Murheenkryynejä – whippetin varvasongelmat jatkuvat

Mainitsin perjantaina Instagramissa Olmin omituisesti turvonneesta vasemman etutassun pikkuvarpaasta, joka oli yhden yön aikana turvonnut pienen potun kokoiseksi. En osannut päätellä, mikä tassuun oli osunut tai mennyt, mutta koira konkkasi koko perjantain kolmella jalalla varoen selkeästi varaamasta painoa tassulle.

Siitä hetkestä alkoi Olmin häkkilepojakso. Pehmustin koiralle metallihäkkiin lokoisat oltavat ja toivoin, että pahin turvotus laskisi viikonlopun aikana.

Mutta lauantai-aamuna häkkiasukilla olikin tarjota entistäkin lohduttomampi näky. Sen sijaan, että turvoksissa olisi enää reunimmainen varvas, turvoksissa olikin kolme reunimmaista varvasta. Koko aiemmin luiseva tassu oli ranteeseen saakka niin turvoksissa, että näytti aivan siltä, kuin koiralle olisi yön aikana vaihdettu jonkun toisen rodun jättimäinen karhuntassu.

Kylmänhiki kohosi otsalleni, eikä vähiten siksi, että olin juuri sijoittanut pienen omaisuuden Elnan hammaskaluston hyvinvointiin sekä farmariauton huoltoon ja korjauksiin. Päällimmäisenä mielessäni oli kuitenkin vuosien takaa huutava huoli Olmin tassuongelmista ja jo valmiiksi huonoista varpaista.

Varpaisiin pentuna asennetut tukisidokset olivat pettäneet aikapäiviä sitten. Varpaat eivät juurikaan kestäneet painoa esimerkiksi koiran kumartuessa etutassujensa päälle ruokailutilanteessa, mutta muuten varpaiden tila ei juurikaan näkynyt arjessa, jos varpaiden erikoisen pitkulaista mallia ei otettu huomioon. Koira saattoi kesäisin käydä pinkomassa Tampereen vinttikoiraradan pehmeällä hiekkapohjalla moottorivieheen perässä ja elää muutenkin kokonaisvaltaisen hyvää ja kivutonta koiranelämää.

Auto starttasi Helsinkiä kohti jo ennen puolta päivää. Hyväksi havaittu Omaeläinklinikka karsiutui vaihtoehdoista, koska päivystävää asemaa ei ollut lähellä ja kyseessä oli koira, jonka tassuihin oli jo pentuna tehty Helsingissä leikkauksia. Suuntasimme siis oitis klinikalle, jolla oli tietokannassaan täydelliset tiedot ja historia ihon alle vuosia sitten asennetuista vierasesineistä.

Koiran jatkuva läähätys kertoi kivuista tai muuten äärimmäisen epämukavasta olosta, eikä ihme. Reunimmaisen varpaan viereen kohosi hetki hetkeltä suurempi punainen nestepallo, joka pinkeydessään näytti siltä, että se räjähtää minä hetkenä hyvänsä.

Eläinlääkäri teki perustutkimukset, joiden lisäksi koiralta mitattiin kuume ja tulehdusarvot. Tulehdusarvot olivat normaalin ylärajoilla, mutta muuten koirasta ei löytynyt turvonneen tassun lisäksi mitään hälyttävää.

Suuntasimme röntgenhuoneeseen, josta toivoimme saavamme viitteitä turvotuksen aiheuttajasta – ihon alle tunkeutuneesta vierasesineestä tai murtumasta. Mutta mitään ei löytynyt.

Tutkimushuoneeseen palattuamme koira sai kipulääkettä ja antibioottia. Saimme molempia kotiinkin. Varpaan tyvessä yhä vain kohoava hetki hetkeltä pinkeämpi patti päätettiin puhkaista, koska se näytti siltä, että eritteet sen sisältä levähtävät minä tahansa hetkenä ulos joka tapauksessa. (Kiitos Jonna, kun olit apuna – herkkis ruudun tällä puolen ei olisi kestänyt pidellä koiraa siinä tilanteessa!)

