Robotti-imurin ensimmäinen vuosi koiraperheessä

Robotti-imuri on huolehtinut kotimme siisteydestä jo vuoden ajan. Se on paiskinut nöyränä hommiaan, vaikka kaikesta hypetyksestä huolimatta, emme ole osanneet nimetä sitä, kuten moni tuttavaperheistä on omansa nimennyt. 

Luulen tämän johtuvan siitä, että meillä asui jo lähtökohtaisesti melkoinen väenpaljous. Se on johtanut siihen, että toisinaan Olmista ja Alpista tulee Olpi ja Almi, ja Sumusta tulee Suntti ja Santusta Samu. Koska emme voi puhua yksittäisistä koirista pelkästään “koirana”, otamme sen takaisin puhumalla robotti-imurista pelkästään robotti-imurina. Mielestäni tämä käy järkeen.

Kirjotin robotti-imurista viimeksi lokakuun puolessa välissä silloin, kun robotti-imuri oli ollut meillä vain alle kuukauden ajan. Voit lukea tuolloin kirjoittamani artikkelin tästä.

Mikä on muuttunut?

Monikin asia on muuttunut viimeisen vuoden aikana, mutta ei mielipiteeni siitä, miten ylivertainen arjen pelastaja itsekseen kotimme siisteydestä huolehtiva imuri koiraperheessä on. 

Vaikka kuvittelen olevani oman elämäni ruhtinas, perheemme hiljaiseksi ruhtinaaksi on ryhtynyt tuo sohvan alusia seilaava pikkuystävä. 

Sen vuoksi me nimittäin luovuimme kesän kynnyksellä vain puoli vuotta aiemmin hankituista venetsialaistuoleista, sillä niiden lattiaa vasten makaavat metallikaarteiset jalat saivat kerta toisensa jälkeen robotti-imurin hämmennyksiin.

”Siirtäkää este tai auttakaa minut parempaan paikkaan!” robotti-imuri huuteli tuolin metallikaarteisten jalkojen päällä keikkuen.

Samasta syystä me luovuimme vastaavat jalat omaavasta olohuoneen sohvapöydästä. Sen tilalle tuotettiin sohvapöytä, jonka jalat ovat robotti-imuri ystävälliset. Sellaiset, joiden välistä on helppo poikkelehtiä, ja joihin ei jää jumiin ala- tai yläkautta. 

Vastaavan pöydän löytäminen valmiina oli yllättävän vaikeaa. Monissa sohvapöydissä kulkee matalia vaakaosia, joita robotti-imurin voi olla mahdotonta alittaa. Vastavuoroisesti osa sohvapöydistä sisältää lattiakappaleita, jotka voivat heikentää siivoustulosta tai joihin tarmokas imuri voi sisukkuudestaan huolimatta jäädä jumiin.

Nostimme makuuhuoneen ovensuussa lepäävän koiraportin 10 cm ylöspäin niin, että robotti-imuri pääsee kulkemaan portin ali (toisin kuin koirat). Olemme hankintamme jälkeen suhtautuneet myös muihin kodin hankintoihin (kuten mattoihin, kukkapöytiin, jne) silmäillen tuotteen robotti-imuri ystävällisyyttä. 

Robotti-imuri-ystävällisessä huonekalussa ei ole liian pieniä, kapeita tai matalia pölyä kerääviä aukkoja tai sellaisia muotoja, joihin robotti-imuri voisi jäädä jumiin (kuten venetsialaistuolit). 

Odotankin, onko tulevaisuudessa erilaisten huonekalujen yhteydessä jonkinlainen robotti-imuri sertifikaatti. Ainakin juuri nyt erilaiset huonekalumyymälät ovat pullollaan mööpeleitä, joiden mitoitus estää vain nippa nappa tätä ahkeraa työmyyrää tekemästä hommiaan myös huonekalun alta.

Robotti-imuri ystävälliset huonekalut

Saatat pyöräytellä silmiäsi: ei kuulosta kovinkaan helpolta tai edulliselta uusia sisustusta robotti-imurin vuoksi. Tämä kuulostaakin pahemmalta, kuin käytännössä onkaan.

Olemme muuttaneet nykyiseen kotiimme kesällä 2020, jolloin kotiimme muutossa kantautunut sisustus koostui lähtökohtaisesti edellisiin asuntoihin mitoituksiltaan sopivista huonekaluista. Uusien hankintojen tekeminen on muutenkin ollut ajankohtaista ja otammekin niissä nyt mielellämme huomioon uuden ystävämme, robotti-imurin.

Ekologista elämäntapaa suosiakseni kaikki uudet kalustehankinnat ovat valtaosaltaan peräisin tori.fistä, jonka tarjontaa selaan kroonisesti. Silloin tällöin törmään helmeen, jota olen etsinyt jo päivä-, viikko- tai jopa kuukausikaupalla.

Näin kävi silloinkin, kun myin käytettynä ostetut venetsialaistuolit (4 kpl) ensin Torissa 30 eurolla. Löysin heti sen jälkeen keittiöömme uudet, robotti-imuri ystävälliset täyspuutuolit (4 kpl) 15 eurolla. Sininen nahkadivaani olohuoneessa on sekin robotti-imuria silmällä pitäen tehty torilöytö, jota ehdin etsimään yli puolen vuoden ajan.

