Taivaassa maalla – tunnelmia viikonlopulta

Tämä paikka tekee minut onnelliseksi. Saavuimme koirien kanssa perjantaina kummityttöni avuksi talonvahdeiksi paikkaan, jonne johtavaa tietä ei ollut aurattu ja jonne katulamppujen jono ei yllä.

Kummityttöni on irlanninsusikoira Cira ja olenkin kertonut hänestä aiemmin tässä ja tässä artikkelissa. Hän asuu upeassa kodissa maalla järven rannalla, paikassa, jossa sielu todella lepää.

Olen ilahtunut siitä, miten meidät on otettu vastaan tänne. Vaikka maailmankaikkeus tarjosi koko viikonlopun ajan pelkkää räntäistä vesisadetta, olemme ottaneet tilanteesta kaiken irti.

Pääasiassa olemme levänneet ja nauttineet hiljaisuudesta ja toistemme läsnäolosta seinien sisäpuolella, mutta olemme myös tehneet pitkiä virkistäviä lenkkejä ja samoilleet sänkipelloilla. Tällä kokoonpanolla on ihan sama, viettääkö räntäsateessa 15 minuuttia vai pari tuntia – lopputuloksena on aina yhtä märät koirat.

Joku voisi kuvitella, että viisi koiraa samassa tilassa aiheuttaisi paljon vilskettä, mutta tunnelma täällä on ollut enemmänkin unettava. Hiljaisuus ja siihen pian yhtyvä rauhallinen koiran tuhina on tuntunut saavan paitsi minun, myös koirieni ajantajun katoamaan. Täällä me vain olemme. Ja nautimme. En edes tiennyt, että maailmassa on tällainen, kaunis ja kiireetön paikka.

Cira on niin avoin ja mutkaton koira, että vaikka olemme täällä vain vieraina, tuntuu, kuin olisimme asuneet täällä sen kanssa aina. Minulla ei ole ikinä ollut vieraassa paikassa näin kotoisa olo.

Vaikka Cira onkin rauhallinen ja jopa jäyhä, siltä ei puutu huumorintajua ja persoonaa. Olenkin täällä ollessani nauranut niin paljon, että välillä yksin hihitellessäni tunnen oloni hölmöksi.

Mutta olen minä säikähtänytkin. Päästin lauantai-aamuna kaikki koirat etuovesta pikaiselle aamupissalle ulos. Se oli ensimmäinen asia jonka tein ruokittuani koirat, sillä halusin sen jälkeen juoda aamukahvini ja syödä aamiaiseni, ja vasta rauhassa heräiltyäni lähteä yhdessä pellolle tutkimaan jälkiä.

Hetken päästä palasin ovelle kutsumaan koiria takaisin sisälle, ja ensimmäisenä oviaukosta livahtivatkin jo palelevat whippetpojat Olmi ja Alpi, sitten vastahakoisesti ulkoa sisälle asteleva sekarotuinen Elna. Mutta Intoa ja Ciraa ei näkynyt eikä kuulunut.

Vilkuilin, huutelin ja viheltelin, mutta ulkona oli aivan hiljaista. Kurkkasin vielä sisällekin, mutta arvatenkaan irlanninsusikoiran kokoinen eläin ei liitele nenän alta kovinkaan huomaamattomasti.

Palasin takaisin etuovelle ja pian kutsuhuutooni noteerattiin: Into pölmähti kulman takaa silmiään pyöritellen. Ennen kuin ehdin kiinnittämään sen olemukseen enempää huomiota, kuulin jostain karmaisevan parahduksen: sellaisen koiran ulvahduksen, jota en osannut yhdistää äkkiseltään mihinkään tunnetilaan: kipuun, kauhuun tai aggressioon.

Säikähdin ääntä niin, että sydämeni pomppasi kurkkuun. Oliko Cira satuttanut itsensä, tippunut kaivoon tai tekikö se nyt kuolemaansa – olimmehan sen omistajien kanssa puhuneet siitäkin, että sillä alkoi olla jo aika paljon ikää rotuisekseen.

