Kuvatunnelmia viikonlopulta

Tuttu lomituskohde

Minun ja hunnilaumani matka kävi viikko sitten torstaina lomituskohteeseen tuttuun paikkaan. Meitä vastassa oli musta, karhun körilään kaltainen koira ja pihamaalla asustava pupujen joukkue.

Tuntuu hyvältä liukua arjestamme rivitalokodista aina silloin tällöin omakotitaloelämän parhaisiin paloihin. Haahuillessani omakotitalon pihamaalla kahvikupposen kanssa (yhdessä pihamaata tutkivien koirien kanssa) voisin hyvin kuvitella itseni omakoti- tai maalaistalon asukkaaksi.

Taidan kuitenkin olla vähän sellainen ”kaikki tai ei mitään” -tyyppi. En asuttaisi kauaakaan tilavia neliöitä, kun jo rinnallani kulkisi useampi nappisilmä ja joukko erilaisia sijaiskoti- ja projektikoiria.

Saman ikäiset urokset

Musta belgialainen edustaa samaa ikäluokkaa vaalean Alpi -whippetin kanssa. Aiempina vuosina pojat ovat painineet ja hauskuuttaneet meitä muita, mutta nyttemmin jotain on muuttunut ja molemmista on tullut vakavahenkisiä tosikkoja.

Pieni ikävaiheen yllä leijaileva epävarmuus kuorruttaa kakun äkkiä jännitteellä, enkä osaa sanoin kuvata, kuinka jälleen kaipaan Elnaani, joka tällaisissa tilanteissa pystyi kerta toisensa jälkeen tasapainottelemaan vakaan järjen ja hellän lempeyden äärellä.

Vaan oppini olen saanut minäkin, vaikka koenkin, ettei kyse ole koskaan ollut minun taidoistani koirien kanssa: enemmänkin lauman taidosta. Pitkä viikonloppu sujui kuitenkin hyvin ja pääsin taittamaan useita lenkkejä yksin kaikki viisi koiraa hihnojensa päissä. Liike on lääke, sanotaan.

Pupujen joukkue

Pihamaalla omassa tarhassaan asuneet puput eivät kiinnostaneet kiihkeimpiäkään saalistajia. Se on hyvä, sillä minun vahtivuorollani turvallisuuden tunne on yhteinen.

Muistan, kuinka tavattoman paljon puput aikoinaan kiinnostivat Sumua. Tosiaan, viimeksi tässä samassa kohteessa majaillessani Sumu liittyi laumaamme ja asui siis ensihetket kanssani muiden ihmisten nurkissa.

Sumu on siis kulkenut reissuillani mukana heti tulostaan saakka. Samoin on whippettien laita, joskin molemmat tulivat minulle heti luovutusiän saavutettuaan, aivan pikku pentuina. Mittelspitzille näissä asumisjärjestelyissä tuntuu olevan aina eniten pureskeltavaa, mutta niin se vain on, että vanhakin koira oppii uusia temppuja.

Maata näkyvissä

Mittelspitz, joka on lomasesongin päätyttyä jatkanut uraansa toimistokoirana, liittyi seuraamme vasta myöhemmin torstaina yhdessä isäntänsä kanssa.

Koira, joka kiroilee kuin merimies ja kulkee jo rotutyypillisesti pyrstö pystyssä ja rinta rottingilla ei mene laumaan aivan heittämällä, mutta on näemmä mahdollista mahduttaa porukkaan mukaan.

Iän myötä paheneva äänipelko

Vaikka pitkästä viikonlopusta ei touhua ja tohinaa puuttunut, Sumun ilme kävi yhä huolestuneemmaksi, kun tummat pilvet alkoivat kerääntymään kattojen ylle. Kaunosieluinen Sumu tuntui olevan huolissaan pilvien liikkeistä, syyssateiden määrästä ja ukkosen jyrähtelystä. Milteipä runollista.

Vaikka lähdimmekin lomitushommiin toiselle paikkakunnalle, emme saaneet loppukesän sateita kannoiltamme parhaalla tahdollakaan. Sateet on tietysti hyväksi luonnolle, mutta Sumun iän myötä pahentunut äänipelko tekee niistä meille harmillisia.