Robotti-imuri ystävälliset tuolit löytyivät edullisesti käytettyinä

Ne vähemmän robotti-imuri ystävälliset huonekalut

Vaikka olenkin vuoden aikana ehtinyt tekemään hyvää työtä kotimme robotti-imuristamisessa, meidän kotonamme on vielä joitakin sellaisia kohtia, joista robotti-imurin on vaikea tai jopa mahdoton selviytyä. Sellaiset kohdat käydään läpi rikkalapion tai varsi-imurin kanssa.

Yksi tällaisista kohdista on erään viherkasvin alusruukku, joka seisoo puujaloillaan irti lattiatasosta. Sen alle robotti-imuri ei yksinkertaisesti mahdu, sillä robotti-imuri itse on 35 cm leveä kaveri. Se on paljon enemmän, kuin puisten jalkojen väli toisiinsa, joten alustan siivoaminen täytyy tehdä manuaalisesti.

Toinen paikka, johon robotti-imuri ei pääse, on vanhan Singerin ompelupöydän alus. Lattiatasoa hivelevä poljinpaikka pitää huolen siitä, ettei sertifikaattia robotti-imuri ystävällisyydestä ole luvassa. Samaan kastiin menee koirien juomapaikka ja Olmin kaksiosainen ruokakuppiteline, jonka robotti-imuri saattaa jopa ottaa mukaansa kupin alla käytyään.

Huonekalujen ja robotti-imurin strategiset mitat suhteessa lopputulokseen

Meillä työskentelevä Roborock S6 on alle 10 cm korkea, mutta kunkin robotti-imurin strategiset mitat kannattaa tarkistaa valmistajan sivuilta. Tätä mittaa silmällä pitäen hankimme nykyisen sohvamme, jossa on metallijalat ja peräti 13 cm maavara. Näin ollen neljän koiran taloudessa pölyä ja koiran karvoja ei keräänny sohvan alle, mikä on minulle miellyttävä ja huojentava tieto.

Yksi eniten minulta kysytty kysymys on, kuinka monta kertaa robotti-imurin säiliö täytyy puhdistaa siivouksen aikana. Tämä riippuu täysin siivottavasta pinta-alasta ja säiliöön kerääntyvän roskan ja nuhjun määrästä.

Kuten tässä aiemmassa samasta aiheesta kertovassa artikkelissani kerron, meidän kotimme pinta-ala on noin 67 m² ja siellä viipeltää kahden aikuisen ihmisen lisäksi neljä koiraa. Meidän käytössämme, päivittäin tai miltei päivittäin robotti-imuria käytettäessä säiliö tyhjennetään vain kerran. Käytännössä kippaan säiliön tyhjäksi joko siivouksen valmistuttua, tai uutta siivouskertaa edeltäen. Joskus robotti-imuri ryhtyy hommiin säiliö jo valmiiksi puolillaan ja huomauttaa sitten kuuluvalla äänellä, kun säiliö täyttyykin kesken kaiken.

Robotti-imuri ja pitkäkarvainen koira

Toinen asia, mitä ihmiset usein haluavat tietää on se, miten robotti-imuri selviytyy pitkäkarvaisen koiran karvoista. Vakituisesti meillä asuvan mittelspitzin ja muutamia päiviä hoidossa olleen saksanpaimenkoiran perusteella minulla ei ole valittamista. Roborock S6 ei ainakaan vuoden käyttökokemuksen perusteella ole koskaan mennyt karvojen pituuden johdosta jumiin tai tukkoon. Ei edes silloin, kun se kerää säiliöönsä minun pitkiä hiuksiani.

On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että äärimmäisissä olosuhteissa myös robotti-imurin tekniikka on äärimmäisellä koetuksella. Tällöin sen ylläpidosta ja säännöllisestä kotihuollosta kannattaa pitää huolta.

Minä kippaan robotti-imurin aina silloin tällöin ympäri tarkastellakseni sen kuntoa. Teen tämän kuukauden, parin välein — aina sillon kun muistan.

Tarvittaessa nyhdän siitä pitkät karvat, hiukset ja matoista irronneet narut, jotka ovat kietoutuneet sen härveleihin. Toisinaan selvittely voi vaatia saksia, mutta toimintakykyä kokonaan pysäyttävää karvakerää robotti-imurini rattaisiin ei ole vielä koskaan ilmaantunut.

Arjen pelastus

Vaikka moni on kritisoinut robotti-imurin puutteellista kykyä selviytyä täydellisesti nurkista ja ahtaimmista kolosista ja väliköistä, minun mielestäni robotti-imuri ajaa asiansa. Se on ylläpitosiivouksen kiistaton mestari. Se toimii etenkin, kun kotona on koiria, joiden myötä lattialla pyörii aina pölyä, koirankarvoja, hiekkaa tai muuta roskaa. Tai siis pyörisi, jos emme olisi vuosi sitten hankkineet tuota pientä näppärää keksintöä!

Sen siivoustulos on etenkin kolmen lyhytkarvaisen ja yhden pienen, pitkäkarvaisen, koiran taloudessa ihmeellinen. Meillä robotti-imuri hoitaakin tonttiaan päivittäin, tai vähintäänkin miltei joka päivä. 

