Ruskaretki Iso-Syötteelle koiran kanssa

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: MUSTI JA MIRRI

Yöjunalla Ouluun

Kello ylittää puolen yön ja minä heitän harteilleni repun. Saan sikeässä unessa nukkuneen Sumun hereille ja pujotan sen kaulaan pannan juuri ennen, kun astumme koleaan syysyöhön aikaan, jolloin koko muu pitäjä tuntuu olevan syvimmässä unessaan.

Niin meidänkin on tarkoitus pian olla: syvässä unessa junassa, joka kiitää öisiä kiskoja kohti Oulua. Minä ja mustanpuhuva nelijalkainen matkaseuralaiseni heräämme aamun valjetessa Oulusta. Sieltä suuntaamme Iso-Syötteelle, niin kauas, etten ole koskaan ollut niin pohjoisessa. Minua jännittää.

Vain hetki ennen, kun saavumme rautatieasemalle, huomaan, että matkalipussani on virhe. Siinä pitäisi lukea makuuvaunu, mutta siinä lukeekin istumapaikka. Tyypillistä. 

Selvitämme asiaa konduktöörin kanssa, mutta lippu ei muuksi muutu. Niinpä minä ja Sumu asetumme istumapaikalle lemmikkivaunuun. Nopeasti selviää, että nukkuminen lähijunan käytäväpaikalla osoittautuu mahdottomaksi.

Kirkkaan kelmeä valaistus, alati jatkuvat kuulutukset sekä kivikova ja kapea-alainen istuin ovat vain alkusoittoa unettomalle yölle, kun samaan vaunuun hyppää kaksi pistävän hajuista laitapuolen kulkijaa. He mekkaloivat niin, että koirakin kääntää suuret silmänsä anoen heitä, sitten minua kohti. Silitän koiran päätä ja pahoittelen, etten oikein voi tehdä mitään.

Uneton yö

Aivan kuten minäkin, nelijalkainen matkatoverini painuu aika-ajoin uneen, mutta säpsähtää hereille joka kerta, kun uusi kuulutus tärähtää ilmoille sekä aina, kun laitapuolen kulkijat ottavat yhteen ja käynnistävät kuuluvan sanaharkan. Yritän rentoutua ja nukahtaa, mutta laitapuolen kulkijat nahistelevat ja kolisevat kohti niin, ettei silmiään varmaan kannata ummistaa.

Kello hivuttautuu hitaasti yli neljän, kuin antaen odottaa itseään ihan tarkoituksella. Junan ikkunoista näkyy pelkkää mustaa, vaikka ääni kaiuttimessa kertoo, että todellisuudessa ympärillämme on kyliä toisensa perään.

Laitatien kulkijoiden pistävä haju jää hetkeksi toiseksi, kun vaunun ilmatilaa alkaa valtaamaan tupakanhaju. Minuutit kuluvat hitaasti ja niitä laskiessa voin todeta, että jos voin joskus sanoa olleeni oman mukavuusalueeni ulkopuolella, se hetki on nyt.

Ouluun on vielä matkaa

Meidän pitäisi olla perillä Oulussa kellon lyödessä 08:06, mutta samalla kellonlyömällä juna kiitää täydellä tohinalla sumuisten peltojen läpi. Alan epäroimään, olenko hukannut tilaisuuteni. Olenko nukkunut onneni ohi, menikö Oulu jo? Vai olemmeko me ollenkaan oikeassa junassa? Pitikö minun vaihtaa?

Katsomme Sumun kanssa toisiamme, eikä kumpikaan meistä tunnu tietävän enempää kuin toinen. Me olemme vain matkustajia junassa, joka vie meitä kohti tuntematonta. Sumu ei heilauta edes hännän päätään: tästä on huumori kaukana. 

Tajuan katsoa sijaintimme kännykästäni. En tiedä, mitä ihmettä on tapahtunut, mutta Ouluun on vielä matkaa.

Ensikertaa junassa kanssani matkustanut Sumu on suoriutunut hienosti. Kun juna ensimmäistä kertaa nytkähti liikkeelle, se oli selkeästi hämmentynyt, mutta rauhoittui ymmärrettyään, että kilometrit seuraavat toisiaan välittämättä siitä, miten me niihin suhtautuisimme.  

Perillä Oulussa

Uuden päivän lempeä valo on ehtinyt täyttämään vaunun, kun juna lopulta pysähtyy Oulussa, vain noin 30 minuuttia aiottua myöhemmin. Hyppäämme kiitollisena ulos vaunusta, vaikka minusta tuntuukin siltä, että laitatien kulkijoiden ja tupakan haju on lyöttäytynyt seurakseni. Vaatteisiini pinttynyt hajumaailma varmasti kruunaa valvoneet olemuksemme. 

En ehdi ottamaan montaakaan askelta laiturilla, kun puhelimeeni saapuu viesti. “Onko siellä lunta? Ensilumi on kuulemma jo laskeutunut!” 

Katson ympärilleni. Maa on sula, minkä lisäksi näen ympärilläni vain junan, kiskoja, rakennustyömaan ja parakkeja. Silmien takana painaa väsymys ja hämmennys epätodellisen oloisesta yöstä. Olen juuri vastaamassa viestiin, kun tajuan, että meidän on jo liikuttava ja voisin vastata viestiin joskus myöhemminkin. 