Ja sitten lähdimme kotiin 300 euron osamaksusuunnitelma taskussani. Tassu oli niin turvoksissa, että tarkempia tutkimuksia oli hankala tehdä, eikä täten ongelman aiheuttajaa saatu ollenkaan selville.

Olmi sai uuden ajan perjantaille. Silloin kartoitettaisiin katkenneiden tukisidoksien ja turvonneen tassun mysteerin. Eläinlääkäri mainitsi, että kun tassussa on jo lähtökohtaisesti vierasesineitä, tassuun ei tarvita suurtakaan pöpöä, joka sitten saattaa laukaista melkoisenkin hälytystilan koko raajaan.

*     *     *     *     *

Oloni on levoton. Jo valmiiksi kovia kokeneen koiran tila harmittaa etenkin, kun tulevaisuuteen on mahdotonta nähdä. Nuori koira, jonka henkiset ominaisuudet ovat loistavat, kärsii fyysisistä ongelmista, joita on mahdotonta sivuuttaa. Koira kun on paljolti raajojensa päällä – ja oletusarvoisesti raajoissa on varpaat, joille paino jakautuu, jos ei tasaisesti, niin ainakin jakautuu.

Varvasasioissa lähtökohdat ovat huonot, sillä niin moni Olmin varpaista on jo valmiiksi virheasennossa. Ei auta kuin hengittää syvään ja odottaa, mitä loppuviikon tutkimuksissa selviää.

Olmin yllättäen ilmaantuneet varvasongelmat eivät ole ainoa asia, joka vetää tämän koiranomistajan mietteliääksi. Päässäni käydään ikävän sävyistä keskustelua, vaikka ulkona on aistittavissa ihana keväinen ilma ja valtaosan päivästä kirkas ja kaunis auringonpaiste. Palaan toiseen, koko lauman harmonian rikkovaan tilanteeseen hiukan myöhemmin, sillä se on jo kokonaan oma, raskas tarinansa.

19

Vinttikoirien vaatteet, osa 1: syysmuoti eli kevyet puserot

Whippetpojat Olmi ja Alpi ovat kaverukset, joiden pukeminen viileneviin syysiltoihin ei ole mikään kysymys. Niiden ohut, pohjavillaton turkki ja jänismäisen ohut nahka eivät juurikaan tarjoa suojaa syysviimojen puhaltaessa saatika pakkasilla.

Vinttikoirien dynaamisen rakenteen vuoksi niille ei käy perinteisten eläinkauppojen koirantakkivalikoima lähinnä takkien huonon istuvuuden vuoksi. Niinpä tilaankin valtaosan vinttikoirieni vaatteista ulkomailta, koska siten pystyn hankkimaan koirilleni nimenomaan niille tarkoitettuja, istuvia ja jokaiseen vuodenaikaan sopivia vaatteita.

Tästä syystä ajattelin aloittaa vuodenaikojen mukaan etenevän juttusarjan ”vaatteita vinttikoiralle.” Juttusarjan myötä kerron omilla koirillani käytössä olevista vaatteista ja paljastan, mistä olen hankkinut ne.

Kaikkein luontevinta olisi varmaankin ollut aloittaa koko juttusarja sadetakeista, sillä ne ovat olleet käytössä myös pitkin kesää aina tarpeen vaatiessa. En kuitenkaan malta olla esittelemättä näitä poikien asteekkikuvioisia jumppereita, jotka tilasin jo viime talvena Tšekeistä.

Kyseessä on SOFA Dog Wearin verkkokaupasta tilatut puserot. Ne löytyvät verkkokaupan alusvaate -kategoriasta (”dog underwear”) tuotenimellä Hachico jumper. En malttanut olla tilaamatta Aztec -kuoseja heti kun näin ne, sillä pelkäsin, että kyseessä on pian valikoimista poistuva sesonkituote.


