Kovan onnen Olmi – fyysisen trauman kokeneen koiran seuranta

YHTEISTYÖSSÄ THERMIDAS VET

Olmin ollessa 10 viikon ikäinen huomasin, että sen vasemmassa tassussa oli ongelma. Ne blogini lukijat, jotka ovat seuranneet matkaamme jo vuosien ajan, eivät välttyneet kuulemasta mustasta pilvestä, joka oli täyttänyt ajatukseni ja arjen, jonka koiranpennun kanssa piti olla ihanaa ja huoletonta.

Se ei ollut. Pennun varpaat eivät olleet enää tiiviissä rivissä rinnakkain, vaan joukosta erottui pitkulaisia, kuin venähtäneitä varpaita.

Oli vaikea saada asiantuntevaa apua tai tietää, mitä pitäisi tehdä. Yritin etsiä tietoa koiran pitkulaisiksi käyneistä varpaista, venähtäneistä ligamenteista ja muista tassuvaurioista, mutta mieltäni tyynnyttävää tietoa ei ollut tarjolla.

Päädyimme ortopedin pakeille Helsinkiin. Hän tutki varvasongelmaa ja korjasi vasemman tassun pitkulavarpaan virheasennon kirurgisesti koiran ollessa vain 11 viikon ikäinen.

Mutta ongelmat eivät loppuneet siihen. Kun Olmi oli 12 viikkoa vanha, se oli viettänyt jo puolet ajastaan (meillä) uudessa kodissaan täydellisessä liikuntakiellossa. Se ei ollut helppoa aikaa vilkkaan, ja sittemmin myös hyvin turhautuneen pennun kanssa. Sen vasen tassu oli yhä paketissa kun huomasin, että oikeassa etutassussa on samanlainen ongelma: pitkulaiset varpaat työntyivät ulos aiemmin niin sievästä ja tiiviistä pennun tassun varvasrivistä, enkä voinut olla varma, olivatko ne jotenkin katki.

Epätietoisuus, harmi ja epävarmuus koiran tulevaisuudesta värittivät päiviä, joiden olin kuvitellut olevan täynnä huumaavaa pennuntuoksua, yhteisiä seikkailuja ja yhdessä koettuja ilon ja opin hetkiä.

Iloinen pentukesä oli silmän räpäyksessä vaihtunut painajaismaiseen tunteeseen siitä, etten tiennyt, miten tässä vielä käy. Eihän yksikään koira voisi elää laskematta painoa täydellisesti etutassujensa varaan – pakkohan varpaiden oli kestää painoa. Täytyihän tassun oikean asennon pystyä tukemaan vinhaa vauhtia juoksevaa vinttikoiraa yhä nopeampiin juoksusuorituksiin; vaan mitä, jos ei?

Neljän kuukauden iässä Olmi oli operoitu kahdesti. Ensin leikattiin toinen tassu ja heti, kun sen otaksuttiin kestävän yksin koko etupään painoa, leikattiin toinenkin. Sen lisäksi, että olin käyttänyt koiraa ortopedillä, pennun arkeen kuului myös käynnit taitavan osteopaatin pakeilla. Suoritin Olmin kanssa kuntoutuksen eri vaiheiden mukaista jumppaa: milloin kävelytin sitä erilaisissa maastoissa, milloin se jumppaili puunrunkojen ja kivien päällä. Se kävi uimassa ja sille tarjottiin pikkuhiljaa yhä monipuolisempaa liikuntaa, pikkuhiljaa enemmän.

Vaikka aurinko raotteli säteitään oksien lomasta, en tiennyt, mitä tapahtuu seuraavaksi. Skenaarioita oli lukuisia, eikä mieluisimpana se, että koiran keho voisi alkaa hylkimään tassujen ohuen ihon sisäpuolelle asennettuja tukisidoksia. Muitakin vaihtoehtoja oli, mutta niitä hyviä ei kovinkaan monta.

Ojasta allikkoon – kuinkas sitten kävikään

Olin huolesta suunniltani, vaikka koiran eläinlääkärikonsultointeihin, leikkauksiin ja hoitoihin oli käytetty yli 3 000 euroa. Vakuutusyhtiö maksoi kuluista osansa, mutta silti koiran mukanaan tuoma kulurakenne tuntui kestämättömältä ja oli vähällä ajaa minut vararikkoon. Sen lisäksi, että taloudellinen pelivara alkoi loppumaan, myös henkinen jaksaminen oli kortilla. Unelmieni pentukesää ei koskaan tullutkaan.

