Papukaijatalon lumossa

Sain Ciran luona vietetyn ajanjakson jälkeen ehdotuksen, joka kuulosti mielenkiintoiselta. Minulle entuudestaan vieras rouva kysyi, voisinko reippaan kuukauden ajan hoitaa hänen lemmikkejään heidän kotonaan, omakotitalossa järven rannalla. Pesti kestäisi ulkomaanmatkan ajan ja sisältäisi kolme koiraa sekä papukaijan.

Mielenkiintoni heräsi ja sovin, että tulen tutustumaan kokoonpanoon ennen päätöstäni. Seniori-ikäinen labradorinnoutajauros Armas sekä sen henkivartijana toimiva pienen pieni valkoinen kiinanharjakoirauros Onni olivat liikuttava parivaljakko, johon ihastuin heti. Niiden leikkisä pieni ystävä, kiinanharjakoiranarttu Diiva toi kokonaisuuteen eloa jopa riehakkaan iloisen olemuksensa ansiosta. Mutta kaikkein mielenkiintoisimmalta vaikutti vieraita ujosteleva, puhuva papukaija, joka oli piiloutunut sanomalehtien alle ensivierailuni ajaksi.

Uudet seikkailut alkavat ennakkoluulottomasta asenteesta

Päätin ottaa keikan. Pakkasin joulukuun puolessa välissä autoni täyteen kaikkea, mitä minä ja kolme mukanani kulkevaa muskettisoturiani Into, Olmi ja Alpi tarvitsisimme seuraavan kuukauden ajan.

Talviaikaan kuukaudeksi pakkaaminen osoittautuikin yllättävän hankalaksi, sillä myös whippetit puetaan sään mukaan riippuen siitä, onko ulkona märkää, viimaista tai kovia pakkasia.  Suomessa säät ovat tuskin koskaan ennakoitavissa, joten varauduin pakkaamalla mukaan varusteita miltein jokaiseen säävaihtoehtoon paitsi koirilleni, myös itselleni. Kuukaudessa tarvittavien vaatteiden määrä olikin melko yllättävä etenkin, kun pakkasin mukaani myös siistissä sisätyössä toimistolla tarvitsemani vaatekappaleet.

Kun ei tiedä, täytyy vaan luottaa

Tilanne oli monellakin tapaa erikoinen. Ainutlaatuinen tilaisuus osui eteeni juuri sellaisella hetkellä, jolloin siihen tarttuminen tuntui luontevalta.

Olin talvi-iltojen pimentyessä pakannut mukaan lähteneitä käyttövaatteita lukuunottamatta koko omaisuuteni pahvilaatikoihin työpaikkani lähistöltä vuokrattuun varastoon. Jätin taakseni elämän Päijät-Hämeessä, jonne nopeasti alkanut ja nopeasti loppunut parisuhde oli minut keväällä kuljettanut.

Ja niin minä sitten heräsin uuteen aamuun papukaijatalon emäntänä, kuuden koiran ympäröimänä: tietämättä lainkaan, minne tai miten matkani tämän jälkeen jatkuisi.

Elämää laumassa

Kuusi koiraa laumoittuivat pitkien lenkkien ja johdonmukaisen arjen sivutuotteena nopeasti. Ei aikaakaan, kun huomasin, että lenkkiseurueeseemme oli liittynyt vielä samaan perhepiiriin kuuluva sekarotuinen dogo argentino -mix, Dogo.

Ylväs otus liittyi lenkkiseurueeseemme liikunnan ja tasapainoisen koiraseuran nimissä jääden lopulta jopa yökylään papukaijatalon kunnioitettavaksi vahdiksi.

Alkujaan epäilyksensä minussa herättänyt vaativa rotumix sujahti laumaan luontevasti, vaikka edustikin samaa ikäluokkaa ja sukupuolta whippettieni kanssa. Laumakokoonpano oli muutenkin hyvin urospainotteinen: seitsemän koiran laumaan kuului vain yksi narttu, vuoden ikäinen kiinanharjakoira Diiva.

Ulkoilu suuren lauman kanssa

Parhaimmillaan arkeni onkin nyt koostunut seitsemän koiran kanssa ulkoilusta – tai jos tarkkoja ollaan, niin vain kuuden, sillä sydämen vajaatoiminnan diagnoosikseen saanut pienen pieni kiinanharjakoira Onni pysyttelee vaativimmat metsälenkit jos ei takkini sisällä kauluksestani kurkkien, niin kotosalla taloa silmällä pitäen ja torkkuen.

