Alpi 1 vuotta — koiranpennun ensimmäinen vuosi

Alpi täytti keskiviikkona vuoden!
Syntymäpäivänsä kunniaksi pikkujätkä teki lentoharjoituksen suoraan kameran linssiin niin, että laite sai sellaisen tällin, ettei enää suostunut siirtämään kuvia tietokoneelle.

Varsin alpimaiset syntymäpäivät siis. Nyt paljastan, mitä muuta koiranpennun ensimmäinen vuosi on pitänyt sisällään.

Helmikuu 2017 – Alpi muuttaa sisarusparvestaan Elnan, Inton ja Olmin pikkuveljeksi

Helmikuun lopussa yllätän itseni ja koiraperheeni kotiutumalla Pirkkalasta pienen punertavan koiranpennun kanssa. Into, Elna ja Olmi katsovat minua kysyvästi ja tuntuvat sitten ymmärtävän, mistä on kysymys.

Vastaanotto on hyvä. Olmi on tavattoman kiinnostunut pennusta ja Elna suorastaan haltioissaan. Intokin ottaa uuden pikkuveljensä vastaan suopeudella, vaikka se on juuri tullut leikkauksesta jossa sen hännästä poistettiin patti.

Pikkupentuun nähden valtavan suuret kaverit eivät pelota Alpia ja se tuntuu sopeutuvan laumaan nopeasti. Vaikka pentu on juuri tullut luovutusikään, sen sisäsiisteyskasvatus on jo erinomaisella mallilla. Pentu kertoo selkeästi milloin takapihalle täytyy päästä ja jos se ei ehdi, se tekee tarpeensa ulko-oven edessä oleville sanomalehdille.

Maaliskuu 2017 – arkea neljän koiran kanssa

Alpi hyppää heti aivan tavalliseen koiraperheen arkeen. Lenkkeilen täysikasvuisten koirien kanssa paljon ilman sitä ja opetan sille yksinoloa, mutta vietämme myös paljon aikaa yhdessä koko konkkaronkan kera.

Alpi on alle yhdeksän viikon ikäinen, kun otan sen mukaan sen ensimmäiselle päivävaellukselle. Kävelytahti on lempeä, ja Alpi ehtii vaelluksen aikana etsimään roskia, kantamaan aarteitaan, tutkimaan luontoa ja pomppimaan huolettomasti muun joukkion mukana. Koko muukin lauma on mukana ja kun pysähdymme evästauolle keittämään pannukahvia, Alpi nukkuu fleecehuovan sisällä sylissäni. Virkistävän tauon jälkeen se pomppii taas innoissaan seurueemme matkassa.

Alpi kohtaa maailmaa myös ilman sisaruksiaan. Samoilemme metsässä, liikumme sen pentukavereiden kesken ja se on mukanani ostoskeskuksessa, kun valmistaudun huhtikuun alussa koittavaan Las Vegasin työmatkaan.

Huhtikuu 2017 – Koiralapsen hylkäys

Kuun ensimmäisen viikon vietän työn merkeissä Vegasissa. Samana yönä, kun lentoni lähtee, Alpi hiippailee matkalaukkuuni ja syö iltagaalaan tarkoitetuista korkokengistäni korot. Korkojen musta nahkajäljitelmä on pilalla ja paljastaa kirkkaan valkoisen koron muovirungon, joka kuitenkin on melkein ehjä. Teippaan korot ilmastointiteipillä ja väritän teipit tussilla mustiksi. Melkein kuin uudet.

Reissuni aikana kolme kuukautta täyttävä Alpi on hoidossa tien toisella puolella asuvan ystäväni luona. Vanhempani käyttävät Alpin rokotuksilla ja vitsailemme siitä, kuinka koko yhteisön tukea tarvitaan, kun Alpin yksinhuoltajaäiti on hylännyt lapsensa ja lähtenyt Vegasiin.

Reissuani piristää Alpista lähetetyt kuvat ja videot. Tuntuu, että se on ottanut kasvuharppauksen juuri silloin, kun minä en ole näkemässä.

Kun palaan, kotona odottaa jättimötkö. En tiedä, mitä sille on syötetty poissaollessani, mutta se on ainakin viikon vanhempi, kuin viime kerralla nähtyäni sen.

