Uupumus – kun koiran omistamisesta katoaa mielekkyys

Kaisa kysyi blogissaan, saako negatiivisista asioista blogata. Olkoon tämä vastineeni tälle pohdinnalle sekä hiljaisuudelle, joka on ainakin omassa päässäni jatkunut piinallisena niin blogin, kuin myös Purematta Paras -Instagramin puolella.

Takana on melkoinen kesä. Olin kevään aikana kuvittanut ja kirjoittanut jutun vinttikoiran treenaamisesta samalla, kun suunnittelin Olmin kesän treeniohjelmaa tulevaa kisakautta silmällä pitäen.

Olin juuri remontoinut koko blogin ja kaikki oli innostavaa. Päivät olivat pitkiä ja valoisia, kesä oli viimein täällä. Ja sitten se iski: koiran (=koiralauman) omistaminen tuntui painajaismaiselta ja siitä katosi mielekkyys.

Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun istuin töiden jälkeen parkkipaikalla autossani miettien, etten halua mennä kotiin. Kesän myötä kodissani oli jatkuvalla syötöllä tehty tihutöitä, joille en voinut kuin pyöritellä silmiäni ja pudistella päätäni. En enää halunnut nähdä, oliko koirien peti räjäytetty tai oliko keittiön tasolta varastettu ja levitelty ruoka-aineita.

En halunnut mennä kotiin, sillä se tarkoitti väistämättä myös lenkille lähtöä kokoonpanolla, josta oli yhtäkkiä tullut hirviömäinen.

Kesän myötä tuttu metsä oli kaadettu hakkuualueeksi ja sinne johtanut polku oli kasvanut umpeen nokkosista. (Se metsä oli voimapaikkani.)

Vaihtoehdoiksi jäi kaikkien muidenkin ulkoilijoiden aktiivisessa käytössä ollut peltotie ja taajama-alueen pikkutiet. Ne vilisivät liikennettä, koirien kieltomerkkejä, kaikenlaisia vastaantulijoita sekä hoidettuja nurmialueita, joilta koirankakkaa on välttämätöntä kerätä.

Olosuhteet sinällään eivät olleet ylitsepääsemättömät, mutta Elna oli kesän aikana muuttunut kiukkuiseksi ja alkanut kommentoimaan vastaan tulevia koirakkoja äärettömän tiukkaan sävyyn. Se teki Intosta levottoman ja provosoi pari vuotiaan Olmin mukaan möykkään.

Alle vuotias Alpi ihmetteli koko toimintaa ja tunsi itsensä tilanteissa epävarmaksi. Se ei juurikaan saanut tukea minulta, sillä kaikki huomioni meni Elnan ja Olmin korjaamiseen ja provosoitumattoman Inton kehumiseen – ja siinä kaiken härdellin keskellä saatoin sujauttaa Alpin suuhun makupalan.

Lopulta lenkkeily oli kaikkea muuta kuin rentouttavaa ja mukavaa. Se tuntui ahdistavalta velvollisuudelta, jota välttelin aina puoleen yöhön saakka – eikä sekään ollut mikään ratkaisu. Alkukesän kiihkeästi vieheen perässä radalla juossut Olmi tempoili ja kiljui erityisesti hämärän aikaan tiuhaan liikkuvien pupujen perään, ja sai kuuluvalla pupu-ujelluksellaan koko lauman raiteiltaan.

Ja siinä minä sitten seisoin kesäyön pimeydessä, kirosin pupuja ja yritin pitää päättömästi ympäriinsä poukkoilevia koiria hallinnassani. Yritin samalla vahvistaa hämmentyneenä aloillaan seisovan koiranpennun hyvää mielentilaa – ettei se nyt ainakaan lähtisi mukaan hullunmyllyyn.

Ja minua väsytti, hävetti ja harmitti. Itketti. Ei tämän tällaista pitänyt olla.

Niinpä lenkit lyhenivät. Koska koko lauma sai minussa aikaan vain ärtymyksen ja ahdistuksen tunteita, aloin nipistämään lenkkien pituudesta. Ja koska koirien päivistä alkoi pikku hiljaa katoamaan sisältö, ne loivat sitä itse nujuamalla kotona, pihistämällä minulle kuuluvia tavaroita ja elintarvikkeita ja kommentoimalla vastaantulevia koirakkoja yhä äänekkäämmin.

