Elämä yllättää

Into

Iltalenkki oli sujunut tutulla kaavallaan tuttujen rutiinien mukaisesti, mutta saapuessamme takaisin kotiin jokin oli toisin. Olin juuri riisumassa Olmia takistaan, kun takanani seissyt Into lyyhistyi lattialle jalkoihini nojaten. Sen jalat vain pettivät.

Samalla kun ehdin tajuamaan mitä juuri tapahtui ja olin aikeissa kääntyä auttamaan pian yhdeksän vuotta täyttävää koiraa, se nousikin pöllämystyneen oloisena takaisin neljälle jalalle. Se näytti olevan tilanteesta aivan yhtä hämmentynyt, kuin minäkin.

Kaikki ei ollut kunnossa.

Kun olin saanut remmit ja remeleet paikoilleen ja tarkkaillut koiran vointia samalla kun riisuin ulkoiluvaatteitani, kutsuin Inton luokseni ja kävin sen tunnustellen läpi.
Yritin löytää siitä jotain, mikä aiheuttaisi kipureaktion tai muuten selittäisi alta menneet jalat.

Koira ei kuitenkaan reagoinut tunnusteluun tai antanut selitystä meidät molemmat yllättäneelle tilanteelle, mutta sen sijaan löysin sen hännän tyvestä peukalonpään kokoisen patin.

Kauhukuvat valtasivat heti mieleni. Tunnustelin pattia epäuskoisena, enkä voinut olla ajattelematta pari vuotta sitten takakoiven tuntumasta poistettua mastsolukasvainta ja sen mahdollisia etäpesäkkeitä. Tilasin samalta istumalta ajan eläinlääkärille, ja vaikka sainkin ajan jo seuraavalle päivälle, koiran diagnoosin odottaminen tuntui piinallisen pitkältä ajalta.

Kaikenlaiset ajatukset pyörivät päässäni. Pelkäsin, että nyt olisi hyvästien aika. Ymmärsin, että koiran sisällä on valtava määrä pinta-alaa, jota en koskaan voisi pitää silmällä mahdollisten kasvainten varalta ja saisin niistä tiedon aikaisintaan silloin, kun olisi jo liian myöhäistä. Ehkä tämän yhden, näkyvän kasvaimen oli määrä herättää minut tähän painajaismaiseen totuuteen – olihan koira jo nyt käytännössä katsoen  jatkoajalla selkänsä puolesta.

Ajoin raskain mielin eläinlääkärin vastaanotolle. Tuntui, kuin pääni yläpuolella olisi synkkä sadepilvi. Ajattelin Intoa, minua, meitä, yhteistä taipalettamme. Sitä, miten olin Inton 18-vuotiaana hankkiessani töissä Siwan kassalla ja kuinka aina iltavuorojenkin jälkeen kävin hakemassa pentuni kentälle treenaamaan ja ihastelemaan auringonlaskua. Niissä illoissa oli sellaista sanoinkuvaamatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja taikaa, mitä tuskin enää koskaan kokisin niin vahvasti tai juuri sillä tavalla. Näiden vuosien varrella meistä oli hitsautunut tiimi, Into oli luotettava varjoni, ihana oma itsensä, verraton sirkuskarhu.

Eläinlääkärin vastaanotolla pääsimme melkein heti sisään huoneeseen. Nopealla tarkastuksella eläinlääkäri totesi oitis, että kyseessä on täysin harmiton rasvapatti. Koepala vahvisti diagnoosin. Syytä huoleen ei ollut.

Patti ei liittynyt siihen, että koiran jalat olivat menneet alta, mutta eläinlääkäri tutki koiran tarkasti asiaa silmällä pitäen ja totesi, että sellaisia oireita voi eittämättä tulla huonon selän kanssa elettäessä.

Sitten hän kuunteli koiran sydämen (löytäen pienen pienen sivuäänen) ja tunnusteli koiran läpi. Tutkimustensa myötä hän huomasi, että koiran leukaperien imusolmukkeet olivat turvoksissa ja asiaa lähdettiin tutkimaan hieman tarkemmin. Se oli oire jostakin.

Päästessään koiran suun alueelle eläinlääkäri kehui hienosti harjattuja hampaita (syötän ainoastaan puruluita) ja tiedusteli, oliko yksi takahampaista poistettu. Vastaukseni oli kieltävä, sillä olen pitänyt koirieni hampaista erityisen hyvää huolta, etenkin sen jälkeen mitä Toto meille opetti.

Oli miten oli, taaimmainen takahammas puuttui. Vain sen juuret olivat paikoillaan. Eläinlääkäri totesi, että hampaan juuret olisi syytä poistaa, jotta bakteerit eivät päätyisi koiran verenkiertoon tämän erinomaisen kulkuväylän kautta. Siispä sovimme, että hammas poistetaan. Samalla nukutuksella poistetaan vielä kohtuullisen kokoinen rasvapatti, sillä hannantyvessä sijaitessaan ja lisää kokoa hankkiessaan sen poistaminen voisi olla jo todella haasteellinen operaatio.

Lähdin eläinlääkäriltä häntäänsä heiluttavan noutajan, laskun ja leikkausajan kanssa. Odottamattomien diagnoosien sarja ei kuitenkaan ollut ainoa asia, mikä veti mieleni mietteliääksi; edellispäivänä minulle oli tarjottu koiranpentua, josta olin luvannut tehdä päätöksen kello 12 mennessä, kellon lähennellessä nyt jo 13:sta. En ollut edes ehtinyt miettimään koko asiaa kaiken huolen keskellä ja nytkin ajatukset koiranpennun hankinnan suhteen näin yllättäen risteilivät ristiin rastiin.

Hetki koiranpennun ottamiselle tuntui väärältä. Olin juuri seissyt Inton kanssa syvän, mustan ja pelottavan kuilun reunalla, ja nyt minulta kysyttiin, olisinko valmis sitoutumaan pieneen, uuteen nelijalkaiseen elämän alkuun.