Sumulle tulee kurja olo jo pelkästä peltikattoon ropisevasta sateesta. Aiemmin koira panikoi ainostaan suoraan päällä mylvivästä ukkosesta, vaikka muut perheen koirat eivät välitä luonnonvoimien tempauksista tuon taivaallistakaan.

Paniikkipaita

Yllä olevassa kuvassa näet Sumun omaleimaisen thundershirtin, kotoisasti paniikkipaidan. Kyseessä on elastisten legginssien reisipalasta taiteiltu sukkamainen tekele, johon seisojamix on mahdollista saada juuri ja juuri mahtumaan. Jos uteliaisuutesi heräsi, netistä löytyy ohjeita vastaaviin tekeleisiin mm. hakusanoilla ”homemade thundershirt.”

Sumun paniikkipaita auttaa siinä määrin, että se pystyy kauhujensa keskeltä heiluttamaan häntäänsä jo paidan nähdessään. Ääriviivat koiralle piirtävä tekele tasaa kerta toisensa jälkeen paniikin korkeimmat huiput, vaikkei selkeästi vie kurjaa kokemusta kokonaan.

Hellekesän jälkeiset elokuun illat

Vaan loppukesän sateista huolimatta ollaan nautittu. Erityisesti mainitsemisen arvoisena pidän vilpoisempia iltoja. Pitkän hellekesän jälkeen vilpoisammat illat kannustivat meitä tutkimaan miltei loputtomilta tuntuvia, lähes vieraita metsämaastoja kilometrikaupalla useampana iltana.

Pohdin lauantai-iltana arviolta seitsemännen kilometrin kohdalla, metsän ja peltokaistaleiden läpi kahlatessani, että kai sillekin on diagnoosi, että kulkee sen pidempiä lenkkejä, mitä enemmän koiria on mukana matkassa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Vaan kaikki hyvä loppuu aikanaan. Muutamia päiviä kestänyt lomitusjakso tuli päätökseensä sunnuntaina. Nyt iso musta, karhun kaltainen koira ja pupujen joukkue on palautunut turvallisesti omistajiensa huomaan.

Minä ja hunnilaumani olemme jo jatkaneet matkaamme tuttuihin maisemiin kotiin, jossa seikkailumme jatkuvat toistaiseksi tutummissa maisemissa, kuten lähimaastoissa ja pehmeällä kulmadivaanilla, mikä on osoittautunut erinomaiseksi turvapaikaksi, mitä peltikattoa piiskaaviin rankkasateisiin tulee.

4

(Makupala)marraskuu

YHTEISTYÖSSÄ BEST-IN

Aurinkoenergialla käyvälle marraskuu Suomessa on ollut uuvuttava. Kävi juuri niin kuin pelkäsinkin: aamulla töihin lähtiessä on pilkkopimeää samoin kuin illalla kotiin saapuessa.

Olen huomannut, että tarmokas ulkoilu alakuloisesta ja väsyneestä olemuksesta huolimatta tulee tarpeeseen. Otsalamppu ja lämmin tihkusateen kestävä varustus on hyvä edellytys onnistuneelle arkiliikunnalle koirien kanssa. Marraskuun pimeydessä prioriteetiksi on muodostunut myös alleviivatun oleellisesti yöunet – niistä ei tingitä, vaan niihin panostetaan.

Onneksi kaiken pimeyden keskellä on viikonloppuja kuten tämä. Katsoin jo viikolla lauantain sääennusteen ja suhtauduin siihen varovaisen uteliaasti. Olisiko tässä mahdollisuutemme löytää pilkahdus auringonvalosta?

Niin siinä kävi, että lauantaiaamu valkeni  auringonsäteiden siivilöityessä ikkunoista. Minä pakkasin reppuun eväät ja varustin itseni sekä koirani retkelle, jonka ainoa tavoite oli nauttia hetkestä: valosta, vapaapäivästä ja yhdessäolosta.

Mikä onni, että Best-In oli aiemmin viikolla lähettänyt koirille herkullisia terveisiä suoraan Kuopion tehtaalta: uutuutena valikoimiin tulleet possunpalat, sydänlastut ja nautakierteet sekä muut herkut saisivat myös nyrpeästi marraskuuhun suhtautuvan Olmin viihtymään pienellä päiväretkellä.