Kun Olmin molemmat etutassut oli operoitu ja koiran arkeen sai asteittain lisätä liikuntaa myös vapaana, seuraava ongelma oli jo kulman takana.

Olmi juoksi päin puuta, minkä seurauksena se vaipui shokkiin ja sen takapää halvaantui. Se oli kuin onneton riepu, kun nostin sen maasta: sen jalat eivät kantaneet, eikä koira reagoinut ympäriistönsä.

Olin varma, että se oli nyt siinä. Mutta metsästä autoon ja autosta päivystävälle eläinläkääriasemalle kannettu koira alkoi kuin alkoikin reagoimaan ympäristöönsä suonensisäisen kipulääkkeen myötä. Sen takaraajat alkoivat toimimaan. Vaikkeivat ne klinikalta lähtiessä olleet vielä täydellisessä toimintavalmiudessa, ne oli jotakuinkin käyttökelpoiset koiran juopuneen oloisesta kävelytyylistä huolimatta.

Tuntien kuluessa, vaihtuessa päiviin ja lopulta viikkoihin, koira alkoi käyttämään kehoaan yhä paremmin. Erilaiset kuntouttavat harjoitteet kuuluivat edelleen tiiviisti arkipäiviimme.

Kaiken sen jälkeen

Tänä päivänä Olmi on ulkoisesti kuin mikä tahansa whippet, etutassujen varpaita lukuun ottamatta. Koiran varpaat sojottavat kauniista rivistä ulkonevina – korjausleikkauksista huolimatta.

Sittemmin asiasta kokemuksia kysyneille olen kertonut, että jos minulla tuolloin olisi ollut se tieto, jonka omaan nyt, en olisi kajonnut koiraan kirurgisesti. Tilanne on tällä hetkellä samanlainen, kuin ennen leikkauksia.

(Tilanne kesällä 2020)

Koiran terveydentilan seuranta antaa tukea oikeiden ratkaisujen tekemiselle

On selvää, että vähemmänkin värikkäällä historialla katson koirani liikkeitä ja eloa kriittisellä silmällä. Olmilla on ollut takanaan kovat ajat, mutta nyt viisi vuotiaan koiran arjessa sen menneisyys ei juurikaan näy.

Selkein ongelmien aiheuttama haitta ilmenee sen suhteen, ettei Olmi kumarru etutassujen varpaiden päälle. Jos kumartuu, se vaikuttaa hyvin hankalalta. Sen puolesta ruoka tarjoillaan koiralle korotetusta ruokakupista siten, ettei sen tarvitse kumartua varpaiden päälle.

Näistä lähtökohdista lienee ilmeistä, että etsin jatkuvasti keinoja, joiden avulla pystyn tukemaan koirieni, mutta erityisesti Olmin, terveyttä ja hyvinvointia. Tarvitsen luotettavaa dataa, jonka perusteella minä ja alojensa ammattilaiset voimme tarjota koiralle sen hyvinvointia tukevia ratkaisuja ja seurata kehon tilannetta.

Lämpökuvantaminen apuna fyysisen terveyden diagnosoinnissa

Olen aiemminkin ollut kiitollinen siitä, että omistan koiria tällä vuosikymmenellä. Nykyään koiran fyysisen kuntouttamisen tueksi on olemassa lukuisia vaihtoehtoja. Suomessa kehitetty Dobo -jumppa, koirien vesijuoksu ja uimalat sekä osaavat fysioterapeutit ja osteopaatit ovat lunastaneet paikkansa.

Myös terveyden seurantaan on nykyisin hyviä työkaluja. En voisi olla ylpeämpi siitä, että erinomaisen ratkaisun tarjoaa jälleen suomalainen kehitystyö, josta vastaa kotimainen terveysteknologiayritys TherMidas Oy. Yritys on kehittänyt lämpökuvien analysointiin TherMidas VET Imager -ohjelmiston, joka huomioi eläinten lämpökuvantamisen erityistarpeet.

Ohjelmisto on kehitetty yhteistyössä suomalaisten eläinlääkäreiden kanssa. Sen avulla voidaan nopeasti ja luotettavasti analysoida eläimestä otettuja lämpökuvia ja työstää raportteja löydöksistä. Eläimestä otetut lämpökuvat tallentuvat tietokantaan, josta niitä on myöhemmin helppo hakea, jolloin kehon tilaa ja parantumisprosessia voidaan seurata.

