Kiitos vuosista, kultaisin

Into on poissa. Sydämen täyttänyt tuska, ikävä ja lohduttomuus kertoo ainoastaan siitä, miten onnekas olenkaan ollut saatuani Inton kaltaisen olennon elämääni. Koiran, joka sai 10 vuotta tuntumaan lyhyeltä, ohikiitävältä hetkeltä.

Kiitos kaikesta, kultaisin. Tiedäthän, miten paljon minulle merkitsit ja tulet aina merkitsemään?

Into
10.5.2008 – 7.1.2019

”Vapaa!”

33

Koiranomistajan kipeitä hetkiä

Olen koko menneen viikon herännyt joka yö kello 2:30 tai 4:20 ja valvonut sitten tunnin tai pari saamatta unen päästä kiinni. Juuri niihin aikoihin Into herää unestaan yskien, vaihtaa sitten asentoa tai siirtyy toiseen huoneeseen. Yskäisee vielä mennessään.

Sen terveydentilassa ilmenneet muutokset ovat saaneet minut varpailleni. En halua, että koira joutuu kärsimään hetkeäkään. Ymmärrän, että kyseessä on laji, joka ei herkästi näytä kipua tai epämukavaa oloaan, joten tarkkailen lemmikkini antamia signaaleja kriittisesti.

Kuulun siihen ihmisjoukkoon, jonka mielestä vanha ja sairas koira tulee armahtaa vielä, kun sen elämä pääsääntöisesti on iloista ja huoletonta. Ei vasta silloin, kun elämänilo on jo täysin sammunut sen silmistä, eikä eläin pääse enää kivuiltaan liikkeelle tai toimi kuten sen olisi luonnollista.

Siksi olen tarkkaillut Intoa herkeämättä. Näytti siltä, että se viljeli pieniä vihjeitä yhä enemmän. Ensiksi pöhähdykset lenkille lähtiessä, sitten tavanomaista runsaampi juominen.

Tarkkailin iltaisin sen hengitystiheyttä. Heräsin öisin jokaiseen rapsahdukseen, vanhan koiran kuorsaukseen ja jokaiseen kertaan, kun koira vain käänsi kylkeään. Huonosti nukuttujen öiden jälkeen jokainen keuhkopotilaan antama vihje iskeytyi tajuntaani kuin puukon isku.

Lopulta varasin perjantaille eläinlääkäriajan. Halusin, että sen keuhkot kuvattaisiin vielä kerran haikean ja surumielisen päätökseni tueksi.

Kohtalon hetki

Rintaani viilsi, kun koko viikon kestänyt piina oli huipentumassa. En yhtään ihmettele fyysisenä ilmenneitä stressin oireita: tuntuu, että olen vain juuri ja juuri kiivennyt Elnan kuoleman aiheuttaman kuilun reunalle vain huomatakseni, että perillä ei olekaan vakaata maata vaan uusi kraatteri.

Tärkeitä ajanjaksoja edustaneiden ja edustavien koirien poismeno on saanut minut miettimään ylipäätään erilaisten ajanjaksojen rajallisuutta ja sitä, miten rajallista loppujen lopuksi kaikki tässä elämässä on.

Autoin eläinlääkäriä ja – hoitajaa asettelemaan koiran kuvauspöydälle sellaisiin asentoihin, joista keuhkojen tila todentuisi parhaiten. Minua pelotti, sillä en ollenkaan osannut aavistaa, miten pahalta tilanne röntgenkuvissa näyttäisi.

Sain nähdä uudet röntgenkuvat samaan aikaan, kun eläinlääkäri alkoi tulkitsemaan kuvia. Näytti siltä, että keuhkoissa havaittavissa oleva muutos oli pysynyt ennallaan, eikä se ollut viikkojen aikana kehittynyt mihinkään suuntaan. Ei mihinkään suuntaan.

Eläinlääkäri totesi, että kuvissa näkyvä alue on erikoinen, mutta hän myös totesi, että koiran eloisan ja tyytyväisen olemuksen huomioon ottaen hän ei näkisi estettä sille, etteikö Intolla olisi edessään jälleen yksi mainio viikonloppu. Inton eloisa olemus ei mennyt ohi yhdeltäkään klinikan työntekijältä tai asiakkaalta (edes huskyltä ja sen vastasyntyneiltä pennuilta), sillä Inton malttamaton musisointi, ujellus ja pysäyttämätön kiljuminen täyttivät pienen kivijalkaklinikan tilat melkein samalla hetkellä, kun astuimme ulko-ovesta sisälle.