Retkemme määränpääksi valikoitui Hollolassa sijaitseva Pirunpesä. Jo parkkipaikalla kävi ilmi, että me emme olleet suinkaan ainoat, jotka olivat päättäneet lähteä nauttimaan viikonlopusta Tiirismaan ulkoilumaastoihin. Täyteen ahdetun parkkipaikan pysäköintikulttuuri oli äitynyt jo varsin luovaksi, mutta sen ruuhkaisesta olemuksesta huolimatta jätin autoni jonon jatkoksi. Emmeköhän vielä mekin mahtuisi ulkoilemaan 34 hehtaarin alueelle.

Alueella totta tosiaan kävi vilske. Minä ja innokkaat muskettisoturini vilahdimme heti tilaisuuden tullen syrjäisemmille pikkupoluille, jotka olivat kivikkoisuutensa ja juurakkoisuutensa vuoksi hidastempoisempia kävellä, mutta joiden äärellä saimme nauttia luonnon rauhasta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Mitä lähemmäksi näyttävää Pirunpesää pääsimme, sen vilkkaammaksi maasto kävi. Lapsiperheet, seurueet, pariskunnat ja eläkeläiset olivat kaikki päättäneet varastoida aurinkoenergiaa Pirunpesän luonnonsuojelualueella. Ja niin olimme mekin. Tällaisina hetkinä sitä osaa olla kiitollinen koirista, joista jokainen suhtautuu ympäristöönsä avoimesti ja iloisesti.

Nuotiopaikalta leijaili niin hyvä tuoksu, että koirat olisivat mielellään tehneet tarkempaa tuttavuutta sen kanssa. Minä kannustin koiria vielä etenemään kanssani: mennään etsimään meille jokin hyvä ja rauhallinen eväspaikka.

Vilinän ulkopuolelta, hiukan syrjemmästä Pirunpesän tuntumasta löysimme pienen aurinkoisen kalliokumpareen, jota päällysti mattomaisen pehmeä kerros palleroporonjäkälää. Mikä täydellinen paikka ajatusten tuulettamiseen.

Kaivoin repusta monitoimitaluttimen, jota pidän usein tällaisilla reissuilla mukanani. Kiinnitin koirien hihnat monitoimitaluttimeen ja monitoimitaluttimen puuhun. Sitten oli eväiden aika.

Eväitä joka makuun

Ilmeni, että koirille evästaukoa varten varatut Best-In Härkäpuikot olivat oivallinen valinta. Näiden herkkujen äärellä koirilla meni hetki jos toinenkin ja minä sain uppoutua omiin ajatuksiini omista eväistä nauttien.

Härkäpuikkojen lisäksi Best-In tarjoaa perusmarkettien valikoimiin muitakin oivallisia retkieväitä. Esimerkiksi uutuutena tulleet nautakierteet tarjoavat nekin hyvän puuhasteluhetken vaikkapa tauottamaan päivää ulkoilusta nauttien.

Pienempiäkin herkkuja löytyy: omien koirieni suosikkeihin kuuluu kotimaisesta kanasta valmistetut rapeat kanansydämet, joissa on paljon proteiinia.

Minä painuin omiin ajatuksiini koirien rouskutellessa retkieväitään. Olen ehdottomasti ihminen, joka tarvitsee luontoa ympärilleen.

Teen päivätyötä tietokoneella istuen ja myös blogiharrastukseni pitää minut toisinaan tiivistikkin näytön äärellä. Vaikka työskentelenkin kaikenlaisten graafisten ja visuaalisten ratkaisujen äärellä, en ole koskaan nähnyt mitään kauniimpaa, kuin luonnon omat värit, tekstuurit, materiaalit ja yhdistelmät.

Siinä harmoniassa silmä ja mieli lepää – puhumattakaan siitä tilan tunteesta, joka luonnon äärellä on huolimatta siitä, tekeekö havaintonsa kiviluolasta vai keskeltä risukkoisinta sysimetsää. Luonnollisuus on ratkaisu, jota suosin mielelläni kaikissa valinnoissani.