Tuotekuvaukset Kaakkurin Musti ja Mirri -myymälässä

Aamupalan jälkeen suuntaamme vuokra-autolla Oulun Kaakkurissa sijaitsevaan Musti ja Mirri -myymälään. Sumu pääsee sovittelemaan varusteita samaan aikaan, kun minä yritän peitellä takahuoneessa yön jälkiä meikillä – siinä välttäen onnistuen. 

On mielenkiintoista päästä osaksi mainoskuvauksia, joiden satoa nähdään syyskauden ajan valtakunnallisen ketjuliikkeen markkinointimateriaaleissa. Voin jo nyt sanoa, että jos syksyn aikana näet netissä tai kuvastoissa Sumua muistuttavan koiran, se mitä todennäköisimmin on kuin onkin meidän Sumu.

Sumu tekee kuvauksissa parhaansa juuri omalla, sumumaisella tyylillään ja opettaa tavoilleen uskollisena koko kuvausryhmälle kärsivällisyyttä ja lempeyttä. En tiedä, mitä muut näkevät kameran edessä, mutta minä näen pitkän matkan kulkeneen sankarihahmon. 

Hyvät retkeilyvarusteet pitävät koirankin lämpimänä

Koiran päälle kuvauksiin ja tuleviin koitoksiimme valikoituu Feel Active Oslo fleecepaita, joka on uunituoreita uutuustuotteita. Kyseessä on pehmeä ja lämmin tekninen fleece, joka siirtää kosteutta ulospäin ja myös kuivuu nopeasti. Tuote sopii käyttöön sellaisenaan, mutta erityisen hyvin näen sen oivallisena lisälämmön tuojana esimerkiksi sadetakin alla. Se on kevyt ja ohukainen pusero, joka myös pakkautuu suhteellisen pieneen tilaan.

Kuvauksissa Sumun päällä käy myös Feel Active Kiruna sadetakki. Sadetakissa on hyödynnetty uutta Feel Tech -teknologiaa, jossa kankaaseen on laminoitu veden- ja tuulenpitävä, mutta myös hengittävä kalvo. Se luo hyviä mahdollisuuksia kaikenlaisiin sääilmiöihin, eikä rapise tai tunnu koiran päällä jäykältä.

Lisäksi Sumu saa käyttöönsä hyvin istuvat Feel Active Reflective heijastinvaljaat sekä oranssin Feel Active Rope köysitaluttimen mielyttävällä, neopreeni kädensijalla.

Ja matka jatkuu 

Lähtiessämme Oulusta kohti Pudasjärveä ja siellä sijaitsevaa, Suomen eteläisintä tunturia Iso-Syötettä huomaan, kuinka kaupungin laitamilla moottoritien varteen on jäänyt vielä kevyt peitto ensilunta. Se on todellakin satanut edellisenä yönä! Videoin lumipeitettä voitonriemuisena ja lähetän pätkän vastauksena aiemmin saapuneeseen viestiin.

Pudasjärvellä sijaitsevalle Syötteelle ajaa Oulusta noin parin tunnin ajan. Maisema vaihtuu kuin varkain kaupungin laitamilta metsämaisemiin, laakeaan suomaisemaan ja silloin tällöin ikkunoista vilahtaviin kauniisiin vesistöihin. 

En ole koskaan nähnyt vapaana vaeltavia poroja, mutta ei kulu aikaakaan, kun huomaan niitä tien varrella. Sumu ei havahdu niihin ollenkaan, sillä se ottaa vuokra-auton peräkontissa takaisin edellisyöltä jääneitä kauneusuniaan. Kirkas syysaurinko paistaa kuin sytyttääkseen ympärille pian avautuvaa ruskaa yhä vahvempaan loistoonsa. Näen senkin nyt ensimmäistä kertaa pohjoisessa. Alan ymmärtämään, mistä ihmiset puhuvat.

Lopulta saavumme Hulhavanahoon vuokramökillemme, joka on oikein viihtyisä ja sisältää kaiken tarpeellisen. Tiputan sinne vain suuremman reissukassini, mutta nappaan olalleni sitä paljon pienemmän repun. Olen valmis uppoutumaan Sumun kanssa Syötteen kansallispuiston maisemiin!

Syötteen kansallispuisto – Vattukurun luontopolku

Syötteen kansallispuistoa tutkimalla voisi helposti viettää päivä- tai viikkokausia. Paikan päällä on peräti 122 kilometriä merkittyjä retkeilyreittejä, joissa on valinnanvaraa niin päiväretkille, kuin pidemmillekin vaelluksille.

Haaveilen palaavani paikalle uudelleen vielä jonain päivänä, sillä lukuisat reitit kutsuvat uteliaita seikkailijoitaan. Lisäksi Syötteen kansallispuistossa voisi hyvin kuvitella etenevänsä paitsi jalan, myös kanootilla, polkupyörällä, suksilla tai lumikengillä, joten paikalle voi hyvin saapua myös muulloin, kuin ruskan aikaan. Alueella on myös yhteistyöyrityksiä, joista erilaisten varusteiden vuokraaminen onnistuu vaivatta.     