Oravanpyörä oli valmis. Mitä enemmän koirat ahdistivat minua, sitä vähemmän halusin niiden kanssa tehdä. Ja mitä vähemmän niiden kanssa tein, sitä enemmän ne keksivät itselleen tekemistä ja sitä myöten myös ahdistivat minua enemmän.

Elnasta tuli entistäkin ärtyisämpi. Alpi varmaan harjoitteli liitämään, sillä sen uudeksi bravuuriksi tuli hypätä eteisestä neljän ja puolen metrin kaurismaisella tasajalkaloikalla olohuoneen sohvalle, jonka reunaan se toisinaan tömähti rintakehä edellä. Toisinaan se laskeutui sohvalle tassuilleen kuin kissa ja toisinaan se tömähti lihamyllynäkin tituleeratun Inton päälle lähes tuhoisin seurauksin.

Aina kun Alpi harjoitteli liitämistä, Olmi rynnisti sen niskaan kiinni ja aina kun pojat aloittivat nujuamisen, Elna meni niiden väliin poliisina. Into ulkoisti itsensä koko sopasta ja kommentoi lähinnä nurisemalla, jos se koki liitävän whippetin olevan liian lähellä.

Vaikka näin jälkeenpäin kerrottuna tarina saattaa kuulostaa hauskalta, se oli joka päivä elettynä kaikkea muuta kuin hupaisaa.

Tunsin olevani päättymättömässä umpikujassa sekopäisen lauman kanssa, enkä tiennyt keneltä voisin pyytää apua lenkitykseen tai arjen askareisiin. Kotini näytti hylätyltä koirien asuttamalta rakennukselta, sillä siivoaminen oli turhaa, koska Alpi löysi aina uuden kirjekuoren, hedelmäpussin, pahvin palan, oksan, vessapaperirullan tai talouspaperirullan, jota silputen ja ravistellen se viipotti ympäri asuntoa aina sohvalle kohdistuvien liitoharjoituksiensa välissä.

En kehdannut kertoa ongelmistamme, ahdistuksestani ja uupumuksestani kenellekkään, sillä pelkäsin, että ihmiset reagoisivat sanomalla, että tottakai neljän koiran omistaminen on juuri tuollaista. Kuormittavaa, päätöntä ja älytöntä. Sellaista, ettei koti näytä enää ikinä kodilta, eikä kukaan tavallinen ihminen alkujaankaan hallitsisi neljää koiraa – olit liian ahne ja tuollaista se nyt on, seuraavat kymmenen vuotta. Koska tiedätkö mitä? Sinä tilasit sen. 

Minusta tuntui, että olin ansainnut kaiken ja nyt olin jäämässä sen kaiken alle. Juuri niin, kuten oletettavaa olikin.

Yritin rauhoitella malttinsa menettänyttä Elnaa ja jatkuvasti pikkuveljensä niskassa kiinni olevaa Olmia. Silläkin oli riittävästi huolenaiheita pallittomana uroksena, kun sen pikkuveljelle oli kehittynyt paitsi kaksi kivestä, myös melkoisen lennokas luonne ja raamikas ulkokuori.

Minun teki mieli päästää koko kirppusirkus pellon reunassa irti, mutta pellot kasvoivat viljaa, koirien kiinnipitokausi oli kiihkeimmillään ja kaiken lisäksi rusakoita oli niin paljon liikkeellä, että jos olisin päästänyt Olmin irti, en olisi nähnyt sitä ja sen ajohaukun villitsemiä tovereita enää ikinä. Toisaalta, minä myös toivoin sitä. Sitä, että koirat katoaisivat ja hetkeksi elämäni olisi vain aivan tavallista ja normaalia.

Ja niin siinä sitten kävi, että Olmin treenikausi päättyi jotakuinkin siihen hetkeen, kun se omaa treenivuoroaan odottaessaan repi auton takatilan sisukset. Kisakautta ei sen myötä koskaan tullutkaan, sillä koko koira harrastuksineen ja vietteineen ja oikkuineen tuntui liian uuvuttavalta. Ei ollut kunnollista treenikautta, kisakautta, eikä koko blogipostausta, johon olin hakenut potkua keväiseltä Lotta Vuorelan luennolta, joka käsitteli koiran liikuntaa ja fyysisen kunnon kehittämistä.