Siivousmieltymykset ovat tietysti yksilöllisiä. Minusta on ihanaa, että jos saan puhelun yllätysvieraista, voin laittaa robotti-imurin hoitamaan pahimman sotkun. Voin samaan aikaan itse järjestellä ja kattaa keittiöstä miellyttävän kahvittelupaikan. Robotti-imurin käyntiääni on siedettävä, ja voin hyvin kestitä vieraita, vaikka robotti-imuri puuhailisi toisessa huoneessa. Toinen vaihtoehto on usuttaa robotti-imuri menemään kotiinsa lataustelakalle, vaikka se ei olisikaan saanut vielä aivan joka paikkaa siistiksi.

Samalla tavalla nautin siitä, että voin pitkän päivän päätteeksi käynnistää robotti-imurin, lähteä koirien kanssa lenkille hämärtyvään iltaan ja hypätä lenkin jälkeen lämpimän saunan lauteille rentoutumaaan. Saunasta tullessani voin tepastella paljain jaloin siistissä asunnossa, jossa hiekka tai koirankarvat eivät takerru jalkapohjiin. Näin arki tuntuu yksinkertaisesti helpommalta.

Clean house is a sign of a wasted life or a robot vacuum

Minusta on robotti-imurin myötä tullut varsin laiska varsi-imurin käyttäjä ja teenkin nykyään perusteellisemman suursivouksen vain silloin tällöin. Perusteellisemmassa suursiivouksessa pyyhin pölyt ja huonekalut, imuroin varsi-imurilla jokaikisen nurkan ja paikat, joihin robotti-imuri ei ole päässyt sekä pesen lattiat ja tarvittavat pinnat. Meidän robotti-imurimme osaa myös mopata, mutta jostain syystä tämä ominaisuus ei meidän taloudessamme noussut hitiksi. Tykkään tehdä sen itse äärettömän kätevällä Clas Ohlsonin moppausvälineellä.

Olen huomannut, että etenkin uupumuksen myötä arkeni on riisuutunut suoritteista, joiden puitteissa olen enemmänkin arvottanut itseäni ja omaa toimintaani. En enää heilu siivousvälineiden kanssa siksi, että jotain olisi pakko tehdä, jotta kuuluisin mystiseen aikuisten ja vastuullisten ihmisten kerhoon. En kiellä, etteikö viimeisen päälle siisti ja siivottu asuinympäristö olisi toisinaan juuri sitä, mitä hyvinvointini kaipaa. Mutta etenkin viime aikoina hyvinvointini on kaivannut lähinnä elettyä elämää, piha- ja puutarhatöitä, metsäretkiä, kirjoittamista ja palautumista sohvan kulmassa. 

28

Kaikki koirauusperheestä

Valmistelin tammikuussa 2020 viimeistä blogipostaustani. Otsikolla “Kaikki on jo tässä” julkaistu artikkeli summasi koettua, tehtyä surutyötä ja päätöstä jatkaa eteenpäin ilman koirasomea. Kaiken keskiössä oli se, miten koko elämä koirien kanssa oli lyhyessä ajassa muuttanut muotoaan.

“Kyse ei koskaan ollut pelkästään koirista. Ei minua koirat inspiroineet kirjoittamaan: eivät koirat olleet se juttu. Kyse olikin minun ja alkukantaisen matkakumppanin välille syntyneestä sanattomasta yhteydestä, harvinaislaatuisesta taajuudesta, joka inspiroi minua kirjoittamaan ja havainnoimaan. Oppimaan lisää ja pohdiskelemaan. Katsomaan maailman menoa hieman toisenlaisesta näkökulmasta” summasin tammikuisessa artikkelissani.

Tuntui, ettei koirilla ollut minulle enää annettavaa. Vaikka rakastin lemmikkejäni, en tuntenut niiden kanssa niin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, kun tunsin edesmenneitten paimenen ja noutajani kanssa. Tuntui, kuin niiden ääriviivojen sisäpuolelta kaikki koiria kohtaan tuntemani inspiraatio olisi kummunnut.

Kunnes se kaikki katosi. Oli pakko myöntää, että niiden koirien lähdettyä yksi aikakausi elämässäni oli ohi. Päätin olla pinnistelemättä; elää vain ihan tavallista elämää koirat lemmikkeinäni, ilman sitä valtavaa tunnelatausta, mikä usein erottaa intohimoisen koiraharrastajan ihan tavallisesta koiranomistajasta.

Mies ja mittelspitz

Sitten elämääni ilmaantui mies ja mittelspitz. Kävimme yhdessä ulkoilemassa ja vietimme yhteistä aikaa yhä tiiviimmin. Kaksikkoa – miestä koiransa kanssa – oli hauska seurata, sillä pieni pörheä seurakoira ei antanut minkään eikä kenenkään tulla heidän väliinsä: hänen ja isäntänsä, ykköstiimin välille.

Elimme pitkään niin, vaikka suhteeni mieheen syventyi parisuhteeksi. Annoin ainutlaatuiselle kaksikolle tilaa ja aikaa olla kaksikko vielä silloinkin, kun me kaikki jo muutimme yhdessä yhteiseen kotiin. Toisinaan se tuntui siltä, kuin laumamme sisällä olisi vielä erikseen asunut pieni yksikkö (tai kaksikko): mies ja mittelspitz. Mikrolauma.

