Mitä kuuluu koiraperheeseen

Into ja minä odotimme toukokuuta innolla. Ja niin odotti muukin lauma: muutimme huhti-toukokuun vaihteessa aivan uusiin maisemiin. Kotiin, joka on hieman edellistä isompi ja kotiin, joka sijaitsee pienen metsäalueen kupeessa, aivan uusien ja erilaisten lenkkimaastojen äärellä.

Huhtikuun loppu meni hujauksessa. Heti Lontoosta palattuani tavanomaisen lennokas arki sai minusta otteen ja juuri ennen varsinaista muuttoa suuri musta belgipoika liittyi hoidokkina lauman jatkoksi.

Koira oli sama, jonka luona vietimme viikon talvella. En muuton vuoksi voinut tällä kertaa lähteä sinne, missä meille olisi ollut tilaa, vaan jouduin olosuhteiden pakosta ottamaan nuoren uroksen meille. Se huolestutti minua etukäteen. Kolme nuorta urosta ja yhteensä viisi koiraa pienessä asunnossa muuttorumban keskellä. Sijainnissa, jota reunustavat lenkkimaastot ovat pääsääntöisesti vilkkaasti liikennöidyt.

Ei mikään kovinkaan herkullinen kombo, mutta jostain syystä kaikki sujui paremmin kuin osasin odottaa. Lenkkeilin taajamassa viiden koiran kanssa ja sisällä koirat lepäsivät sulassa sovussa toistensa lähettyvillä. Tosin tätä harrasti lähinnä nuoriso, sillä Into majaili tavalliseen tapaansa keittiön pöydän alla ja Elna jossain, missä sen vahtiviettiä oli optimaalisinta toteuttaa.

Maaliskuun lopulla kerroin Olmin murheellisista varpaista, jotka turposivat yhden viikonlopun aikana kuin ammattileipurin kohokkaat. En koskaan palannut kertomaan, miten varpaiden kanssa kävi, koska seuraavaksi huomasin jo pakkaavani matkalaukkuja ja sitten löysinkin itseni Lontoosta.

Olmin kontrollikäynti Helsinkiin oli aivan oma lukunsa. Vihjasin jo Olmin varpaita koskevassa postauksessa surkeasta tunnelmasta, joka piinasi korvieni väliä, mutta se, miten surkeaksi tilanne lopulta eskaloitui, oli täysin omaa luokkaansa.

Tein Olmin kanssa toimistopäivää työpaikallani Riihimäellä ja suunnittelin jo lähtöä eteenpäin – siis Helsinkiin Mevetissä suoritettavalle kontrollikäynnille – kun kotini seinänaapuri otti yhteyttä.

Hän halusi varmistaa, olenko kotonani tekemässä remonttia. Koko päivän asunnostani oli kuulunut remontin ääniä, mutta autoani ei näkynyt parkkipaikalla.

En usko, että kukaan muu kuin ihmiset, jotka asuvat itsekseen vuokra-asunnossa neljän koiran kanssa, voivat ymmärtää sitä tunnetta, minkä äärelle ihminen pysähtyy kuullessaan tuollaisen lauseen. Ja ollessaan aivan liian kaukana kotoa siihen nähden, että siellä pitäisi jo olla – tai olisi ilmeisesti pitänyt olla jo aamusta alkaen.

Puhelimessa koitti varmasti pitkä hiljainen hetki, kun yritin prosessoida sen, mitä naapuri oli juuri kertonut.

Onneksi naapurillani oli asuntoni vara-avain. Olin antanut sen, koska toisinaan työpäiväni saattoivat venyä ja koirien pihapissattajalle saattoi olla tarvetta. Sovimme, että hän menisi katsomaan mistä oli kyse. Minä jäin odottamaan, mitä asunnostani paljastuisi.

Aloin saman tien tekemään lähtöä työpaikaltani ja ennen kuin ehdin ovesta ulos, naapuri soitti uudelleen. Hän kertoi, että koirat olivat tulleet eteisessä iloisesti vastaan, mutta lattioilla ja seinillä oli veriroiskeita. Kaksi muutamaa päivää aiemmin saamaani syntymäpäiväkukkakimppua oli revitty maljoistaan ja silputtu, mutta ne eivät voineet olla syynä sille, että veritahroja oli kaikkialla.