Lisäksi välttelimme ulkoilua aurinkoisina ja kauniina viikonloppuina, sillä Elna sai melko masentavan silmä -diagnoosin, josta en ole jaksanut kirjoittaa (vieläkään) mitään, sillä koko elämä on tuntunut vastoinkäymiseltä toisensa perään.

Olen ollut valtavan epävarma Intosta sen omituisen ja epäpätevän oloisen diagnoosin jälkeen ja nyt Alpi on nuori ja lupaava koira, jolle en yksinkertaisesti ole jaksanut opettaa yhtäkään temppua. Se osaa seistä kehässä ja tulla luokse käskystä, ja olla liikkumatta kun leikkaan sen kynsiä, ja siinä sen taidot jotakuinkin ovat. Se on sisäsiisti, mutta livahtaa etuovesta ulos aina tilaisuuden tullen ja sen liitämisharjoitukset ovat tuoneet sille itsevarmuuden, jonka siivittämänä se saattaa laskeutua sohvalle syliini siitäkin huolimatta, että sylissäni on jo posliinilautanen, jolla lepää päivälliseksi valmistettu makaroonilaatikko.

Mutta mikään ei (onneksi) kestä ikuisesti. Syksy toi mukanaan voimaantuneen olon, Elnalle suotuisammat ulkoilukelit, koirien kiinnipitokauden päättymisen sekä energian purkuun sopivat sänkipellot. Ja ennen kaikkea kahdeksan kuukautta vanhan liitäjämestarin, josta on kaikkien yllätykseksi kehittynyt vessapaperisilpun ja hedelmäpussin riekaleiden keskellä ihan fiksun oloinen koiranalku, vaikka koko kesän erityinen lennokkuus antoi olettaa jotain aivan muuta.

Ja niin minä myös kirjoitin. Kirjoitin kaiken koko kesän ajan painaneen ulos, ja nyt minusta tuntuu, kuin olisin tehnyt pitkän ja voimauttavan meditaatioharjoituksen.

Pakka on taas kasassa. Tervetuloa syksy.

52

Koiraperheen sisustus – koiranruuan säilytys

Koiranruuan säilytys oli minulle pitkään murheenkryyni. Värikkäät koiranruokasäkit tai printatut koirankasvot peltitynnyreissä eivät olleet sitä, mitä kodin sisustukselta hain – leikkisistä tassukuvioista puhumattakaan.

Mietin pitkään, miten voisin ratkaista ongelman. Olin nähnyt sieviä ratkaisuja, joissa ruokaa säilytettiin keittiötasoilla pienemmissä purkeissa joita täydennettiin piilossa sijaitsevasta koiranruokasäkistä, mutta se ei tuntunut hyvältä ratkaisulta.

Meillä pienikokoinen koiranruokapurkki tyhjenisi hetkessä. Sitä saisi jatkuvasti täyttää, sillä laumassa koiranruokaa kuluu pelkästään päivittäin kuppikaupalla. Lopulta tulisi helpommaksi annostella nappulat kuppeihin suoraan alkuperäisen pussin suusta, ilman välivaiheita.

Käytännöllisyyden vuoksi pidän siitä, että koiranruokaa säilytetään sijainnissa, josta sitä on helppo lapata koirien kuppeihin aamuin illoin. Hyödynnän kätevää sijaintia myös silloin, kun vieraat soittavat ovikelloa, jolloin viskaan nappuloita olohuoneen lattialle. Tällöin koirat eivät ole pienessä eteisessä hyörimässä vieraiden saapuessa ja vieraat saavat rauhassa riisua jalkineensa.

Koiranruuan säilytys sisustukseen sopivalla tavalla – mikä avuksi?

Kyselin vinkkejä koiranruuan säilytykseen ja etsin ratkaisuja Pinterestistä, mutta tuntui siltä, kuin tavalliseen kotiin istuvaa koiranruuan säilytysratkaisua ei löytyisi mistään. Lopulta keksin ratkaisun itse!

Ensihätään koirieni ruokapussi sijaitsi vanhassa klassisessa peltiroskiksessa, jossa koiranruokaa oli kiva ja vaivaton säilyttää. Se myös näytti ihan kivalta. Mutta sen myötä, kun kotiin muutti kekseliäs ja äärimmäisen nälkäinen koiranpentu, ei auttanut muu, kuin hakea varastosta vuosia sitten eläinkaupasta saatu peltitynnyri. Sen napakka ja tiivis kansi pitäisi nälkäiset rosvot erossa itsenäisestä napostelusta.