Vinttikoirani olivat liian arvokkaita keskustellaakseen helposti räyhäkkäänäkin esiintyvän mittelspitzin kanssa. Toisaalta samaan aikaan mittelspitzin maailmassa ei ollut mitään, eikä ketään muuta, kuin hänen isäntänsä. Pieni pystykorva sai karun muistutuksen siitä, miten väärässä se olikaan aina, kun Sumu ajautui auton takakontissa sen päälle. Siihen vauhdikkaat kaarteet olivat omiaan, eikä autossa istunut seurue koskaan välttynyt kuulemasta seisojamixin jalkoihin päätyneen mittelspitzin jopa vihamieliseksi yltynyttä kiroilua.

Mies ja mittelspitz on yhä tiivis kaksikko. Niin tiivis, että toisinaan tunnen jääväni ulkopuoliseksi. Laumamme – jonka käsitän sisältävän kaksi ihmistä sekä neljä koiraa – ei ole dynaamisesti täydellinen. Siitä puuttuu se vahva me -henki, jota lauma minulle ennen hyvin vahvasti edusti. Silti tässä laumassa eläminen on saanut minussa heräämään jotain, minkä olin jo valmistautunut kuoppaamaan iäksi. Sen taianomaisen uteliaisuuden tätä ainutlaatuista eläinlajia kohtaan.

Yhteys, joka miehellä ja mittelspitzillä on, on jotain sellaista, jollaisen minäkin olen joskus kokenut. Se on ainutlaatuista, jotain sellaista, mitä minä seuraan kaihoiten.

On ilahduttavaa, kuinka mittelspitzin korvat aina höristyvät isäntänsä puoleen. Se yrittää tarkkaavaisesti lukea isäntänsä huulilta, jotta onnistuisi miellyttämään tätä ei pelkästään yhdestä pyynnöstä, vaan jo puolesta sanasta. Sille riittää palkaksi hymy – pieni pystykorva ei koskaan pyydä enempää. Sille riittää, että sen isäntä on onnellinen ja se itsekin hykertelee onnesta, kun se tietää olevansa hyvä poika.

Whippetit ja Sumu ovat erilaisia. Ulkopuolelta on helppo väittää, että koirat ovat aina koiria (tai, että jokaisen ongelman vastaus löytyy peiliin katsomalla). Todellisuudessa yhden lajin sisällä on niin erilaisia yksilöitä, että milteipä vaan astumalla minun saappaisiini voit ymmärtää, mitä tarkoitan. Miten erilaista elämä nyt on: vaikka elänkin sitä edelleen koirien ympäröimänä. Välillä tuntuu, että koirien mustavalkoisessa maailmassa ei mitään muuta olekaan, kuin erilaisia harmaan sävyjä.

Hyvin erityyppisistä koirista muotoutuva lauma

Tällä hetkellä tilanne ei ole niin karkea, kuin ensimmäisen yhdessä vietetyn vuoden aikana. Vaikkakin myönnän, että edelleen – ja täysin ymmärrettävästi – mittelspitzillä on oma suosikki-ihmisensä. Myös whippeteillä ja seisojamixillä on omat juttunsa: hillitty tapansa kommunikoida. Ne jättävät mittelspitzin touhotukset omaan arvoonsa, eivätkä piittaa koko koirasta. Se ei tunnu haittaavaan mittelspitziä, sillä se tuntuu kaipaavaan vuorovaikutusta ainoastaan oman isäntänsä kanssa.

Koska lauma on koottu hyvin erilaisista yksilöistä, on luonnollista, ettei koirista välttämättä muotoudu toistensa vahvuuksia ja heikkouksia kompensoivaa joukkuetta. Lienee osaltaan sattumaakin, milloin kootusta laumasta tulee ikään kuin täydellinen osiensa summa, jossa yksilöiden puutteet paikkautuvat toisten yksilöiden vahvuuksilla siten, että laumasta muotoutuu saumattomasti toimiva yksikkö.

Koen, että sellainen minulla oli kahden whippetin, noutajan ja paimenen aikaan. Silloin lauma edusti minulle kaikkea, mitä koirilta ikinä pystyin toivomaan. Sain toteuttaa elämäntapaani juuri niin monipuolisesti, kun minulle koiranomistajana on luontevaa.

On hyvin mielenkiintoista, miten erilaisia koiria laumaani silloinkin kuului. Kaikki oli tasapainossa, ja vaikka tänäkin päivänä Sumu elelee arkeaan aivan muina whippetteinä tuntuu, ettei laumalle ominaista vuorovaikutusta tapahdu. Laumaan kuuluvat persoonat tulevat enemmänkin ääripäistään niin, ettei yhteistä kohtaamispistettä synny samalla tavalla kuin aiemmin. On puuhakas mittelspitz (isäntänsä kanssa), ja keskenään juoksemista rakastavat whippetit Sumunsa kera. Olenko se sittenkin minä, joka onkin se ylimääräinen osanen? Se, joka ei ole osa miehen ja mittelin tiimiä, mutta ei myöskään juokse yhtä kovaa kuin valjakkokoira nopsajalkoineen?