Toukokuu 2017 – Alpi on täynnä hyviä ideoita ja omaa tahtoa

Toukokuussa paljastuu, ettei neljän kuukauden ikäinen, juuri toisen rokotteensa saanut Alpi olekaan mikään kirkon kasvatti. Sen suloisista ovaalinmuotoisista silmistä tulee ilkeät tihrusilmät ja se nostaa tuhmuuskorvansa pystyyn. Sen sammumaton uteliaisuus ja kokeilunhalu koettelee niin minun, kuin Elnan, Inton ja Olminkin hermoja.

Alpilla alkaa olla jo reilusti omaa tahtoa ja näkemystä siitä, mitä ja miten seuraavaksi tapahtuu. Noin muuten piirteestä ei ole haittaa, mutta minua turhauttaa metsässä omia menojaan kulkeva koira, kuivausjonon eteisessä ohittava märkätassu ja lemmikki, joka kyselemättä lentää päälleni niin päättäessään.

Koen, että on hyvä hetki viedä sitä koulutuksellisesti eteenpäin ja järjestän metsään treenit, joissa harjoittelemme vapaana kauniisti kulkemista ja metsässä kulkevien koirakkojen ja ihmisten vapaana ohituksia. Harjoitukset menevät hyvin ja huomaan, että Alpin horjumattomaan itsevarmuuteen ei voi (eikä pidäkkään) vaikuttaa, mutta se on silti oikein motivoituna avoin palautteelle ja uusille toimintamalleille. Harjoituksien lopulla kuvattu video löytyy Facebookista.

Alan ymmärtämään, ettei käsissäni olekaan mikä tahansa koira. Alpi on tilanteessa kuin tilanteessa tyyni ja ylväs, mutta vaikka se onkin luonteeltaan joskus jopa raisu, siitä huomaa, kuinka se ajattelee ja yrittää ymmärtää asioita syvällisemmin.

Kesäkuu 2017 – onko meillä tänäänkin samat säännöt kuin eilen? Entä nyt?

Vaikka alankin pikku hiljaa pääsemään sisälle Alpin sielunmaisemaan, se on taitava haastamaan minua ja koiraperhettään jatkuvasti uusilla (ja vanhoilla) keinoilla. Se on loputtoman kokeilunhaluinen ja täynnä energiaa, jonka se valjastaa sisarustensa kiusaamiseen, keittiön työtason tutkimiseen tai pomppuvoimiensa testaamiseen.

Sillä on piirteitä, joita en ole ikinä aiemmin koirassa kohdannut ja lopulta se ja koko neljän koiran paletti yhdessä haastavan elämäntilanteen kanssa onnistuu uuvuttamaan minut niin, että arjesta tulee pelkkää räpiköintiä.

Onneksi kesäkuulta on hyviäkin muistoja. Alpi korkkasi näyttelyuransa kaksipäiväisessä tapahtumassa Tammelassa.

Heinäkuu – Irtiotto arjesta yhdistää

Heinäkuussa on irtioton aika. Lähden Alpin kanssa viikonlopuksi saareen vanhojen inttikavereideni kanssa. Alpi matkaa soutuveneessä lukuisia reissuja kuin vanha konkari ja nukkuu yöt aina aamuun saakka tiukasti vieressäni hyttysverkon alla.

Irtiotto arjesta tekee meille molemmille hyvää. Kotiin palaa kaksi hyvin levännyttä ja virkeää seikkailijaa, jotka ovat löytäneet reissun aikana yhteisen sävelen.

Heinäkuun aikana käytän koiria uimassa, pyöräilen Elnan ja Alpin kanssa rentoja aamulenkkejä, videoin Instagramiin Olmin uimahyppyjä ja nautin kesästä yhdessä koirieni ja ystävieni kanssa.

Elokuu – kamelin selkä katkeaa

Elokuussa väsähdän täysin. Alpilla on varmasti elämänsä kesä, sillä se juoksee sisällä hedelmäpussi suussaan, repii sitä riekaleiksi ja käyttää sohvan selkänojaa ponnistuslautana mitä upeimmille kuivahypyille. Kun vaihdan hedelmäpussin puruluuhun tai leluun, työllistän sen tunniksi tai ehkä vain minuutiksi ja näen, kuinka se silppuaa vessapaperin hylsyä makuuhuoneen sängylle tai kaivelee työlaukustani muistiinpanoja.