Koska seikkailuamme edeltävä yö oli, mitä oli, reitiksemme valikoituu Vattukurun luontopolku, joka on 2,1 kilometrin mittainen keskivaativa reitti. Vaikka luontopolku vaikuttaa näennäisesti lyhyeltä, sen varrella on monen tyyppistä luontoa ja sitä ihailemalla reitillä vierähtää helposti useita nopeasti kuluvia hetkiä. Juuri tällaisia paikkoja tutkii mielellään rauhaisasti elämys, ei niinkään taitetut kilometrit edellä.

Metsän asukit

Naavaiset kuusikot kätkevät uumeniinsa keskikesän aikana kokonaisia liito-oravaperheitä, mutta näin syyskuussa poikaset ovat jo lähteneet pesästään ja etsivät omaa elinpiiriään kauimmaisten kuusikoiden uumenista.

Liito-oravat jäävätkin meiltä kokonaan huomaamatta, mutta se ei haittaa, kun otetaan huomioon, minkälainen näky meitä myöhemmin illalla odottaa. Päätämme jatkaa autolla Vattukurun luontopolulta Kellarilammen luontopolun ääreen, kunnes matkamme katkeaa henkeäsalpaavaan näkyyn.

Kookas uroshirvi seisoo hievahtamatta ajotien korkeuksiin kaartuvan ylämäen huipulla. Majesteetillinen näky korostuu, kun hirvi antaa meidän tarkkailla itseään hievahtamatta. Se ei pidä kiirettä vielä silloinkaan, kun lopulta arvolleen sopivasti astelee tien yli pitkine raajoineen. Se katoaa metsän siimeksiin yhtä nopeasti, kuin sieltä ilmaantuikin.

Mitä kaikkea metsään kätkeytyykään. Olen mykistynyt.  

Kellarilammen luontopolku

Matkamme jatkuu vielä Kellarilammen luontopolulle Syötteen virkistysmetsän alueelle Pytkynharjuun. Kävelyreittiä somistavat poron papanat ovat kuin merkki siitä, ketkä myös käyttävät kaunista ulkoilualuetta virkistyäkseen, vaikka poroja me emme jalan tapaakaan.

Kellarilammen luontopolku on vain noin 500 metriä suuntaansa, mutta sen päädystä löytyy näyttävä ja tyylikäs laavu, jonka tulistelupaikkojen äärellä vierähtää hyvän ruuan parissa pidempikin tovi.

Laavun etupuolella avautuu tunnelmallinen Kellarilampi, kun taas jylhä ja näyttävä Pytkynharju kohoaa laavun takana. Reitti on vaativuudeltaan helppo, ja sopii myös esimerkiksi pyörätuolilla taitettavaksi. Lisähaastetta kaipaavat voivat kivuta Pytkynharjun huipulle.

Aurinko alkaa armotta painumaan mailleen ja niinpä mekin päätämme taipua luonnon rytmiin: painumme hyvän ruuan jälkeen takaisin majapaikkaamme Hulhavanahoon, jossa sänkyyn upottuamme nukumme aamuun saakka kertaakaan heräämättä. 

Aamupäivä Iso-Syötteen huipulla

Rauhallisen aamupalan ja hyvin nukutun yön jälkeen matka jatkuu Iso-Syötteen huipulle. Taitan menomatkaa vuokra-autossa, jonka ikkunoista avautuva maisema on jo sellaisenaan henkeä salpaava. Iso-Syötteen huipulla on parkkipaikka ravintoloineen ja aluetta reunustavine vuokramökkeineen, mutta kun niiden lomasta pujottelee syrjempään, päätyy upeiden näköalojen ja loistavien ulkoilumaastojen keskelle.

Näkymä viimeistelee reissun kuin kirsikka kakun päällä ja tekee valvotusta junamatkasta kaiken sen arvoista. Kävelemme vain noin kilometrin mittaisen huippupolun, mutta saamme reittiimme kulutettua reilun tunnin ihaillessamme sen toinen toistaan upeampia näkymiä. Mikä parasta, hyvin nukutun yön jälkeen jalka nousee kepeästi jopa rajusti nousevaa maastoa ja ajatus kulkee kirkkaana huolimatta siitä, minkälaisissa korkeuksissa reittiämme kuljemme. Olo tuntuu onnekkaalta.

Kotimatka

Matka Pudasjärveltä takaisin Ouluun käy melko haikean tunnelman siivittämänä. Kotini on paikka, johon palaan aina mielelläni, mutta juuri nyt tuntuu, kuin lukemattomat reitit ja kirkkaana loistava ruska kutsuisivat minua jäämään vielä vähän pidemmäksi aikaa. 

Mietin, miksen varannut meille optiota jäädä. Varmaan juuri siksi, että tämä paikka vie mennessään, eikä täältä tulisi lähdettyä, jos se riippuisi vapaasta tahdosta vailla velvoitteita.

Saavumme rautatieasemalle riittävän ajoissa ja pujahdamme junaan, jonka on määrä lähteä iltakuuden haminoissa ja saavuttaa kotikuntani jo ennen puolta yötä. 

Kotimatka sujuu rauhaisasti ja jaamme siistin ja miellyttävän lemmikkivaunun yhdessä villakoirallisen rouvan kanssa. Hän ihailee käytäväpaikan tuolta puolen mustan puhuvaa seuralaistani ja haluaa tietää Sumusta kaiken. 