Saumaton yksikkö: elämä noutajan, paimenen ja vinttikoirien kanssa

Vanhan lauman kanssa yhteistyö alkoi jo päivän ensimmäiselle lenkille lähdettäessä. Noutajani etsi ja haki minulle pikkupakkasiin varustautuessani sopivia villasukkia ja tumppuja, jotka olin heittänyt tarkoituksella hattuhyllyltä lattialle siirtyessäni sitomaan kengännauhoja.

Suuntasimme sänkipelloille tai metsään, jossa kukin koirista touhusi omiaan. Paimen piti huolta siitä, ettei whippetit kadonneet näkyvistä. Minä ja noutaja tarkkailimme ojien virtauksia ja muita luonnon ihmeitä: meillä oli sama verkkainen, mutta hyväntuulinen tahti jo luonnostaan. Silti, minun oli helppoa samaistua myös paimenen tarkkaavaisuuteen ja jämäkkyyteen. Sen kanssa yhdessä kesytimme villeimmätkin villiviikarikoirat ja kaikenlaiset laumakokoonpanot löysivät nopeasti tasapainonsa.

Rakastin katsella, kuinka virtaviivaiset whippetit juoksivat pellon aamuhämärissä. Sittemmin moiselle ei ole ollut enää tilaisuuksia: nuoruuspäiviensä jälkeen Olmi oppi nopeasti, että saalista voi lähteä hakemaan myös ilmavainulla. Se ei enää tarvinnut näköärsykettä lähteäkseen saaliin perään, joten sen vapaanapito loppui lyhyeen.

Illan viimeisen lenkin päätteeksi minä ja vinttikoirani kietouduimme sohvan kulmaan peiton alle lämmittäen toinen toistamme. Kömmimme sieltä esiin vasta nälän pakottamina. Elämä tuntui yhtä lailla täydeltä myös kevätiltoina vinttikoiraradalla ja kesäiltoina pyörän selässä, kun paimenkoira jolkotteli vierelläni kevyesti ja ilmavasti ravaten. Niissä ajoissa oli sitä jotain, mikä sai sieluni laulamaan ilman, että siihen tarvittiin muuta, kuin ihan tavallinen arki.

En tiedä, miksi en enää tavoita samanlaista rauhaa ja konstailematonta onnen tunnetta, vaikka minulla on yhä aivan hyviä koiria. Koen, että noutaja ja paimen veivät mennessään jotain suurta ja merkittävää.

Arki koirauusperheessä – kuka hoitaa koirien ruokinnan ja ulkoilutukset?

Nykyisin elän yhdessä kahden hankkimani whippetin, luokseni eläkekotiin muuttaneen seisojamixin sekä itse avopuolisoni, että tälle kuuluvan mittelspitzin kanssa. Vaikka kerroinkin, ettei lauma ole dynamiikaltaan täydellinen, elämämme tällä kokoonpanolla soljuu omalla painollaan.

Koska olemme molemmat hyvin käytännönläheisiä, arjessa koirien lenkitykset, ruokinnat ja muut hoitotoimenpiteet hoitaa useimmiten se, kuka ehtii. Lenkityksien ja ruokintojen suhteen meille ei ole muodostunut rutiinia, vaan kopin ulkoiluista ja ruokinnoista ottaa se, joka on paikalla.

Arkiaamuisin kumppanini on se, joka ensimmäisenä lähtee lenkille. Tuntuu olevan sattuman kauppaa, heräävätkö Sumu ja whippetit mukaan niin varhaiselle lenkille. Etenkin pimeinä talviaamuina mittelspitz lienee olevan ainoa, joka herää syvimmästäkin unesta hihnojen helinään ja pomppaa sitten innokkaana mukaan ulkoilemaan.

Tavanomaisesti minä herään hieman myöhemmin ja tarjoan koirille uuden mahdollisuuden aamulenkkiin. Tälle lenkille lähtevät yleensä kaikki koirat, vaikka toisinaan mittelspitz kaivautuukin yhä tiiviimmin piirongin alle jatkamaan uniaan. Jos tiedän sen käyneen tarpeillaan jo varhaisemassa ulkoiluvuorossa, se saa luvan jäädä nukkumaan. Tapanani ei ole patistella sitä: kukin koirista voi jäädä tai tulla oman tahtonsa mukaan.

Yleensä iltapäivällä tai varhaisesta alkuillasta koirat käyvät uudelleen jaloittelemassa ja tarpeillaan. Lyhyttä, hapen haukkaamiselle ja tarpeiden teolle pyhitettyä hetkeä seuraa myöhemmin päivän pääulkoilu, jolle tavanomaisesti suuntaamme yhdessä avopuolisoni kanssa. Illan viimeinen ulkoiluhetki on pituudeltaan pitkäkestoisin ja toisinaan pakkaamme lähtiessämme mukaamme päivällistä tai iltapalaa. Nautimme sen luonnon keskellä kiireettömässä metsämiljöössä hyvänä arjen maadoittajana. Samanlaisille, yhdessä toteutetuille pidemmille ulkoiluhetkille tarjoutuu mahdollisuuksia usein myös viikonloppuisin.

Meidän lemmikit – vaan entä turkinhoito, kynsien leikkuu ja kustannuspuoli?