Toisaalta vuorokauden kestänyt pelko Inton kohtalosta oli pistänyt asioita uuteen järjestykseen; minä kyllä halusin, että jos ja kun taloon tulisi toinen whippet, se ehtisi tapaamaan Inton, ja tietäisi, kenestä puhutaan, kun kerron tarinoita maailman rakastettavimmasta sirkuskarhukoirasta.

Into on joka tapauskessa legendaarisen, ensimmäisen koirani, Nikin, kasvattama, ja ajattelen aina, että haluan siirtää Nikin perintöä koirien keskenään puhumassa kielessä toisilleen. Elna ei koskaan ehtinyt tapaamaan Nikiä, mutta sai oman osuutensa sen kasvatusopeista Inton kautta. Tapa, jolla Into on kasvattanut nuoresta Elnasta aikuisen, on pitkälti sellainen, jollaisen Niki sille opetti; samoin myös se tapa, jolla Elna on vastaanottanut Olmin, on sitä, minkä se on oppinut Intolta ja jossa koen olevan yhä edelleen perintöä Nikiltä. Mahdan kuulostaa jo hullulta.

Toisaalta, kolme koiraa on jo melko työläs määrä, ja haluan tarjota koirilleni parasta mahdollista hoitoa – myös yksilöllisesti. En halua tinkiä koirakohtaisesta tekemisestä, ja jos laumaan muuttaisi neljäs koira, tingittävää epäilemättä voisi ilmaantua. Päätös tuntui kohtuuttoman hankalalta. Toisaalta minulle tarjottu pentu oli mahtava: vilkas, aktiivinen sekä (toistaiseksi) terve. Lisäksi sen molemmat kivekset olivat laskeutuneet – toisin kuin Olmin, joka syksyllä kastroitiin tästä syystä.

Elomme oli parhaillaan helppoa ja vaivatonta, enkä ollut osannut kaivata elämääni juuri nyt uutta koiraa. Intossa riitti vielä virtaa hölmöön tottisteluun, Elnasta sai seuraa juoksulenkeille ja Olmin treenikausi tulevan kesän kisoille korkattaisiin näillä näppäimillä.

Soitin kasvattajalle. Tarkoituksenani oli sanoa, että olen liian epävarma, enkä ole vieläkään tehnyt päätöstä, mikä varmasti tarkoittaisi, ettei oikea hetki olisi ainakaan nyt.

Mutta puhuessani puhelimessa sanat vain takertuivat kurkkuuni ja silmäni kostuivat. Ajatus tarjotusta koiranpennusta luopumisesta tuntui niin pahalta, että yllätyin omasta reaktiostani itsekin.

Puhelimen päässä minua kuunnellut tuttu kasvattaja oli ymmärtäväinen ja kuunteli pohdintojani tarkasti. Hän kertoi, että oli itsekin ollut samanlaisessa tilanteessa. Juuri tällaisessa, jossa hänelle tarjottiin pentua sellaiseen saumaan, johon hän ei ollut edes suunnittellut pennun hankintaa. Päätös oli ollut vaikea, mutta osoittautunut yhdeksi parhaimmista, joita hän oli ikinä tehnyt.

Niinpä me keskustelimme ja keskustelimme ja kävimme kaikenlaiset skenaariot läpi. Masennukset, loppuunpalamiset, tilanteen, jossa ehkä huomaisinkin, etten kykene tähän. Tilanteet, jotka voisivat oikeastaan sattua kenelle tahansa – ja aivan koska tahansa, yllättäen. Sovimme, että voisin koska tahansa palauttaa koiran, mikäli alkaisin katumaan päätöstäni.

Kasvattaja luotti minuun, luotti meihin. Hän oli varma siitä, että meistä tulisi loistava tiimi – enkä tulisi katumaan päätöstäni. Meidät oli tarkoitettu yhteen.

Tiedän, että tämä kuulostaa kliseiseltä, mutta sellainen olo minullekin oli tullut, kun olin edellisenä päivänä käynyt katsomassa pentua. Se oli uskomatonta. Tapaamisemme oli kuin suoraan elokuvasta, heti ensimmäisistä hetkistä alkaen.

Muiden koiranpentujen nukkuessa vaalea uros säpsähti hereille, nosti päänsä ja kömpi syliini nukkumaan. Siitäkin huolimatta, että muut pennut olivat syvässä unessa ja jatkoivat tuhinaansa pehmeässä ja lämpimässä siskonpedissään.

Keskustelimme sinä iltana pitkään kasvattajan kanssa ja juuri ennen lähtöäni vaalea pentu nousi, otti lelun suuhunsa ja lähti huoneesta. Aloin itsekin tekemään lähtöä, ja muiden pentujen nukkuessa heitin talvitakin niskaani ja vedin kengät jalkaani – ja sitten huomasin, että vaalea pentu oli saapunut istumaan eteisen ovenpieleen ja tuijotti minua suoraan sydämeen kuin kysyen, aionko todella lähteä ilman sitä.

Se oli liikuttavaa; etenkin siksi, ettei yksikään muista pennuista ollut kiiinnostunut lähdöstäni. Naureskelin kasvattajalle, että sähköshokkien antaminen koiranpennuille yrityksenä saada ne käyttäytymään tietyllä tavalla, on hirveän epäeettistä ja voi aiheuttaa ongelmia pienen koiranpennun psyykeelle. Kasvattaja naureskeli ja totesi, että nyt kyse lienee jostain suuremmasta voimasta.

Ja niin siinä kävi, että lähdin seuraavana päivänä koiranhakureissulle. Tuosta noin vaan, illalla, Inton aamuisen leikkauksen jälkeen. Perjantaina, jota olin vielä saman viikon maanantaina luullut aivan tavalliseksi perjantaiksi.