Loppujen lopuksi naapuri paikansi, miten veritahrat olivat voineet syntyä. Olohuoneen ikkunan pielet oli pureskeltu pieniä muovi- ja metalliosia myöten ja Elna käyttäytyi häiritsevän omituisesti: läähätti ja hyöri, mutta kävi naapurin istuttua lattialle tätä hyvin lähelle, ikään kuin turvaan, ja rauhoittui siihen sitten syvään uneen.

Koirat olivat siis päällisin puolin kunnossa – verta tihutti ainoastaan Elnan suusta.

Olin jo miltei puolimatkassa takaisin kotiin – siis aivan päinvastaiseen suuntaan, missä Olmin tassukontrolli oli – kun lopetimme puhelun. Päässä suhisi ja itketti. Vaikka tottakai kukkien tuho ja kodin turmio sekä sen aiheuttamat kustannukset harmittivat, kaikista eniten harmitti Elna.

Tunsin oloni riittämättömäksi. Ymmärsin, ettei ole mitään väliä, paljonko välitän ja rakastan, kuinka tärkeänä sitä ja sen hyvinvointia pidän ja kuinka paljon maallista mammonaa olen valmis laittamaan siihen, että kaikki olisi taas hyvin. Sen ei ole väliä, koska sellaiset asiat eivät loppujen lopuksi merkitse mitään. Jos asiat ovat huonosti, ne ovat huonosti.

Riittämättömyyden tunne kumpusi myös siitä, etten ymmärtänyt koiran mielenliikkeitä. En, vaikka kuinka halusin. Me emme puhuneet samaa kieltä, vaikka olin opiskellut vuosia, tarkkaillut ja katsellut koirien touhuja objektiivisesti ja tehnyt paljon havaintoja. Luulin tietäväni jotain, mutta aina, kun luulee tietävänsä jotain huomaakin, ettei oikeastaan tiedä mitään.

Kerroin ajatuksistani myös Instagramissa ja sain valtavan paljon kommentteja. Kiitos niistä. Kommentteja tuli niin paljon sekä kuvan yhteyteen, että yksityisviestein ja Facebookissa, että en ole vielä ehtinyt vastaamaan kaikkiin, mutta tulen kyllä vastaamaan.

Kello oli jo liikaa, kun pääsin kotiin. Kiitin naapuria, joka oli siivonnut pahimman sotkun ja lohduttanut Elnaa (kelatkaa mikä tyyppi! <3) ja lastasin kaikki koirat autooni mukaan Helsinkiin. Olmin tassukontrolli oli jo aivan juuri ja minä olin ihan väärällä puolella Etelä-Suomea.

Matkalla tiputin Alpin hoitoon. Vihani kohdistui siihen, koska olin jo aiemmin pitänyt sitä syypäänä laumamme alati horjuvaan tasapainoon. Olin koko kevään miettinyt, olinko tehnyt virheen ottaessani sen luokseni. Se oli pääpiirteittäin ominaisuuksiltaan hieno koira ja sen hermorakenne oli ihailtavan hyvä, mutta laumakoirana se ei loistanut taidoillaan.

Kun Elna oli aiemmin keväällä tullut kaksi kertaa juuri nukutuksesta heränneenä kotiin, Alpi oli pyrkinyt härkkimään sitä koko illan. Se ei uskonut, kun minä kielsin sitä ja sen mielestä oli lähinnä hassua, kun lopulta Elnakin – kaiken sen nukutustahmeuden keskeltä – joutui myös kieltämään sitä. Otin sen illaksi hihnaan, jotta minun olisi helpompi ohjailla sen käytöstä, mutta hihnassakaan se ei saanut silmiään irti hassusti käyttäytyvästä Elnasta, joka oli vain hetkeä aiemmin herätetty nukutuksesta.

Kun sinä iltana olimme lähdössä iltalenkille, Alpi hyppäsi Elnan selkään kuin astuakseen tätä. Kahdeksanvuotiasta narttua, laumamme kiistatonta kuningatarta. Ennen kuin minä ehdin sanomaan mitään, Elna ärähti, jolloin Alpi nappasi sen niskanahasta kiinni ja ravisti.