Ja minähän kerron. Kerron Sumusta ja niistä aika ajoin hengästyttävistäkin kilometreistä, joita olemme yhdessä kulkeneet. Ja hän kuuntelee, kuuntelee kysyäkseen lisää. Kertoessani minuutit juoksevat, vaihtuvat tunneiksi kuin varkain samalla, kun mailleen painuvan päivän valo hiipuu lopulta jo lemmikkivaunustakin. Se värjää ohi vilisevän maiseman hiljalleen mustallaan. Mustalla, jossa kuulutusten perusteella sijaitsevat erilaiset kaupungit ja kylät, pysähdyspaikat ja etapit. Ja matka jatkuu. 

Ruskaretki Iso-Syötteellä

Ruskaretki Iso-Syötteelle oli ikimuistoinen. Musti ja Mirri taltioi meidät ja Suomen kauneimman ruskan tähän videoon, joka kutsuu myös sinut kanssamme mukaan syksyn värejä täynnä olevaan seikkailuun. Tervetuloa meidän mukaamme Iso-Syötteelle!

11

Kuvatunnelmia viikonlopulta

Tuttu lomituskohde

Minun ja hunnilaumani matka kävi viikko sitten torstaina lomituskohteeseen tuttuun paikkaan. Meitä vastassa oli musta, karhun körilään kaltainen koira ja pihamaalla asustava pupujen joukkue.

Tuntuu hyvältä liukua arjestamme rivitalokodista aina silloin tällöin omakotitaloelämän parhaisiin paloihin. Haahuillessani omakotitalon pihamaalla kahvikupposen kanssa (yhdessä pihamaata tutkivien koirien kanssa) voisin hyvin kuvitella itseni omakoti- tai maalaistalon asukkaaksi.

Taidan kuitenkin olla vähän sellainen ”kaikki tai ei mitään” -tyyppi. En asuttaisi kauaakaan tilavia neliöitä, kun jo rinnallani kulkisi useampi nappisilmä ja joukko erilaisia sijaiskoti- ja projektikoiria.

Saman ikäiset urokset

Musta belgialainen edustaa samaa ikäluokkaa vaalean Alpi -whippetin kanssa. Aiempina vuosina pojat ovat painineet ja hauskuuttaneet meitä muita, mutta nyttemmin jotain on muuttunut ja molemmista on tullut vakavahenkisiä tosikkoja.

Pieni ikävaiheen yllä leijaileva epävarmuus kuorruttaa kakun äkkiä jännitteellä, enkä osaa sanoin kuvata, kuinka jälleen kaipaan Elnaani, joka tällaisissa tilanteissa pystyi kerta toisensa jälkeen tasapainottelemaan vakaan järjen ja hellän lempeyden äärellä.

Vaan oppini olen saanut minäkin, vaikka koenkin, ettei kyse ole koskaan ollut minun taidoistani koirien kanssa: enemmänkin lauman taidosta. Pitkä viikonloppu sujui kuitenkin hyvin ja pääsin taittamaan useita lenkkejä yksin kaikki viisi koiraa hihnojensa päissä. Liike on lääke, sanotaan.

Pupujen joukkue

Pihamaalla omassa tarhassaan asuneet puput eivät kiinnostaneet kiihkeimpiäkään saalistajia. Se on hyvä, sillä minun vahtivuorollani turvallisuuden tunne on yhteinen.

Muistan, kuinka tavattoman paljon puput aikoinaan kiinnostivat Sumua. Tosiaan, viimeksi tässä samassa kohteessa majaillessani Sumu liittyi laumaamme ja asui siis ensihetket kanssani muiden ihmisten nurkissa.

Sumu on siis kulkenut reissuillani mukana heti tulostaan saakka. Samoin on whippettien laita, joskin molemmat tulivat minulle heti luovutusiän saavutettuaan, aivan pikku pentuina. Mittelspitzille näissä asumisjärjestelyissä tuntuu olevan aina eniten pureskeltavaa, mutta niin se vain on, että vanhakin koira oppii uusia temppuja.

Maata näkyvissä

Mittelspitz, joka on lomasesongin päätyttyä jatkanut uraansa toimistokoirana, liittyi seuraamme vasta myöhemmin torstaina yhdessä isäntänsä kanssa.

Koira, joka kiroilee kuin merimies ja kulkee jo rotutyypillisesti pyrstö pystyssä ja rinta rottingilla ei mene laumaan aivan heittämällä, mutta on näemmä mahdollista mahduttaa porukkaan mukaan.

Iän myötä paheneva äänipelko

Vaikka pitkästä viikonlopusta ei touhua ja tohinaa puuttunut, Sumun ilme kävi yhä huolestuneemmaksi, kun tummat pilvet alkoivat kerääntymään kattojen ylle. Kaunosieluinen Sumu tuntui olevan huolissaan pilvien liikkeistä, syyssateiden määrästä ja ukkosen jyrähtelystä. Milteipä runollista.

Vaikka lähdimmekin lomitushommiin toiselle paikkakunnalle, emme saaneet loppukesän sateita kannoiltamme parhaalla tahdollakaan. Sateet on tietysti hyväksi luonnolle, mutta Sumun iän myötä pahentunut äänipelko tekee niistä meille harmillisia.