Se, mikä yksinomaan lämpökuvantamisesta tekee ainutlaatuista, on, että eläimen fyysistä terveyttä voidaan arvioida nopeasti ja luotettavasti. Mikä parasta, lämpökuvantaminen ei edellytä eläimen rauhoittamista, säteilyaltistusta tai edes karvojen leikkaamista tai ajelua.

Lämpökuvantamisen perusteella ei tehdä varsinaista diagnoosia, mutta sen avulla voidaan tarkastella ongelman tai ongelmien sijaintia myös silloin, jos niiden alkulähde ei ole selvillä. Se sopii myös tilanteisiin, joissa eläin ei ole halukas antautumaan käsittelylle. Lämpökuvantamisen avulla voidaan siis nopeasti edesauttaa tutkimus- ja hoitotoimenpiteiden kohdentamista.

Kohdennettu hoito säästää aikaa ja rahaa — sekä nopeuttaa toipumista

Lämpökuvantamisella pystytään tutkimaan koko eläin kokonaisvaltaisesti, jolloin heti alusta alkaen päästään tarjoamaan asianmukaista hoitoa. Tämä voi lyhentää merkittävästi paitsi toipumisaikaa, myös tutkimusten ja hoitojen kustannuksia.

On luontevaa, että loukkaantuneella tai sairaalla eläimellä aktivoituvat myös kompensoivat mekanismit. Esimerkiksi koira, jolla on yksi kipeä jalka, kuormittaa sen puolesta enemmän muita jalkoja, jolloin oire saattaa näkyä ontumana toisaalla. Tällöin hoidon kohdentaminen voi olla vaikeaa, eikä eläin välttämättä saa apua juurisyihin niin nopeasti, kuin olisi mahdollista.

Esimerkiksi Olmista otettujen kuvien perusteella ilmeni, että koiran lihaksisto kuormittuu epätasaisesti. Etenkin rasitustilanteissa ja pitkään jatkuessaan tämä voi tarkoittaa sitä, että ongelma äityy kivuliaaksi ja päälipuolinkin silmillä havaittavaksi. Lämpökuvantamisen avulla pahimpia sudenkuoppia voidaan siis myös ennakoida ja parhaimmassa tapauksessa sudenkuopilta vältytään kokonaan. Lämpökuvantamisen avulla juuri oikeita hoitotoimenpiteitä on helppo suunnitella ja kohdentaa juuri oikeisiin paikkoihin.

Suurempien löydöksien puolesta on aina hyvä konsultoida asiantuntevaa eläinlääkäriä. Esimerkiksi Urheilukoiraklinikan johtava eläinlääkäri Laura Hakala kuuluu työnsä puolesta alansa edelläkävijöihin ja osaa perehtyä lämpökuvantamisraportteihin osana tarvittavan hoidon suunnittelua.

Lämpökuvantaminen onkin hyvä, täydentävä tutkimusmenetelmä, jota kannattaa hyödyntää erityisesti, jos muilla tutkimusmetelmillä oireiden syytä ei ole pystytty kunnolla paikallistamaan.

Myös näennäisesti täysin terve eläin voi saada suurta hyötyä lämpökuvantamisesta. Menetelmän avulla voidaan esimerkiksi tarkistaa, tukeeko lemmikille valitut varusteet (esimerkiksi valjaat) todella eläimen terveyttä, vai pääsevätkö ne aiheuttamaan enemmän hallaa kuin hyötyä. Jotkut valjaat voivat esimerkiksi painaa koiran selkää ei-toivotulla tavalla ja aiheuttaa koiralle pieniä, vuosien saatossa kasvavia fyysisiä ongelmia.

Ongelmien löytämisen lisäksi lämpökuvantaminen sopii hyvin hoidon vaikuttavuuden ja toipumisen edistymisen seurantaan; eli meidän tapauksessame erinomaisesti hankalasti vaurioituneen koiran terveyden ylläpitoon ja tukemiseen.

Lisää tietoa lämpökuvantamisesta ja listauksen eläinten diagnostisen lämpökuvantamisen koulutuksen ja näyttökokeen suorittaneista tahoista löydät osoitteesta thermidasvet.fi/.