* * * * *

Saapuessani kasvattajan luokse koiranpentujen valokuvaus oli kesken. Minä seurasin sivusta, kun muut touhusivat pentujen kanssa, kunnes jossain vaiheessa vaalea pentu huomasi minut ja tuli kököttämään syliini. Se kökötti siinä mairea hymy kasvoillaan ja vaikutti siltä, kuin se olisi ajatellut; ”jaahas, nyt minut sitten tultiin hakemaan kotiin.”

Tapanani ei useinkaan ole laittaa sanoja koirien suuhun kuin ne olisivat ihmislapsia (no eipä), mutta tämä kyseinen koira oli aivan, kuin se olisi valinnut minut. Niinpä lähdimme kotiin, minä ja vaalea pentu, yhdessä. (Tuosta noin vaan! Apua!)

Ja niinpä siinä sitten kävi. Tämä tässä on Alpi, Brookway Peter Pan. Alpi tarkoittaa kirkasta, vaaleaa. Sellaista, kuin Alpi on – se on todella aurinkoinen pentu, jonka kasvot ovat täynnä valoa.

Alpi sujahti laumaamme kuin kala veteen – aivan kuin Olmikin aikoinaan. Into, Elna ja Olmi katsoivat sitä aluksi hämmentyneenä,mutta tuntuivat tottuvan nopeasti ajatukseen.

Vaikka Intoa minun tietysti kävikin sääli. Se oli tullut leikkauksesta vain tunteja aiemmin, ja oli leikkauksen ja kipulääkkeiden aiheuttamassa pöllyssä – se näki varmasti muutenkin pieniä vihreitä miehiä, mutta suureksi järkytykseksi Alpin kuvajainen ei hävinnytkään muiden vihreiden miehien kadotessa koiran toivuttua nukutuksesta.
Alpi vain jatkoi eloaan ja luulen Inton miettineen vielä monta päivää pennun tulon jälkeenkin, näkevätkö muutkin sen vai onko se vain hampaan poiston mukanaan tuomia hallusinaatioita.

Kyllä Into, me muutkin näemme sen ja luulen, että se on tullut jäädäkseen.

1

Surua, murhetta ja painajaisia

Kovan onnen koirat

Eräs ystäväni ihmetteli taannoin, miten jaksan olla niin positiivinen kaikkien koettelemusten keskellä. Yksinkertaisesti ainoa vaihtoehto on porskutella haasteiden läpi eteenpäin, mutta tällä hetkellä minultakin alkaa olemaan vitsit vähissä ja tuntuu, että pienikin tuulen puhallus voi saada kamelin selän katkeamaan.

Onnellinen pentuarki vaihtui silmän räpäyksessä pitkiksi ja piinaaviksi minuuteiksi ja tunneiksi, levottomiksi öiksi ja epävireisen arjen läpi kahlaamiseksi.

Minun on pitänyt kirjoittaa jo lukuisia kertoja, mutta ajatusten puiminen ja pukeminen lauseiksi on tuntunut liian raskaalta. Kaikki vaikeat asiat pyörivät päässäni alati piinaavaa kehää, joten olen mieluummin vain katsonut elokuvia, lenkkeillyt Elnan kanssa ja vältellyt totuutta parhaani mukaan.

Kyse on koirista. Kyse on aina koirista! Ne ovat henkireikäni, henkiolentojani ja mielestäni parasta, mitä maa päällään kantaa.

Sirkuskarhu sairastaa

Into on kantanut viimeisen vuoden – puolentoista vuoden ajan takakoivessaan pientä, pikkurillin pään kokoista pattia. Harmittomalta vaikuttava, sellaisenaan pysyttelevä patti ei ole saanut minua tai eläinlääkäreitä ryhtymään toimenpiteisiin, sillä erilaisia patteja tuntuu aina silloin tällöin tulevan ja menevän, ja vain murto-osa niistä on oikeasti vaarallisia tai aiheuttaa harmia.

Tämä patti ei kuitenkaan loppujen lopuksi tyytynyt vaatimattomaan rooliinsa, vaan otti kesän alkaessa yllättävän kasvuspurtin ja alkoi jo silmin nähden häiritsemään itse koiraakin. Pikkurillin pään kokoinen patti muuttui muutamassa päivässä kokonaisen peukalon kokoiseksi rykelmäksi, ja kesäkuun alussa olimme eläinlääkärin kanssa yhtä mieltä siitä, että siitä olisi hankkiuduttava eroon mahdollisimman nopeasti.

Koska Intolla oli aina silloin tällöin ongelmia selkänsä kanssa ja olin suunnitellut sen selän kuvauttamista jo pitkään, totesimme, että kun koira joka tapauksessa ottaisi nokoset eläinlääkärin pöydällä, samalla sen selkä voitaisiin kuvata.

Sovimme leikkaus- ja selänkuvausajan viikon päähän maanantaille, jotta ehtisin vielä ennen leikkausta desinfiointiaineen avulla hoitamaan patin ympärillä ärtyneen ja tulehtuneen ihoalueen kuntoon.

Sirkuskarhu sairastaa

Leikkaus sujui hyvin. Vein Inton operoitavaksi aamulla ennen töihin lähtöä ja kepo nouti sen iltapäivällä. Kotona sen päähän lyötiin kauluri, eikä se saanut päiväkausiin käydä kunnollisilla lenkeillä. Sen täytyi vain levätä ja parannella rauhassa kasvaimeksi osoittautuneen patin poistosta aiheutunutta kiinni tikattua leikkaushaavaa.

Into lötköttelikin mielellään muutaman päivän kuin mursu rantakalliolla, vaikka tottakai sitä harmitti, kun se ei päässyt lenkeille muiden mukana.

Soittelin Animagiin saadakseni tietoja kuvatusta selästä, mutta puhelimeen vastannut hoitaja ei oikein osannut ottaa asiaan kantaa. Hän sanoi, ettei mitään hälyttävää ollut todennäköisesti löytynyt ja, että kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa.