Sen jälkeen Alpi sai minulta sellaista palautetta, että jopa Into ja Olmi pidättelivät hengitystään. Elna seisoi aloillaan yhä hieman pöllyissä. Alpin olemus ei sen sijaan muuttunut: se seisoi vielä palautteenannon jälkeenkin ryhdikkäänä ja katsoi minua sitten huvittuneena silmiin kuin sanoen: ”hei hermanni, joko mennään sinne lenkille?”

Sen kumartelemattomassa teinipoika-asenteessa on piirteitä, joita en voi sietää. Toisinaan ihailen sen järkkymätöntä olemusta, mutta arjessa ja laumassa se voi olla hyvinkin haasteellinen. En ole mikään suuri johtajuusteorian kannattaja, mutta koen, että on asioita, joita koiran on hyvä kunnioittaa. Samalla tavalla, kuin me ihmiset kunnioitamme kuumaa hellaa tai tien varressa nopeuksia mittaavaa poliisiautoa.

Uskon, että vanhemmiten Alpi puhkeaa kukkaan, mutta ensimmäisessä kolmessa vuodessa voi olla kestämistä. Minua ei ole helppo provosoida, mutta jos minun laumaani kohtaa uhka tai kiusanteko – tuli se sitten ulkopuolelta tai lauman sisältä – en epäile puuttua tilanteeseen. Minun Elnaani ei kosketa noin, ei etenkään silloin, kun se ei itse pysty puolustautumaan.

Oli kaikkien kannalta hyvä, että minulla oli paikka, minne pystyin Alpin tiputtamaan. Ennen kaikkea minä kaipasin lomaa koirasta, joka kaiken aikaa käänsi kaiken mahdollisen huomion itseensä.

Sen lisäksi, että mietin Helsinkiin ajaessani sitä, kuinka paljon me muut kärsimme tilanteesta Alpin kanssa, mietin myös sitä, kuinka paljon Alpi itse kärsi. Siitä, ettei se ollut jatkuvasti jakamattoman huomion keskipisteenä (mitä se tuntui niin kovasti tavoittelevan) ja siitä, että jouduin jatkuvasti puuttumaan sen toimiin.

Kevät Alpin kanssa tuntui siltä, että jouduin koko ajan pyytämään sitä lopettamaan sen, minkä se oli juuri keksinyt ja pyytämään sitä kiinnittämään huomionsa johonkin muuhun juttuun – mikä ei sen mielestä tietenkään ollut yhtään niin mahtavaa. Rennossa ja rauhallisessa mielentilassa lenkkeily tuntui olevan Alpille kirosana, sillä Alpi halusi vain mennä täysiä – siitäkin huolimatta, että ulkoilin sen kanssa myös kahdestaan ja yritin purkaa sen energiaa villeihin frisbee -leikkeihin ja jalkapallo-otteluihin.

Puin tunnin ajomatkalla puhelimessa myös Elnan tilannetta ensin ystäväni kanssa ja sitten sellaisen koiramiehen kanssa, joka oli palveluskoirapiireissä nimekäs ja jonka kanssa olin vaihtanut pari sanaa joskus vuosia sitten poliisikoiralaitoksella.

Hänenkin mielestään Elnan oireilu oli kummallista, mutta hän otti puhelun aikana esille ajatuksina mm. epilepsian sekä ääniarkuuden, mikä joillekin koirille ilmaantuu iän karttuessa kuin yöstä.

Keskustelimme pitkään siihen nähden, että emme entuudestaan tuntenut toisiamme. Sitten kiitin häntäkin avusta ja parkkeerasin autoni Mevetin parkkihalliin. Emme olleet vielä myöhässä, mikä oli suoranainen ihme iltapäivän tapahtumarikkauteen nähden.

Pahin turvotus Olmin tassusta oltiin saatu hillittyä antibioottikuurilla ennen kontrollikäyntiä ja nyt tassua oli helpompi tutkia. Eläinlääkäri päätyi kurkkaamaan kirurgisesti turvonneen kohdan sisälle ja tunteja myöhemmin hän kertoi, että tassussa sisällä oli orgaaniseen aineeseen viittaavia löydöksiä: eli mitä todennäköisesti ärhäkän reaktion ja tulehduksen oli aiheuttanut jokin tassun sisälle työntynyt tikku tai muu vastaava.