8

Murheenkryynejä – whippetin varvasongelmat jatkuvat

Mainitsin perjantaina Instagramissa Olmin omituisesti turvonneesta vasemman etutassun pikkuvarpaasta, joka oli yhden yön aikana turvonnut pienen potun kokoiseksi. En osannut päätellä, mikä tassuun oli osunut tai mennyt, mutta koira konkkasi koko perjantain kolmella jalalla varoen selkeästi varaamasta painoa tassulle.

Siitä hetkestä alkoi Olmin häkkilepojakso. Pehmustin koiralle metallihäkkiin lokoisat oltavat ja toivoin, että pahin turvotus laskisi viikonlopun aikana.

Mutta lauantai-aamuna häkkiasukilla olikin tarjota entistäkin lohduttomampi näky. Sen sijaan, että turvoksissa olisi enää reunimmainen varvas, turvoksissa olikin kolme reunimmaista varvasta. Koko aiemmin luiseva tassu oli ranteeseen saakka niin turvoksissa, että näytti aivan siltä, kuin koiralle olisi yön aikana vaihdettu jonkun toisen rodun jättimäinen karhuntassu.

Kylmänhiki kohosi otsalleni, eikä vähiten siksi, että olin juuri sijoittanut pienen omaisuuden Elnan hammaskaluston hyvinvointiin sekä farmariauton huoltoon ja korjauksiin. Päällimmäisenä mielessäni oli kuitenkin vuosien takaa huutava huoli Olmin tassuongelmista ja jo valmiiksi huonoista varpaista.

Varpaisiin pentuna asennetut tukisidokset olivat pettäneet aikapäiviä sitten. Varpaat eivät juurikaan kestäneet painoa esimerkiksi koiran kumartuessa etutassujensa päälle ruokailutilanteessa, mutta muuten varpaiden tila ei juurikaan näkynyt arjessa, jos varpaiden erikoisen pitkulaista mallia ei otettu huomioon. Koira saattoi kesäisin käydä pinkomassa Tampereen vinttikoiraradan pehmeällä hiekkapohjalla moottorivieheen perässä ja elää muutenkin kokonaisvaltaisen hyvää ja kivutonta koiranelämää.

Auto starttasi Helsinkiä kohti jo ennen puolta päivää. Hyväksi havaittu Omaeläinklinikka karsiutui vaihtoehdoista, koska päivystävää asemaa ei ollut lähellä ja kyseessä oli koira, jonka tassuihin oli jo pentuna tehty Helsingissä leikkauksia. Suuntasimme siis oitis klinikalle, jolla oli tietokannassaan täydelliset tiedot ja historia ihon alle vuosia sitten asennetuista vierasesineistä.

Koiran jatkuva läähätys kertoi kivuista tai muuten äärimmäisen epämukavasta olosta, eikä ihme. Reunimmaisen varpaan viereen kohosi hetki hetkeltä suurempi punainen nestepallo, joka pinkeydessään näytti siltä, että se räjähtää minä hetkenä hyvänsä.

Eläinlääkäri teki perustutkimukset, joiden lisäksi koiralta mitattiin kuume ja tulehdusarvot. Tulehdusarvot olivat normaalin ylärajoilla, mutta muuten koirasta ei löytynyt turvonneen tassun lisäksi mitään hälyttävää.

Suuntasimme röntgenhuoneeseen, josta toivoimme saavamme viitteitä turvotuksen aiheuttajasta – ihon alle tunkeutuneesta vierasesineestä tai murtumasta. Mutta mitään ei löytynyt.

Tutkimushuoneeseen palattuamme koira sai kipulääkettä ja antibioottia. Saimme molempia kotiinkin. Varpaan tyvessä yhä vain kohoava hetki hetkeltä pinkeämpi patti päätettiin puhkaista, koska se näytti siltä, että eritteet sen sisältä levähtävät minä tahansa hetkenä ulos joka tapauksessa. (Kiitos Jonna, kun olit apuna – herkkis ruudun tällä puolen ei olisi kestänyt pidellä koiraa siinä tilanteessa!)

Ja sitten lähdimme kotiin 300 euron osamaksusuunnitelma taskussani. Tassu oli niin turvoksissa, että tarkempia tutkimuksia oli hankala tehdä, eikä täten ongelman aiheuttajaa saatu ollenkaan selville.