En ollut uskoa hyviä uutisia, jotka otin suurella kiitollisuudella vastaan. Oli huojentavaa kuulla iloiset uutiset sellaisen viikon jälkeen, kun on käytännössä tehnyt kivuliasta luopumistyötä jo päivien ja lukuisten öiden ajan.

Palasimme eläinlääkärin kanssa keskusteluissamme vielä tekemiini havaintoihin ja totesimme, että kyseessä on psykologinen juttu. Kun jotain asiaa alkaa oikein kunnolla pohtimaan, huomaa, että siihen viittaavia merkkejä on kaikkialla. Olen ollut univelkainen, väsynyt ja neuroottinen, mutta jatkossa yritän ottaa hyvistä ajoista kaiken irti. Luottaa siihen, että elämä kantaa – vaikka kaikki onkin rajallista.

24

Taivaassa maalla – tunnelmia viikonlopulta

Tämä paikka tekee minut onnelliseksi. Saavuimme koirien kanssa perjantaina kummityttöni avuksi talonvahdeiksi paikkaan, jonne johtavaa tietä ei ollut aurattu ja jonne katulamppujen jono ei yllä.

Kummityttöni on irlanninsusikoira Cira ja olenkin kertonut hänestä aiemmin tässä ja tässä artikkelissa. Hän asuu upeassa kodissa maalla järven rannalla, paikassa, jossa sielu todella lepää.

Olen ilahtunut siitä, miten meidät on otettu vastaan tänne. Vaikka maailmankaikkeus tarjosi koko viikonlopun ajan pelkkää räntäistä vesisadetta, olemme ottaneet tilanteesta kaiken irti.

Pääasiassa olemme levänneet ja nauttineet hiljaisuudesta ja toistemme läsnäolosta seinien sisäpuolella, mutta olemme myös tehneet pitkiä virkistäviä lenkkejä ja samoilleet sänkipelloilla. Tällä kokoonpanolla on ihan sama, viettääkö räntäsateessa 15 minuuttia vai pari tuntia – lopputuloksena on aina yhtä märät koirat.

Joku voisi kuvitella, että viisi koiraa samassa tilassa aiheuttaisi paljon vilskettä, mutta tunnelma täällä on ollut enemmänkin unettava. Hiljaisuus ja siihen pian yhtyvä rauhallinen koiran tuhina on tuntunut saavan paitsi minun, myös koirieni ajantajun katoamaan. Täällä me vain olemme. Ja nautimme. En edes tiennyt, että maailmassa on tällainen, kaunis ja kiireetön paikka.

Cira on niin avoin ja mutkaton koira, että vaikka olemme täällä vain vieraina, tuntuu, kuin olisimme asuneet täällä sen kanssa aina. Minulla ei ole ikinä ollut vieraassa paikassa näin kotoisa olo.

Vaikka Cira onkin rauhallinen ja jopa jäyhä, siltä ei puutu huumorintajua ja persoonaa. Olenkin täällä ollessani nauranut niin paljon, että välillä yksin hihitellessäni tunnen oloni hölmöksi.

Mutta olen minä säikähtänytkin. Päästin lauantai-aamuna kaikki koirat etuovesta pikaiselle aamupissalle ulos. Se oli ensimmäinen asia jonka tein ruokittuani koirat, sillä halusin sen jälkeen juoda aamukahvini ja syödä aamiaiseni, ja vasta rauhassa heräiltyäni lähteä yhdessä pellolle tutkimaan jälkiä.

Hetken päästä palasin ovelle kutsumaan koiria takaisin sisälle, ja ensimmäisenä oviaukosta livahtivatkin jo palelevat whippetpojat Olmi ja Alpi, sitten vastahakoisesti ulkoa sisälle asteleva sekarotuinen Elna. Mutta Intoa ja Ciraa ei näkynyt eikä kuulunut.

Vilkuilin, huutelin ja viheltelin, mutta ulkona oli aivan hiljaista. Kurkkasin vielä sisällekin, mutta arvatenkaan irlanninsusikoiran kokoinen eläin ei liitele nenän alta kovinkaan huomaamattomasti.