Teille, jotka bongaatte tuotteet vasta nyt voin iloksenne kertoa, että ainakin vielä tänä syksynä kuosia näytti yhä olevan saatavilla. Kaiken lisäksi tšekkiläisen verkkokaupan tuotteet ovat aina onnistuneet löytämään tiensä perille saakka.

Jos Meksikon intiaanikansoilta inspiraationsa saanut kuosi ei miellytä, samaa Hachico -mallia saa myös lukuisissa muissakin väreissä, kuten turkoosina, sinisenä, korallina ja pinkkinä.

Pian yhdeksän kuukautta täyttävä Alpi käyttää samaa S3 -kokoa kuin kuvassa yllä poseeraava pari vuotias Olmi. Tämä on käsittääkseni melko yleinen koko aikuiselle whippeturokselle, mutta SOFA Dog Wearin sivuilta löytyy selkeä tuotekohtainen mittataulukko, mikäli et ole varma minkä kokoisena sinun kannattaisi vaatetilauksesi tehdä.

Hachico jumperit ovat siitä mainioita, että ne ovat paitsi malliltaan istuvia, ne myös laskeutuvat kivasti pepun päälle. Niitä voi käyttää paitsi viileinä iltoina, myös kylminä ja sateisina syyspäivinä tai räntäsateessa sadetakin alla. Oikein kylminä pakkaspäivinä olen käyttänyt vastaavia puseroita myös kuoritakin tai toppatakin alla. Kyllä, tällä vuosituhannella myös koirat kerrospukeutuvat.

14

Uupumus – kun koiran omistamisesta katoaa mielekkyys

Kaisa kysyi blogissaan, saako negatiivisista asioista blogata. Olkoon tämä vastineeni tälle pohdinnalle sekä hiljaisuudelle, joka on ainakin omassa päässäni jatkunut piinallisena niin blogin, kuin myös Purematta Paras -Instagramin puolella.

Takana on melkoinen kesä. Olin kevään aikana kuvittanut ja kirjoittanut jutun vinttikoiran treenaamisesta samalla, kun suunnittelin Olmin kesän treeniohjelmaa tulevaa kisakautta silmällä pitäen.

Olin juuri remontoinut koko blogin ja kaikki oli innostavaa. Päivät olivat pitkiä ja valoisia, kesä oli viimein täällä. Ja sitten se iski: koiran (=koiralauman) omistaminen tuntui painajaismaiselta ja siitä katosi mielekkyys.

Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun istuin töiden jälkeen parkkipaikalla autossani miettien, etten halua mennä kotiin. Kesän myötä kodissani oli jatkuvalla syötöllä tehty tihutöitä, joille en voinut kuin pyöritellä silmiäni ja pudistella päätäni. En enää halunnut nähdä, oliko koirien peti räjäytetty tai oliko keittiön tasolta varastettu ja levitelty ruoka-aineita.

En halunnut mennä kotiin, sillä se tarkoitti väistämättä myös lenkille lähtöä kokoonpanolla, josta oli yhtäkkiä tullut hirviömäinen.

Kesän myötä tuttu metsä oli kaadettu hakkuualueeksi ja sinne johtanut polku oli kasvanut umpeen nokkosista. (Se metsä oli voimapaikkani.)

Vaihtoehdoiksi jäi kaikkien muidenkin ulkoilijoiden aktiivisessa käytössä ollut peltotie ja taajama-alueen pikkutiet. Ne vilisivät liikennettä, koirien kieltomerkkejä, kaikenlaisia vastaantulijoita sekä hoidettuja nurmialueita, joilta koirankakkaa on välttämätöntä kerätä.

Olosuhteet sinällään eivät olleet ylitsepääsemättömät, mutta Elna oli kesän aikana muuttunut kiukkuiseksi ja alkanut kommentoimaan vastaan tulevia koirakkoja äärettömän tiukkaan sävyyn. Se teki Intosta levottoman ja provosoi pari vuotiaan Olmin mukaan möykkään.

Alle vuotias Alpi ihmetteli koko toimintaa ja tunsi itsensä tilanteissa epävarmaksi. Se ei juurikaan saanut tukea minulta, sillä kaikki huomioni meni Elnan ja Olmin korjaamiseen ja provosoitumattoman Inton kehumiseen – ja siinä kaiken härdellin keskellä saatoin sujauttaa Alpin suuhun makupalan.