Vaikka koirat ovat käytännön arjessa usein nippu lemmikkejä, joita hoidamme yhdessä, joistain asioista käy yhä ilmi “minun” ja “hänen” koiransa. Minä huolehdin kolmikkoni kynsien leikkuusta ja mittelspitzin manikyyrin hoitaa koiran isäntä. Mittelspitzin mahtava turkki ja leijonaharja ovat täysin kumppanilleni kuuluvia turkinhoidollisia työmaita. Mittelin turkinhoitoon käytetyn ajan raameissa minä ehdin harjaamaan kumisualla koko kolmikkoni. Ihailen sitä tarmoa, jolla kumppanini tarttuu tuohon pörröiseen työmaahan kerta toisensa jälkeen – minusta tuskin koskaan olisi vastaavan turkkirodun säännönmukaiseen turkinhoitoon.

Koirien ruokakustannukset ovat menoeriä, joiden osalta minä vastaan kolmen koiran ruuista ja hän yhden (pienen) koiran ruuista. Tähän liittyy myös se, että kolme koiraa syö eri ruokaa, kuin pikkukoira.

Samanlainen kulttuuri pätee esimerkiksi eläinlääkäri- ja lihashuoltokustannuksiin. Olmi, Alpi ja Sumu ovat vastuullani ja Santtu isäntänsä vastuulla: juuri siten, kuten olemme koiriimme (myös taloudellisesti) alunperin sitoutuneet.

Perhe-elämä tulee kuitenkin hyvin vastaan erilaisissa käänteissä. Avopuolisoni laskee ja annostelee luontevasti esimerkiksi määrätyt antibiootit tai kipulääkkeet ja hoitaa avohaavoja ja muita vammoja kylmähermoisemmin kuin minä. Tällöin saan onnekkaasti astua sivuun ja nauttia siitä, että arjessa on lisäkseni toinen aktiivinen toimija. On varsinainen onni, ettei vastuu kaadu vain yhden ihmisen harteille.

Vastavuoroisesti minä samoilen koirien, myös mittelspitzin, kanssa metsässä itsekseni tai kaverieni kanssa tunteja silloinkin, kun avopuolisoni ei ehdi pidemmälle metsälenkille.

Säästöpakkaukset ja hoitolamaksut

Minä olen meistä se, joka ostaa koirille innokkaammin puruluita, lisukkeita ja öljyjä. Sen myötä kulut niiden osalta kasautuvatkin herkästi yksinomaan minun harteilleni. Tällaisen koiramäärän kanssa on luontevaa hankkia puruluut säästöpakkauksissa, joista tarjoillaan purtavaa yhtä lailla mittelspitzille ilman, että laskutan niistä kumppaniani. Se, mitä pienikokoinen pystykorva kuormasta syö on usein kolmen koiran tarpeisiin nähden pientä, enkä koe sitä ongelmalliseksi. Meidän taloudessa ei tulla näkemään tilannetta, jossa kaikki muut koirat herkuttelisivat puruluin yhden katsoessa sivusta kuivin suin. Teen mielelläni voitavani lauman tasapainon edesauttamiseksi, vaikka kumppanini ei suuntaisi yhtä innokkaasti tulojaan koiriin.

Taannoin koko koirakööri oli koirahoitolassa, kun me lomailimme ilman koiriamme. Maksoin 190,00 euron hoitolamaksun neljästä koirasta yksin. Mittelspitz majoittui whippettien ja Sumun kanssa samassa tilassa, mutta en nähnyt tarpeelliseksi lähteä erittelemään kustannuksia. Suhtautumiseni rahaan on rento: sitä tulee ja menee. Uskon, että toimivassa parisuhteessa menestys tai menoerät heijastuvat tavalla tai toisella parisuhteen molempiin osapuoliin.

Myös koiramaiset reissut taitetaan usein minun kustannuksellani: ajamme farmariautollani, johon koko lauma mahtuu. Tuolloin minä vastaan polttoainekustannuksista. Toisaalta koirattomat reissut taitetaan surutta avopuolisoni edustavammalla, siistillä porrasperäisellä autolla. Sen polttoainekustannuksista (ja usein myös koirattomiin reissuihin liittyvistä parkkimaksuista) vastaa kumppanini.

Vaikka koirien kustannukset kasautuvat näennäisesti enemmän minun kontolleni, en koe kustannuksien rakennetta epäreiluksi. Kumppanillani on toisenlaisia intressejä, joihin hän suhtautuu intohimoisemmin, kuin suuren koiralauman elättämiseen. Esimerkiksi kodin elektroniikka laite- ja liittymäkustannuksineen on hyvä esimerkki menoista, joihin minä en juurikaan osallistu. Toisaalta kumppanini on meistä se, joka todennäköisemmin päätyy Clas Ohlsoniin hamstraamaan laatikkokaupalla parhaita Suomesta saatavia koirankakkapusseja.

Kodin siivouksesta ja siistinä pitämisestä olen työttömyyteni ansiosta vastannut viime aikoina paljolti yksin, mutta toisaalta kumppanini on meistä kahdesta se, joka saa ihmeitä aikaan keittiössä.

Suhteellisen kookas koiralauma on jotain, mihin olen lähtenyt sitoutumaan ja panostamaan (myös taloudellisesti) jo vuosia sitten. Se, ettei kotonani asuvilta koirilta puutu mitään tekee minut tyytyväiseksi, oli koiran omistaja sitten virallisesti kuka tahansa. Tyytyväisinä elelevät koirat ruokkivatkin sieluani toisin, kuin pilkuntarkat pohdinnat siitä, kuka loppujen lopuksi maksoi mitäkin.