Elokuuhun mennessä Alpi on levitellyt vaaleaan kotiini purkillisen kaakaojauhetta (pääasiassa sohvalle, tietysti), avannut ja levitellyt pussillisen xylitol -purkkaa (joita sittemmin nypin jauhettuina ja liiskattuina sohvasta, Inton häntäkarvoista, Alpin vatsasta ja koirien makuupaikoista) sekä ottanut Rompun perintöhihnassa sellaiset vauhdit, että vain hihnan kahva on jäänyt käteeni. Se on oppinut kuljettamaan suussaan metallista ruokakuppiaan, kukkien kasteluun tarkoitettua lasipulloa ja oikeastaan kaikkea, mihin se ikinä yltää.

Seuraavassa kuussa elokuun tunnelmista syntyy blogiartikkeli, jonka aihe käsittelee uupumusta.

Syyskuu – kiinni onnelliseen arkeen

Syyskuussa Alpi täyttää kahdeksan kuukautta. Kaikista tempauksistaan huolimatta se on onnistunut säilyttämään kaikki raajansa ehjänä ja pysynyt muutenkin terveenä, toisin kuin isoveljensä samaan ikään mennessä. Oma jaksamiseni on koko ajan parempi ja Alpikin käyttäytyy koko ajan fiksummin.

Se tutkii ja ajattelee paljon. Se ymmärtää, että jos kesken ulkoilun tulee tylsää, hihnan voi koska tahansa puraista katki ja tehdä jotain kiintoisampaa. Se ei koskaan juokse pois ja karkaa, mutta ottaa usein itselleen hieman enemmän liikkumatilaa, jotta se pääsee paremmille hajuille tai mielenkiintoisimpien risujen pariin. Välillä se yllättää meidät kaikki kiitämällä ohitsemme vain, jotta se voi seuraavassa hetkessä kiitää takaisin luoksemme.

Se on alle vuoden ikäinen koira, jonka tempauksista voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Seuraavan kuun alussa syntyy blogipostaus Kamalan ihana Alpi, jossa kerron muutamia sen erikoisimmista tempauksista.

Lokakuu – elämä koiranpennun kanssa tasaantuu

Alpin ilkeät tihrusilmät asettuvat takaisin kauniiksi ovaalinmuotoisiksi silmiksi, mutta sen tuhmuuskorvan kaveriksi on noussut toinenkin tuhmuuskorva. En osaa sanoa, voiko siitä tulla isona faaraokoira, vaikka se on syntynyt whippetiksi ja näyttänyt koko pyylevän pentuikänsä labradorinnoutajalta.

Lokakuussa yhdeksän kuukautta täyttänyt Alpi menee sen ensimmäiseen viralliseen näyttelyyn. Kehäkäyttäytymisen lisäksi Alpi on yhdeksän kuukauden aikana harjoitellut paljon paitsi kauniisti vapaana kulkemista, myös häkissä oloa, häkistä kauniisti tuloa, auton peräkontista tuloa ja kuivausjonossa malttamista sekä hihnakäyttäytymistä. Olen jo aivan varma, että siitä tulee aikuisena hieno koira.

Lokakuu saa loistavan päätöksen, kun pääsemme koirien kanssa viikonlopun mittaiselle lomalle maalle. Omakin jaksamiseni tuntuu saavan kaipaamansa vahvistuksen, kun vietän kokonaisen viikonlopun kauniissa kodissa luonnon keskellä.

Marraskuu – vielä vähän pentumaisia kujeita

Pidän Alpia kaikesta huolimatta suhteellisen helppona pentuna, vaikka kesä sen kanssa olikin raskas. Ongelmat jaksamiseni kanssa eivät johtuneet ainoastaan pienestä huligaanista, vaan erinäisistä ongelmista muilla elämänaloilla. Sellaisenaan pikku huligaani olisi varmasti mennyt, mutta kun vastatuuli kävi kaikista kompassin suunnista, oli hankala pidellä pakkaa käsissä.

Alpin sisäsiisteyskasvatus ei missään vaiheessa ensimmäisen vuoden aikana aiheuttanut päänvaivaa. Siitä saan kiittää Alpin kasvattajaa, joka teki työnsä huolella. Toisinaan kymmenen kuukauden iän saavuttanut Alpi keksii edelleen yllättäviä jekkuja, kuten astioiden siirtelyä ja koirankoulutuskirjan repimistä työpäivän aikana, mutta muuten se on päivä päivältä yhä tasaisempi koira. Sen lisäksi, että huomaan rakastavani sitä ja sen mautonta huumorintajua, myös näyttelyissä kohdatut tuomarit pitävät siitä.

