemme – tiiminä. Minä ja mies koiria yksin ja yhdessä, mutta myös ristiin hoitaen, yhteisen arjen jakaen.

Molemminpuolinen luottamus

Vaikka mittelspitz on toisinaan niin isäntänsä pauloissa, ettei se edes kuule minua, olen ajatellut lähestyä tilannetta kärsivällisin ja ymmärtäväisin ottein, antaen tilanteen kypsymiselle aikaa. Hiljaa hyvä tulee, niinhän sitä sanotaan.

Uskoakseni ajansaatossa yhteisten, hyvien kokemusten myötä mittelspitzin silmät voivat aueta niille mahdollisuuksille, joita minäkin voin sen elämään tarjota. Meistä ei tarvitse tulla parhaita ystäviä, vaan riittää, että koira luottaa minuun ja minä voin luottaa siihen.

Niin, luottaa. Luottamus. Tuo mystinen termi, joka ei konkretisoidu fyysiseksi asiaksi, mutta joka voi silti saada kolhuja, kuten sitten kävikin…

Kaunis ajatus – surkea toteutus

Syyskuiset illat olivat jo viileitä ja hämäriä. Varmaankin juuri siksi lähdin jo varhain iltapäivällä koko koiraporukan kanssa lenkille – jotta mies voisi harrastuksista kotiuduttuaan painella suoraan saunaan ja levolle ilman, että edessä olisi vielä koirien pakolliset iltapissatukset.

Sain seurakseni koirallisen kaverini, minkä johdosta minun ei tarvinnut taittaa matkaa syysillassa vain koirat seuranani. Koirat – joita meillä oli matkassa mukana yhteensä kuusi – taittoivat matkaa rauhallisesti mukanamme ja lenkki soljui luontevasti, vaikka aivan sen alkumetreillä olimmekin ikäväksemme bonganneet kiukkuisen pienen kyykäärmeen.

Olimme edenneet risteileviä metsäpolkuja yli puolentoista tunnin ajan: Alpi nuorten koirien kanssa edellämme, Olmi tiiviisti hihnassa ja Sumu ja Santtu vapaana, polulla takanani kulkien.

Kun aurinko teki laskuaan metsäisen horisontin taakse, pysähdyimme ottamaan kuvia kauniissa, miltei kultaiseksi metsän maalanneessa ilta-auringossa. Jatkoimme siitä vielä marja-apajille, kun tajusin, ettei Santtu enää kulkenutkaan takanani. Oikeastaan ymmärsin, ettei se ollut paikalla edes pysähtyessämme valokuvaamaan. Siis ollenkaan.

”Sori, mä hukkasin sun koiran”

Katsoimme seuralaiseni kanssa toisiamme järkyttyneinä.
– Milloin sä olet viimeksi nähnyt sen, hän kysyi.
– En minä tiedä, oletin sen koko ajan tulevan takana, minä vastasin, ja kuin sanattomasta sopimuksesta lähdimme kiireen vilkkaan tarpomaan omia jälkiämme takaisin autoille, joilla olimme ikimetsän reunaan runsas puolitoista tuntia aiemmin saapuneetkin.

Huusin koiraa nimeltä, vaikka epäilinkin, ettei se ehkä kiinnostuisi minusta, vaikka kuulisikin. Sen maailman keskipisteenä oli ainoastaan sen oma isäntä, johon koira suhtautui jopa pakkomielteisesti.

Kaulassani oli pilli, johon puhaltamalla yritin aika ajoin houkutella kadonnutta mittelspitziä luokseni, mutta ilman tulosta.

Ajatuksissani vilisi jo kaikenlaisia kauhuskenaarioita. Pieni koira, vieras metsä, kyykäärmeitä ja villipetoja.

Vieraita ihmisiä, sairaita ihmisiä, hurjia kohtaloita ja ratkaisemattomia mysteereitä.

En edes osannut ajatella, millä tavalla toiselle ihmiselle voi ilmoittaa, että hukkasin muuten sun koiran.

Ja miten parisuhteessa puhutaan siitä, jos suhteen toinen osapuoli onnistuu hukkaamaan toisen koiran niin, ettei sitä enää koskaan löydetä – tai löytyy, vaikkapa hirvittävän kuoleman kohdanneena. Miten sellaisen jälkeen voi kohdata toisen ihmisen?

