Murheenkryynejä – whippetin varvasongelmat jatkuvat

Mainitsin perjantaina Instagramissa Olmin omituisesti turvonneesta vasemman etutassun pikkuvarpaasta, joka oli yhden yön aikana turvonnut pienen potun kokoiseksi. En osannut päätellä, mikä tassuun oli osunut tai mennyt, mutta koira konkkasi koko perjantain kolmella jalalla varoen selkeästi varaamasta painoa tassulle.

Siitä hetkestä alkoi Olmin häkkilepojakso. Pehmustin koiralle metallihäkkiin lokoisat oltavat ja toivoin, että pahin turvotus laskisi viikonlopun aikana.

Mutta lauantai-aamuna häkkiasukilla olikin tarjota entistäkin lohduttomampi näky. Sen sijaan, että turvoksissa olisi enää reunimmainen varvas, turvoksissa olikin kolme reunimmaista varvasta. Koko aiemmin luiseva tassu oli ranteeseen saakka niin turvoksissa, että näytti aivan siltä, kuin koiralle olisi yön aikana vaihdettu jonkun toisen rodun jättimäinen karhuntassu.

Kylmänhiki kohosi otsalleni, eikä vähiten siksi, että olin juuri sijoittanut pienen omaisuuden Elnan hammaskaluston hyvinvointiin sekä farmariauton huoltoon ja korjauksiin. Päällimmäisenä mielessäni oli kuitenkin vuosien takaa huutava huoli Olmin tassuongelmista ja jo valmiiksi huonoista varpaista.

Varpaisiin pentuna asennetut tukisidokset olivat pettäneet aikapäiviä sitten. Varpaat eivät juurikaan kestäneet painoa esimerkiksi koiran kumartuessa etutassujensa päälle ruokailutilanteessa, mutta muuten varpaiden tila ei juurikaan näkynyt arjessa, jos varpaiden erikoisen pitkulaista mallia ei otettu huomioon. Koira saattoi kesäisin käydä pinkomassa Tampereen vinttikoiraradan pehmeällä hiekkapohjalla moottorivieheen perässä ja elää muutenkin kokonaisvaltaisen hyvää ja kivutonta koiranelämää.

Auto starttasi Helsinkiä kohti jo ennen puolta päivää. Hyväksi havaittu Omaeläinklinikka karsiutui vaihtoehdoista, koska päivystävää asemaa ei ollut lähellä ja kyseessä oli koira, jonka tassuihin oli jo pentuna tehty Helsingissä leikkauksia. Suuntasimme siis oitis klinikalle, jolla oli tietokannassaan täydelliset tiedot ja historia ihon alle vuosia sitten asennetuista vierasesineistä.

Koiran jatkuva läähätys kertoi kivuista tai muuten äärimmäisen epämukavasta olosta, eikä ihme. Reunimmaisen varpaan viereen kohosi hetki hetkeltä suurempi punainen nestepallo, joka pinkeydessään näytti siltä, että se räjähtää minä hetkenä hyvänsä.

Eläinlääkäri teki perustutkimukset, joiden lisäksi koiralta mitattiin kuume ja tulehdusarvot. Tulehdusarvot olivat normaalin ylärajoilla, mutta muuten koirasta ei löytynyt turvonneen tassun lisäksi mitään hälyttävää.

Suuntasimme röntgenhuoneeseen, josta toivoimme saavamme viitteitä turvotuksen aiheuttajasta – ihon alle tunkeutuneesta vierasesineestä tai murtumasta. Mutta mitään ei löytynyt.

Tutkimushuoneeseen palattuamme koira sai kipulääkettä ja antibioottia. Saimme molempia kotiinkin. Varpaan tyvessä yhä vain kohoava hetki hetkeltä pinkeämpi patti päätettiin puhkaista, koska se näytti siltä, että eritteet sen sisältä levähtävät minä tahansa hetkenä ulos joka tapauksessa. (Kiitos Jonna, kun olit apuna – herkkis ruudun tällä puolen ei olisi kestänyt pidellä koiraa siinä tilanteessa!)