Joulukuu – ensimmäinen vuosi lähestyy loppuaan

Joulukuu oli hieno lopetus vuodelle. Vaikka en pitänytkään siitä, että irtokoiran osuessa kohdalle Alpi pääsi pröystäilemään pelottomalla luonteellaan, se kuitenkin kuvasti täydellisesti sitä, minkälainen koira siitä oli kasvanut.

Joulukuussa Alpi esiintyi Siirin kanssa Messarissa Koiramessuilla. Esiintyminen sujui hyvin ja Alpi seikkaili muutenkin vieraassa ja hälyisessä ympäristössä Helsingissä kuin kala vedessä. Minun on helppo ihailla sen mutkattomuutta.

Entä miten päättyy koko nuoruutensa itsekseen parkouria ja pompputemppuja harjoitelleen koiran vuosi? Tietenkin siten, että se pomppaa syliini kun juon aamukahvia, katson televisiota tai kirjoitan blogia. Syliin pomppaaminen on sille niin luontevaa (ja helppoa miltä tahansa etäisyydeltä mistä tahansa kulmasta), että olemme yhdessä alkaneet harjoittelemaan syliin pomppaamista jopa silloin, kun itse seison. Omapäisen Alpin motivointi ei aina ole yksinkertaista, mutta pohjimmiltaan siltäkin löytyy sen verran miellyttämisenhalua, että sen silmät loistavat aina sitä kirkkaammin, mitä enemmän se saa minut tempauksillaan hymyilemään.

Tammikuu – Alpi 1 vuotta

Me nukumme samassa sängyssä yhdessä saman peiton alla. Jos makoilemme sohvalla, makoilemme läjässä. Ulkoillessa haluamme pitää hauskaa – tai sitten keskittyä tutkimaan. Osaamme suhtautua toisiimme kärsivällisyydellä ja lempeydellä jopa silloin, kun toinen meistä tekee jotain harvinaisen typerää.

Alpi on nyt vuoden vanha ja minusta tuntuu, että se on täydellinen. Täydellinen koira juuri minulle juuri tähän hetkeen. Kiitos Alpin kasvattaja, Jutta, että otit minuun yhteyttä.

Entä mitä sanottavaa minulla on koirasta, joka kantaa suussaan kaikkea mihin yltää? Pelkästään hyvää. Eräänä kylmänä tammikuisena iltana lojuessani sohvalla Alpi hyppäsi seuraani tuoden suussaan meille viltin nojatuolista. Sitten se rojahti kylkeeni ja minä asettelin peiton päällemme.

Ja jotta tämä ei kuulostaisi liian hunajaiselta…

Asioita, jotka ottivat osumaa koiranpentuvuoden aikana
  • Korkkareiden korot
  • Vain hieman nakerretut kesäsandaalit
  • Sohvatyynyn nappi (gone)
  • Kaksi kännykän laturin piuhaa
  • Taskukalenteri
  • Kaksi kirjaa, joista toinen menetti vain kantensa
  • Miltein täynnä oleva pahvinen kaakaopurkki kaakaoineen
  • Koirien proteiinijauhepussi
  • Kaksi (paloiteltua) nahkavyötä (eli kaikki nahkavyöni)
  • Ulkoilutakkien vetoketjujen narupäät
  • Yksi koirien makuupaikka (jonka pohjaan ilmaantui koiranpennun mentävä aukko)
  • Pari tuikkukynttilää
  • Pari nahkahihnaa (katkottu)
  • Silmälasien sankojen päädyt (vain uudelleen muotoillut)
  • Yksi keittiöveitsi (ei hätää, pelkkä kahva!)
  • Kuivaharja (joka jostain syystä oli oleellista puolittaa)
  • Kasvojen puhdistussieni, joka eräänä päivänä katosi
  • Joulukuvauksissa käytetyt pehmoporonsarvet

PS. Valtaosa tämän artikkelin kuvista on napattu Instagramista, jossa arkeamme voi myös seurata!