Luovuus kunniaan

Katselin aikani keittiön kulmassa tönöttävää koiranruokatynnyriä. Sen reunuksia kuvittavat koirarodut tekivät pienen huoneen ilmeestä levottoman ja tympivät olemassaolollaan, sillä muuten kodin sisustus oli huolellisesti suunniteltu.

Mietin miten koirien ruokaa voisi säilyttää siten, että ratkaisu istuisi vaalean asuntoni yleisilmeeseen ja samalla muistin, miten muitakin kodin elementtejä, kuten yöpöytiä, hyllyjä ja jopa keittiötasoja uudistetaan nykyisin D-C-FIX -kontaktimuovien avulla.

En ollut ikinä tehnyt mitään D-C-FIX -teippien avulla, mutta onnekseni netti oli pullollaan toinen toistaan luovempia ratkaisuja ja vinkkejä tuotteen käyttöön. D-C-FIX -tarrapinta sopii hyvin erilaisille pinnoille jonka lisäksi väri- ja kuviovaihtoehtoja on verrattain runsaasti.

Valitsin vaalean kotini yleisilmeeseen sopivan vaalean marmorikuvion. Parasta tarraratkaisussa on se, että jos sisustuksen tyyli tai ilmeen yksityiskohdat halutaan muuttaa, voin repiä vanhan tarrakuvion irti ja päällystää koiranruokatynnyrin jollain paremmin uuteen sisustukseen sopivalla vaihtoehdolla.

Idea käytännössä

Yksi 45×200 cm rulla D-C-FIXiä riitti yhden koiranruokatynnyrin päällystämiseen mainiosti niin, että mustan kannenkin sai tarran peittoon. Ostin rullan paikallisesta sekatavarakaupasta kuuden euron hintaan, mikä ei mielestäni ollut lainkaan hullumpi hinta siitä, että printattu rotujen kirjo ei enää tuijota minua läähättäen keittiössäni.

Lopputuloksesta ei tullut ihan niin siisti, kuin olisin toivonut. Tynnyrin teippaaminen yksin oli haastavaa ja suosittelenkin, että projektia suunnitellessaan varsinaiseen teippauspäivään on hyvä varata kärsivällisyyttä, aikaa ja tila, jossa ei ole koirankarvoja tai uteliaita karvakavereita.

Onneksi valitsemani marmorikuvioitu tarrapinta on kuviona kiitollinen, sillä rypyt, joita aiheutin tarran reunaan eivät juurikaan kiinnitä huomiota pienenä osana sisustuselementtiä etenkään, kun koko keittiötä katsoo kokonaisuutena.

Jos aiot tehdä saman perässä, suosittelen koiranruokatynnyrin pesua teippausta edeltävänä päivänä, jotta teipattava pinta on siisti ja ehtii kuivumaan ennen teipin asentamista. Koirankarvat tai koiranraksujen muruset teipatun pinnan alla ovat ei-toivottuja vieraita!

Sovellettavissa edelleen

Kun sain koiranruokatynnyrin teipattua, innostuin lisää ja teippasin vielä kanihäkin sinisen muovipohjalaatikon. Käytin vaakasuuntaista lautakuviota, mikä teki kokonaisuudesta hyvän ja luonnonläheisen. Lopputulos on kestänyt, vaikka kanihäkin pohjalaatikkoa pestään säännöllisin väliajoin kylpyhuoneessa. Tästä inspiroituneena voisin sanoa, että D-C-FIX sopii paitsi kanihäkin kohentamiseen, myös

  • kissanhiekkalaatikon kaunistamiseen
  • koirien lasisen herkkupurkin viimeistelyyn, jotta se on samaa sarjaa ruokatynnyrin kanssa
  • koirien treenivarustelaatikon virkistämiseen

Kun luovuutta ei rajoiteta, nokkelimmat askartelevat D-C-FIXistä myös kuvioita, joita voi tehdä vaikka jo olemassa olevan tarrapinnan päälle.

Keksitkö lisää vinkkejä koiranruuan säilytykselle tai tarratuotteen käytölle? Jatketaan keskustelua kommenttiosiossa!

Päivitetty 7.9.2018.

54