Ja sitten lähdimme kotiin 300 euron osamaksusuunnitelma taskussani. Tassu oli niin turvoksissa, että tarkempia tutkimuksia oli hankala tehdä, eikä täten ongelman aiheuttajaa saatu ollenkaan selville.

Olmi sai uuden ajan perjantaille. Silloin kartoitettaisiin katkenneiden tukisidoksien ja turvonneen tassun mysteerin. Eläinlääkäri mainitsi, että kun tassussa on jo lähtökohtaisesti vierasesineitä, tassuun ei tarvita suurtakaan pöpöä, joka sitten saattaa laukaista melkoisenkin hälytystilan koko raajaan.

*     *     *     *     *

Oloni on levoton. Jo valmiiksi kovia kokeneen koiran tila harmittaa etenkin, kun tulevaisuuteen on mahdotonta nähdä. Nuori koira, jonka henkiset ominaisuudet ovat loistavat, kärsii fyysisistä ongelmista, joita on mahdotonta sivuuttaa. Koira kun on paljolti raajojensa päällä – ja oletusarvoisesti raajoissa on varpaat, joille paino jakautuu, jos ei tasaisesti, niin ainakin jakautuu.

Varvasasioissa lähtökohdat ovat huonot, sillä niin moni Olmin varpaista on jo valmiiksi virheasennossa. Ei auta kuin hengittää syvään ja odottaa, mitä loppuviikon tutkimuksissa selviää.

Olmin yllättäen ilmaantuneet varvasongelmat eivät ole ainoa asia, joka vetää tämän koiranomistajan mietteliääksi. Päässäni käydään ikävän sävyistä keskustelua, vaikka ulkona on aistittavissa ihana keväinen ilma ja valtaosan päivästä kirkas ja kaunis auringonpaiste. Palaan toiseen, koko lauman harmonian rikkovaan tilanteeseen hiukan myöhemmin, sillä se on jo kokonaan oma, raskas tarinansa.

74

Olmin iltajumppa – ja ensimmäinen erävoitto

Koiran iltajumppa

Saimme osteopaatilta lokakuun alussa merkillisen vinkin Olmin hyvinvoinnin ylläpitoa varten: metsään fleksin ja Y-valjaiden kanssa.

Into ja Elna, sekä vähitellen myös Olmi ovat jo aiemmin tottuneet ulkoilemaan metsässä lukuisia kertoja viikossa, elleivät jopa päivittäin, mutta uusina elementteinä kuvioihin tuli nyt myös uudenlaiset varusteet – ja ohjeistus. Ei ravia, laukkaa tai loikkia.

Ohjeena oli harjoittaa Olmin lihaksia, motoriikkaa sekä aivojen ja takapään välistä yhteyttä pehmeäpohjaisessa metsämaastossa siten, että koiran kulku pysyy tasaisena. Minua pyydettiin kiinnittämään huomiota nimenomaan siihen, että koira ei loiki ja poukkoile, vaan etenee tassujaan yksittäin nostellen ja siirrellen sen verran hitaassa vauhdissa, että tassujen liikuttelu yksittäin ylipäätään on mahdollista. Avainasemassa on maasto, joka laittaa koiran nostelemaan tassujaan.

Metsälenkki

Tämän kaltainen harjoittelu lisää toivottavasti myös koiran tietoisuutta takapäästään – aika moni koira luulee olevansa vain etutassut, rinta ja pää, eikä Olmikaan ollut tässä suhteessa poikkeus.

Fleksin tehtävä on tässä tapauksessa tarjota koiralle helposti kontrolloitava liikkumisen vapaus, ja valjaat takaavat sen, ettei koira rasitu ainakaan varusteiden vuoksi. Lisäksi valjaat on muutenkin tähän väliin hyvä vaihtoehto, kun kropan parantumista halutaan tukea kaikin mahdollisin keinoin.