Jostain kuulunut ulvahdus sai pian jatkokseen surkeaa, samasta paikasta kantautuvaa ulinaa, ja koska koiraa ei edelleenkään näkynyt vaativankaan kutsuhuudon seurauksena, olin jo lähdössä pihan poikki pelkät pikkuhousut, t-paita ja villasukat päälläni selvittämään, mistä oikein on kysymys. Ulina kuulosti jo niin anelevalta ja sydäntä särkevältä, että olin varma, että koiralle on sattunut jotain vakavaa ja se vetelee viimeisiään jossain pihan perimmäisessä nurkassa.

Kutsuin ja kannustin vielä kerran, mutta koiraa ei kuulunut – ainoastaan sen surkea ulvominen. Se oli todennäköisesti sellaisessa tilassa, ettei se päässyt omin avuin liikkumaan.

Koska olohuoneessa ja keittiössä on kuitenkin suuret ja avarat ikkunat, juoksin eteisestä keittiön ikkunaan katsomaan, tarvitseeko minun ottaa mukaani jotain kättä pidempää. Nappasin eteisestä kainalooni toppahousut ja valmistauduin henkisesti suuren koiran evakuointiin, ensiavun antamiseen, villisikojen ahdistelemaksi päätyneen koiran pelastamiseen sekä koiraa potkaisseen hirvieläimen sadatteluun.

Ulkoa kantautuva ulina oli jo vaihtunut hätääntyneestä ja anelevasta huudosta jopa vaikeroivaksi ja toivonsa menettäneeksi ujeltamiseksi, kun lopulta pääsin keittiön ikkunan ääreen ja näin, mikä koiralla oli hätänä.

Koira seisoi surkean näköisenä takapihalla, lasitetun ulkoterassin oven takana. Paniikki ja kiireen tuntu tipahtivat harteiltani samalla hetkellä kun ymmärsin, mistä oikein oli kysymys. Ciralla ei ollut mitään muuta hätää kuin se, että se oli jo kotvan halunnut takaisin sisälle, mutta minä olin väärällä ovella talon etupuolella. Cira oli koko ajan seissyt talon takapihalla takaoven takana ja huutanut, koska kukaan ei tullut päästämään sitä sisään takaovesta.

Se ei ollut satuttanut itseään, villisiat eivät olleet ahdistelleet sitä eikä mikään hirvieläin ollut potkaissut sitä kohtalokkaasti. Se oli vain halunnut sisälle takaoven kautta.

En voinut muuta kuin nauraa. Päästin takaoven lasiterassin ulkopuolella kärsineen koiran takaisin sisälle ja möyhin minua puskevan jättiläisen turkkia kiitokseksi siitä, että se oli tullut takaisin ehjänä ja elävänä.

Cira itse ei tuntunut ymmärtävän, miksi ihmeessä palvelussa oli kestänyt niin pitkään ja miksi minä olin niin huojentunut löydettyäni sen takaoven lasiterassin takaa.

Noin muuten sykkeeni on pysynyt yhtä tasaisena, kun ympäri nurkkia nukkuvien koirienkin. Olemme jokaisena aamuna heräilleet uuteen päivään verkkaisesti venytellen, vaikka Ciralla onkin aina ennen ollut tapana vaatia aamuruokansa tiukasti kello kuudelta joka aamu.

Se on tehnyt sitä vuosia, mutta nyt Elna toi sen taloon uuden käytännön. Pystyn vain kuvittelemaan Ciran surkean huokauksen, kun se on ymmärtänyt, että olemme vallanneet sen kodin, emmekä noudata edes sitä yhtä ainoaa sääntöä, jonka se on luonut.

Elnan toimet yllättivät minutkin. Oli nimittäin lauantaiaamu, kun Cira heräsi tuttuun tapaansa kello kuusi. Se liikehti levottomasti ympäri asuntoa ja makuuhuonetta saamatta minkäänlaista reaktiota sen hienovaraiseen aamiaistoiveeseen, joten lopulta se tuli viereeni ja koputti suurella tassullaan olkapäätäni minun vielä maatessani peiton alla.

Se, mitä seuraavaksi tapahtui oli odottamatonta. Elna singahti jostain minun ja Ciran väliin, väläytti Ciralle koko hammasrivistönsä ja tehosti elettään syvällä murahduksella.