Pyysin röntgenkuvat sähköpostiini, jotta voisin konsultoida muitakin.

Muutaman päivän kuluttua Animagista soitettiin. Puhelimen päässä oli eläinlääkäri, joka oli leikannut Inton ja lähettänyt koivesta leikatun patin tutkittavaksi saaden selville, että kyseessä on mastsolukasvain. Hän kertoi, että kasvaimen poisto oli ollut oletettua hankalampaa, sillä se oli kiinnittynyt nahanalaiseen rasvakudokseen.

”Mastsolukasvain on toiseksi yleisin koirilla tavattavista pahanlaatuisista kasvaimista. Suurin osa mastsolukasvaimista lähettää etäpesäkkeitä ensin paikallisiin imusolmukkeisiin ja sieltä edelleen maksaan ja pernaan.”

Vaikka uutiset kuulostivatkin synkiltä, eläinlääkäri kertoi, että Intosta poistettu kasvain oli lajissaan melko hyvälaatuinen, eivätkä tämän tyyppiset kasvaimet yleensä uusiudu paikallisesti täydellisen kirurgisen poiston jälkeen. Lisäksi niihin liittyy alhainen etäpesäkeriski.

Ennuste onnistuneen kirurgisen poiston jälkeen on siis hyvä, vaikkakin koiraa ja mahdollisia ihomuutoksia tuleekin jatkossa seurata suurennuslasin kanssa erittäin kriittisesti.

Into

Sitten eläinlääkäri kertoi Inton selästä. Alimman selkänikaman muutos aiheuttaa raskaan liikunnan jälkeen esiintyvät kivut, eikä parantavaa toimenpidettä ole. Eläinlääkäri kehotti välttämään raskasta liikuntaa. Tarvittaessa myös kipulääkkeet toisivat helpotusta. Eletään nyt päivä kerrallaan.

Kun kuulin, että 7-vuotiaan novascotiannoutajani tulisi vältellä raskasta liikuntaa ja vaikeakulkuista maastoa, meinasin tipahtaa tuoliltani. Novascotiannoutajani rakastaa metsässä haahuilemista ja uusia seikkailuja, ja minun on lähes mahdoton kuvitella sitä eläinlääkärin suosittelemille ”rauhallisille ja helppokulkuisille lenkeille. ” 

En tiennyt mitä sanoa. Enkä tiennyt, mitä ajatella. Kyyneleet nousivat silmiini, mutta yritin hymyillä, sillä sain uutiset kesken työpäivän.

Ei enää muutaman tunnin päivävaelluksia.

Ei parituntisia seikkailuja metsässä.

Ei vaikeakulkuisia, juurakkoisia tai kivisiä maastoja, jotka nekin aiheuttivat aina silmin nähden kipuja viimeistään seuraavana aamuna. Ei kevätretkiä, ei kesäretkiä, ei syysretkiä, ei talviretkiä, ei lumikenkävaelluksia, ei pitkään unelmissa ollutta Lapin reissua, ei mitään haastavaa.

Jos kyseessä olisi ollut parin kilon seurakoira, olisin voinut huokaista helpotuksesta. Ikävä kyllä kyseessä on melko raskasrakenteinen ja aktiivinen palveluskoira, joka elää aamuauringon säteistä sammaleella, metsän tuoksusta sateen jälkeen ja illan viimeisistä auringonsäteistä rannalla. Se elää ollakseen koira, ja se on koira kaikilla mahdollisilla aisteilla ja tasoilla.

Sen päätä ei ole rakennettu siten, että se makaisi viikkotolkulla sohvan koristeena. Sen päätä ei ole rakennettu siten, että se eläisi tyytyväisenä elämänsä loppuun saakka käyden pari-kolme kertaa päivässä 20-45 minuutin asvalttilenkillä kylän ympäri.

Sitä ei ole tehty koristeeksi.

Kysyin eläinlääkäriltä vaihtoehdoista: entä hieronta, akupunktio tai osteopatia? Hän sanoi, että mitä tahansa voi kokeilla, mutta hän ei myöntänyt uskovansa merkittäviin muutoksiin koiran tilassa.

Aivoissani tuntui pelkkää sumua.

Piisamirotat

Myöhemmin pyörittelin aihetta Inton kasvattajan ja sisarusten omistajien kanssa. Vastaavissa tilanteissa olevat sukulaiskoirien omistajat lohduttivat ja kertoivat, että asian kanssa pystyy kyllä elämään, kunhan sopiva tasapaino liikunnan, huollon ja tarvittaessa kipulääkkeiden kanssa löytyisi.

Sanat lohduttivat, mutta totta puhuakseni lähipiirissäni on myös muutamia sellaisia henkilöitä, jotka lenkkeilevät omien koiriensa kanssa minun ja koirieni seurassa lukuisia kertoja viikossa tai kuukaudessa. He myönsivät sen, minkä toin esille: he eivät ole nähneet Inton ottavan spurtteja tai juoksuaskeleita ikinä. Into on aina se koira, joka tulee viimeisenä sopivan etäisyyden päässä muista. Se voi olla ominaisuus sen luonteen pohjalta, mutta se voi olla myös selkeä merkki kivusta tai maastossa etenemisen epämielekkyydestä tai hankaluudesta.

 varpaan koukistajan kannatussiteen repeämä ja ligamenttivaurio

En kuitenkaan ehtinyt kauaa murehtimaan Inton eliniän tai elämänlaadun ennustetta, kun huomasin, että Olmi ontui ja varoi vasenta etutassuaan. Tutkin käpälän lukuisia kertoja perusteellisesti, mutta en löytänyt siitä ainuttakaan haavaa, haavaumaa tai tikkua – kunnes yhtäkkiä huomasin, että yksi varpaista sojotti muihin varpaisiin nähden hyvin epämääräisesti erillään muuten tiiviistä tassusta. Se näytti yksinkertaisesti siltä, kuin varvas olisi ollut sisältä pahasti vahingoittunut – murtunut tai peräti katki.