Lopulta lenkkeily oli kaikkea muuta kuin rentouttavaa ja mukavaa. Se tuntui ahdistavalta velvollisuudelta, jota välttelin aina puoleen yöhön saakka – eikä sekään ollut mikään ratkaisu. Alkukesän kiihkeästi vieheen perässä radalla juossut Olmi tempoili ja kiljui erityisesti hämärän aikaan tiuhaan liikkuvien pupujen perään, ja sai kuuluvalla pupu-ujelluksellaan koko lauman raiteiltaan.

Ja siinä minä sitten seisoin kesäyön pimeydessä, kirosin pupuja ja yritin pitää päättömästi ympäriinsä poukkoilevia koiria hallinnassani. Yritin samalla vahvistaa hämmentyneenä aloillaan seisovan koiranpennun hyvää mielentilaa – ettei se nyt ainakaan lähtisi mukaan hullunmyllyyn.

Ja minua väsytti, hävetti ja harmitti. Itketti. Ei tämän tällaista pitänyt olla.

Niinpä lenkit lyhenivät. Koska koko lauma sai minussa aikaan vain ärtymyksen ja ahdistuksen tunteita, aloin nipistämään lenkkien pituudesta. Ja koska koirien päivistä alkoi pikku hiljaa katoamaan sisältö, ne loivat sitä itse nujuamalla kotona, pihistämällä minulle kuuluvia tavaroita ja elintarvikkeita ja kommentoimalla vastaantulevia koirakkoja yhä äänekkäämmin.

Oravanpyörä oli valmis. Mitä enemmän koirat ahdistivat minua, sitä vähemmän halusin niiden kanssa tehdä. Ja mitä vähemmän niiden kanssa tein, sitä enemmän ne keksivät itselleen tekemistä ja sitä myöten myös ahdistivat minua enemmän.

Elnasta tuli entistäkin ärtyisämpi. Alpi varmaan harjoitteli liitämään, sillä sen uudeksi bravuuriksi tuli hypätä eteisestä neljän ja puolen metrin kaurismaisella tasajalkaloikalla olohuoneen sohvalle, jonka reunaan se toisinaan tömähti rintakehä edellä. Toisinaan se laskeutui sohvalle tassuilleen kuin kissa ja toisinaan se tömähti lihamyllynäkin tituleeratun Inton päälle lähes tuhoisin seurauksin.

Aina kun Alpi harjoitteli liitämistä, Olmi rynnisti sen niskaan kiinni ja aina kun pojat aloittivat nujuamisen, Elna meni niiden väliin poliisina. Into ulkoisti itsensä koko sopasta ja kommentoi lähinnä nurisemalla, jos se koki liitävän whippetin olevan liian lähellä.

Vaikka näin jälkeenpäin kerrottuna tarina saattaa kuulostaa hauskalta, se oli joka päivä elettynä kaikkea muuta kuin hupaisaa.

Tunsin olevani päättymättömässä umpikujassa sekopäisen lauman kanssa, enkä tiennyt keneltä voisin pyytää apua lenkitykseen tai arjen askareisiin. Kotini näytti hylätyltä koirien asuttamalta rakennukselta, sillä siivoaminen oli turhaa, koska Alpi löysi aina uuden kirjekuoren, hedelmäpussin, pahvin palan, oksan, vessapaperirullan tai talouspaperirullan, jota silputen ja ravistellen se viipotti ympäri asuntoa aina sohvalle kohdistuvien liitoharjoituksiensa välissä.

En kehdannut kertoa ongelmistamme, ahdistuksestani ja uupumuksestani kenellekkään, sillä pelkäsin, että ihmiset reagoisivat sanomalla, että tottakai neljän koiran omistaminen on juuri tuollaista. Kuormittavaa, päätöntä ja älytöntä. Sellaista, ettei koti näytä enää ikinä kodilta, eikä kukaan tavallinen ihminen alkujaankaan hallitsisi neljää koiraa – olit liian ahne ja tuollaista se nyt on, seuraavat kymmenen vuotta. Koska tiedätkö mitä? Sinä tilasit sen. 