Joka tapauksessa ulkoilu verrattain suuren lauman kanssa on ollut mielenkiintoista. On hienoa tarkkailla koirien keskinäistä kommunikaatiota ja pieniä nyansseja, kuten järjestystä, jossa koirat etenevät metsäpoluilla.

Kärjessä kaikkien muiden edellä kulkevat tiedustelijat, eli Olmi kärkiparinaan ikäisensä, suuri musta Dogo -uros. Dogo sopi rooliin loistavasti tarkkaavaisen ja periksiantamattoman perusluonteensa ansiosta.

Olmillakin on samanlaisia ominaisuuksia, mutta ei niin silmiin pistävässä mittakaavassa, kuin Dogolla, joka on jo perimänsä puolesta itsevarma ja peloton. Todellisuudessa Olmilla tuskin olisi toimintakykyä, jos se yllättäen joutuisi ratkaisemaan haastavan tilanteen ilman tukea, jota olen sille aina valmis tarjoamaan. Ehkä Olmille tyypillisintä olisi pahan paikan koittaessa toimia harhauttajana, jos kuviteltaisiin, että joskus metsäpoluilla vastaan tulisi tilanne, jonka koirat joutuisivat ratkaisemaan ilman apuani.

Minä etenen lenkeillämme letkan keskiosassa useimmiten hihnassa kulkevan Diiva -nartun kanssa. Diiva on koira, jolla on paljon toimintakykyä ja monia hyviä ominaisuuksia, mutta se on vielä hieman liian kypsymätön vaativille tehtäville.

Iloinen ja itsetietoinen tuulitukka tuskin lotkauttaa korvaansakkaan, kun pyydän sitä pysyttelemään lähelläni tai toivon siltä täsmällistä luoksetuloa. Se tarkoittaa, että sen kytkettynä pitäminen on ainoa tapa taata sen ja koko lauman turvallisuus (sillä laumassa vaeltaessa on erityisen tärkeää, että joukosta jokainen työskentelee yhteisen hyvän eteen ennalta sovituin pelisäännöin).

Jos Diiva saisi päättää, se kulkisi johtaen tiedustelijoita tai yhtenä tiedustelijoista. Se on toimissaan erittäin itsenäinen, mikä tekee siitä osaltaan myös haastavan seurakoiran.

Vanha sielu

Sen sijaan joukosta yksi on erottunut edukseen. Olen huomannut, että perinteisesti laumalenkeillä perää pitää elämänkokemuksella siunattu tarkkailija, jonka tärkeimpänä tehtävänä on huolehtia siitä, että lauma pysyy koossa eikä kukaan jää jälkeen.

Yleensä tarkkailijan roolissa on ollut Into tai jokin sitä selkeästi vanhempi koira, mutta tällä erää peränpitäjän kasvot yllättivät minut perusteellisesti. Aivan kintereilläni takanani taivalsi epilepsian perussairaudekseen saanut vanha labradorinnoutaja Armas ja tämän takana Into, joka sekin on saanut ikävän diagnoosin.

Mutta kumpikaan näistä vanhoista herrasmiehistä ei toiminut peränpitäjänä, sillä aivan viimeisenä letkan hännillä kulki Alpi tyyni ja kunnioittava ilme kasvoillaan.

Alpin tilannetaju ja tunneäly yllättävät minut kerta toisensa jälkeen. Se on vasta kaksi vuotias koira, jota ei kovinkaan usein muisteta lempeydestään, mutta silloin, kun rauhallisen hyväksyvää läsnäoloa tarvitaan, se on paikalla.

Koen, että ominaisuus on peräisin ainakin osittain paitsi sen luonteenpiirteistä, myös sen ja edesmenneen Elnan vahvasta yhteydestä ja Elnan äidillisestä lempeydestä, jota se ilmensi aina erityisesti Alpia kohtaan.

Se, että Alpin kaltainen nuori koira ilmentää vastaavaa, hyväksyvää lempeyttä myös samaa sukupuolta oleviin ja itseään vanhempiin uroksiin on mielestäni hienoa ja mielenkiintoista. Uskon, että Alpi ymmärsi vanhan sairaan labradorinnoutajan tilan siinä missä Intonkin terveyden laidan ja kulki siitä syystä viimeisenä pitäen huolen, ettei lauman vauhti ylly liian kovaksi ja, että sairaatkin yksilöt pääsevät turvattuina takaisin kotiin.

Seikkailu jatkuu

Elämä koiralaumassa jatkuu vielä tammikuun loppupuolelle saakka. Vaikka arki on tavanomaista työläämpää arvostan sitä, että tämän myötä olemme jälleen yhtä kokemusta rikkaampia: minä ja laumani tunnemme toisemme taas hieman paremmin.