Palasin takaisin etuovelle ja pian kutsuhuutooni noteerattiin: Into pölmähti kulman takaa silmiään pyöritellen. Ennen kuin ehdin kiinnittämään sen olemukseen enempää huomiota, kuulin jostain karmaisevan parahduksen: sellaisen koiran ulvahduksen, jota en osannut yhdistää äkkiseltään mihinkään tunnetilaan: kipuun, kauhuun tai aggressioon.

Säikähdin ääntä niin, että sydämeni pomppasi kurkkuun. Oliko Cira satuttanut itsensä, tippunut kaivoon tai tekikö se nyt kuolemaansa – olimmehan sen omistajien kanssa puhuneet siitäkin, että sillä alkoi olla jo aika paljon ikää rotuisekseen.

Jostain kuulunut ulvahdus sai pian jatkokseen surkeaa, samasta paikasta kantautuvaa ulinaa, ja koska koiraa ei edelleenkään näkynyt vaativankaan kutsuhuudon seurauksena, olin jo lähdössä pihan poikki pelkät pikkuhousut, t-paita ja villasukat päälläni selvittämään, mistä oikein on kysymys. Ulina kuulosti jo niin anelevalta ja sydäntä särkevältä, että olin varma, että koiralle on sattunut jotain vakavaa ja se vetelee viimeisiään jossain pihan perimmäisessä nurkassa.

Kutsuin ja kannustin vielä kerran, mutta koiraa ei kuulunut – ainoastaan sen surkea ulvominen. Se oli todennäköisesti sellaisessa tilassa, ettei se päässyt omin avuin liikkumaan.

Koska olohuoneessa ja keittiössä on kuitenkin suuret ja avarat ikkunat, juoksin eteisestä keittiön ikkunaan katsomaan, tarvitseeko minun ottaa mukaani jotain kättä pidempää. Nappasin eteisestä kainalooni toppahousut ja valmistauduin henkisesti suuren koiran evakuointiin, ensiavun antamiseen, villisikojen ahdistelemaksi päätyneen koiran pelastamiseen sekä koiraa potkaisseen hirvieläimen sadatteluun.

Ulkoa kantautuva ulina oli jo vaihtunut hätääntyneestä ja anelevasta huudosta jopa vaikeroivaksi ja toivonsa menettäneeksi ujeltamiseksi, kun lopulta pääsin keittiön ikkunan ääreen ja näin, mikä koiralla oli hätänä.

Koira seisoi surkean näköisenä takapihalla, lasitetun ulkoterassin oven takana. Paniikki ja kiireen tuntu tipahtivat harteiltani samalla hetkellä kun ymmärsin, mistä oikein oli kysymys. Ciralla ei ollut mitään muuta hätää kuin se, että se oli jo kotvan halunnut takaisin sisälle, mutta minä olin väärällä ovella talon etupuolella. Cira oli koko ajan seissyt talon takapihalla takaoven takana ja huutanut, koska kukaan ei tullut päästämään sitä sisään takaovesta.

Se ei ollut satuttanut itseään, villisiat eivät olleet ahdistelleet sitä eikä mikään hirvieläin ollut potkaissut sitä kohtalokkaasti. Se oli vain halunnut sisälle takaoven kautta.

En voinut muuta kuin nauraa. Päästin takaoven lasiterassin ulkopuolella kärsineen koiran takaisin sisälle ja möyhin minua puskevan jättiläisen turkkia kiitokseksi siitä, että se oli tullut takaisin ehjänä ja elävänä.

Cira itse ei tuntunut ymmärtävän, miksi ihmeessä palvelussa oli kestänyt niin pitkään ja miksi minä olin niin huojentunut löydettyäni sen takaoven lasiterassin takaa.

Noin muuten sykkeeni on pysynyt yhtä tasaisena, kun ympäri nurkkia nukkuvien koirienkin. Olemme jokaisena aamuna heräilleet uuteen päivään verkkaisesti venytellen, vaikka Ciralla onkin aina ennen ollut tapana vaatia aamuruokansa tiukasti kello kuudelta joka aamu.

Se on tehnyt sitä vuosia, mutta nyt Elna toi sen taloon uuden käytännön. Pystyn vain kuvittelemaan Ciran surkean huokauksen, kun se on ymmärtänyt, että olemme vallanneet sen kodin, emmekä noudata edes sitä yhtä ainoaa sääntöä, jonka se on luonut.

Elnan toimet yllättivät minutkin. Oli nimittäin lauantaiaamu, kun Cira heräsi tuttuun tapaansa kello kuusi. Se liikehti levottomasti ympäri asuntoa ja makuuhuonetta saamatta minkäänlaista reaktiota sen hienovaraiseen aamiaistoiveeseen, joten lopulta se tuli viereeni ja koputti suurella tassullaan olkapäätäni minun vielä maatessani peiton alla.