Cira katsoi Elnaa hölmistyneenä. Se olisi vain halunnut herättää minut saadakseen ruokaa. Elna asettui väliimme sängyn reunaan makuulle ja tuijotti Ciraa tiivisti silmiin kuin vahvistaen, että lepäävään emäntään ei saa koskea. Cira oli eleestä aivan yhtä yllättynyt, kuin minäkin. Elna tuijotti Ciraa herkeämättä, eikä pörröiselle jättiläiselle jäänyt lopulta muuta vaihtoehtoa, kuin peruuttaa takaisin paikoilleen ja rojahtaa lepäämään.

Olin tottakai herännyt kaikkeen siihen, mitä ympärilläni tapahtui. Olin niin yllättynyt tilanteesta, että en enää malttanut jatkaa uniani vaan lähdin valmistelemaan koirien aamupalaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin – Cira sai aamiaisensa vain hieman totuttua myöhemmin, mutta enää seuraavana aamuna se ei yrittänyt herättää minua, vaan me kaikki nukuimme yhtäjaksoisesti melkein yhdeksään saakka.

Sunnuntaiaamuna lähdimme sänkipellolle. 9-vuotias Into rakastaa käyskennellä, tutkia ja ihmetellä kaikessa rauhassa, joten ajattelin, että myös seniori-ikää lähestyvä irlanninsusikoira nauttisi samanmoisesta omaehtoisesta ulkoilusta.

Kiersimme ensin kärrypolun päässä olevan peltoalueen myötäpäivään. Sitten lähdin kävelemään pellon halki ja kiertämään sitä vastapäivään. Olmi, Alpi ja Elna iloittelivat ympärilläni saaden välillä jopa Ciran hulluttelemaan kanssaan kuin suuri ja innokas vasikka. Into pysytteli etäämmällä: se etsi jälkiä, tutki ojanpohjia ja mittaili risukkoja.

Koska olin juuri saamassa upottavalla pellolla kävelystä hyvää hikeä pintaan ja tuntui, että räntäsadekin olisi laantumassa, lähdin vielä kärrypolun päätyyn päästyäni kiertämään peltoa vielä kerran toiseen suuntaan. Huusin koirillekin, että ”yksi kierros vielä!” ja Into, Elna, Olmi ja Alpi lähtivät mukaani riemuiten.

Mutta Cira ei. Se katsoi minua kauempaa kuin otsaansa rypistäen, vilkaisi sitten taakseen – kotiaan kohti siis – ja lähti juoksemaan sinne kuin tuulispää. Se todella tiesi, mitä halusi, eikä vilkaissut meitä kohti taakseen kertaakaan pakomatkansa aikana.

Ymmärsin heti mistä on kysymys. Vain Cira voisi lähteä kesken lenkin kotiinsa muilta kyselemättä. Naureskellen keräsin ryhmäni ja lähdimme Ciran jäljissä takaisin tukikohtaan. Naureskelin, kun huomasin ryhmäni ilahtuneet ilmeet ja ymmärsin olevani innokkaampi lenkkeilijä kuin useimmat meistä, eikä mennyt kauaakaan, kun jo palasimme takaisin pihapiiriin, jossa Cira jo odottelikin.

Vaikka tuntuukin, että menetin viikonlopun aikana ajantajuni, viikonloppu on nyt eittämättä ohi. Olo on kuitenkin voimaantunut, rauhallinen ja onnellinen, sillä viikonloppu todella tarjosi parastaan.

Myös koirat vaikuttavat onnellisilta. Ne tuntuivat nauttivan irtiotosta vähintään yhtä paljon, kuin emäntänsäkin, vaikka tuntuukin hassulta, että emme tainneet tehdä muuta, kuin levätä ja kiertää verkkaisia lenkkejä.

Nyt on hyvä. Tällainen loma tuli todella tarpeeseen meille kaikille. Mikä parasta, seuraava talonvahtivuoro on jo sovittuna, joten lisää kiireetöntä aikaa ja hyvää mieltä on taas luvassa.

 

17

Lihava ja uuvahtanut noutaja

Niin siinä yllättäen kävi, päivävaelluksilla koirien kanssa viihtyvän aktiivisen koiraharrastajan keittiön kulmassa makasi yllättäen lihava ja uuvahtanut noutaja.

Se oli kerännyt miltei kymmenen kiloa ylipainoa kevään aikana, vaikka ruokailu- ja ulkoilutottumukset olivat samaa luokkaa perheen muiden, normaalipainoisten koirien kanssa. Kaikki oli tapahtunut varkain, koska kukaan porukasta ei nauti erityisasemasta tai – suosiosta, ja makupaloja laumassa nautiskellaan verrattain vähän.