Sumulle tulee kurja olo jo pelkästä peltikattoon ropisevasta sateesta. Aiemmin koira panikoi ainostaan suoraan päällä mylvivästä ukkosesta, vaikka muut perheen koirat eivät välitä luonnonvoimien tempauksista tuon taivaallistakaan.

Paniikkipaita

Yllä olevassa kuvassa näet Sumun omaleimaisen thundershirtin, kotoisasti paniikkipaidan. Kyseessä on elastisten legginssien reisipalasta taiteiltu sukkamainen tekele, johon seisojamix on mahdollista saada juuri ja juuri mahtumaan. Jos uteliaisuutesi heräsi, netistä löytyy ohjeita vastaaviin tekeleisiin mm. hakusanoilla ”homemade thundershirt.”

Sumun paniikkipaita auttaa siinä määrin, että se pystyy kauhujensa keskeltä heiluttamaan häntäänsä jo paidan nähdessään. Ääriviivat koiralle piirtävä tekele tasaa kerta toisensa jälkeen paniikin korkeimmat huiput, vaikkei selkeästi vie kurjaa kokemusta kokonaan.

Hellekesän jälkeiset elokuun illat

Vaan loppukesän sateista huolimatta ollaan nautittu. Erityisesti mainitsemisen arvoisena pidän vilpoisempia iltoja. Pitkän hellekesän jälkeen vilpoisammat illat kannustivat meitä tutkimaan miltei loputtomilta tuntuvia, lähes vieraita metsämaastoja kilometrikaupalla useampana iltana.

Pohdin lauantai-iltana arviolta seitsemännen kilometrin kohdalla, metsän ja peltokaistaleiden läpi kahlatessani, että kai sillekin on diagnoosi, että kulkee sen pidempiä lenkkejä, mitä enemmän koiria on mukana matkassa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Vaan kaikki hyvä loppuu aikanaan. Muutamia päiviä kestänyt lomitusjakso tuli päätökseensä sunnuntaina. Nyt iso musta, karhun kaltainen koira ja pupujen joukkue on palautunut turvallisesti omistajiensa huomaan.

Minä ja hunnilaumani olemme jo jatkaneet matkaamme tuttuihin maisemiin kotiin, jossa seikkailumme jatkuvat toistaiseksi tutummissa maisemissa, kuten lähimaastoissa ja pehmeällä kulmadivaanilla, mikä on osoittautunut erinomaiseksi turvapaikaksi, mitä peltikattoa piiskaaviin rankkasateisiin tulee.

4

Kermat kakun päältä – elämää lomittajana

Lomituskohteen rappusilla on helppo hymyillä
Kuva: Arto Vuorinen

Olen jälleen saapunut lomituskeikalta kotiin viikonlopun vierähdettyä lomittajan saappaissa. Lähdin torstai-iltana ajamaan kohti maalaismaisemia, jotka sitten jätin taakseni sunnuntaina, kun olin vielä aamulla jakanut hevosille ruuat, täyttänyt vesikupit ja tarkastanut niiden oman alueen siisteyden ja turvallisuuden.

Lähtöpäivän toimiin kuului myös petivaatteiden ja pyyhkeiden pesu, kuivumaan ripustaminen, pintojen pyyhintä ja imurointi. Tykkään siitä ajatuksesta, että reissuiltaan takaisin kotiinsa saapuvat ihmiset eivät ensimmäisenä joudu laukkujensa purkamisen lisäksi ryhtymään toimeen. Koska tämän lomittajan lomituskeikoilla liikkuu aina mukana kokonainen koiralauma, toinen vaihtoehto olisi, että asunto näyttäisi omistajaperheen saapuessa siltä, kuin siellä olisi asunut kokonainen karhukopla.

Lomituskeikat vain tulivat

Olen työskennellyt eläinten parissa koko ikäni niin kiihkeästi, että harrastuneisuuteni on vienyt minut jo alaikäisenä eläinsuojeluyhdistyksen luottamustoimien pariin. Sijaiskotivastaavan tehtäväkuva oli tuttua kauraa, kun jo lähtökohtaisesti kotona asuvien hoidokkien määrää ei voinut enää laskea kahden käden sormin. Koiria, kissoja, kaneja, marsuja, hamstereita, kesyhiiriä…

Sittemmin harrasteisuuteni on keskittynyt koiriin. Aluksi omiin, sitten rescue -koiriin ja myöhemmin ongelma- ja kodinvaihtajakoiriin. Minulla ei ole mitään eläinalan ammattikoulutusta, olen enemmänkin ajautunut eläinten pariin. Se ei tarkoita, ettenkö olisi lukenut kymmenittäin mielenkiintoisia kirjoja ja artikeleita ja istunut luennoilla ja koulutuspäivissä laidasta laitaan. Kokemuksen mukanaan tuoma silmä auttaa kyllä erottamaan esimerkiksi huonosti voivan eläimen paremmin, kuin yhdenkään kirjan kuvituskuva. Toki teoriatietoa on silti aina hyvä kerryttää kaveriksi.