20

Ja niin minä lahjoitin pokaalit ja ruusukkeet

Kesäisen muuttomme myötä käynnissä on ollut jo pitkään miltei loputtomalta tuntunut tavaroiden läpikäynti. Uusi kotimme on kahdelle ihmiselle ja neljälle koiralle kompaktin kokoinen 67 m2, mikä voi äkkiseltään kuulostaa jopa tympeän ahtaalta porukan koon huomioon ottaen.

Voin paljastaa, ettei se ole: kun tavaran määrä suhteutetaan neliöihin ja saamme onnekkaasti nauttia lisää tilan tuntua tuovasta, poikkeuksellisen korkeasta kattokorkeudesta, kotimme on täydellinen tukikohta kaikkien seikkailujemme välille. Se, mitä pohjapinta-ala ei paljasta on, että kaksi työpistettä nielevä työtilamme, samalla tavalla, kun tuleva joogastudionikin, sijaitsee parvella, joka on rakennettu näppärästi olohuoneen yläpuolelle ilman, että se lasketaan mukaan varsinaisiin asuinneliöihin.

Näihin kompakteihin, hyvin suunniteltuihin käytössämme oleviin asuinneliöihin kuuluu jopa sauna, joten en koe, että jäisimme mistään paitsi. Sen sijaan nautin siitä, että siivoamiseen, kunnossapitotöihin tai muihin omistusasunnon vaatimiin toimenpiteisiin ei juurikaan täydy käyttää kallisarvoista aikaa. Asuntomme saa totta totisesti nyt ja tulevaisuudessa pysyä viihtyisänä paikkana, joka ei huuda tekemättömien kotitöiden perään. Siitä pitää huolen myös viime vuonna hankittu robotti-imuri.

Toivon, että tulevaisuudessa maailmantilanne on sellainen, että me voimme yhdessä koirien kanssa matkustaa, reissata ja seikkailla: elää tätä elämää tasapuolisesti myös asuinneliöidemme ulkopuolella. Toki mainiot ulkoilumaastot ovat jo tällaisena aikana tarjonneet meille parastaan: loputtomia metsäpolkuja kesäisin, sänkipeltoja syksyisin. Järven jääreittejä talvisin ja pururataan tutustumista jälleen keväällä, kun hiihtoladut sieltä ovat sulaneet. Meillä on siitä mainio kotipaikka, että pääsemme tästä helposti monipuolisiin maastoihin, nuotio- ja kotapaikoille, ihmisten ilmoille ohitustilanteisiin ja syviin metsämaastoihin kauaksi kaikesta hälinästä. Olen vieläkin onnellinen siitä, minkälainen tuuri asuntomarkkinoilla kävi.

Jostakin vanhasta pitää luopua, jotta uusi ja omanlainen hyvä voi tulla tilalle

Kun toukokuussa 2020 suunnitelmat juuri tähän kohteeseen muuttamisesta alkoivat konkretisoitumaan, aloin toden teolla katsomaan ympärilleni keräämiäni tavaramassoja. Olen antiikkikauppias-pariskunnan tytär ja koen samanlaista intohimoa erikoisiin, kauniisiin ja puhutteleviin esineisiin, kuin vanhempani, jotka vielä antiikkikauppiasuransa jälkeenkin ovat innostuneet keräämään toinen toistaan erikoisempia ja puhuttelevampia esineitä ja huonekaluja: sellaisia, joilla on arvo. Tavaran arvo voi liikkua rahassa, mutta myös sen herättämässä tunteessa.

Tunnistan itsessäni saman taipumuksen kerätä ympärilleni viehättäviä esineitä ja huonekaluja, mutta olen alkanut kyseenalaistamaan sitä. En halua enää ympäröidä itseäni kauniilla tavaroilla, vaan haluan täyttää sieluni kauniilla kokemuksilla. Haluan nähdä, kokea ja rikastuttaa elämääni kotini ulkopuolella niin, ettei kotini tehtäväksi jää tarjota juurikaan aistiärsykkeitä: riittää, että minä voin yöpyä kodissani turvassa ja antaa ajatuksieni liikkua.

Näiden havaintojen myötä ensimmäisiä toimenpiteitä oli vinttikoirista eroon hankkiutuminen. Kevään jälkeen kesällä lahjoitin pois hirvittävän määrän ”kaikkea, mitä voin vielä joskus tarvita” kuten tekstiilejä, jotka eivät koskaan päätyneet käyttöön. Sisustustyynyjä, jotka olivat kauniita, mutta eivät istuneet sisustukseen. Puulaatikoita, jotka voisivat kätkeä sisäänsä mitä tahansa – mutta joille ei ollut paikkaa. Lippiksiä, joita en koskaan valinnut, tumppuja, jotka hiihtohansikkaat päihittivät, säärystimiä, mattoja, kasseja, askartelusaksia, kasvoilleni sopimattomia aurinkolaseja sekä huiveja, jotka saivat kasvoni näyttämään värittömiltä.