Olin tämän kuullessani suunnattoman helpottunut, sillä pelkäsin, että tassuihin aiemmin tehdyt keinotekoiset ligamentit olisivat aiheuttaneet ongelmia ja jouduttaisiin poistamaan mittavassa projektissa. Näin ei kuitenkaan onneksi ollut: nyt meidän piti enää vain huuhtoa ja puhdistaa leikkauskohtaa hyvin ja pitää tassusankari levossa, niin koira palautuisi ennalleen ja edessä olisi ihan tavallinen kesä, jonka aikana voisimme nauttia liikunnasta, uimisesta ja aurinkoisista päivistä.

Ja niin Olmi parantui. Tassut voivat nyt hyvin ja Alpillekin kuuluu hyvää. Se palautui laumaamme oltuaan pari viikkoa poissa.

Sen loma muualla teki hyvää meille kaikille, ennen kaikkea omalle henkiselle jaksamiselleni. Se on nyt hieman rauhoittunut, mutta on se edelleenkin Alpi. Viime viikolla se kakkasi Inton päähän ja arki-iltaisin se kantaa suussaan tyhjiä ruokakuppeja, joiden kolistelu on sen mielipuuhaa. Sitten kun taas on ruokinta-aika, ruokakuppeja saa etsiä ympäri asuntoa. Toisinaan niitä löytyy sohvalta tai sängyltä, välillä kylpyhuoneesta.

Hyvästelin sen yhtenä perjantai-iltana rautatieasemalla, kun se lähti omien kavereidensa kanssa Tampereelle ja seuraavana sunnuntai-iltana se tuli samaan paikkaan takaisin. Se oli viikonlopun kisaamassa Siirin kanssa junior handler -kehissä ja reissunsa jälkeen se nukkui kolme päivää liikauttamatta eväänsäkkään. Reissusta toivuttuaan se on taas jatkanut omaa alpimaista eloaan.

Huomaan, että tällä hetkellä asenteeni sitä kohtaan on reilu ja avoin ja arki sen kanssa on taas ihan mukavaa. Alpi on vain niin suuri persoona, että se on välillä yksinkertaisesti liikaa, eikä tarvita montaakaan vastoinkäymistä yhdistettynä sen ilkikuriseen hymyyn, kun minä olen jo oman jaksamiseni äärirajoilla.

Onneksi se on sentään perinteisin mittarein helppo koira: se kulkee hihnassa pääpiirteittäin hyvin, ei huuda toisille koirille ja ulkoillessakin sen luoksetulo on varma (paitsi jos se innostuu juoksuttamaan malia). Se ei ymmärrä mitään rusakkojen päälle ja kotona sisällä se on läheisyyttä rakastava kainaloinen – aina, kun ei ole liian kiireinen touhutessaan jotain muuta. Kyllä siitä tulee vielä hieno ja upea koira, jonka vuoksi tulen vuodattamaan kyyneleitä. Onhan se sitä jo nyt. Se vain tarvitsee tilaa ja aikaa ja minun täytyy tulla pois sellaisesta maailmasta, jollaisessa olen koirieni kanssa tottunut olemaan.

Sellainenhan jokainen koira on. Omanlaisensa polku aivan uudenlaisiin maisemiin.

16

Murheenkryynejä – whippetin varvasongelmat jatkuvat

Mainitsin perjantaina Instagramissa Olmin omituisesti turvonneesta vasemman etutassun pikkuvarpaasta, joka oli yhden yön aikana turvonnut pienen potun kokoiseksi. En osannut päätellä, mikä tassuun oli osunut tai mennyt, mutta koira konkkasi koko perjantain kolmella jalalla varoen selkeästi varaamasta painoa tassulle.

Siitä hetkestä alkoi Olmin häkkilepojakso. Pehmustin koiralle metallihäkkiin lokoisat oltavat ja toivoin, että pahin turvotus laskisi viikonlopun aikana.

Mutta lauantai-aamuna häkkiasukilla olikin tarjota entistäkin lohduttomampi näky. Sen sijaan, että turvoksissa olisi enää reunimmainen varvas, turvoksissa olikin kolme reunimmaista varvasta. Koko aiemmin luiseva tassu oli ranteeseen saakka niin turvoksissa, että näytti aivan siltä, kuin koiralle olisi yön aikana vaihdettu jonkun toisen rodun jättimäinen karhuntassu.