Koska paino ei lähtenyt laskuun itsekseen, aloitin kokeilemalla PureNaturalin Senior – ruokaa, sillä ensimmäiseksi ajattelin, että 9-vuotiaalla koiralla voisi olla tarvetta erityisemmin sen ikäiselle eläimelle suunnitellulle ruokavaliolle, joka tukisi sen ikääntymistä ja ikääntyvän koiran tarpeita.

Kuukausi, pari, senior – ruualla ja suhteellisen reippaalla liikunnalla ei kuitenkaan tuottanut tulosta ja näytti siltä, että koiralla oli päivä päivältä epämukavampaa omassa kehossaan, sillä sen liikkuminenkin alkoi jo näyttämään vaivalloiselta.

Koiran tilanne vaikutti huolestuttavalta, mutta ajattelin vielä kokeilla kotikonsteja ja marssin eläinkauppaan tutkimaan koirien light – ruokia, joissa on kevyt koostumus siitä huolimatta, että ne tuottavat kylläisyyden tunteen ja siten ovat erityisen hyviä juurikin painoa pudottaville herkkusuille.

Koska 30 – kiloinen karhumainen possu ei noussut yksineläjän sylissä vaa’alle niin, että olisin nähnyt vielä vaa’an näyttämän lukemankin, tyydyin koiran tilan seurailuun silmämääräisesti ja käsikopelolla.

Ikäväkseni jouduin kuitenkin pistämään merkille, että toivottuja tuloksia ei syntynyt edes varta vasten laihdutukseen tarkoitetulla light -ruualla – sen lisäksi, että paino oli jämähtänyt paikoilleen, koiran karvat tuntuivat kuivilta ja yhä harvenevilta ja koko olemus oli uuvahtanut. Koira lojui kaikki päivät keittiön kulmassa niin, että jopa vieraat kysyivät kuuluuko sen olla tommonen.

Koiran iän ja aiemman aktiivisuustason huomioon ottaen aloin huolestumaan. Into on aina ollut kotioloissa varsin rauhallinen ja huomaamaton kaveri, mutta nyt jokin oli pielessä. Dieettiruokaa eläinkaupasta ostaessani olin saanut myyjältä vinkin, että koirasta kannattaisi ottaa verikokeet kilpirauhasen vajaatoiminnan varalta ja niinpä tartuin puhelimeen ja soitin eläinlääkäriasemalle, jolla oli jo aiempaa historiaa Inton kanssa.

Kaduin eläinlääkärivalintaani myöhemmin, mutta siitä minun täytyy kirjoittaa kokonaan oma artikkelinsa tai vain niellä kiukkuni. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun koin saaneeni huonoa palvelua ylihinnalla ja tämän kertainen kokemukseni vain vahvisti mielikuvaani kirsikkana kakun päällä.

Koira sai tutkimus- ja näytteenottoajan jo saman viikon perjantaille, mutta sen kanssa kävi hiukan hassusti, sillä itsekin hieman uuvahtanut koiranomistaja katseli aamulla tyytyväisenä, kuinka neljä nälkäistä koiraa popsivat kukin omista ruokakupeistaan aamupalaa. Samalla, kun noutaja nuoli vielä viimeisiä ruuan muruja omasta kupistaan muistin, että näytteenottoaamuna koiran ruokkiminen oli kiellettyä.

Soitin aamulenkillä eläinlääkäriasemalle ja sain uuden ajan tiistai-iltapäivälle.
Mielestäni koiran tila vain huononi. Se löntysteli väsyneen oloisena paikasta toiseen ja makasi kyljellään välillä niin hiljaa, että jähmetyin katsomaan sen elotonta olemusta miettien, onko se kuollut.

Tiistai-iltapäivänä eläinlääkäri teki noutajalle yleistutkimuksen ja otti siitä verinäytteen. Hän ei juurikaan osannut arvioida, mikä voisi johtaa koiran totaaliseen väsymykseen, ylipainoon ja karvan ohenemiseen ja kuivumiseen, mutta hän lupasi soittaa verikokeiden tuloksista heti seuraavana päivänä.