Joku voisi äkkiseltään todeta, että tällainen reissuelämä on koirille äärimmäisen kuormittavaa. Allekirjoitan väittämän osittain ja tiedostan, että ainoastaan koirieni erinomainen hermorakenne ja hyvät henkiset ominaisuudet mahdollistavat meille vastaavan elämäntyylin.

Oletan kuitenkin, että tärkeintä koiran elämässä ei ole yksiselitteisesti vakiintunut sijainti, vaan enemmänkin turvallinen ilmapiiri, optimaaliset resurssit ja hyvä, rento ja virikkeellinen ympäristö, jonka puitteissa itseään on luonnollista toteuttaa.

Lisää tunnelmia koirakoplan arjesta löydät Instagramista @puremattaparas.

28

Arkiloma


Saavuimme irlanninsusikoira Ciran apuun talonvahtihommiin pari viikkoa sitten perjantaina. Olen aiemminkin kertonut seikkailuistamme Ciran luona – voit halutessasi lukea aiemmat postaukset täältä löytyvien linkkien takaa.

Se, että meille tarjoutui mahdollisuus saapua maaseudun rauhaan oli ajoituksena täydellinen. Huomasin vasta sohvan kulmassa koiriin hautautuneena, miten väsynyt olenkaan ollut.

Arkiloma oli juuri sitä, mitä kaipasinkin. Minulle arkiloma tarkoittaa sitä, että arki jatkuu normaalisti töissä käyden ja kotiaskareiden, kuten kaupassa käynnin, ruuanlaiton ja muun sellaisen lomassa, mutta erilaisin resurssein.

Tässä tapauksessa työmatkani muuntui lyhyemmäksi ja koirien remmit jäivät lenkille lähtiessä naulaan. Koirille runsaan arkiliikunnan järjestäminen on ollut vaivatonta ihanilla metsäreiteillä ja sänkipelloilla, joille pääsi kookkaalta aidatulta pihalta parilla askeleella.

Olen aiemminkin ylistänyt talon vieraanvaraista ja hapsukasta emäntää, irlanninsusikoira Ciraa. Sen rauhallinen hyväntuulisuus tarttuu minuun aina hetkessä. Cira on koira, jonka mielestä hiljaa hyvä tulee, paitsi vaatimusten suhteen. Nälän tai pissahädän yllättäessä se ei epäröi ulvoa ja innoittaa muitakin koiria yhtymään sen vaativaan konserttiin. Viimeistään silloin on parasta toimia.

Ciran tyyni olemus yhdistettynä luonnon rauhaan, sen kodin suurista ikkunoista avautuvaan järvimaisemaan ja asunnon korkeaan kattokorkeuteen rauhoittaa mieleni joka kerta. Ikkunoista avautuva järvimaisema ja luonto on vahvasti läsnä kodin hengessä, eikä sitä ole yritettykään häivyttää verhoilla tai kaihtimilla, joita siis ei ole.

Koska luonto on vahvasti läsnä paitsi ikkunoista avautuvien maisemien myötä, myös ulkoilureiteillä, on ollut upeaa elää pariviikkoinen monimuotoisten sääolosuhteiden äärellä.

Ajanjakso maalla sisälsi paitsi kauneinta syksyä, pakkasaamuja, lumisateita, harmaita lokakuun myrskypäiviä ja viimeisenä vielä pakkasten jälkeen varsin keväiseltä tuntuva, miltei 10 asteen lämmin ja aurinkoinen sää.

Lisää kuvaterveisiä arkilomalta löytyy Instagramista nimimerkillä Purematta Paras. Seuraavat lauman ulkopuolisten koirien hoitojaksot on jo sovittuna, joten ota tili seurantaan, jos karvakuonojen seikkailut kiinnostavat.

22

Roadtrip Suomessa koirien kanssa, neljäs päivä: Kalajoki

Mustasaaressa vietetyn yön jälkeen tuntui siltä, että olimme luodut toisillemme: minä, koirat ja reissuelämä. Ähtärin leirintäalue oli ollut hyvä ensikosketus camping -elämään ja kun keho ja mieli oli hyvän alun jälkeen ravittu vielä Mustasaaren upeissa maisemissa tuntui, ettei roadtrip saisi koskaan loppua. Reissuelämä oli minua, meitä varten.