Minusta tuntui, että olin ansainnut kaiken ja nyt olin jäämässä sen kaiken alle. Juuri niin, kuten oletettavaa olikin.

Yritin rauhoitella malttinsa menettänyttä Elnaa ja jatkuvasti pikkuveljensä niskassa kiinni olevaa Olmia. Silläkin oli riittävästi huolenaiheita pallittomana uroksena, kun sen pikkuveljelle oli kehittynyt paitsi kaksi kivestä, myös melkoisen lennokas luonne ja raamikas ulkokuori.

Minun teki mieli päästää koko kirppusirkus pellon reunassa irti, mutta pellot kasvoivat viljaa, koirien kiinnipitokausi oli kiihkeimmillään ja kaiken lisäksi rusakoita oli niin paljon liikkeellä, että jos olisin päästänyt Olmin irti, en olisi nähnyt sitä ja sen ajohaukun villitsemiä tovereita enää ikinä. Toisaalta, minä myös toivoin sitä. Sitä, että koirat katoaisivat ja hetkeksi elämäni olisi vain aivan tavallista ja normaalia.

Ja niin siinä sitten kävi, että Olmin treenikausi päättyi jotakuinkin siihen hetkeen, kun se omaa treenivuoroaan odottaessaan repi auton takatilan sisukset. Kisakautta ei sen myötä koskaan tullutkaan, sillä koko koira harrastuksineen ja vietteineen ja oikkuineen tuntui liian uuvuttavalta. Ei ollut kunnollista treenikautta, kisakautta, eikä koko blogipostausta, johon olin hakenut potkua keväiseltä Lotta Vuorelan luennolta, joka käsitteli koiran liikuntaa ja fyysisen kunnon kehittämistä.

Lisäksi välttelimme ulkoilua aurinkoisina ja kauniina viikonloppuina, sillä Elna sai melko masentavan silmä -diagnoosin, josta en ole jaksanut kirjoittaa (vieläkään) mitään, sillä koko elämä on tuntunut vastoinkäymiseltä toisensa perään.

Olen ollut valtavan epävarma Intosta sen omituisen ja epäpätevän oloisen diagnoosin jälkeen ja nyt Alpi on nuori ja lupaava koira, jolle en yksinkertaisesti ole jaksanut opettaa yhtäkään temppua. Se osaa seistä kehässä ja tulla luokse käskystä, ja olla liikkumatta kun leikkaan sen kynsiä, ja siinä sen taidot jotakuinkin ovat. Se on sisäsiisti, mutta livahtaa etuovesta ulos aina tilaisuuden tullen ja sen liitämisharjoitukset ovat tuoneet sille itsevarmuuden, jonka siivittämänä se saattaa laskeutua sohvalle syliini siitäkin huolimatta, että sylissäni on jo posliinilautanen, jolla lepää päivälliseksi valmistettu makaroonilaatikko.

Mutta mikään ei (onneksi) kestä ikuisesti. Syksy toi mukanaan voimaantuneen olon, Elnalle suotuisammat ulkoilukelit, koirien kiinnipitokauden päättymisen sekä energian purkuun sopivat sänkipellot. Ja ennen kaikkea kahdeksan kuukautta vanhan liitäjämestarin, josta on kaikkien yllätykseksi kehittynyt vessapaperisilpun ja hedelmäpussin riekaleiden keskellä ihan fiksun oloinen koiranalku, vaikka koko kesän erityinen lennokkuus antoi olettaa jotain aivan muuta.

Ja niin minä myös kirjoitin. Kirjoitin kaiken koko kesän ajan painaneen ulos, ja nyt minusta tuntuu, kuin olisin tehnyt pitkän ja voimauttavan meditaatioharjoituksen.

Pakka on taas kasassa. Tervetuloa syksy.

47