Luottolääkärillämme kunnallisella puolella ei ollut kuvauskalustoa, joten soitin Animagiin. Heidän kalenterinsa oli kuitenkin jo täyteen buukattu, joten puhelua myöhemmin sain ajan Helmeen.

Kepo sai tehtäväkseen piipahtaa Olmin kanssa Janakkalassa vapaapäivänsä kunniaksi ja paikan päällä Olmin vasen etutassu kuvattiin koiranpennun ollessa hereillä.

Ylhäältä- ja alhaalta otetut kuvat eivät paljastaneet murtumaa tai muutakaan vahinkoa luissa, mutta eläinlääkäriasema Helmen asiantunteva eläinlääkäri myönsi, että jokin tassussa oli pahasti vialla ja suositteli minua kääntymään oitis jonkun oikein ammattitaitoisen ortopedi-eläinlääkärin puoleen.

Sairastupalaiset: Into ja Olmi

Soitin Olmin kasvattajalle ja sain häneltä suosituksia alansa asiantuntijoista, joista joku voisi olla kenties kykeneväinen auttamaan. Asiaa ei luonnollisesti helpottanut se, että olin liikkeellä juhannusviikolla, joka muutenkin oli vajaamittainen – ja asialla luonnollisesti oli kiire. Epämääräisen tassuvaivan ei saanut antaa odottaa lukuisia päiviä juhannuksen yli, sillä silloin pienen pennun tassun pelastaminen ainakin vaikeutuisi, jos ei kävisi kokonaan mahdottomaksi.

Ensimmäiseksi sain ajan ensi kuulle Espoon Univettiin asiantuntevan ortopediaan erikoistuneen eläinlääkärin pakeille. Ikäväkseni puhelimeen vastannut hoitaja ei tuntunut millään tajuavan tilanteen lähtökohtia kysellessään hölmöjä kysymyksiä pennusta, joka oli vielä kolmannellakin kysymällä niin nuori, ettei sillä ollut edes ensimmäisiä rokotuksiaan. Koitin teroittaa, että erityisesti koiran iän ja jatkuvan kehityksen huomioon ottaen ongelma tulisi hoitaa mahdollisimman ripeästi eikä ensi kuussa, mutta hoitaja piti päänsä, eikä suostunut konsultoimaan eläinlääkäriä tai luovuttamaan minulle hänen suoraa numeroaan. Koska hoitaja oli vahvasti sitä mieltä, että 11 viikon ikäinen koiranpentu porskuttelee vaivattomasti kaksi ja puoli viikkoa kolmella jalalla kinkaten, en luovuttanut, vaan tiedustelin aikoja vielä toisaalta.

Olmi ja Elna

Onneksi Helsingissä sijaitsevan Mevetin henkilökunta ymmärsi heti mistä on kysymys. Hoitamattomana pikkupennun tassuongelma heijastuisi varmasti koiran koko tulevaisuuteen. Yllätyin iloisesti kuullessani, että ortopedi-eläinlääkäri järjesti täyteen buukatusta kalenteristaan varta vasten Olmille ajan ylihuomiseksi, ja sai näin ollen suuren kiven vierähtämään sydämeltäni.

Saimme siis ajan Helsinkiin juhannusta edeltävälle torstaille kello 11:45. Päivästä muodostui kiireinen, sillä aamu alkoi Animagissa Inton tikkien poistolla jo kello 8. Tikkien poisto sujui hyvin, mutta leikkaushaavan ympärille oli muodostunut hieman epäilyttävän oloisia turvonneita pahkuroita, joiden osalta hoitajat pyysivät meitä tulemaan vielä seuraavalla viikolla jälkikontrolliin eläinlääkärin läsnäollessa. Siihen saakka sain ohjeeksi huuhtoa koipea lämpimällä vedellä ja irrotella muodostunutta rupea pois, sekä rasvata leikkauskohtaa hunajavoiteella.

Kiirehdin Animagista lounaalle kotiin, vaihdoin autossa istuneen Inton Olmiin ja lähdin ajelemaan kohti Helsinkiä kukkakaupan kautta. Halusin jotenkin muistuttaa ortopedi-eläinlääkäriä siitä, että hänen tekemänsä työ on arvokasta, ja tuoda ilmi sitä, miten kiitollinen olin hänen tavastaan menetellä, vaikka kalenteri oli jo täynnä ja juhannus kolkutteli ovella. Sellainen inhimillisyys merkitsi minulle todella paljon. En usko, että pieni kukkakimppu täysin pystyi kuvastamaan kiitollisuuteni määrää, mutta toivon, että siitä oli edes hieman iloa hektisen oloiseen juhannusviikkoon.

11334661_418020965035810_844985304_n

Paikan päällä eläinlääkäri tutki ja tunnusteli tassua harkitsevaisen näköisenä ja kertoi sitten, että sen avaaminen kirurgisesti olisi välttämätöntä, jotta todellisesta ongelmasta päästäisiin jyvälle. Olin lähettänyt Helmessä otetut röntgenkuvat ja muutaman varpaasta otetun kuvan jo etukäteen eläinlääkärin sähköpostiin, joten lähtökohtaisesti tiesimme, ettei luita oletettavasti ollut rikki. Koska eläinlääkärin päivä oli buukattu äärimmilleen täyteen, hän ilmoitti leikkauksen olevan valmis noin kello 15-16 pintaan. Melkoisesta jonosta päättelin, että kukkien ostaminen oli ihan hyvä idea, ja niinpä luovutin pentuni eläinlääkärin hoteisiin, kiittelin häntä, ojensin kukat ja katselin, miten eläinlääkäri lähti koirapentu sylissään jonnekin pitkälle käytävän pariovien taakse.