Kylmänhiki kohosi otsalleni, eikä vähiten siksi, että olin juuri sijoittanut pienen omaisuuden Elnan hammaskaluston hyvinvointiin sekä farmariauton huoltoon ja korjauksiin. Päällimmäisenä mielessäni oli kuitenkin vuosien takaa huutava huoli Olmin tassuongelmista ja jo valmiiksi huonoista varpaista.

Varpaisiin pentuna asennetut tukisidokset olivat pettäneet aikapäiviä sitten. Varpaat eivät juurikaan kestäneet painoa esimerkiksi koiran kumartuessa etutassujensa päälle ruokailutilanteessa, mutta muuten varpaiden tila ei juurikaan näkynyt arjessa, jos varpaiden erikoisen pitkulaista mallia ei otettu huomioon. Koira saattoi kesäisin käydä pinkomassa Tampereen vinttikoiraradan pehmeällä hiekkapohjalla moottorivieheen perässä ja elää muutenkin kokonaisvaltaisen hyvää ja kivutonta koiranelämää.

Auto starttasi Helsinkiä kohti jo ennen puolta päivää. Hyväksi havaittu Omaeläinklinikka karsiutui vaihtoehdoista, koska päivystävää asemaa ei ollut lähellä ja kyseessä oli koira, jonka tassuihin oli jo pentuna tehty Helsingissä leikkauksia. Suuntasimme siis oitis klinikalle, jolla oli tietokannassaan täydelliset tiedot ja historia ihon alle vuosia sitten asennetuista vierasesineistä.

Koiran jatkuva läähätys kertoi kivuista tai muuten äärimmäisen epämukavasta olosta, eikä ihme. Reunimmaisen varpaan viereen kohosi hetki hetkeltä suurempi punainen nestepallo, joka pinkeydessään näytti siltä, että se räjähtää minä hetkenä hyvänsä.

Eläinlääkäri teki perustutkimukset, joiden lisäksi koiralta mitattiin kuume ja tulehdusarvot. Tulehdusarvot olivat normaalin ylärajoilla, mutta muuten koirasta ei löytynyt turvonneen tassun lisäksi mitään hälyttävää.

Suuntasimme röntgenhuoneeseen, josta toivoimme saavamme viitteitä turvotuksen aiheuttajasta – ihon alle tunkeutuneesta vierasesineestä tai murtumasta. Mutta mitään ei löytynyt.

Tutkimushuoneeseen palattuamme koira sai kipulääkettä ja antibioottia. Saimme molempia kotiinkin. Varpaan tyvessä yhä vain kohoava hetki hetkeltä pinkeämpi patti päätettiin puhkaista, koska se näytti siltä, että eritteet sen sisältä levähtävät minä tahansa hetkenä ulos joka tapauksessa. (Kiitos Jonna, kun olit apuna – herkkis ruudun tällä puolen ei olisi kestänyt pidellä koiraa siinä tilanteessa!)

Ja sitten lähdimme kotiin 300 euron osamaksusuunnitelma taskussani. Tassu oli niin turvoksissa, että tarkempia tutkimuksia oli hankala tehdä, eikä täten ongelman aiheuttajaa saatu ollenkaan selville.

Olmi sai uuden ajan perjantaille. Silloin kartoitettaisiin katkenneiden tukisidoksien ja turvonneen tassun mysteerin. Eläinlääkäri mainitsi, että kun tassussa on jo lähtökohtaisesti vierasesineitä, tassuun ei tarvita suurtakaan pöpöä, joka sitten saattaa laukaista melkoisenkin hälytystilan koko raajaan.

*     *     *     *     *

Oloni on levoton. Jo valmiiksi kovia kokeneen koiran tila harmittaa etenkin, kun tulevaisuuteen on mahdotonta nähdä. Nuori koira, jonka henkiset ominaisuudet ovat loistavat, kärsii fyysisistä ongelmista, joita on mahdotonta sivuuttaa. Koira kun on paljolti raajojensa päällä – ja oletusarvoisesti raajoissa on varpaat, joille paino jakautuu, jos ei tasaisesti, niin ainakin jakautuu.