21

Juniori kotona ja näyttelyissä

Siihen nähden, miten vallaton huligaani Alpi on ollut koko kevään ja kesän, on ollut yllättävää seurata sen rauhoittumista syksyn ajan. Muutos on ollut niin merkittävä, että tuntuu, kuin meillä olisi vieraillut hyvä haltija.

Arki on tasoittunut huomattavasti, eikä enää ole vaaraa, että makaroonien sekaan posliinilautaselle lentäisi whippet, tai, että keittiön roskakaapin ovesta roikkuva keittiöpyyhe lojuisikin jossain muualla, kun keittiön kaapin ovessa. Eteisen tuulikaapin oven voi unohtaa auki ilman, että korkokengät löytyvät hetken päästä syötyinä makuuhuoneen sängyltä ja kirjoja ja muita esineitä voi nyt pitää myös alimmaisilla hyllyillä koiran korkeudella.

Kaikki merkit viittaavat siihen, että vaativin koiranpentuaika on nyt ohi ja kodissamme majailee pikkupennun sijasta aikuistuva juniori. Nyt kun yhteiset pelisäännöt on kaikille selkeät, on ollut ilo huomata, miten vaivatonta ja helppoa arki neljän koiran kanssa on. Vieraiden tulo ei enää aiheuta ylenpalttista sekamelskaa, ja usein lenkeillä pysähtelemme vastaan tulevien lapsien halutessa silittää, sillä kukaan laumastamme ei aiheuta ja ylläpidä sekamelskaa ja jopa alle vuoden ikäinen Alpi osaa kohdata vieraat lapset sivistyneen maltillisesti.

Mitä minä sitten tein, että sain koiranpennun rauhoittumaan?

En mitään. Odotin ja annoin ajan kulua. Vaikka olin toisinaan väsynyt, annoin koiralle aikaa ja olin kärsivällinen. Aika ja kärsivällisyys ovatkin mielestäni parhaat keinot villin koiranpennun kohtaamiseen. Kun nostaa itsensä tilanteen yläpuolelle, eikä ota suosikkikirjan silputtuja kansia henkilökohtaisesti, pääsee jo pitkälle. Kun provosoiva ja jopa reaktioita hakeva koiranpentu saa äärireaktioiden sijaan vain tyyntä, lempeää ja määrätietoista ohjausta, se myös rakentaa itselleen terveen itsetunnon. Kun koiranpennun aiheuttamat suuretkin ärtymyksen tunteet purkaa vaikka hölkkälenkillä itsekseen, sitä jonain päivänä herää aamuun, jossa suhde koiraan on molemminpuolin johdonmukainen ja kunnioittava.

En kuitenkaan tarkoita, että koiranpennun edessä pitäisi passivoitua. Hölmöilyyn saa ja pitääkin puuttua, aivan kuten emäkoirakin älähtelee pennuilleen aina tilanteen sitä vaatiessa.

KUVA: Kai Heinonen

Koiranäyttelyihin junioriluokassa

Kotona hyvin käyttäytyvää junioria esittelee myös ihan mielellään koiranäyttelyissä. Kesällä villiä menoaan kehässä Jonnan kanssa esitellyt Alpi esiintyi nyt Tuulosen näyttelyssä parkkihallissa parastaan antaen.

Vaikka koiran esittäjäksi päädyinkin kokeneen handlerin sijasta MINÄ, tuomari Katrin Raie piti näkemästään ja kirjoitti Alpille oikein kivalta kuulostavan arvostelun ja antoi tälle parhaimman mahdollisen laatuarvosanan, ERIn.

”9 mths. Excellent type. Beautiful proportions. Correct head. Nice eyes and expression. Ears could be a bit better. Excellent neck and topline. Correct underline. Excellent ribcage. Correct length of loin. Balanced anglilations in both side. Nice forechest for the age. Correct legs and feet. Excellent coming and going. Balanced sidemovement. Nice temperament. Well presented.”

Tästä on oikein hyvä jatkaa: seuraavaksi Alpi nähdään 25. marraskuuta Tampereella kaikkien rotujen näyttelyssä ja sitten 26. marraskuuta kansainvälisessä koiranäyttelyssä.

Odotan suurella mielenkiinnolla, taantuuko perheen juniori vielä pahamaineiseksi vintiöksi, vai liidetäänkö nyt todellakin tasaisen varmasti kohti aikuisuutta. Nähtäväksi jää!