Jäin istumaan hölmistyneenä odotustilaan. Mietin, mitä voisin tehdä Helsingissä kolmen tai neljän tunnin ajan. Kaikki mahdollinen rahavaranto oli säästettävä loppulaskua varten ja totta puhuakseni en tuntenut oloani kovinkaan kotoisaksi vieraassa kaupungissa etenkään siksi, että olin aamulla kiireessä verhoutunut vain lähimpänä oleviin vaatekappaleisiin, kuten intin kurssipuvun huppariin ja likapyykkikoriin joutaviin farkkuihin. Huonosti nukutun yön jälkeen meikittömät kasvoni eivät juurikaan antaneet vaikutelmaa katukuvaan sopivasta tyylistä, mutta onneksi aulasta löytyi mukavaa juttuseuraa ja loppu viimein piipahdin odotellessani myös veljeni luona Espoossa.

Olmi Mevetissä

Palasin klinikalle hyvissä ajoin ja parin tunnin odottelun jälkeen sain syliini sekavan ja väsyneen koiranpennun, jolla oli paketti jalassaan. Olmin diagnoosina oli varpaan koukistajan kannatussiteen repeämä ja ligamenttivaurio. Alempi kannatusside oli voimakkaasti venynyt, lähes poikki. Tämän rippeet ja viereinen sidekudos oli nyt ommeltu tiukaksi jänteen vierestä, minkä lisäksi sidekudokseen tehtiin kiristävä fiberwire tukiommel.

Ennuste jäi avoimeksi, mutta eläinlääkäri myönsi, että leikkauksen jälkeen tilanne vaikutti hyvältä. Paketissa olevaa tassua tuli varoa, minkä puolesta se ei saanut kastua ja koiran tuli olla liikuntakiellossa seuraavaan, 1.7 olevaan tapaamiseen saakka. Käytännössä Olmille suositeltiin pakollisia pihapissatuksia hihnassa ja muuten melko yksitoikkoista häkkielämää. Ja niinpä hieman jälkeen kello 17 kannoin Olmin autoon ja lähdimme ajamaan kohti Hämeenlinnaa kipulääkkeiden ja antibioottien kera.

Kaikki juhannuksen suunnitelmat karisivat pois sen myötä, miten heikolta ja hankalalta Olmin meno vaikutti. Sen lisäksi, että en ehtinyt pitkäksi venähtäneen Helsingin reissun myötä kauppaan (tai edes sinne töihin, minne olin lupautunut tulla viimeistään kello 14), minulla ei Helsingin reissun jälkeen ollut enää juurikaan varaa tai edes aikaa käydä kaupassa.

Kotiin paluutamme hidasti moottoritiellä tapahtunut liikenneonnettomuus yhdistettynä massiivisiin juhannusruuhkiin ja vesisateeseen, joten olin kotona vasta seitsemän jälkeen illalla. Luonnollisesti kotona sohvalle romahtaessani huomasin, että olin maksanut kaulurista, jota en kuitenkaan ollut saanut. Niinpä pitkän päivän päätteeksi lähdin vielä viimeisillä voimillani 24/7 palvelevaan Univettiin ostamaan oikean kokoista, minimaalista pennulle sopivaa kauluria.

Olin väsynyt ja Olmi oli nälissään ja kiukkuinen. Se ei ollut koko päivänä saanut ruokaa, sillä minua oltiin kehotettu olemaan antamatta aamupalaa ennen mahdollista nukutusta, eikä se kotiin tullessaan vaikuttanut riittävän hyväkuntoiselta syödäkseen heti. Lisäksi sekä matka Helsinkiin, kuin myös Helsingistä pois oli varsinaista taistelua luonnon voimia vastaan, sillä rankkasade piiskasi autoni tuulilasia niin, että vaikka pyyhkijät viuhtoivat viimeistä päivää, en meinannut nähdä eteeni ja aloin jo itsekin miettimään, kuka näistä koettelemuksista loppu viimein selviää.

Olmi raukka

Lisäksi Mevetissä katosi tunnearvoltaan tärkeä nahkahihna, jonka Olmi oli perinyt rakkaista rakkaimmalta Rompulta. Kun Mevetistä lähtiessämme sain käsiini Rompun hihnan sijasta massiivisen ja painavan sakemannikokoisen nahkahihnan, olin jo valmiina luhistumaan lattialle kuin lautaselta tipahtanut perunamuusi tai vähintäänkin pieni kiukutteleva lapsi. Huonot yöunet, kesäkuun tapahtumat, peruttu juhannus, epätietoisuus, odotus, huoli ja suru tekivät olotilasta ylitsepääsemättömän. Kurkkua kuristi ja tuntui, että oksennan. Silmät olivat väsyneet vesisateessa ajamisesta, enkä ollut syönyt aamu kymmenen jälkeen muuta, kuin kaksi proteiinipatukkaa ja Batteryn. En edes tiennyt riittäisikö Helsingissä Teboilille uhrattu 15 euroa kattamaan koko kotimatkan bensat, vai tyssäisikö matkamme puolivälissä tai peräti jo Helsingin päässä.

Ja niin se sitten alkoi, huolettoman ja onnellisen pentuelämän täydellinen vastakohta. Tarkasti kontrolloitu arki lääkkeineen ja liikuntakieltoineen. Ei koiranpennuille ominaisia iltahepuleita, riekkumisia tai loikkia. Ei lenkkejä, ylimääräistä liikettä tai liikuntaa. Olmilla oli lupa piipahtaa tarpeillaan ainoastaan takapihalla, ainoastaan hihnassa. Muuhun oleiluun suositeltiin häkkiä, mutta koska olen varsin häkkivastainen, se on pääasiassa saanut kulkea rauhallisesti ollessaan vapaasti asunnossa ja poissa ollessamme se on eristetty lapsiportin taakse makuuhuoneeseen, jottei mellastaminen Elnan kanssa käy liian houkuttelevaksi.