Rauha, vapaus ja luonnon kauneus oli tehnyt minuun vaikutuksen. Vaikka vanissa ei aluksi matkaa taittaessaan meinannut kuulla edes omia ajatuksiaan niiden jäädessä moottorin murinan ja avonaisista ikkunoista pauhaavan tuulen huminan alle, matkan edetessä kännykänkin merkkiäänet alleen peittävä tasainen melu saikin ajatukset kulkemaan levollisesti maisemissa, joissa etenimme. Loputon tie, metsät, pellot, kylät ja kaupungit sekä tuntematon määränpää olivat kesäeloa parhaimmillaan.

Pääni oli pilvissä ja odotukseni korkealla, kun oranssi vani karautti Kalajoki Campingin hulppealle lippuluukulle. Puitteet vaikuttivat lupaavilta ja näytti siltä, että pidot vain paranivat, mitä pidemmälle matkan taittaminen jatkui.

Kun olimme tulleet porttien läpi ja löytäneet karavaanareiden seasta telttailulle tarkoitetun alueen paluu todellisuuteen tuntui siltä, kuin olisin iskeytynyt täydestä vauhdista tiiliseinään.

Tämä-ei-ole-todellista. Kalajoki Campingin telttailualue oli sanalla sanoen pieni, parhaaseen sesonkiaikaan jopa ahdas. Olemukseltaan kaikin puolin siisti puistomainen alue ei houkutellut jäämään, sillä se ei tarjonnut lainkaan yksityisyyttä tai omaa rauhaa tai ylipäätään sitä, mitä Kalajoen upealta alueelta olin odottanut.

Vieri vieressä olevat teltat ja niiden ympärillä hyörivät aikuiset, lapset, ohikulkijat ja koiranulkoiluttajat loivat alueelle akvaariomaisen tunnelman, sillä näköesteitä ei ollut enempää, kuin mitä telttailijat omilla autoillaan ja rakennelmillaan olivat onnistuneet luomaan.

Suuren alkujärkytyksen laannuttua onnistuimme löytämään kookkaalle autolle ja leirillemme tyydyttävän paikan, mutta päivän kääntyessä iltaan meille kävi yhä selvemmäksi, että Kalajoki Camping ei ollut paras vaihtoehto koiraperheelle.

Nopeaa reittiä luonnonrauhaan ei ollut. En edes halunnut lähteä koirien kanssa tutkimaan muiden leiriytyjien seasta mahdollisesti löytyviä reittejä rauhaisammille ulkoilualueille, sillä päivä oli ollut pitkä ja puikkelehtiminen osaksi koirallistenkin karavaanareiden välissä joukkioni kanssa ei houkutellut edes ajatuksen tasolla.

Mahtavan hiekkarannan ympäristö oli merkitty tiukasti koirattomaksi alueeksi ja loppujen lopuksi koirapuisto jäikin koirien ainoaksi viihdykkeeksi Kalajoella leiriytyessämme. Se olikin ainoa asia, josta koiranomistajan näkökulmasta voin kiitosta antaa: pieni ja suhteellisen viihdyttävä koirapuisto oli hyvin toteutettu ja saimme olla siellä rauhassa omalla porukalla, eikä kovien hellelukemien kesäillalle välttämättä tarvitukaan muuta. Toki koirien uittomahdollisuus leiriytymisalueen tuntumassa olisi kruunannut illan.

Toisenlaisella porukalla Kalajoki Camping olisi ollut huikea. Yleistilat olivat hyvät ja siistit (ehdottomasti koko roadtripin laadukkaimmat), ravintola oli kiva ja tunnelmallinen ja ympäristössä oli kaikenlaisia aktiviteettejä (kuten kiipeilypuisto) ihmisille tarkoitun uimarannan lisäksi. Koiralähtöiseen matkantekoon paikalla ei kuitenkaan ollut annettavaa.

Niinpä pysähdyksemme Kalajoella jäi lyhyeksi. Pystytimme leirin, kävimme ravintolassa syömässä koirien odottaessa autossa ja jaloittelimme sitten yhdessä aidatussa koirapuistossa, joka kuitenkin koirapuistojen mittakaavassa – niin vähän kuin niitä ikinä käytänkin – oli kasvillisuutensa, puustonsa ja kiviensä ansiosta yksi parhaimmista näkemistäni koirapuistoista.

Niinpä koirapuistossa oleilu tuntui sopivalta ulkoilumuodolta helteiselle kesäillalle. Letkeä ja rento, akkuja lataava hengailu tulikin tarpeeseen, sillä seuraavana aamuna edessämme saattoi olla koko road tripin pisin yhtenäinen ajomatka, mikäli suunnitelmamme kävisivät toteen. Matka Kalajoelta Kolille tulisi miltein halkaisemaan koko Suomen leveys-suunnassa!

17