Ehkäpä juuri luonnon ja luonnon materiaalien ansiosta asun yhä Suomessa ja kestän sen pitkiäkin kaamosaikoja. Täällä metsässä voi käydä juuri silloin, kun auringon on luvattu näyttäytyvän.

Auringosta voi nauttia juuri sillä mättäällä, joka sattuu oikeaan aikaan eteen – ja juuri sellaiset hetket voi kruunata tarjoamalla koirille kotimaisia ja turvallisia herkkuja. Lisäaineettomia ja luonnollisia makupaloja suoraan Kuopiosta.

16

Koirabingoa Lontoossa

Lontoon matkan piti olla täydellinen irtiotto koirankarvaisesta arjesta, mutta niin minä vain löysin itseni bongailemasta ja valokuvaamasta toinen toistaan persoonallisempia koiria ja sydämiä sulattavia koirakoita.

Puoli viikkoa kestänyt reissu täytti kaikesta huolimatta odotukseni, sillä säiden suosima reissu oli hyvin suunniteltu. Päiväohjelma koostui täydellisessä tasapainossa puistoissa kiertelystä, keskustan vilinästä ja shoppailusta sekä nähtävyyksistä. Ja tietenkin koirista.  

Kun olin päässyt alkuun, koirien näkemiseltä ei enää voinut välttyä. Koiria bussipysäkillä, koiria laukuissa, koiria metroissa, koiria puistoissa, koiria kaikkialla.

Tuntui mielenkiintoiselta seurata koiranomistajia, koiria ja kanssaihmisiä sivusta ja tarkkailla, minkälaisia reaktioita nappisilmät saivat osakseen. Suurin ero Suomen koirakulttuurin tuntuikin olevan se, etteivät ne saaneet osakseen reaktioita. 

Kerroinkin jo Instagramissa, että kuvissa yllä olevan koiran omistaja vain tiputti koiran hihnan marssiessaan itse sisälle kauppaan. Kuuliaisen oloinen lemmikki jäi kaupan ovensuuhun tarkkailemaan ohi kulkevia ihmisiä ja alle metrin etäisyydeltä tienvarresta ohittavia autoja. Haukottelevan kaveruksen olemuksesta voi vain päätellä tilanteen arkipäiväisyyttä.

Koirat ovat niin arkinen näky Lontoon katukuvassa, että metrossa seurueeni vieressä istunut mies miltein säikähti, kun kysyimme puolivuotiaiden maltankoirien rotua.

Osaltaan siksi en yhtään ihmettele sitä, miten koiratkin käyttäytyvät niin arkisesti. Kun kukaan ei tee niistä numeroa tai hössötä niiden ympärillä, ne suhtautuvat ihmisiin aivan yhtä neutraalisti, kuin ihmisetkin niihin.

Hihnattomat pikkukaverit tuntuivat seuraavan omistajiaan kaikkialle ilman, että se oli kanssaihmisille tai -koirille minkäänlainen ongelma. Myös hihnojen käyttöä näkyi jonkin verran, mutta sekin useimmiten yllättävissä yhteyksissä: ensimmäisenä päivänä metrotunnelista katutasolle noustessani näin kolme kävelytien reunukseen hihnoin kiinnitettyä rottweileriä.

Ne odottivat kapean kävelytien reunassa todennäköisesti kävelytien toisella laidalla kaupassa asioivaa ulkoiluttajaansa. Turvaväliä ohitustilanteelle ei jäänyt nimeksikään, mutta ihmiset ohittivat koirat tottuneesti niihin huomiota kiinnittämättä.

Lienee sanomattakin selvää, että Suomessa näky olisi erikoinen, ellei hälyttävä. Vaikka minäkin olen koiraihminen, olin koirakoplaa ohittaessani harvinaisen tietoinen mahdollisesta puremaetäisyydestä. Vaan runsaassa ihmisvilinässä kapealla kävelytiellä aidan ja tiilirakennuksen välissä saumaa paremmalle turvavälille ei vaan ollut.

Vaikka katukuvassa näkyikin koiria niin rottweilereistä mäyräkoiriin ja chihuahuoista siperian huskyihin, mastiffeihin ja pitbulleihin, myös pikkukoirien omistajat antoivat nelijalkaisten ystäviensä huoletta viipottaa vapaasti ympäristössään.