16

Kamalan ihana Alpi

Alpi on melkoinen koira. Se on asunut luonani kevättalvesta saakka, mutta en juurikaan ole avannut sen tempauksia täällä blogini puolella.

Se ei suinkaan tarkoita, etteikö tempauksia olisi. Niitä on jo niin paljon, että niistä voisi kirjoittaa kirjan, vaikka en ole tuntenut koko koiraa edes yhtä kokonaista vuotta!

Vaikka toisinaan elo rajoja kyseenalaistavan ja toimeliaan koiranpennun kanssa onkin ollut uuvuttavaa, koiranpentuarjessa on siitä huolimatta myös lukuisia hauskoja, liikuttavia ja ikimuistoisia hetkiä, jotka tuovat kultareunuksensa myös kaikkein synkimpiin pilviin.

Järkyttynyt tallikoira

Olen siitä onnekkaassa asemassa, että muutamat ystäväni omistavat tai hoitavat hevosia, joiden lähelle minäkin aina toisinaan pääsen. Onko mitään terapeuttisempaa, kun harjata suurta ja lempeää jättiläistä?

Syyskuun lopulla myös Alpi pääsi kokeilemaan terapeuttista tallielämää. Vaikka hevoset olivat sen mielestä alkuunsa hivenen arveluttavia, se pääsi nopeasti sisään tallielämään sen uusien tallikoirakavereiden avustuksella. Lopulta sillä oli niin hauskaa, että jouduin huomauttamaan sitä sen liiankin vinhasta käytöksestä laidunalueelle saavuttuamme. Mutta se ei kuunnellut!

Se tunsi olonsa voittamattomaksi! Se oli juuri ystävystynyt rempseiden tallikoirien kanssa, voittanut pelkonsa hevosten läheisyydessä ja saanut painia uusien koirakavereidensa kanssa tallin pihapiirissä. Sen riemu oli ylimmillään!

Kunnes se törmäsi sähköaitaan. Se sai niin kovan tällin – oman tulkintani mukaan eritoten henkisesti – että sen ulvahdus kaikui riipaisevana hämärtyvässä syysillassa.

Sen jälkeen sillä ei ollut enää yhtään hauskaa. Se kulki tallin alueella ryhdittömästi päätään riiputtaen, suu alakuloisessa mutrussa onnettomana ympärilleen vilkuillen. Se kannatteli häntäänsä surkeana niin alhaalla, että se melkein viisti maata. Näytti vahvasti siltä, että juuri elämänsä tähtihetkiä viettänyt otus oli tempaistu alas kovaa ja korkealta.

Huolellinen pikku apulainen

Vaikka useimmat Alpin tempauksista liittyvätkin sen kyselemättömään ja vauhdikkaaseen olemukseen, eikä sillä ole juurikaan tapana huomioida muita, löytyy siitä silti myös kiltti ja herttainen puolensa.

Se käy ilmi aina sateisten lenkkien jälkeen. Kun saavumme lenkiltä kotiin, kaikkien koirien tehtävä on odottaa tuulikaapissa, että minä haen pyyhkeitä ja saan jokaisen koiran kuivattua. Vasta tämän jälkeen ne saavat jatkaa matkaansa muualle asuntoon.

Aloitan kuivaamisen aina vanhimmasta koirasta tai siitä, joka on rauhallisin. Näin ollen ruokin rauhallista käyttäytymismallia, eikä sisälle paluu aiheuta ylimääräistä härdelliä.

Alpi on aina kuivausjärjestyksessä viimeinen. Se on nuorin ja vaikka se on jo saanut kiinni kuivausfilosofiastani koen, että sen elämänkokemuksella on ihan hyvä harjoitella odottamista ja viimeisenä olemista. (Sekä odottaminen, että viimeisenä oleminen ovat sen inhokkiasioita.)

Nykyisin se osaa odottaa omaa vuoroaan kärsivällisesti. Odottaessaan se nuolee ja kuivaa ensin omat tassunsa, ja ne pestyään se siirtyy nuolemaan lähintä kuivausvuorossa olevaa kaveria, eli useimmiten Olmia tai Elnaa.

Se, miten huolellisesti ja antaumuksella se pesee sisaruksiaan: niiden korvia, päälakea ja kuonoa, on kerta toisensa jälkeen yhtä liikuttavaa – varmasti etenkin juuri siksi, että muuten arjessa se on niin häikäilemätön porsas.