Kauhuskenaariot eivät jättäneet minua rauhaan yhä hämärtyvässä metsässä tarpoessani. Alkuperäinen suunnitelmani oli lenkin jälkeen palata kotiin, pistää ruoka uuniin ja sauna päälle, mutta kaiken sen mukavuuden sijasta soittaisinkin pian miehelle, jonka puhelussani kutsuisin kylmään ja pimenevään metsään etsimään koiraa yötä vasten. Eikä mitä tahansa koiraa, vaan Hänen Koiraansa. Hänen parasta ystäväänsä, jonka kanssa hän oli jakanut kaiken viimeisen seitsemän vuoden, pienen iän, ajan.

Kurkkuani kuristi. Sydämeni hakkasi, sillä vaikka kuinka kutsuin Santtua, mitään ei tapahtunut. Oksakaan ei liikahtanut ja tuntui, kun seurueen muutkin koirat olisivat pikkuhiljaa ymmärtäneet, että nyt on tosi kyseessä.

Kuljimme omia jälkiämme ja hypimme jo kertaalleen ylitettyjen vesiojien yli takaisin päin.

Tiesin Santun olevan niin pieni ja suloinen, että pian saisin etsiä sitä jo Facebookin palstoilta, sillä eittämättä hyvä sydäminen sienestäjä tai marjastaja voisi ottaa sen mukaan matkaansa – jos sattuisi löytämään sen elävänä.

Paluu tyhjin käsin

Lopulta tuli se hetki, kun lenkkiseuralaiseni sanoi, että hänen on aivan pakko lähteä kotiin. Hän ei voinut jäädä kiertämään koko lenkkiä loppuun, sillä häntä tarvittiin kotona. Juuri nyt oli mentävä, mutta paluu etsintätalkoisiin myöhemmin onnistuisi kyllä.

Nyökyttelin ja kävin mielessäni vaihtoehtoja itsekseni kiroillen. Voisin vaeltaa tässä loputtomassa metsässä vielä pimeydenkin laskeuduttua, vaikka päiväkausia törmäämättä koskaan valloillaan juoksentelevaan mittelspitziin. Käsillä oli klassinen ”neulaa heinäsuovasta” -tilanne ja niinpä suustani pääsi huokaisten;

– Mä tuun samaa matkaa autoille. Tuun katsomaan, sattuisiko se olemaan autoilla.

Ja niin me tamppasimme autoille sellaista ravia, että hyvä kun valjakkokoira ja vinttikoirat pysyivät tahdissa. Harpoin autopaikkoja edeltävälle mäen kukkulalle jättiläismäisin harppauksin, yhä kuristavampi tunne kurkkuni ympärillä.

Tuntui vaikealta palata lähtöpaikkaan ilman mittelspitziä, tyhjin käsin. Tuntui pahalta valmistautua kertomaan sen isännälle mitä oli tapahtunut, sillä en mitä ilmeisimmin ollut pitänyt omista lenkkiseuralaisistani riittävästi huolta: sain syyttää vain itseäni.

Mäen kukkulalta oli suora näkymä paikkaan, jonne olimme tullessamme jättäneet autot. Sama paikka toimi myös rekkojen kääntöpaikkana, joten pahimmillaan edessäni avautuisi raaka näkymä siitä, miten pienen koiran elämä olisi tullut päätökseensä.

Lopputulos

Pidättelin henkeäni ottaessani viimeiset harppaukset kukkulalle, jolta avautui suora näkymä autojen luo.

Silmäni hakivat epätoivoisesti jotain pientä ja pörröistä – ja sellaiseen totta totisesti kohdistivatkin. Santtu istua nökötti auton vierellä, selkä minuun päin, kotiin lähtöä odotellen. Tai vaihtoehtoisesti, isäntäänsä odotellen.

Kuullessaan minun ja muun porukan laskeutuvan kumpareelta alaspäin, se hädin tuskin vaivautui kääntämään päätään reagoidakseen meihin. Se ei riemastunut, juossut minua kohti tai tarjonnut edes yhtä hyvän tuulista hännän heilautusta, vaan kökötti kivipatsaan lailla auton vieressä, aivan muina koirina.

Olin sen vastaanotosta pöyristynyt. Tunsin kiitollisuutta koiran olemassaolosta, kauhua kaikesta, mitä olisi voinut tapahtua ja sekavan tunteiden kirjon siitä, että tämän pienen kivipatsaan vuoksi koko loppulenkki menikin sydän kurkussa samoten, koiraa etsien ja pahimpia kauhuskenaarioita läpi käyden. Ja täällä se nyt odotti, itsekseen nököttäen ja vain pikaisesti meitä vilkaisten, kuin todeten, että johan teitä saikin odottaa. Ja kaiken sen jälkeen en ansainnut edes pientä hännän heilautusta, iloista tervehdystä.

Vaikutti siltä, kuin olisimme autoille saapuessamme keskeyttäneet jonkin hyvin tärkeän ajatustyön, jonkin sellaisen, jonka äärellä koira yhä edelleen oli – selkä meihin päin.