Hengen vetoon ei jäänyt sijaa. Into tarvitsi antibioottinsa kahdesti päivässä, samoin Olmi, kuin myös kipulääkkeensä. Pelkäsin Elnan romahtavan kuten joulukuussa, joten pyrin tarjoamaan sille mielekkäitä lenkkejä jos en päivittäin, niin ainakin riittävästi. Huomaan itse kaipaavani jatkuvasti pidempiä yöunia, mutta saan hyvien elokuvien avulla ajatukseni muualle ja arkea on helpompi tarpoa, kun ei mieti liikaa sitä, mitä tulevaisuus tuo tai ei tuo mukanaan.

Liikuntakiellossa oleva päivä päivältä yhä turhautuneempi koiranpentu käy yhä mahdottomammaksi, eikä keksi muuta tapaa purkaa loputonta energiaansa, kuin purra (ihan helvetin lujaa), haukkua ja murista sekä toisinaan saada niin mahdottoman raivokkaita hermoromahduksia, että sitä on hankala hillitä tai saada rauhoittumaan. Mietin jatkuvasti, miten saan Olmin taas nukahtamaan ja lepuuttamaan tassuaan, ja olen jatkuvasti huolissani siitä, miten huolettomasti ja varomattomasti Olmi saattaa viipottaa ympäriinsä liikuntakieltoaan uhmaten. Häkissäänkin se mieluiten pomppii ja meuhuaa tyynyjen kanssa, koska se on niin täynnä räjähtävää energiaa, ettei mikään tunnu enää pitelevän sitä.

Olmi matkustaa

Teen parhaani sen rauhoittamiseksi. Tarjoan sen aivoille pohdittavaa kuljettamalla sitä kesäkassissa tai käsilaukussa mukanani niin, ettei se joudu kävelemään tai käyttämään tassujaan. Näytän sille erilaisia paikkoja ja ihmisiä, ja toisinaan tarjoan sille ruuat jäljestettyinä etupihalta.

Kassissa läheisyyttä rakastava Olmi viihtyy odottamattoman hyvin siihen nähden, minkälaisia hepuleita se on kotona lorviessaan saanut purkaessaan patoutunutta energiaansa. Kassissa se ei vinkuroi, valita tai pure, sillä se tuntee olonsa ilmeisen hyväksi tukevassa kassissa kainalossani matkustaessaan.

On erittäin harmillista ja erittäin hankalaa pitää pieni koiranpentu liikuntakiellossa. Erityisesti juuri siinä kriittisessä vaiheessa, kun pentu on varttumassa pikkupennusta nuorukaiseksi, ja sen teini-iän ensimmäiset kiukkupuuskat puskevat esiin. Tässä iässä koiranpennut ovat useimmiten varsin meneväisiä ja kokeilunhaluisia, ja kyseenalaistavat mieluusti tiukatkin kiellot. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö ne turhautuisi nököttäessään päiväkausia kotona tekemättä käytännössä mitään. Olen joka ilta nukkumaan mennessäni kiittänyt maailmankaikkeutta taas yhdestä takana olevasta päivästä pentuhirviön kanssa ja taputtanut itseäni olalle kärsivällisesti hoidetusta työstä, joka ei tällä hetkellä tunnu kovinkaan palkitsevalta pieniä auringon pilkahduksia lukuun ottamatta.

11376529_883931521681045_1641712006_n

Etenkään nyt, uusimman käänteen myötä. Seuraavaan Helsingin reissuun on nyt tätä lauantaina kirjoittaessani neljä täyttä päivää, ja Olmia toissapäivänä tarkasteltuani huomasin, että paketoidun vasemman etutassun vieressä, oikeassa etutassussa on nyt samanlainen roikkuva varvas, kun vasemmassa, nyt jo operoidussa tassussa oli. Tunnelma alkaa käymään epätodelliseksi.

Onko varvas vahingoittunut suhteellisen maltillisessa menossa kotioloissa? Miten on mahdollista, että huippunopeuksiin jalostettu koira rikkoo itsensä kotona ylittäessään kynnystä tai kompuroidessaan pedissään? Onko toisenkin varpaan rikkoutuminen samanaikaisesti ja käytännössä levon aikana vain surkea sattumus, vai onko pennulla todellisuudessa jokin vakavampi terveydellinen ongelma? Ja ennen kaikkea, miten ikinä selviämme toisesta yhtä pitkästä sairaslomasta?

11225074_10207088166312066_3480794559404858570_n

Vastoinkäymisten määrä ei enää ole turhauttavaa. Olen ainoastaan väsynyt ja niin kovin peloissani, sillä rehellisesti sanottuna en tällä hetkellä näe rakkaan pentuni tulevaisuutta kovin valoisana. Tiedämme keskiviikon myötä enemmän, hoitajia ja eläinlääkäreitä on nyt informoitu toisessakin tassussa ilmenneestä ongelmasta.

Eilen Into oli leikkaushaavan jälkikontrollissa Animagissa, ja haava oli parantunut hyvin. Muhkurat sen ympärillä eivät ole hälyttäviä vaan kuuluvat asiaan, ja saattavat jossain vaiheessa sylkeä ihon hylkimiä objekteja ihon läpi ulos. Olmi oli samalla klinikkakäynnillä ensirokotuksillaan, ja Animagin eläinlääkäri ilmaisi huolensa tähän tahtiin rikki menneestä pennusta. Hän ehdotti verikokeita, joihin luulen hoitohenkilökunnan keskiviikkona Helsingissä päätyvän. Tämä ei enää ole normaalia.

25062015_0555_960x960px

Olen parin päivän ajan tuntenut kurkkuni ympärillä puristavan ja tukalan tunteen. Se on sekoitus umpikujamaisen tilanteen mukanaan tuomaa oksetusta ja sellaista tunnetta, kuin näkymättömät kädet kuristaisivat minua. Perjantaina ensirokotuksilla Animagissa hoitaja luovutti minulle ja Olmille pentupaketin, johon kuului kansio, johon voin kerätä tärkeitä papereita, muistoja ja tietoja koiran elämän varrelta. Hoitajan esitellessä välilehtiä koiran eri ikävaiheista kuristava tunne ainoastaan lisääntyi ja tuntui, kuin en olisi saanut enää henkeä. Mistä se voi tietää, elääkö Olmi eri ikävaiheita?