Varvasasioissa lähtökohdat ovat huonot, sillä niin moni Olmin varpaista on jo valmiiksi virheasennossa. Ei auta kuin hengittää syvään ja odottaa, mitä loppuviikon tutkimuksissa selviää.

Olmin yllättäen ilmaantuneet varvasongelmat eivät ole ainoa asia, joka vetää tämän koiranomistajan mietteliääksi. Päässäni käydään ikävän sävyistä keskustelua, vaikka ulkona on aistittavissa ihana keväinen ilma ja valtaosan päivästä kirkas ja kaunis auringonpaiste. Palaan toiseen, koko lauman harmonian rikkovaan tilanteeseen hiukan myöhemmin, sillä se on jo kokonaan oma, raskas tarinansa.

22

Vinttikoirien vaatteet, osa 1: syysmuoti eli kevyet puserot

Whippetpojat Olmi ja Alpi ovat kaverukset, joiden pukeminen viileneviin syysiltoihin ei ole mikään kysymys. Niiden ohut, pohjavillaton turkki ja jänismäisen ohut nahka eivät juurikaan tarjoa suojaa syysviimojen puhaltaessa saatika pakkasilla.

Vinttikoirien dynaamisen rakenteen vuoksi niille ei käy perinteisten eläinkauppojen koirantakkivalikoima lähinnä takkien huonon istuvuuden vuoksi. Niinpä tilaankin valtaosan vinttikoirieni vaatteista ulkomailta, koska siten pystyn hankkimaan koirilleni nimenomaan niille tarkoitettuja, istuvia ja jokaiseen vuodenaikaan sopivia vaatteita.

Tästä syystä ajattelin aloittaa vuodenaikojen mukaan etenevän juttusarjan ”vaatteita vinttikoiralle.” Juttusarjan myötä kerron omilla koirillani käytössä olevista vaatteista ja paljastan, mistä olen hankkinut ne.

Kaikkein luontevinta olisi varmaankin ollut aloittaa koko juttusarja sadetakeista, sillä ne ovat olleet käytössä myös pitkin kesää aina tarpeen vaatiessa. En kuitenkaan malta olla esittelemättä näitä poikien asteekkikuvioisia jumppereita, jotka tilasin jo viime talvena Tšekeistä.

Kyseessä on SOFA Dog Wearin verkkokaupasta tilatut puserot. Ne löytyvät verkkokaupan alusvaate -kategoriasta (”dog underwear”) tuotenimellä Hachico jumper. En malttanut olla tilaamatta Aztec -kuoseja heti kun näin ne, sillä pelkäsin, että kyseessä on pian valikoimista poistuva sesonkituote.


Teille, jotka bongaatte tuotteet vasta nyt voin iloksenne kertoa, että ainakin vielä tänä syksynä kuosia näytti yhä olevan saatavilla. Kaiken lisäksi tšekkiläisen verkkokaupan tuotteet ovat aina onnistuneet löytämään tiensä perille saakka.

Jos Meksikon intiaanikansoilta inspiraationsa saanut kuosi ei miellytä, samaa Hachico -mallia saa myös lukuisissa muissakin väreissä, kuten turkoosina, sinisenä, korallina ja pinkkinä.

Pian yhdeksän kuukautta täyttävä Alpi käyttää samaa S3 -kokoa kuin kuvassa yllä poseeraava pari vuotias Olmi. Tämä on käsittääkseni melko yleinen koko aikuiselle whippeturokselle, mutta SOFA Dog Wearin sivuilta löytyy selkeä tuotekohtainen mittataulukko, mikäli et ole varma minkä kokoisena sinun kannattaisi vaatetilauksesi tehdä.

Hachico jumperit ovat siitä mainioita, että ne ovat paitsi malliltaan istuvia, ne myös laskeutuvat kivasti pepun päälle. Niitä voi käyttää paitsi viileinä iltoina, myös kylminä ja sateisina syyspäivinä tai räntäsateessa sadetakin alla. Oikein kylminä pakkaspäivinä olen käyttänyt vastaavia puseroita myös kuoritakin tai toppatakin alla. Kyllä, tällä vuosituhannella myös koirat kerrospukeutuvat.

15