Yläpuolella kuvassa esiintyvän antiikkikauppiaan terrieri oli yksi lukuisista suloisista esimerkeistä. Kauppoja tehdessä se istui isäntänsä sylissä kuin patsas, mutta tauoilla se kipitti tottuneesti vilkkaasta markkinapäivästä huolimatta ruuhkaisia käytäviä isäntänsä mukana. En nähnyt, että isännällä olisi ollut hihnaa edes taskussaan.

Se, mitä lukuisista koiranomistajista ja koirista oli parin päivän visiitillä mahdollista huomata, oli valtava keskinäinen luottamus. Ihmiset antoivat koiriensa tehdä päätöksiä, joihin he eivät itse yrittäneet kiihkeästi vaikuttaa olemalla välissä tai repimällä lemmikkejään hihnasta.

Vaikka alunperin rentona, lempeänä ja sokeankin luottavaisena näyttäytyvä koirakulttuuri teki minuun ensiksi suuren vaikutuksen, koin parissa päivässä myös sen nurjat puolet.

Ensimmäinen pahaenteinen tilanne ilmaantui odotellessani marketin edessä seuruettani. Tarkkailin seinään remmillä kiinnitettyä koiraa, joka edusti rotua, jonka hallussapitoa on rajoitettu Tanskassa ja Norjassa.

Se odotti omistajaansa rauhallisen ylväänä marketin seinustalla siihen saakka, kunnes se huomasi samaa katukäytävää lähestyvän kiinanpystykorvan. Pystykorvan kännykkään syventynyt omistaja näytti autuaan tietämättömältä pian edessä olevasta konfliktista.

Seinään kiinnitetyn koiran olemus ryhdistyi. Puhun usein koirien mielentilasta liikennevaloesimerkkinä aina vihreästä keltaisen kautta punaiseen, ja tämä koira oli malliesimerkki siitä, miten nopeasti hyvä ja rauhallinen (vihreä) olemus muuttui vain sekunnin (keltaisessa) murto-osassa hälyttävään (punaiseen).

Silmän räpäyksessä koiran rauhallinen katse oli muuttunut pistäväksi tuijotukseksi. Se ei irroittanut intensiivistä katsettaan pystykorvasta vaan laski päänsä hitaasti selkälinjan jatkoksi samaan aikaan, kun silkkisen selkäturkin tilalle nousi piikikäs irokeesi, joka kruunasi koiran jännittyneen olemuksen.

Pahaa-aavistamaton kaksikko tepsutteli seinään kiinnitettyä koiraa kohti kuin hidastetussa elokuvassa ilman, että omistajan katse nousi lainkaan puhelimen näytöstä. Mietin juuri, mitä minä voisin tehdä estääkseni tragedian, kun kiinanpystykorva huomasikin sitä odottavan lajitoverin, hidasti ja antoi ulkoiluttajalleen signaalin, joka sai tämän nostamaan katseensa juuri oikealla hetkellä.

Tilanne jatkui silmissäni edelleen kuin hidastetussa elokuvassa. Koiraansa ulkoiluttanut tyttö riuhtaisi pystykorvansa kaikin voimin markkinatelttojen väliin kävelytien reunan yli ja seinään kiinnitetty koira haukkoi ilmaa hampaillaan vain muutaman kymmenen sentin päästä rähinän säestämänä.

Ihmiset, jotka eivät olleet tarkkailleet tilannetta niin kuin minä säikähtivät, sillä kadut olivat tavanomaiseen tapaan täynnä ihmisvilinää ja yhtäkkiä seinän vieressä huusi raivoisasti ilmaa haukkova koira, joka miltein nappasi ohikulkevan sivullisen pohkeesta kiinni.

Tilanne ei yllättänyt minua, sillä koira oli antanut signaaleja jo hyvän tovin. Ongelma oli siinä, ettei kukaan ollut reagoinut niihin, sillä kenelläkään ei tuntunut olevan tapana tarkkailla ympäristön arkisena elementtinä esiintyvää koiraa.

Koiran raivoisa huuto keskeytti kaupan kassoilla omaa showtaan pitävän nuoren miesomistajan, joka riensi koiransa luokse sitten repien tätä eteenpäin ahtaalla kävelytiellä ja pyytäen ihmisiltä tietä edelleen punaisessa mielentilassa olevan koiran kuljettamiseen.