Mutta puhelua ei kuulunut koko päivän aikana. Sitten eläinlääkäri lopulta soitti, torstai-iltana, ja kertoi, ettei tuloksista ilmennyt ainakaan selkeää kilpirauhasen vajaatoimintaa.

Kyseessä voisi kuulemma olla eutyreoottinen hypotyreoosi, eli jonkun muun vaivan aiheuttama arvojen lasku. Eläinlääkäri mainitsi, että koiralla voisi kokeilla kilpirauhaslääkitystä jo nyt, jos vain haluan, mutta koska surkeiden sattumusten takia olin puhelua edeltävinä kolmena päivänä maksanut koirieni hyvinvoinnista yhteensä 763,37 euroa (palaan tähän vielä toisessa artikkelissa), en hyppinyt riemusta kuullessani vielä uudesta rahareiästä. Halusin miettiä vaihtoehtoja tarkasti ja ennen kaikkea sitä, mille eläinlääkärille haluaisin seuraavaksi rahojani syytää.

Lopulta eläinlääkäri totesi, että koiran oireet ovat niin ympäripyöreät, että vaivaa on hankala lähteä tutkimaan – mutta heidän eläinlääkäriasemallaan olisi myytävänä Inton kohderyhmälle tarkoitettua koiran nappulaa, joka voisi helpottaa tilannetta ja saada koiran voimaan paremmin.

Hieman raskaan alkuviikon jälkeen eläinlääkärin ehdotus ”ihmeruokana” markkinoitavasta koiran nappulasta tuntui pöyristyttävältä etenkin siksi, että olin poikkeuksellisen sinisilmäisenä maksanut juuri yli 500 euroa palveluista, joiden hyödyn koin mitättömäksi. Eläinlääkäri ei osannut kertoa, miksi juuri heidän ihmeruokansa olisi parempaa kuin se pöperö, jota jo koiralleni syötin, mutta ihmeen kaupalla onnistuin nielemään kusetuksen makuisen kiukkuni ja päättämään puhelun asiallisesti, ja vasta punaista luuria painettuani huutamaan raivosta niin, että kiitin onneani siitä, ettei siihen aikaan illasta toimistohuoneeni liepeillä ollut ainuttakaan työkaveria.

Kun illalla pääsin töistä kotiin, minua vastassa eteisen oven takana oli hyperinnokkaat whippetit, aurinkoisena sädehtivä sekarotuinen ja pilke silmäkulmassaan, häntä heiluen luokseni pölmähtänyt noutaja. Sen koko olemus oli selkeästi piristynyt ja kokeillessani sitä käsikopelolla huomasin, että kenties sen pörröisen turkin alla sen painokin oli lähtenyt kevyeeseen laskuun.

Tarkkailin noutajaa koko illan kotona ja lenkkeillessämme. Sen olemus oli nyt totta tosiaan eloisampi ja virkeämpi kuin viikkokausiin. Mietin, mikä ihme koiran elämässä on muuttunut siten, että siitä on tullut taas iloinen ja toimelias oma itsensä.

En keksinyt mitään muuta muutosta, kun sen emännän 763,37 euroa kevyemmän matkakassan ja pilalle menneet kesälomasuunnitelmat. Way to go, Into.

21

Elämä yllättää

Into

Iltalenkki oli sujunut tutulla kaavallaan tuttujen rutiinien mukaisesti, mutta saapuessamme takaisin kotiin jokin oli toisin. Olin juuri riisumassa Olmia takistaan, kun takanani seissyt Into lyyhistyi lattialle jalkoihini nojaten. Sen jalat vain pettivät.

Samalla kun ehdin tajuamaan mitä juuri tapahtui ja olin aikeissa kääntyä auttamaan pian yhdeksän vuotta täyttävää koiraa, se nousikin pöllämystyneen oloisena takaisin neljälle jalalle. Se näytti olevan tilanteesta aivan yhtä hämmentynyt, kuin minäkin.

Kaikki ei ollut kunnossa.

Kun olin saanut remmit ja remeleet paikoilleen ja tarkkaillut koiran vointia samalla kun riisuin ulkoiluvaatteitani, kutsuin Inton luokseni ja kävin sen tunnustellen läpi.
Yritin löytää siitä jotain, mikä aiheuttaisi kipureaktion tai muuten selittäisi alta menneet jalat.