Tavaraa lähti jätesäkeittäin ja kaikelle löytyi tyytyväinen vastaanottaja. Sisäisesti käymäni muutosprosessi on vielä paljon suurempi, kuin mitä kotinurkistamme tai jätesäkkien määrästä voi koskaan päätellä. Toivon, että suhteeni tavaroihin ja kuluttamiseen muuttui prosessin myötä: on vain harvoja asioita, joita ruuan lisäksi tarvitsen. Yhä harvempia ovat ne, joiden ostaminen uutena on perusteltua.

Muistot sydämessäni

Elnan ja Inton menetykset ovat kuuluneet elämäni suurimpiin kriiseihin. Erilaisia kriisejä on mahdotonta laittaa järjestykseen, mutta ne asuvat samassa arkistokaapissa elämän jatkuvuutta järisyttäneiden kokemusten kanssa. Samassa arkistokaapissa yhdessä ihmisystävien ja sukulaisten kuolemien kanssa. Ehkä joku voi tästä pahoittaa mielensä, mutta ne, ketkä ymmärtävät, ettei maailmassa ole ainutlaatuisempaa sidettä, kun sielun puolikkaana toimivaan ja miltei ajatuksia lukevaan koiraan, eivät kyseenalaista summausta.

Elna lopetettiin kesällä 2018, Into tammikuussa 2019. Elettiin maaliskuuta 2021, kun pystyin viimein lahjoittamaan pois Inton autossa-odottelu-fleecen, molempien koirien sadetakit, jotka pelastivat lukuisia kiireisiä aamuja, sekä muita tarvikkeita, jotka kuuluivat rakkaan kaksikkoni elämään. Arkipannat ja hihnat vielä jäivät, yhdet molemmilta.

Inton, Elnan ja näitä edeltäneiden cockerspanielipoikien ruusukkeita ja pokaaleja löytyi tavaramääriä läpikäydessäni kokonainen pahvilaatikollinen. Suurin osa niistä on muistoja nuoruudestani, jolloin kesäviikonloput kuluivat suruitta match show -tapahtumissa yhdessä esiintymistä rakastavan cockerspanielini Rompun tai persoonallisen ulkonäön omaavan Elnan kanssa. Ne olivat huolettomia viikonloppuja täynnä aurinkoa, kavereita ja tuttuja, huoletonta tunnelmaa ja kinkkujuustosämpylöitä.

Samasta pahvilaatikosta paljastui myös Alpin saavuttamia tunnustuksia, joista olen ylpeä, mutta joilla ei ole arjessani minkäänlaista arvoa. Olen muutenkin vähän huono näyttelykoiraihminen, sillä en osaa suhtautua ulkopuolisen ihmisen arvioon koirasta, joka minulle on se kaikkein tärkein. Ymmärrän kyllä näyttelyiden perusperiaatteen ja tarpeellisuuden, mutta vaikka kuinka yritän, en ole juuri koskaan saanut itseäni kannustettua tähän ulkomuotomaailmaan.

Vaikka ruusukkeisiin ja pokaaleihin kietoutuu valtavasti muistoja, en ole halukas säilyttämään näitä muistoesineitä esillä kotonani. Siihen liittyy pokaalien ja ruusukkeiden ulkonäkö, lukumäärä ja se karu fakta, kuinka paljon ne keräävät pölyä – ja kuinka ne minun tapauksessani sulautuisivat vaan ajatukseni sekoittavaan muistojen ja tavaran hälyyn, jota en enää halua vaalia kodissani oikein missään muodossa. Sen sijaan olen valmis antautumaan sille ajatukselle, että kun kesällä ostan huoltoasemalta kinkkujuustosämpylän, voin nurmikolle istuessani sulkea hetkeksi silmäni ja kuulla ajatuksissani sen kehien reunalta tutun hälyn. Voin unelmissani silittää cockerspanielini kiiltävää, silkkistä turkkia vielä kerran tai hivellä paimenkoirani kinuskin värisiä yksityiskohtia. Näissä tapauksissa muistot löytyvät aivan muualta, kuin pölyn kerrostamista pysteistä tai kopertuneista ruusukkeista; makumaailmoista, kesäpäivistä, ohikulkevista cockerspanieleista ja valokuvista, sekä kirjoittamistani blogiartikkeleista.

”Joensuu 1996”

Yhden pystin minä säästin. Se on pieni ja kolhuinen, kiiltonsa aikaa sitten menettänyt pokaali. Oikeastaan se oli nuhjuinen jo, kun sain sen. Pystin reunassa olevassa laatassa lukee ”Joensuu 1996” mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen paikan tai ajan kanssa, kun minä vastaanotin palkinnon.

Vuosi oli todellisuudessa 2002 ja olin 12-vuotiaana tehnyt vauhdikkaan nollaradan agilitykentällä ensimmäisen koirani, Nikin kanssa. Niki oli koira, josta kaikki aikoinaan alkoi ja jonka kanssa moneen koiramaailman kokemukseen liittyi pienen tytön into ja uteliaisuus. Kaikki, mitä yhdessä kohtasimme, oli uutta. Myös se vanha ja nuhjuinen pokaali, jonka joku palkinnoistaan eroon hankkiutunut koiraharrastaja oli seuralle lahjoittanut.

Entä, minne minä lahjoitin laatikollisen pokaaleja ja ruusukkeita? Sille samalle koirakerholle; sinne, mistä matkani koiraurheilun parissa alkoi miltei 20 vuotta sitten.

28