Aloin jo miettimään, onko se ottanut osuman autolta tai kyyltä, mutta sen ravi osoittautui puhtaaksi, kun kutsuin sen luokseni. Se reagoi koko luoksetulokutsuun hyvin verkkaisesti, paljon puhuvalla viiveellä.

Jos se olisi osannut ihmisten kieltä, se olisi noussut huokaisten ja mutissut jotain typerästä naisesta. Sen ilme ei ollut edelleenkään kirkastunut, vaan se kulki luokseni enemmänkin vain siitä pakosta, että se tiesi minun olevan aivan yhtä jääräpäinen kuin se itsekin oli.

Avasin auton takaluukun ja komensin koko porukan autoon, minkä jälkeen suljin oven ja huokaisin syvään.

Jälleen yksi päivä takana näiden kanssa, ja edelleen kaikkien neljän – onneksi. Isäntäänsä odottelemaan lähtenyt karkulainen onnistui säikäyttämään minut niin pahan päiväisesti, että tein itseni kanssa sopimuksen.

Päätin, että seuraavalla kerralla, kun miehellä on takanaan pitkä päivä töiden ja harrastusten osalta, hän voi aivan hyvin kotiin palattuaan lähteä ensi töikseen pimeään ja kylmään syysiltaan koiransa kanssa. Sillä tämän syksyn osalta, tältä erää, tämä ”Tosielämän Lassie” on nyt minun puolestani nähty.

24

Kohtaaminen pellolla

Siinä me seisoimme hölmistyneinä, minä ja Olmi, Alpi ja Sumu. Santtu oli haluton kulkemaan juuri päänsä korkeudelle ulottuvalla pellon sängellä, joten se oli jättäytynyt etäämmälle. Varmaan kiroili kulkiessaan, meidän perässämme töpötellessään.

Olimme hölmistyneitä siksi, että aivan yllättäen pelto-ojan toisella puolen sinisessä ulkoilupuvussaan seisoi nainen. Hän tuntui seisovan yhtä hölmistyneenä kuin mekin oman laumansa kanssa, yhtä lailla koirat vapaina vierellään aivan, kuten minullakin (sitä jossain kauempana tulevaa mittelspitziä lukuun ottamatta). Välillämme oli varmaan kuusi metriä — ja oja.

Vain hetkeä aiemmin olin kuullut pusikosta vienon haukahduksen, mutta olettanut jonkun ulkoiluttavan pikkukoiraa remmissä suuremman vesiojan tuolla puolen. Nyt välissämme ei kuitenkaan ollutkaan suurta vesiojaa, vaan pieni syvä kuivaoja. Sen reunuksilla olevat mutajäljet paljastivat, että tästä on ennenkin liikuttu yli. Olin pomppinut siitä itsekin – kolmea yksittäistä peltopalstaa reunustivat ojat, kuin kehyksinä syksyn mukanaan tuomille sänkipelloille.

Naisen ympärillä olevat paimenkoirat seisoivat paikoillaan. Niiden hännät olivat rentoina selkälinjan alapuolella samoin kuin omien koirieni hännät. Siitäkin huolimatta, että laumat olivat suorassa näköyhteydessä toisiinsa. Vaikka tilanne pysähtyi sekunneiksi, eikä välimatkaa ollut juuri nimeksikään, tilanteessa ei ollut jännitteitä.

– Kyllä pitäisi aina luottaa koiraansa, nainen totesi hyväntuulisen oloisena. Hän viittasi haukahdukseen, jonka yksi hänen koirista oli päästänyt meidän edetessämme umpipusikon toisella puolella, samaan ojanylityspaikkaan päätyen.

– Näin on, totesin ja lähdin hetken tilannetta puntaroituani takaisin tulosuuntaamme.

– Mä käyn nappaamassa tuon pienen tuittupään tuolta mukaani. Ja me itse asiassa kierretäänkin tää täällä oleva pelto, niin te pääsette ojan yli jatkamaan matkaanne ja sen jälkeen mekin, lisäsin vielä mennessäni.

– Kiitos, nainen huikkasi ja loikkasi koirineen ojankuilun yli, samalle puolelle jolla me jo olimme.

Minä väistin tulosuuntaamme, palaten pellolle, jonka reunaa olimme vasta äskettäin kulkeneet. Hoputin mittelspitz Santtua pitämään kiirettä. Se empi, koska sänkipellolla eteneminen ei ollut siitä miellyttävää, eikä sen isäntäkään ollut paikalla (mitäpä sitä tuon eukon kintereillä kulkemaan). Kiersimme pellolla olevan metsäsaarekkeen ja palasimme sen jälkeen kohtaan, jossa hetki sitten törmäsimme naiseen koirineen.