Olmi sai uuden ajan perjantaille. Silloin kartoitettaisiin katkenneiden tukisidoksien ja turvonneen tassun mysteerin. Eläinlääkäri mainitsi, että kun tassussa on jo lähtökohtaisesti vierasesineitä, tassuun ei tarvita suurtakaan pöpöä, joka sitten saattaa laukaista melkoisenkin hälytystilan koko raajaan.

*     *     *     *     *

Oloni on levoton. Jo valmiiksi kovia kokeneen koiran tila harmittaa etenkin, kun tulevaisuuteen on mahdotonta nähdä. Nuori koira, jonka henkiset ominaisuudet ovat loistavat, kärsii fyysisistä ongelmista, joita on mahdotonta sivuuttaa. Koira kun on paljolti raajojensa päällä – ja oletusarvoisesti raajoissa on varpaat, joille paino jakautuu, jos ei tasaisesti, niin ainakin jakautuu.

Varvasasioissa lähtökohdat ovat huonot, sillä niin moni Olmin varpaista on jo valmiiksi virheasennossa. Ei auta kuin hengittää syvään ja odottaa, mitä loppuviikon tutkimuksissa selviää.

Olmin yllättäen ilmaantuneet varvasongelmat eivät ole ainoa asia, joka vetää tämän koiranomistajan mietteliääksi. Päässäni käydään ikävän sävyistä keskustelua, vaikka ulkona on aistittavissa ihana keväinen ilma ja valtaosan päivästä kirkas ja kaunis auringonpaiste. Palaan toiseen, koko lauman harmonian rikkovaan tilanteeseen hiukan myöhemmin, sillä se on jo kokonaan oma, raskas tarinansa.37

Olmin iltajumppa – ja ensimmäinen erävoitto

Koiran iltajumppa

Saimme osteopaatilta lokakuun alussa merkillisen vinkin Olmin hyvinvoinnin ylläpitoa varten: metsään fleksin ja Y-valjaiden kanssa.

Into ja Elna, sekä vähitellen myös Olmi ovat jo aiemmin tottuneet ulkoilemaan metsässä lukuisia kertoja viikossa, elleivät jopa päivittäin, mutta uusina elementteinä kuvioihin tuli nyt myös uudenlaiset varusteet – ja ohjeistus. Ei ravia, laukkaa tai loikkia.

Ohjeena oli harjoittaa Olmin lihaksia, motoriikkaa sekä aivojen ja takapään välistä yhteyttä pehmeäpohjaisessa metsämaastossa siten, että koiran kulku pysyy tasaisena. Minua pyydettiin kiinnittämään huomiota nimenomaan siihen, että koira ei loiki ja poukkoile, vaan etenee tassujaan yksittäin nostellen ja siirrellen sen verran hitaassa vauhdissa, että tassujen liikuttelu yksittäin ylipäätään on mahdollista. Avainasemassa on maasto, joka laittaa koiran nostelemaan tassujaan.

Metsälenkki

Tämän kaltainen harjoittelu lisää toivottavasti myös koiran tietoisuutta takapäästään – aika moni koira luulee olevansa vain etutassut, rinta ja pää, eikä Olmikaan ollut tässä suhteessa poikkeus.

Fleksin tehtävä on tässä tapauksessa tarjota koiralle helposti kontrolloitava liikkumisen vapaus, ja valjaat takaavat sen, ettei koira rasitu ainakaan varusteiden vuoksi. Lisäksi valjaat on muutenkin tähän väliin hyvä vaihtoehto, kun kropan parantumista halutaan tukea kaikin mahdollisin keinoin.

Koiran jumpparata

Kuten aiemmin kirjoitinkin, olemme pyrkineet käymään päivittäin jumppailemassa Olmin kanssa. Ehdimme tekemään sen arkisin työpäiväni jälkeen juuri ennen, kuin aurinko laskee.

Toisinaan viihdymme luonnon omalla jumpparadalla useita kymmeniä minuutteja, toisinaan käymme tekemässä vain pikaisen perusjumpan. Pidän 30 minuuttia metsäratajumppaa ehdottomana maksimina, sillä vaikeakulkuisen maaston haasteita nuorelle koiralle ei tule aliarvioida. Jumppa tapahtuu kaiken aikaa koiran ehdoilla, ja vieraan silmin se saattaa näyttää aivan tavalliselta käyskentelyltä, ellei jopa eteenpäin matelulta.

En ole potenut huonoa omatuntoa niistäkään päivistä, kun jumppailut jää väliin ja Olmi joutuu tyytymään pieneen peruslenkkiin, sillä uskon, että kaikessa harjoittelussa myös lepo on avainasemassa kehittymisen kannalta.