En missään nimessä ole koulutusvastainen, olen vain hankkinut leivän pöytääni toiselta alalta. Sen myötä työskentely eläinten kanssa on jäänyt kevyeksi harrasteluksi. Rohkenen silti liputtamaan ns. luontaisten hevosmiestaitojen puolesta, tai tässä tapauksessa sellaisten taitojen puolesta, jotka saavat eläimen kuin eläimen kanssa työskentelyn käymään luontevasti. Luen koiria, kissoja ja niiden synnyttämiä tilanteita paremmin, kuin ihmisiä. Vaativat työelämän kiemurat ovat pitäneet huolen siitä, että omien lemmikkien määrä kotona on opiskeluaikojen jälkeen pysynyt kohtuullisena – jos neljästä saman katon alla asuvasta koirasta voidaan puhua kohtuutena.

Lomituskohteen rappusilla on helppo hymyillä

Mahdollistajana kevyen rakenteen arki

Asuminen vaatimattomassa rivitaloasunnossa ja vahvemmin eläinten kanssa työskentely satunnaisina ajanjaksoina lomituskohteissa tuntuu siltä, kuin kerta toisensa jälkeen kuorisin kermat kakun päältä. Lähtökohtana on se, että muutin jo 19 -vuotiaana omakotitaloon maalle, jossa neljä vuotta viihdyttyäni ostin yhdessä silloisen avopuolisoni kanssa rivitalokolmion.

Tarkoitukseni oli eittämättä ponnistaa sieltä seuraavaksi suuremmalla tontilla varustettuun kiinteistöön, joka mahdollistaisi paremmin myös eläinten pidon, mutta asiat harvemmin menevät suunnitellulla tavalla. Päädyin eron myötä pieneen vuokrakaksioon ja sieltä edelleen kolmanteen ja neljänteenkin rivitalokohteeseen.

Rivitaloasunnoissa vietetyn taipaleen myötä minulle valkeni, miten paljon yksinkertaisempaa asuminen hyvässä rivitaloyhtiössä onkaan. Omakotitaloasumisessa on tottakai omat etuutensa, mutta omakotitaloelämä on eittämättä verrattain työlästä verrattuna rivitaloelämään, jossa ennätyksellinen lumen määrä ei automaattisesti tarkoita ennätyksellistä lumikolauksen määrää.

Kun vuonna 2020 aloin silmäilemään kotia, josta meille avautuisi mielekkäät ulkoilumahdollisuudet ja joka sijainniltaan palvelisi myös työelämääni, en varsinaisesti ollut suunnitellut niitä puitteita, joita tulevan kotimme tulisi edustaa. En etsinyt omakotitaloa, mutta en myöskään rivitalokotia – sellainen vain tuli eteemme. Tarkoituksenani oli vuokrata, ei omistaa, mutta niin siinä vain kävi ja minä kirjoitin paperit pankin kanssa.

Asun siis edelleen pienessä rivitalokodissa, joka on osoittautunut minulle lottovoitoksi. Koti tai sen pihamaa ei vaadi määräänsä enempää ylläpitoa, mutta silti pystyn käyttämään puutarhan mylläämiseen tuntikaupalla aikaa. Voin toteuttaa eläinrakasta puoltani satunnaisissa lomituskohteissa hyvin väsyttämättä itseäni työlään arjen alle. Tuntuu siltä, että elän unelmaani, vaikka vielä yksi unelma eläintenhoidon saralla on yhä toteuttamatta. Se on lomittaminen lampaiden parissa – lampaat ovat aina kuuluneet minua puhuttelevien suosikkieläinteni kirjoon, mutta niitä ei lomituskohteisiini ole vielä sattunut, ei siitäkään huolimatta, että niihin ovat kuuluneet kaikenlaiset eläimet papukaijoista hevosiin.

Mistä lomituskeikat saivat alkunsa ja mitä sitten tapahtui?

Kokosin kaikki lomituskohteista kertovat artikkelini tähän yhteen artikkeliin, jossa kerron myös tarinoita kulissien takaa.

Linkkien myötä pääset helposti lukemaan kokemuksistani ja lomituskohteissa vietetyistä päivistä, joita on aina värittänyt lämminhenkiset tunnelmat vilpittömien, mutta joskus myös ilkikurisiltakin tuntuneiden, eläinten parissa.

Vuonna 2017 lomituskohteissa kiertävään kokoonpanoon kuului myös novascotiannoutaja
Vuoden 2017 kokoonpanoon kuului myös edesmennyt novascotiannoutaja Into.

Taivaassa maalla

Elettiin vuotta 2017, kun jouduin kieltäytymään kummityttöni, nyt jo edesmeneen irlanninsusikoiran ottamisesta luokseni hoitoon, sillä olin juuri muuttanut pieneen alle 50 neliön kaksioon yhdessä neljän koirani kanssa.

Koiran omistajapariskunta kuitenkin ehdotti, että voisin asua koirineni koko hoitojakson ajan heidän luonaan ja niinpä vietimme lokakuun räntäiset vesisateet viiden koiran vahvuudella sänkipelloilla samoillen ja yhdessä leväten.

Erilaiset lomituskeikat saivat siis alkunsa sen myötä, kun olin ensin hoitanut tuttavaperheiden lemmikkieläimiä kotonani – kunnes siihen ei enää ollutkaan mahdollisuutta. Oli mahtavaa oivaltaa, ettei pienessä rivitalokaksiossa asuminen kuitenkaan loppuviimein estäisi rakasta elämäntapaa ja harrastusta: vain konseptin oli muututtava.