Peltoalueet puistometsän keskellä eivät olleet suuren suuria, mutta sen verran kookkaita, että niitä saattoi hyvin sanoa peltoalueiksi. Vain viikko aiemmin olimme saaneet kaurapeltojen tilalle sänkipellot, joista minä ja lukuisat muut alueen koirakot nautimme valtavasti.

Jatkoimme kulkua peltoalueelle, jonne olimme alun perinkin olleet aikeissa suunnata. Nainen koirineen kulki saman pellon reunusta metsän puolella.

Ei aikaakaan, kun peltoa reunustavien metsäpensaiden seasta pellon toisesta päästä kurkisti pari uteliaita nappisilmiä sekä uteliaat korvat. Lopulta myös häntä, joka rentona roikkuen paljasti, ettei koiralla ollut aikeita rynnistää tekemään tarkempaa tuttavuutta. Koiran katse oli uteliaan levollinen, eikä lainkaan pistävän kiihkeä tuijotus, joka sellaisenaan olisi varmasti saanut tilanteen jännittymään ja laumani provosoitumaan.

Koko tilanne ei ollut lainkaan provosoiva tai jännittävä, vaikka kumpikin meistä tiedosti jakavansa pellot vieraan koirakon kanssa. Oma laumani – vastahakoista Santtua ja äkkiarvaattomia pupujahteja tekevää Olmia lukuun ottamatta – kulki edelleen vapaana, kuten naisenkin koirat.

Myöhemmin metsän reunassa meitä tarkkaili myös toinenkin paimenkoira: sekin vain levollisen uteliaana, pian maasta mielenkiintoisen hajun löytäen ja siihen uppoutuen.

Ja me jatkoimme kulkuamme. Aamulenkkimme käsitti kaikki kolme peltoaluetta, eikä meitä haitannut yhtään, että jaoimme ne toisen koirakon kanssa.

Uskon jokaisen koiranomistajan joskus saavuttaneen sellaisen tunteen koiransa kanssa luonnossa liikkuessaan, kun maailmassa ei ole muuta, kuin syvä rauha. Rento ja miellyttävä hyväntuulisuus. Ehkäpä yhteinen aamulenkki usvassa, rauhallinen koira kirkastuvan aamun hajuja tutkien. Ei kiirettä mihinkään, vain tämä hetki. Hetki, jossa lepää onnellinen rauha.

Minulla oli tuo tismalleen sama tunne, joka harvinaislaatuisesti kantoi vielä kohtaamisemme yli. Meillä molemmilla taisi olla se tismalleen sama tunne. Meistä koiranomistajista kumpusi rauhallinen, tyytyväinen ja konstailematon itsevarmuus samalla, kun koiramme ilmensivät täyttä luottamusta tilannetta ja omistajiensa arviointikykyä kohtaan.

Kumpikaan meistä ei säikähtänyt yllättävää kohtaamista, vaikka meillä molemmilla oli koirat vailla hihnoja. Ne olivat hallinnassa. Ei ollut tuskanhikeä, ei jalan polkemista, perkelettä tai epätoivoista koiranhoukuttelua namipalojen avustuksella. Kumpikaan meistä ei edes korottanut ääntään, vaan kommunikoimme koirien sijasta suoraan toisillemme. Kummankaan koirat eivät provosoituneet toisistaan — vaikka laumamme olivat täysin vieraita toisillensa, tuntemattomia, keskellä spontaania kohtaamista.

Aina kun puhun koiran ja ohjaajan mielenhallintataidoista, tällaiset tilanteet ovat niitä, joilla loputon nälkäni aihetta kohtaan tyydyttyy. Aina kun puhun liikennevaloista koiran tunnetiloja kuvaillen, tällaiset ovat niitä hetkiä, kun liikennevaloissa on pelkkää vihreää.

Tällaiset kohtaamiset – tällainen arki – tekevät minut onnelliseksi. Hetkissä piilee kantava voima, joka tekee kaikesta sen arvoista.

Nämä ovat niitä taianomaisia hetkiä; saumatonta yhteistyötä, jonka haluan painaa mieleni sopukoihin, kirjoittaa muistiin. Nämä ovat minulle niitä onnistumisia, joita hekumoin. Nämä ovat hetkiä, jotka rehellisyyden nimissä ovat olleet pitkään kadoksissa myös omasta arjestani, mutta joiden soisin lisääntyvän, koska niillä on kantava voima.

Nämä ovat onnen hetkiä. Arjen pieniä, kantavia iloja.

26