Koiran jumpparata

Ja kehittymistä on kuin onkin jo tapahtunut! Vaikka koiran askellus sisätiloissa on vielä toisinaan edelleen hyvin laahaavaa, se kantaa itseään kaikin tavoin ryhdikkäämmin kuin aiemmin.
Minusta tuntuu, että jo pelkästään sen oleminen on nyt löytänyt jonkinlaisen tasapainon: se on kotona osallistuvainen, mutta ei kuitenkaan äärirasittava hulivili.

Lihaksiston lisäksi yhdessä vietetyt jumppahetket ovat myös vahvistaneet keskinäistä suhdettamme. Vaikka ilta-aikatauluni yksittäisten koirien erityyppisten liikkumistarpeiden myötä saattaa kuulostaa ulospäin melkoiselta rumbalta, en osaa suhtautua Olmin kanssa vietettyyn aikaan pelkästään suorituksena. Se on minulle myös tapa rentoutua työpäivän jälkeen, nauttia luonnosta ja viettää laadukasta aikaa koirani kanssa kahden.

Ketterä koira

Vaikka yhteiset iltahetkemme koostuvatkin pääosin hyvin yksinkertaisesta etenemisestä melko haastavissakin maastoissa, en ole malttanut olla palkitsematta Olmia erilaisesta omaehtoisesta kiipeilystä ja tasapainoittelusta.

Niinpä siitä onkin kehittynyt ketterä liikkuja, joka tiedostaa takapäänsäkin paitsi maastossa, myös kivien, kantojen ja kaatuneiden puunrunkojen päällä.

Tasapainottelua

Se on oppinut tasapainottelemaan ensiksi suurien kivien päällä: seisomaan niillä, istumaan niillä, makaamaan niillä ja näyttämään orava-asentoaan. Sitten se on tehnyt samaa pienempien kivien ja kantojen päällä, ja nykyisin se osaa asetella tassunsa jopa siten, että se voi tasapainoitella pienen pajupuun tai koivun kannolla niin, että se pysyy aloillaan liikkumatta, vaikka kaikki tassut vain juuri ja juuri mahtuisivat käytettävissä olevalle pinta-alalle. Melkoinen taituri siis!

Olmin kehitys tasapainottelun suhteen on ollut niin nopeaa, että olen itsekin yllättynyt siitä. Lisäksi se, miten nopeasti se oppii uusia temppuja ja miten spontaanisti se tarjoaa erilaisia toimintamalleja ilahduttaa minua suuresti.

Tasapainottelua

Viime viikonloppuna Olmi pääsi yllättämään jopa Elnan, joka pahaa aavistamattomana haastoi Olmin tuttuun, jopa provosoivaan tapaansa hippasille sänkipellolla. Usein näillä kekkereillä tavanomaista on Elnan löyhä juoksutyyli, jolla se valaa uskoa siitä, että vastapuolella on selvästi mahdollisuus tavoittaa se. Sitten, kun toinen koira innostuu leikkiin, Elna osoittaa todellisen nopeutensa ja tiputtaa haastajansa silmän räpäyksessä aivan kuten maantiekiitäjä: MIIT MIIT!

Elna oli tälläkin kertaa jo aivan varma voitostaan, kunnes se hidasti tahtiaan katsoakseen taakseen. Yllätys oli melkoinen, sillä Olmi juoksi jo aivan sen kintereillä, ja sai kirittyä puuttuneen välimatkan Elnan vilkaistessa sitä.

Asetelma vaihtui heti, ja Olmi kurvasi Elnan ohi. Elna antoi kaikkensa, kiristi tahtiaan ja juoksi sen, minkä paimenena pystyi, mutta totta puhuakseni sillä ei enää ollut pienintäkään mahdollisuutta tavoittaa jo kaukana edessä juoksevaa Olmia.

Auringon laskiessa

Tottakai on loogista, että vinttikoira juoksee paimenen ohi. En vain olisi arvannut, että se päivä koittaa näin nopeasti, kun otetaan huomioon Olmin vaikea alku!

Tämä on ehdottomasti yksi selkeistä erävoitoistamme tämän vuoden aikana. Olen enemmän kuin tyytyväinen – on mahtavaa, että silmin nähtävää kehitystä on viimein tapahtunut!2