Koira ei kuitenkaan reagoinut tunnusteluun tai antanut selitystä meidät molemmat yllättäneelle tilanteelle, mutta sen sijaan löysin sen hännän tyvestä peukalonpään kokoisen patin.

Kauhukuvat valtasivat heti mieleni. Tunnustelin pattia epäuskoisena, enkä voinut olla ajattelematta pari vuotta sitten takakoiven tuntumasta poistettua mastsolukasvainta ja sen mahdollisia etäpesäkkeitä. Tilasin samalta istumalta ajan eläinlääkärille, ja vaikka sainkin ajan jo seuraavalle päivälle, koiran diagnoosin odottaminen tuntui piinallisen pitkältä ajalta.

Kaikenlaiset ajatukset pyörivät päässäni. Pelkäsin, että nyt olisi hyvästien aika. Ymmärsin, että koiran sisällä on valtava määrä pinta-alaa, jota en koskaan voisi pitää silmällä mahdollisten kasvainten varalta ja saisin niistä tiedon aikaisintaan silloin, kun olisi jo liian myöhäistä. Ehkä tämän yhden, näkyvän kasvaimen oli määrä herättää minut tähän painajaismaiseen totuuteen – olihan koira jo nyt käytännössä katsoen  jatkoajalla selkänsä puolesta.

Ajoin raskain mielin eläinlääkärin vastaanotolle. Tuntui, kuin pääni yläpuolella olisi synkkä sadepilvi. Ajattelin Intoa, minua, meitä, yhteistä taipalettamme. Sitä, miten olin Inton 18-vuotiaana hankkiessani töissä Siwan kassalla ja kuinka aina iltavuorojenkin jälkeen kävin hakemassa pentuni kentälle treenaamaan ja ihastelemaan auringonlaskua. Niissä illoissa oli sellaista sanoinkuvaamatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja taikaa, mitä tuskin enää koskaan kokisin niin vahvasti tai juuri sillä tavalla. Näiden vuosien varrella meistä oli hitsautunut tiimi, Into oli luotettava varjoni, ihana oma itsensä, verraton sirkuskarhu.

Eläinlääkärin vastaanotolla pääsimme melkein heti sisään huoneeseen. Nopealla tarkastuksella eläinlääkäri totesi oitis, että kyseessä on täysin harmiton rasvapatti. Koepala vahvisti diagnoosin. Syytä huoleen ei ollut.

Patti ei liittynyt siihen, että koiran jalat olivat menneet alta, mutta eläinlääkäri tutki koiran tarkasti asiaa silmällä pitäen ja totesi, että sellaisia oireita voi eittämättä tulla huonon selän kanssa elettäessä.

Sitten hän kuunteli koiran sydämen (löytäen pienen pienen sivuäänen) ja tunnusteli koiran läpi. Tutkimustensa myötä hän huomasi, että koiran leukaperien imusolmukkeet olivat turvoksissa ja asiaa lähdettiin tutkimaan hieman tarkemmin. Se oli oire jostakin.

Päästessään koiran suun alueelle eläinlääkäri kehui hienosti harjattuja hampaita (syötän ainoastaan puruluita) ja tiedusteli, oliko yksi takahampaista poistettu. Vastaukseni oli kieltävä, sillä olen pitänyt koirieni hampaista erityisen hyvää huolta, etenkin sen jälkeen mitä Toto meille opetti.

Oli miten oli, taaimmainen takahammas puuttui. Vain sen juuret olivat paikoillaan. Eläinlääkäri totesi, että hampaan juuret olisi syytä poistaa, jotta bakteerit eivät päätyisi koiran verenkiertoon tämän erinomaisen kulkuväylän kautta. Siispä sovimme, että hammas poistetaan. Samalla nukutuksella poistetaan vielä kohtuullisen kokoinen rasvapatti, sillä hannantyvessä sijaitessaan ja lisää kokoa hankkiessaan sen poistaminen voisi olla jo todella haasteellinen operaatio.