Rakas lämpöpatteri

Kun Alpi muutti luokseni olin itsekin vasta muuttanut uuteen asuntooni, eikä minulla vielä ollut sänkyä. Nukuin patjalla makuuhuoneen lattialla.

Koska whippetit kiintyvät omistajiinsa jopa niin paljon, että ne eivät lopulta enää suostu esiintymään näyttelykehissä ilman omistajaansa, mietin jo tuolloin, pitäisikö makuuhuoneen oveen asentaa koiraportti, etten vaan tule ruokkineeksi koiran liiallista leimautumista.

Jostain syystä koiraporttia ei kuitenkaan koskaan tullut, ja niinpä myös Alpilla oli vapaa pääsy lähelleni yöaikaan. Pienen pienen pentu-Alpin suosikkinukkumapaikaksi muodostui kaulani alue – se oli niin pieni, että mahtui hyvin nukkumaan tyynyni reunaan olkapäälleni, pitäen omaa päätään kaulani päällä. Toisinaan me molemmat liikuimme nukkuessamme niin paljon, että aamulla herätessäni kaulani oli kauttaaltaan pienen whippetkaulahuivin peitossa. Se nukkui kaulaani vasten sikeästi aina aamuun asti.

Nykyisin nukun sängyssä ja eristän koiria vaihtelevasti makuuhuoneen alueelta. Into ja Elna eivät koskaan ole sängyssä nukkumisesta välittäneetkään, sillä niille tulee äkkiä liian kuumaa. Mutta whippetpojat Olmi ja Alpi nukkuvat sängyssä mielellään ja vieläpä peiton alla aivan ihoon liimautuneina.

Alpin suosikki nukkumapaikka on edelleen lähellä kasvojani. Se näyttää erityisen onnelliselta silloin, kun se saa asettaa päänsä kaulalleni ja voimme molemmat nukahtaa kuunnellen toistemme hengitystä.

Omanlaisensa koira

Vaikka Alpi ja Olmi edustavat tismalleen samaa rotua, on ollut mielenkiintoista huomata, miten niitä yhdistää vain lähinnä rakkaus mukavaan loikoiluun ja juoksemiseen. Muuten ne ovat hyvin erityyppisiä persoonia, vaikka molemmat ovat osallistuvia, reippaita ja mukavia koiria.

Siinä missä opetin Olmin jo hyvin pienenä seuraamaan ja tarkkailemaan minua lenkeillä, siinä oitis onnistuen, Alpin kanssa vastaavan toimintamallin opettamiseen on tarvittu muutamia kömmähdyksiä.

Kun Alpi oli vasta muuttanut luokseni, otin sen usein mukaan etenkin lyhyimmille pissalenkeille, jos se ei sattunut juuri siihen aikaan olemaan nukkumassa. En juurikaan käyttänyt hihnaa, sillä oletin pienen pennun pysyvän luontaisesti laumassa yhdessä Inton, Elnan ja Olmin kanssa. Pennulta vaadittaisiin melko paljon kanttia, jos se omaehtoisesti poistuisi porukan suojista ja lähtisi yksin suureen ja hurjaan maailmaan.

No, kanttiahan Alpilta löytyi jo vajaan yhdeksän viikon iässä. Huomasin sen siinä hetkessä, kun olimme tulossa lenkiltä ja saavuimme rivitaloasuntomme parkkipaikalle. Naapurin vanhan rouvan tytär oli juuri menossa äitinsä luokse kyläilemään, kun koiranpentuni ampaisi ilahtuneena samalle vierailuvisiitille juuri avatusta ovenraosta vilistäen sisälle vaaleanpunaisessa lainanutussaan kuin villiintynyt rotta.

Naapurin rouvan tytär ei näyttänyt yhtään niin ilahtuneelta kuin koiranpentuni hetkeä aiemmin. Hän roikotti olohuoneesta saalistettua koiranpentuani inhoava ilme kasvoillaan.

”Tämä kuuluu ilmeisesti sinulle” hän tokaisi ojentaessaan pienen ja itseensä tyytyväisen näköisen, pentumaisen pullean koiranpennun kainalooni. Pahoittelin tilannetta ja välikohtauksen jälkeen aloin kuljettamaan myös Alpia remmissä. Se kun on aina ollut varsin rohkea ja omanlaisensa koira.

27