58

Koiruuksien aika ei ole ohi

Koiruuksien aika ei ole ohi

Elomme osana jännitysnäytelmää ei suinkaan ole rajoittunut vain koiranpennun odottamiseen. Draaman kaari toteutui viimeistään silloin, kun sunnuntaina tulimme ruuanhakureissulta ja ajoimme taloyhtiön parkkipaikalle huomaten, että asuntomme takaovi lepatti tuulen mukana apposen ammollaan.

Olemme muuttaneet rivitaloon puolitoista vuotta sitten, emmekä ole nähneet tarvetta pihamme aitaamiselle. Nyt alan pikku hiljaa ymmärtämään, miksi koiraperheiden pihat useimmiten ovat aidattuja.

Riensimme avonaisesta takaovesta kotiimme sisälle. Kutsuin koiria topakasti jo ennen sisälle taloon ehtimistä, mutta päästessäni sisälle vastassa oli vain punaturkkinen kulta-Into, mutta sitä toista ei näkynyt missään. Jep. Ei sitten missään.

Ruokatoimitus sisälle ja koiranhakuhommiin. Kepo lähti toiseen suuntaan ja minä toiseen.

Yritin jotenkin hirveän ovelasti miettiä, minne Elna suuntaisi lähtiessään seikkailuun rivitalolähiöön ja näin ollen mistä suunnasta minun pitäisi aloittaa koiran etsinnät. Jos olisin Elna ja kävelisin avonaisesta ovesta ulos muina miehinä, lähtisinkö pellolle juoksemaan, haahuilisinko tutun koirankouluttajan oven taakse vai lähtisinkö kenties metsään jahtamaan peuroja. Hajusta päätellen kukaan lähitalojen naapureista ei ainakaan grillannut, mikä oli grilliruokien kannalta hyvä asia, mutta saattoi tietenkin hidastaa koiran löytymistä.

Lähdin taloyhtiön parkkipaikalta oikealle ja huhuilin koiraa. Jatkoin kävelemistä tutun koirankouluttajan kotia kohti, koska sitä reittiä pääsisin myös pellon reunaan. Yhtäkkiä erään pihan kulmalta nousi tutun näköinen pää hörökorvineen. Kutsuin koiraani vielä hieman kuuluvammin, ja pihan nurkalta kurkannut pystykorvainen hahmo säntäsi tien yli suoraan luokseni tehden sitten vasikkamaisia iloloikkia ympärilläni.

Selkeästi pihatöiden kimpussa olleet Elnan uudet ystävät, vanhempi rouvashenkilö lapsineen tai lapsenlapsineen, tulivat pihan kulmalle seuraamaan iloista jälleen näkemistämme. Otin muutaman askeleen lähemmäksi kohti rouvaa ja mainitsin karkulaisen löytyneen. Kiitos ja anteeksi, totesin. Rouva vaikutti sekä yllättyneeltä, että huvittuneelta. Koira oli kuulemma täysin vieras ja ennen näkemätön, mutta niin tuttavallinen.

– Oliko se ollut pitkäänkin teidän seurananne?
– No on se tässä jonkun tovin jo viihtynyt.

Vai niin Elna.

Kotiin kävellessämme Elnan koko peppu heilui puolelta toiselle iloisesti viuhuvan hännän rytmittämänä. Hilpeä pepun heilutus ja koiran tuikkivat silmät saivat minut tuntemaan, että se oli loppuviimein ihan tyytyväinen päästessään takaisin kotiin, vaikka se oli alun alkaen sieltä lähtenytkin. Kotiin tultuaan Elna tervehti Intoa iloisesti, vaikka minun näkemykseni mukaan Into vain pyöritteli silmiään ja pudisteli päätään. Sitten karkulainen joi kielitolkulla vettä, mistä päättelin, että sen uudet ystävät olivat lahjoneet sitä joillain sellaisilla herkuilla, mitkä eivät varsinaisesti olleet tarkoitettu koirille.

On hauskaa ajatella (että Elna on elossa ja), että kun takaovi on lepattanut auki, Elna on lähtenyt tavanomaisella päättäväisyydellään itsekseen iltapäiväkävelylle ja toisinaan niin tulta ja tappuraa oleva tollerini onkin loppu viimein kokenut velvollisuudekseen jäädä kotiin odottamaan paluutamme – vaikka ulkona on varmasti ollut tuhansia ihanan hajuisia ruohotupsuja, jotka hiljaa kuiskivat punaturkkini nimeä. Into on ollut koko kevään niin vahvasti hajujen vietävissä, että ihmettelen suuresti, ettemme törmänneet siihen jo parkkipaikan kulmalla tai kävelytien reunalla.

Into ansaitsisi kunniamerkin lojaalista toiminnastaan. Voin vain kuvitella sen ilmeen, kun se on katsonut Elnan lähtevän. Joko se on ajatellut Disney -elokuvista tutulla lempeydellä, että ”tuo se ei koskaan opi” ja pudistellut päätään, tai sitten se on vain todennut, että ”voi paska” ja mennyt koppaansa odottamaan maailmanloppua. Toki yksi skenaario on sekin, että se on vain nukkunut kopassaan niin sikeästi, että se ei ole huomanut tilaisuutensa koittaneen.

Koska Into ei ole koskaan erityisemmin arvostanut kunniamerkkejä tai muitakaan pahalta maistuvia tai hankalasti syötäviä esineitä, tarjosimme sille kananugetteja. Niitä se on aina pitänyt arvossaan. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että Elnakin sai pari kananugettia – ihan vain siitä ilosta, että se selvisi ehjänä kotiin. Hyvä meidän joukkue!

Nyt pihakin on aidattu.

1