Lähdin eläinlääkäriltä häntäänsä heiluttavan noutajan, laskun ja leikkausajan kanssa. Odottamattomien diagnoosien sarja ei kuitenkaan ollut ainoa asia, mikä veti mieleni mietteliääksi; edellispäivänä minulle oli tarjottu koiranpentua, josta olin luvannut tehdä päätöksen kello 12 mennessä, kellon lähennellessä nyt jo 13:sta. En ollut edes ehtinyt miettimään koko asiaa kaiken huolen keskellä ja nytkin ajatukset koiranpennun hankinnan suhteen näin yllättäen risteilivät ristiin rastiin.

Hetki koiranpennun ottamiselle tuntui väärältä. Olin juuri seissyt Inton kanssa syvän, mustan ja pelottavan kuilun reunalla, ja nyt minulta kysyttiin, olisinko valmis sitoutumaan pieneen, uuteen nelijalkaiseen elämän alkuun.

Toisaalta vuorokauden kestänyt pelko Inton kohtalosta oli pistänyt asioita uuteen järjestykseen; minä kyllä halusin, että jos ja kun taloon tulisi toinen whippet, se ehtisi tapaamaan Inton, ja tietäisi, kenestä puhutaan, kun kerron tarinoita maailman rakastettavimmasta sirkuskarhukoirasta.

Into on joka tapauskessa legendaarisen, ensimmäisen koirani, Nikin, kasvattama, ja ajattelen aina, että haluan siirtää Nikin perintöä koirien keskenään puhumassa kielessä toisilleen. Elna ei koskaan ehtinyt tapaamaan Nikiä, mutta sai oman osuutensa sen kasvatusopeista Inton kautta. Tapa, jolla Into on kasvattanut nuoresta Elnasta aikuisen, on pitkälti sellainen, jollaisen Niki sille opetti; samoin myös se tapa, jolla Elna on vastaanottanut Olmin, on sitä, minkä se on oppinut Intolta ja jossa koen olevan yhä edelleen perintöä Nikiltä. Mahdan kuulostaa jo hullulta.

Toisaalta, kolme koiraa on jo melko työläs määrä, ja haluan tarjota koirilleni parasta mahdollista hoitoa – myös yksilöllisesti. En halua tinkiä koirakohtaisesta tekemisestä, ja jos laumaan muuttaisi neljäs koira, tingittävää epäilemättä voisi ilmaantua. Päätös tuntui kohtuuttoman hankalalta. Toisaalta minulle tarjottu pentu oli mahtava: vilkas, aktiivinen sekä (toistaiseksi) terve. Lisäksi sen molemmat kivekset olivat laskeutuneet – toisin kuin Olmin, joka syksyllä kastroitiin tästä syystä.

Elomme oli parhaillaan helppoa ja vaivatonta, enkä ollut osannut kaivata elämääni juuri nyt uutta koiraa. Intossa riitti vielä virtaa hölmöön tottisteluun, Elnasta sai seuraa juoksulenkeille ja Olmin treenikausi tulevan kesän kisoille korkattaisiin näillä näppäimillä.

Soitin kasvattajalle. Tarkoituksenani oli sanoa, että olen liian epävarma, enkä ole vieläkään tehnyt päätöstä, mikä varmasti tarkoittaisi, ettei oikea hetki olisi ainakaan nyt.

Mutta puhuessani puhelimessa sanat vain takertuivat kurkkuuni ja silmäni kostuivat. Ajatus tarjotusta koiranpennusta luopumisesta tuntui niin pahalta, että yllätyin omasta reaktiostani itsekin.

Puhelimen päässä minua kuunnellut tuttu kasvattaja oli ymmärtäväinen ja kuunteli pohdintojani tarkasti. Hän kertoi, että oli itsekin ollut samanlaisessa tilanteessa. Juuri tällaisessa, jossa hänelle tarjottiin pentua sellaiseen saumaan, johon hän ei ollut edes suunnittellut pennun hankintaa. Päätös oli ollut vaikea, mutta osoittautunut yhdeksi parhaimmista, joita hän oli ikinä tehnyt.

Niinpä me keskustelimme ja keskustelimme ja kävimme kaikenlaiset skenaariot läpi. Masennukset, loppuunpalamiset, tilanteen, jossa ehkä huomaisinkin, etten kykene tähän. Tilanteet, jotka voisivat oikeastaan sattua kenelle tahansa – ja aivan koska tahansa, yllättäen. Sovimme, että voisin koska tahansa palauttaa koiran, mikäli alkaisin katumaan päätöstäni.