Se, mitä seuraavaksi tapahtui oli odottamatonta. Elna singahti jostain minun ja Ciran väliin, väläytti Ciralle koko hammasrivistönsä ja tehosti elettään syvällä murahduksella.

Cira katsoi Elnaa hölmistyneenä. Se olisi vain halunnut herättää minut saadakseen ruokaa. Elna asettui väliimme sängyn reunaan makuulle ja tuijotti Ciraa tiivisti silmiin kuin vahvistaen, että lepäävään emäntään ei saa koskea. Cira oli eleestä aivan yhtä yllättynyt, kuin minäkin. Elna tuijotti Ciraa herkeämättä, eikä pörröiselle jättiläiselle jäänyt lopulta muuta vaihtoehtoa, kuin peruuttaa takaisin paikoilleen ja rojahtaa lepäämään.

Olin tottakai herännyt kaikkeen siihen, mitä ympärilläni tapahtui. Olin niin yllättynyt tilanteesta, että en enää malttanut jatkaa uniani vaan lähdin valmistelemaan koirien aamupalaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin – Cira sai aamiaisensa vain hieman totuttua myöhemmin, mutta enää seuraavana aamuna se ei yrittänyt herättää minua, vaan me kaikki nukuimme yhtäjaksoisesti melkein yhdeksään saakka.

Sunnuntaiaamuna lähdimme sänkipellolle. 9-vuotias Into rakastaa käyskennellä, tutkia ja ihmetellä kaikessa rauhassa, joten ajattelin, että myös seniori-ikää lähestyvä irlanninsusikoira nauttisi samanmoisesta omaehtoisesta ulkoilusta.

Kiersimme ensin kärrypolun päässä olevan peltoalueen myötäpäivään. Sitten lähdin kävelemään pellon halki ja kiertämään sitä vastapäivään. Olmi, Alpi ja Elna iloittelivat ympärilläni saaden välillä jopa Ciran hulluttelemaan kanssaan kuin suuri ja innokas vasikka. Into pysytteli etäämmällä: se etsi jälkiä, tutki ojanpohjia ja mittaili risukkoja.

Koska olin juuri saamassa upottavalla pellolla kävelystä hyvää hikeä pintaan ja tuntui, että räntäsadekin olisi laantumassa, lähdin vielä kärrypolun päätyyn päästyäni kiertämään peltoa vielä kerran toiseen suuntaan. Huusin koirillekin, että ”yksi kierros vielä!” ja Into, Elna, Olmi ja Alpi lähtivät mukaani riemuiten.

Mutta Cira ei. Se katsoi minua kauempaa kuin otsaansa rypistäen, vilkaisi sitten taakseen – kotiaan kohti siis – ja lähti juoksemaan sinne kuin tuulispää. Se todella tiesi, mitä halusi, eikä vilkaissut meitä kohti taakseen kertaakaan pakomatkansa aikana.

Ymmärsin heti mistä on kysymys. Vain Cira voisi lähteä kesken lenkin kotiinsa muilta kyselemättä. Naureskellen keräsin ryhmäni ja lähdimme Ciran jäljissä takaisin tukikohtaan. Naureskelin, kun huomasin ryhmäni ilahtuneet ilmeet ja ymmärsin olevani innokkaampi lenkkeilijä kuin useimmat meistä, eikä mennyt kauaakaan, kun jo palasimme takaisin pihapiiriin, jossa Cira jo odottelikin.

Vaikka tuntuukin, että menetin viikonlopun aikana ajantajuni, viikonloppu on nyt eittämättä ohi. Olo on kuitenkin voimaantunut, rauhallinen ja onnellinen, sillä viikonloppu todella tarjosi parastaan.

Myös koirat vaikuttavat onnellisilta. Ne tuntuivat nauttivan irtiotosta vähintään yhtä paljon, kuin emäntänsäkin, vaikka tuntuukin hassulta, että emme tainneet tehdä muuta, kuin levätä ja kiertää verkkaisia lenkkejä.

Nyt on hyvä. Tällainen loma tuli todella tarpeeseen meille kaikille. Mikä parasta, seuraava talonvahtivuoro on jo sovittuna, joten lisää kiireetöntä aikaa ja hyvää mieltä on taas luvassa.

 

17