Lue artikkeli: Taivaassa maalla (2017)

Lomituskohteessa Alpi poistui rikospaikalta yön turvin
Tässä artikkelissa Alpi poistuu rikospaikalta yön turvin, mutta se ei jää keneltäkään huomaamatta.

Alpi on saapunut taloon – ja muita havaintoja

Kun konsepti on valmis, sen hyödyntäminen voi alkaa. Ei kulunut kauaakaan, kun löysin itseni belgianpaimenkoiran, kanien ja kalojen luota uudelta lomituskeikalta.

Tuohon aikaan Alpin, paikkaansa hakevan nuoren uroksen, taipumukseksi osoittautui merkitä uudet kulmat haisevalla yllätyksellä. Sellaisen toimittaminen ei katso aikaa (eikä paikkaa), kuten tämän helmikuussa 2018 kirjoitetun artikkelin myötä voidaan todeta.

Lue artikkeli: Alpi on saapunut taloon – ja muita havaintoja (2018)

Lomituskeikalla osa ehtii lempäämään enemmän, kuin toiset
Vuoden 2018 alkuun osuneella lomituskeikalla osa ehti lepäämään enemmän, kuin toiset. Kuvassa edesmennyt hollanninpaimenkoiramix Elna.

Paska reissu

Eläinten kanssa eläessä ei koskaan voi olla varma siitä, mitä tuleman pitää. Toisinaan paskamaiset asiat vain kuuluvat elämään ja toisinaan koirat, jotka pitävät itseään arvostettuina kakkatutkijoina, edesauttavat juuri sellaisien asioiden syntyä.

Minulla on lomituskeikoillani tapana jättää asunto ja sen irtaimisto vähintään yhtä siistiin kuntoon, kuin ne ovat paikalle saapuessani. Tämän periaatteen myötä olen aina viimeisenä lomituspäivänäni pessyt omat petivaatteet ja pyyhkeeni (tai toimittanut ne sovitusti likapyykkikoriin), imuroinut ja mopannut lattiat – ja toisinaan päätynyt myös pesemään mattoja.

Joskus ikäviäkin vahinkoja on käynyt. Erään kerran isäntäpariskunnan puiset lasinaluset olivat saaneet kärsiä ja toisessa kohteeessa vuosia myöhemmin Sumu oli repäissyt palan nojatuolia hampaillaan ukkosen yllättäessä yöllä. Jälkimmäisessä tapauksessa en ottanut vastaan minulle varattua palkkiota, jonka arvolla omistajapariskunta pystyi hankkimaan uuden vastaavan, virheettömässä kunnossa olevan tuolin.

Lue artikkeli: Paska reissu (2018)

Koirat pitivät hauskaa lomituskohteessa 2018
Alpi, Olmi ja Elna pitivät hauskaa samalla, kun taivalsin lumikengissä jään poikki metsäsaarelta toiselle.

Rentouttava viikonloppu maalla

Vuosi 2018 taisi olla vuosi, jonka aikana tein ennätysmäärän lomituskeikkoja kaveri- ja tuttavapariskuntieni luona. Vaikka lomituskeikkoihin kuuluu paljon vastuuta niin eläimistä kuin asuinkiinteistöstäkin, ovat useimmat keikat olleet ennen kaikkea antoisia.

Kohde- ja eläinkohtaiset käytännöt sovitaan aina erikseen kiinteistöjen ja eläinten omistajien kanssa. Elämä omakotitalossa maalla pienen rivitaloasunnon sijasta on usein jo itsessään riittävän houkutteleva etuus lomituskeikan vastaanottamiseen. Myös uudet ulkoilumaastot ovat aina kiinnostavia, vaikka tuntemattomilta metsäsaarekkeilta ei löytyisikään tuhatsarvisia metsäkauriita.

Lue artikkeli: Rentouttava viikonloppu maalla (2018)

Alpi ja lomituskohteen vakiokalustoon kuulunut irlanninsusikoira
Edesmennyt kummityttöni irlanninsusikoira Cira ja Alpi -whippet

Arkiloma

Yli viikonlopun mittaiset lomituskeikat tarkoittavat usein sitä, että käyn lomituskohteelta töissä aivan, kuin kävisin kotioloistakin käsin. Tästä syystä valitsen lomituskohteeni usein tietyn alueen sisältä, jotta työmatka ei muodostu liian kuormittavaksi ohessa hoidettavan, toisinaan normaalia hieman työläämmän arjen kanssa.

Lue artikkeli: Arkiloma (2018)

Lomituskohteiden eksoottisimpia asiakkaita on ollut papukaija
Lomituskeikka papukaijatalossa oli yksi ikimuistoisimmista.

Papukaijatalon lumossa

Tehtyäni lomituskeikkoja ystävä- ja tuttavapiirini kotioloissa sana tällaisesta vaihtoehdosta alkoi leviämään. Tuttavapariskunta oli suositellut minua eteenpäin ja niinpä sain tilaisuuden asua kuukauden ajan yhdessä papukaijan ja yhteensä seitsemän koiran kanssa.

Tämä vuonna 2019 toteutunut keikka on yksi erikoisimmista ja mieleenpainuvimmista lomituskeikoistani. Silloinen parisuhteeni oli juuri tullut päätökseensä ja pakkasin kaikki huonekaluni varastoon tietämättä, mihin asettuisin tämän ja heti tätä seuraavan lomituskeikkani jälkeen. Tilanne oli myös muilla tavoin erikoinen. Asuin puhuvan papukaijan ja koirien kanssa metsän reunassa talossa, josta yllätykset eivät koskaan loppuneet.