Kasvattaja luotti minuun, luotti meihin. Hän oli varma siitä, että meistä tulisi loistava tiimi – enkä tulisi katumaan päätöstäni. Meidät oli tarkoitettu yhteen.

Tiedän, että tämä kuulostaa kliseiseltä, mutta sellainen olo minullekin oli tullut, kun olin edellisenä päivänä käynyt katsomassa pentua. Se oli uskomatonta. Tapaamisemme oli kuin suoraan elokuvasta, heti ensimmäisistä hetkistä alkaen.

Muiden koiranpentujen nukkuessa vaalea uros säpsähti hereille, nosti päänsä ja kömpi syliini nukkumaan. Siitäkin huolimatta, että muut pennut olivat syvässä unessa ja jatkoivat tuhinaansa pehmeässä ja lämpimässä siskonpedissään.

Keskustelimme sinä iltana pitkään kasvattajan kanssa ja juuri ennen lähtöäni vaalea pentu nousi, otti lelun suuhunsa ja lähti huoneesta. Aloin itsekin tekemään lähtöä, ja muiden pentujen nukkuessa heitin talvitakin niskaani ja vedin kengät jalkaani – ja sitten huomasin, että vaalea pentu oli saapunut istumaan eteisen ovenpieleen ja tuijotti minua suoraan sydämeen kuin kysyen, aionko todella lähteä ilman sitä.

Se oli liikuttavaa; etenkin siksi, ettei yksikään muista pennuista ollut kiiinnostunut lähdöstäni. Naureskelin kasvattajalle, että sähköshokkien antaminen koiranpennuille yrityksenä saada ne käyttäytymään tietyllä tavalla, on hirveän epäeettistä ja voi aiheuttaa ongelmia pienen koiranpennun psyykeelle. Kasvattaja naureskeli ja totesi, että nyt kyse lienee jostain suuremmasta voimasta.

Ja niin siinä kävi, että lähdin seuraavana päivänä koiranhakureissulle. Tuosta noin vaan, illalla, Inton aamuisen leikkauksen jälkeen. Perjantaina, jota olin vielä saman viikon maanantaina luullut aivan tavalliseksi perjantaiksi.

* * * * *

Saapuessani kasvattajan luokse koiranpentujen valokuvaus oli kesken. Minä seurasin sivusta, kun muut touhusivat pentujen kanssa, kunnes jossain vaiheessa vaalea pentu huomasi minut ja tuli kököttämään syliini. Se kökötti siinä mairea hymy kasvoillaan ja vaikutti siltä, kuin se olisi ajatellut; ”jaahas, nyt minut sitten tultiin hakemaan kotiin.”

Tapanani ei useinkaan ole laittaa sanoja koirien suuhun kuin ne olisivat ihmislapsia (no eipä), mutta tämä kyseinen koira oli aivan, kuin se olisi valinnut minut. Niinpä lähdimme kotiin, minä ja vaalea pentu, yhdessä. (Tuosta noin vaan! Apua!)

Ja niinpä siinä sitten kävi. Tämä tässä on Alpi, Brookway Peter Pan. Alpi tarkoittaa kirkasta, vaaleaa. Sellaista, kuin Alpi on – se on todella aurinkoinen pentu, jonka kasvot ovat täynnä valoa.

Alpi sujahti laumaamme kuin kala veteen – aivan kuin Olmikin aikoinaan. Into, Elna ja Olmi katsoivat sitä aluksi hämmentyneenä,mutta tuntuivat tottuvan nopeasti ajatukseen.

Vaikka Intoa minun tietysti kävikin sääli. Se oli tullut leikkauksesta vain tunteja aiemmin, ja oli leikkauksen ja kipulääkkeiden aiheuttamassa pöllyssä – se näki varmasti muutenkin pieniä vihreitä miehiä, mutta suureksi järkytykseksi Alpin kuvajainen ei hävinnytkään muiden vihreiden miehien kadotessa koiran toivuttua nukutuksesta.
Alpi vain jatkoi eloaan ja luulen Inton miettineen vielä monta päivää pennun tulon jälkeenkin, näkevätkö muutkin sen vai onko se vain hampaan poiston mukanaan tuomia hallusinaatioita.

Kyllä Into, me muutkin näemme sen ja luulen, että se on tullut jäädäkseen.

0