Teatraalisena silmissäni esiintynyt tilanne ei ollut ainoa, jossa harmia ja pahaa mieltä oli luvassa. Seuraava tilanne osui eteeni puistossa hieman myöhemmin. Siihen ei tarvittu edes koirarotua, jolla perinteisesti mässäillään negatiivis-sävytteisten uutisten otsikoissa.

Pahaan mieleen riitti pieni ja suloinen beagle, sekä itsekkäästi puistossa toiminut koiranomistaja, joka miltein makoili puiston penkillä kuulokkeet korvillaan silmiään ummistellen samalla, kun sen reipas ja utelias lemmikki tutustui hihnatta puiston muihin ulkoilijoihin.

Beagle kulki tohkeissaan ympäri puistoa jäljestäen ja nuuskutellen. Se ei juurikaan silmäillyt puistonpenkillä rentoutuvaa omistajaansa, joka tuntui uppoutuvan kuulokkeidensa antiin suurella antaumuksella.

Pieni metsästyskoira tervehti määrätietoisesti jokaisen kohtaamansa koiran. Ehdin ikuistamaan, kuinka se tervehti suurta ja tyylikästä villakoiraa, mikä sekin näytti häntien asentoa tarkkailessa alkuun pahaenteiseltä etenkin siksi, että asetelma oli epäreilu toisen osapuolen ollessa hihnassa.

Kun villakoira jatkoi matkaansa, beaglen huomio kiinnittyi nurmialueen toiselle puolelle, jonne sen ponteva askellus alkoi epäröimättä kuljettamaan sitä.

Nurmialueen toisella puolen hihnoissa kahta sekarotuista koiraa ulkoiluttava nainen kiinnitti heti huomiota lähestyvään beagleen ja huudahti brittiläiseen tapaan excuse me, toinen koiristani pelkää vieraita koiria – voisiko beaglen kutsua pois? 

Koska beaglen omistaja ei sattunut olemaan kuulolla, nainen toisti kysymyksensä. Koska mitään ei tapahtunut, hän vielä huudahti, kenen beagle oikein on, katsoi joukkiotamme kysyvästi ja nappasi selkänsä takana piilotelleen sekarotuisen syliinsä beaglen pölmähtäessä jalkoihinsa.

Beaglen omistaja tuskin havahtui. Nainen nosteli koiraansa yhä korkeammalle sylissään beaglen tavoitellessa sitä. Lopulta beaglen omistaja kutsui koiraansa laiskasti, mutta ei kuitenkaan onnistunut saamaan koirassaan aikaiseksi minkäänlaista reaktiota.

Epävarman koiran omistaminen paikassa, jossa vähintäänkin puolet muista koirista kulkevat hihnatta, ei varmasti ole helppoa.

Naisen tuskailua katsellessani ymmärsin, ettei näennäisesti kadehdittavalta näyttävä koirakulttuuri ole aukoton Lontoossakaan. Vastuuttomia ihmisiä löytyy aina kaikkialta, eikä koiraihmisten joukkio tee tässäkään asiassa poikkeusta.

Matka toisen maan koirakulttuurin pariin – vaikkakin vain pintapuolisesti – oli kuitenkin mielenkiintoinen ja opettavainen.

Toivon, että minulla on tulevaisuudessa mahdollisuus tehdä lisää samanlaisia, kiireettömiä ja ajatuksia herättäviä tutkimusmatkoja paikkoihin, joissa koirakulttuuri on erilaista kuin meillä täällä Suomessa.

Leikkisästi matkalle asetettu tavoite ”bongaa whippet” tuli sekin saavutettua jopa kolminkertaisesti, joten Instagramissa ja Facebookissa vinttikoirien perään kyselleet lukijat voivat viimeisen kuvan myötä todeta BINGO, sillä postauksessa on nyt viimeisen kuvan myötä vilahtanut peräti kolme whippettiä!

Viimeisen kuvan musta komistus on Matthew Holderin whippeturos Bunny, jolta allekirjoittanut sai rakkaudellisen kasvopesun, joka tietenkin kruunasi koko lomamatkan. Cheers!

26