Koiran jumpparata

Kuten aiemmin kirjoitinkin, olemme pyrkineet käymään päivittäin jumppailemassa Olmin kanssa. Ehdimme tekemään sen arkisin työpäiväni jälkeen juuri ennen, kuin aurinko laskee.

Toisinaan viihdymme luonnon omalla jumpparadalla useita kymmeniä minuutteja, toisinaan käymme tekemässä vain pikaisen perusjumpan. Pidän 30 minuuttia metsäratajumppaa ehdottomana maksimina, sillä vaikeakulkuisen maaston haasteita nuorelle koiralle ei tule aliarvioida. Jumppa tapahtuu kaiken aikaa koiran ehdoilla, ja vieraan silmin se saattaa näyttää aivan tavalliselta käyskentelyltä, ellei jopa eteenpäin matelulta.

En ole potenut huonoa omatuntoa niistäkään päivistä, kun jumppailut jää väliin ja Olmi joutuu tyytymään pieneen peruslenkkiin, sillä uskon, että kaikessa harjoittelussa myös lepo on avainasemassa kehittymisen kannalta.

Koiran jumpparata

Ja kehittymistä on kuin onkin jo tapahtunut! Vaikka koiran askellus sisätiloissa on vielä toisinaan edelleen hyvin laahaavaa, se kantaa itseään kaikin tavoin ryhdikkäämmin kuin aiemmin.
Minusta tuntuu, että jo pelkästään sen oleminen on nyt löytänyt jonkinlaisen tasapainon: se on kotona osallistuvainen, mutta ei kuitenkaan äärirasittava hulivili.

Lihaksiston lisäksi yhdessä vietetyt jumppahetket ovat myös vahvistaneet keskinäistä suhdettamme. Vaikka ilta-aikatauluni yksittäisten koirien erityyppisten liikkumistarpeiden myötä saattaa kuulostaa ulospäin melkoiselta rumbalta, en osaa suhtautua Olmin kanssa vietettyyn aikaan pelkästään suorituksena. Se on minulle myös tapa rentoutua työpäivän jälkeen, nauttia luonnosta ja viettää laadukasta aikaa koirani kanssa kahden.

Ketterä koira

Vaikka yhteiset iltahetkemme koostuvatkin pääosin hyvin yksinkertaisesta etenemisestä melko haastavissakin maastoissa, en ole malttanut olla palkitsematta Olmia erilaisesta omaehtoisesta kiipeilystä ja tasapainoittelusta.

Niinpä siitä onkin kehittynyt ketterä liikkuja, joka tiedostaa takapäänsäkin paitsi maastossa, myös kivien, kantojen ja kaatuneiden puunrunkojen päällä.

Tasapainottelua

Se on oppinut tasapainottelemaan ensiksi suurien kivien päällä: seisomaan niillä, istumaan niillä, makaamaan niillä ja näyttämään orava-asentoaan. Sitten se on tehnyt samaa pienempien kivien ja kantojen päällä, ja nykyisin se osaa asetella tassunsa jopa siten, että se voi tasapainoitella pienen pajupuun tai koivun kannolla niin, että se pysyy aloillaan liikkumatta, vaikka kaikki tassut vain juuri ja juuri mahtuisivat käytettävissä olevalle pinta-alalle. Melkoinen taituri siis!

Olmin kehitys tasapainottelun suhteen on ollut niin nopeaa, että olen itsekin yllättynyt siitä. Lisäksi se, miten nopeasti se oppii uusia temppuja ja miten spontaanisti se tarjoaa erilaisia toimintamalleja ilahduttaa minua suuresti.

Tasapainottelua

Viime viikonloppuna Olmi pääsi yllättämään jopa Elnan, joka pahaa aavistamattomana haastoi Olmin tuttuun, jopa provosoivaan tapaansa hippasille sänkipellolla. Usein näillä kekkereillä tavanomaista on Elnan löyhä juoksutyyli, jolla se valaa uskoa siitä, että vastapuolella on selvästi mahdollisuus tavoittaa se. Sitten, kun toinen koira innostuu leikkiin, Elna osoittaa todellisen nopeutensa ja tiputtaa haastajansa silmän räpäyksessä aivan kuten maantiekiitäjä: MIIT MIIT!