Saman ajanjakson aikana kuuntelin itsekseen olohuoneessa soivan enkelikellon helinää, onnistuin laukaisemaan varas- ja palohälyttimet samalla, kun imuri räjähti kipinöiden, ajoin autolla yli 25 kilometria ilman auton avaimia ja kuuntelin alakerrassa, kun yläkertaan jätetty papukaija lauloi iskelmiä itsekseen. Sain koston viheliäältä jyrsijältä ja jäin paitsi kahdesta jouluateriasta, mutta sain todistaa, kuinka 10-vuotias novascotiannoutaja löysi vielä viimeisinä elinviikkoinaan saman ikäisiä ystäviä (ikävä kyllä Into myös menehtyi saman ajanjakson aikana). Tuolta ajanjaksolta on paljon kertomattomia tarinoita, joita ei koskaan täyteläisen arjen lomassa ollut aikaa kirjata ylös.

Lue artikkeli: Papukaijatalon lumossa (2018-2019)

Lomituskohteessa belgianpaimenkoiran kanssa

Kotihiirenä koirakoplan kanssa

Lukuisia lomituskeikkoja sisältäneen vuoden 2018 jälkeen myös seuraava vuosi sai lomituksien osalta vauhdikkaan alun. Oltuani Papukaijatalossa kuukauden (ja vuodenvaihteen yli) suuntasin suoraan seuraavaan kohteeseen.

Tässä kohteessa innostuin leikittelemään ajatuksella siitä, että tekisin lomitushommia työkseni. Palvelukonseptikin tarkentui entisestään: jos tekisin päivätyökseni lomituskeikkoja, kohdeyleisöni olisi ehdottomasti häämatkalleen heti häiden jälkeen lähtevät pariskunnat. Tämä tarkoittaisi sitä, että saisin jääkaapin täydeltä herkullisia, häistä yli jääneitä ruokia ja herkkuja!

Lue artikkeli: Kotihiirenä koirakoplan kanssa (2019)

Hevoset kuuluvat lomituskohteiden suurimpiin asiakkaisiin
Vaikka aiempiin lomituskohteisiin on kuulunut suuriakin koirarotuja, ehdottomasti suurimmat hoidokit ovat olleet hevosia.

Sateinen viikonloppu hevosten parissa

Uskomatonta, mutta totta, papukaijatalon ja sitä seuranneen lomituskeikan jälkeen seuraava asuntoni löytyi osaksi blogini avulla.

Olin kirjoittanut nettiin ilmoituksen siitä, kuinka halusin vuokrata itselleni ja kahdelle koiralleni kodin läheltä työpaikkaani. Ilmoituksen luki silloin poliisina työskennellyt nainen, joka oli päätynyt silmäilemään blogiani. Hänen silmäänsä pisti blogini sivupalkissa kohta, jossa kerron, että haaveammattini on ollut poliisikoira ja juuri tuo yksityiskohta nivoi polkumme yhteen.

Hän otti minuun yhteyttä ja minä vuokrasin häneltä rivitaloasunnon. Muutin vieraalle paikkakunnalle, jossa pääsin kuitenkin tutustumaan lyhyen välimatkan päässä asuvan vuokranantajani hevosten kanssa jaettuun elämäntapaan. Ei kestänyt kauaakaan, kun vietin koirieni kanssa viikonloppuja hevosia hoidellen. Ystävyytemme hevosten omistajan ja entisen vuokranantajani kanssa on jatkunut, vaikka asunnon vuokrasopimus on jo irtisanottu.

Lue artikkeli: Sateinen viikonloppu hevosten parissa (2019)

Lomituskohteissa päivät alkavat varhain
Vuonna 2020 pandemia vähensi lomituskeikkojen kysyntää.

Sisältäpäin lämmittävä vaikutus

Ei ole väliä, kuinka ryytyneenä lomituskohteeseen saapuu, kun vastassa on hevosten lämmin vastaanotto ja lempeät hörähdykset. Resepti on yksinkertainen, ja väsymys on tiessään.

Suhteemme hevosten kanssa kehittyi hitaasti. Se oli aluksi jopa vihamielinen, kunnes ruuna oivalsi, että en pidä heidän emäntäänsä vankina kellarissa, vaan huolehdin kaikesta siihen saakka, kunnes niiden emäntä jälleen palaa. Ensimmäisen hoitojakson jälkeen koko homma (korrupitoherkkuineen) alkoi valjeta myös ruunalle ja sen myötä vastaanottoni on ollut lämmin. Myös sillä, että se huomasi, että sille niin rakas emäntä palaa aina takaisin, saattoi olla osansa asiaan.

Ikävä kyllä seuraava kevät vei ruunan mennessään. Vaikka se repi sydämiä, lämpimät muistot jäivät samoin, kuin se ruunan muistoa kunnioittava sisältäpäin lämmittävä vaikutus, joka alkaa aina heti, kun laidunalueen asukit hahmottuvat auton tuulilasin takaa.

Lue artikkeli: Sisältäpäin lämmittävä vaikutus (2020)

9