Elna oli tälläkin kertaa jo aivan varma voitostaan, kunnes se hidasti tahtiaan katsoakseen taakseen. Yllätys oli melkoinen, sillä Olmi juoksi jo aivan sen kintereillä, ja sai kirittyä puuttuneen välimatkan Elnan vilkaistessa sitä.

Asetelma vaihtui heti, ja Olmi kurvasi Elnan ohi. Elna antoi kaikkensa, kiristi tahtiaan ja juoksi sen, minkä paimenena pystyi, mutta totta puhuakseni sillä ei enää ollut pienintäkään mahdollisuutta tavoittaa jo kaukana edessä juoksevaa Olmia.

Auringon laskiessa

Tottakai on loogista, että vinttikoira juoksee paimenen ohi. En vain olisi arvannut, että se päivä koittaa näin nopeasti, kun otetaan huomioon Olmin vaikea alku!

Tämä on ehdottomasti yksi selkeistä erävoitoistamme tämän vuoden aikana. Olen enemmän kuin tyytyväinen – on mahtavaa, että silmin nähtävää kehitystä on viimein tapahtunut!

5

Suuri Päivä

Suuri Päivä

Keskiviikko tuntui ihan viidentoistavuoden takaiselta jouluaatolta tai siltä kymmenen viikon takaiselta päivältä, kun meillä viimein oli lupa lähteä hakemaan Olmia kotiin kasvattajalta. Jännitys, odotus ja ilo oli käsin kosketeltavaa, ja koko viikon kestänyt innokas hyräily vaihtui tutun helsinkiläisen liikenneympyrän kohdalla iloiseksi jammailuksi, etenkin kun radiosta kuului kantautuvan Rokkenrolmi Olmi.

Otin kameran mukaan Helsinkiin ikuistaakseni sen hetken, kun pieni urhea koiranpentuni kävelee ehjänä ja vaikeudet voittaneena ulos eläinlääkäriasemalta ensimmäistä kertaa seitsemään viikkoon ja tutkailee innokkaana, korvat höröllä uusia, edessä odottavia seikkailuja.

Vaan no, eihän se ihan siltä sitten kuitenkaan näyttänyt, miltä olin kuvitellut sen näyttävän. Koska uusi, sunnuntaina asennettu tassuside oli pitänyt tassun kertakaikkisen hankalassa asennossa viimeiset kolme päivää, tassusiteen poisto tehtiin kevyessä rauhoituksessa. Huonoon asentoon puutuneen tassun oikaiseminen varmasti sattui, ja päästessämme eläinlääkäristä ulos kuvattavanani olikin hädin tuskin omilla jaloillaan seisova sekava reppana.

Niinpä otin vain nopean räpsyn sekavassa tilassa rauhoituksen alaisena huojuvasta pennusta, ja sitten kepo nappasi sen kainaloonsa ja lähdimme ajamaan takaisin kotiin.

Eläinlääkäri määräsi Olmille vielä 2-3 viikkoa rauhallista, asteittain lisättävää liikuntaa, jonka myötä oikea pentuelämä voisi pikkuhiljaa alkaa. Varpaiden ennuste pysyi yhä avoimena – aika näyttää, mutta toistaiseksi ei sovittuja uusia eläinlääkäriaikoja. Miten hyvältä tuo kuulostaakaan, vaikka luulen, että tulemme palaamaan klinikalle vielä varpaiden takia.

Siitä ei kuitenkaan huolita nyt, sillä nyt Olmin on viimein aika nauttia elämästä. Siitä elämästä, mikä kuuluu Olmille, pennulle, koiralle ja ihmisen parhaalle ystävälle.

Hyvä Olmi, hyvä me! Miten onnellinen olenkaan, kun sain viimein, seitsemän viikon jälkeen koiranpentuni koiranpentuna takaisin kotiini.

Tadaa! Tästä alkaa elämäsi uutena koirana, Olmi. Ole hyvä.

 

 

7