Varustevinkit koiran kanssa ulkoiluun – poimi nämä!

Artikkeli sisältää mainoslinkkejä tuotteisiin, joita suosittelen

Into mutatuntumalla 2008.

Koirien ansiosta tiedän, miltä tuntuu kävellä sateen pehmittämällä sänkipellolla. Se tuntuu siltä, kuin se yrittäisi niellä mutaan uponneet kengät kokonaan sisuksiinsa.

Tiedän, miltä tuntuu, kun pakkanen puree poskipäitä ja tiedän, miltä tuntuu, kun viimein pitkän talven jälkeen valoa riittää taas iltaan ja luonto herää henkiin. Tiedän ne henkeäsalpaavan kauniit auringonlaskut kevätiltoina.

Ja tiedän, miltä tuntuu, kun rankkasade yllättää kesken hellepäivän lenkin. Kun kaikki vaatteet ovat liimautuneet ihoon kiinni ja kengät tulvivat vettä jokaisella askeleella. Kotiin saavuttua ei voi olla aivan varma, kuuluuko vielä mennä suihkuun vai riittääkö, että hiukset kuivaa ja päälleen vaihtaa alusasuista alkaen jotakin kuivaa.

ei ole olemassa huonoa säätä, on vain vääränlaisia varusteita

Heh, Suomessa päivittäin ulkoilu ei aina ole helppoa tai äkkiseltään mukavaakaan, mutta oikeiden varusteiden ansiosta hommaa voi helpottaa huomattavasti.

Jos ulkoilusta osaa tai opettelee nauttimaan joka säällä, päiväkausia jatkunut tihkusade ei enää olekaan muuta, kuin olosuhde muiden joukossa. Samoin voi ajatella purevasta pakkasesta, jonka läsnäolon olen tuntenut poskipäissäni viimeisen viikon ajan päivittäin ulkoillessani!

Panosta hyviin kenkiin – ne maksavat, mutta ovat sen arvoiset

Lähdetään liikkeelle hyvistä kengistä! Hyviin kenkiin kannattaa panostaa. Asian huono puoli on se, että se mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi toiselle, joten en voi kertoa muusta, kun omista kokemuksistani.

Pari vuotta sitten ostin huomattavan arvokkaat vaelluskengät. Pistin silmät kiinni ja maksoin ostokseni, koska tiesin sijoittavani huolettomiin ja mukaviin retkiin koirieni kanssa.

Kengät olivat laadukkaat, kestävät ja hyvässä maineessa – mutta en ottanut niitä sittemmin koskaan mukaani metsäretkille. Ne tuntuivat liian painavilta, raskailta ja kömpelöiltä. Haastavissa metsäolosuhteissa eteneminen ei luonnistunut niiden kanssa ketterästi, joten kengät päätyivät kaapin perälle odottamaan parempia aikoja.

Vuotta myöhemmin päädyin samaan kenkäkauppaan alennusmyyntien johdattelemana, ja ostin kahdet korkeavartiset kengät, jotka veljeni asiantuntemuksen mukaan ajoivat saman asian kun vuosi aiemmin ostetut, kaapin perälle unohtuneet kengät. Ostokseni oli kuulemma typerä, mutta tein sen silti.

Vaikka kenkien malli oli hyvin samankaltainen kuin ensimmäisten vaelluskenkieni malli, uudet kengät istuivat jalkaani paremmin ja päätyivät sittemmin lukuisille, arkisillekin kävelyille ja pidemmille päivävaelluksille. Kenkien tärkein ominaisuus onkin se, että ne vetää mielellään jalkaansa ja niitä tulee käytettyä!

Valtaosan lenkeistä – eli keväästä ensilumien tuloon saakka – kuljen noissa kuvan lenkkareissa. Ne ovat luottokenkäni, mikä ei varmaan jää kuvastakaan epäselväksi. Toisinaan – kuten kuvastakin saattaa päätellä – ne päätyvät olosuhteisiin, joihin fiksumpi olisi alunperinkin valinnut kumisaappaat.

Ja sellaisetkin minulta kyllä löytyy. Nokian vaelluskumisaappaat ansaitsevat kunniamaininnan. Ne ovat varsinainen löytö, josta voin kiittää aikoinaan Partioaitassa työskennellyttä veljeäni. Parempia kumisaappaita ei ole! Ne käyvät maalle ja kaupunkiin, eikä ne jalassa edes muista kävelevänsä kumisaappaissa, mikä joissain toisissa malleissa saattaa tuntua lompsimiselta. Saappaat ovatkin palvelleet minua uskollisesti jo 9 vuoden ajan, eikä niissä vieläkään ole ainuttakaan reikää. Toivottavasti meillä on vielä vähintään yhtä monta vuotta edessämme!

Talviaikaan nastalliset Icebug -kengät ovat varsinainen valttikortti. En aio enää ikinä viettää Suomessa yhtäkään talvea ilman näitä. Käytän lenkkarimallin Icebugeja helposti marraskuun alusta maaliskuun loppuun saakka, sillä ne lisäävät pitoa huomattavasti paitsi jäisellä tai lumisella asvaltilla, myös jäisillä ja lumisilla metsäpoluilla. En voi enää ymmärtää, miten olen muinoin voinut elää lukuisia talvia ilman nastallisia kenkiä!

Remmilenkkeilyn suola – Lämpimät ja pitävät käsineet

Syys- ja talviaikoina en juurikaan tee kompromisseja käsineiden suhteen. Sen lisäksi, että käsineiden tulee lämmittää ja pitää tuulta, niissä täytyy olla hyvä pito.

Kuvassa etummaisina olevien hanskojen sormenpäissä on erikoistekstiilit, joiden ansiosta puhelimen kosketusnäytön käyttäminen onnistuu riisumatta hanskoja, joten nämä jos mitkä ovat kaikin puolin käytännölliset Suomen toisinaan hyvinkin viimaisiin keleihin.

Empiiristen tutkimusten pohjalta väitänkin, että kaikkein parhaimmat käsineet koirien ulkoiluttamiseen löytyy tavaratalojen tai erikoisliikkeiden ratsastajille tarkoitetulta osastolta. Ratsastushanskoissa yhdistyvät niin pito, kuin käytännöllisyyskin: ne ovat kädessä kevyet ja näppärät. Esimerkiksi Horzen verkkokaupassa on laaja valikoima täydellisesti myös talutushihnojen käsittelyyn sopivia hanskoja, joissa pitoa riittää myös yllättävien muuttujien osuessa lenkin varrelle.

Perinteiset ja erittäin lompakkoystävälliset näppylähanskat ovat myös osoittautuneet omalla kohdallani varsinaisiksi klassikkohanskoiksi koirien kanssa touhutessa. Niiden sormenpäät kuluvat omassa käytössäni nopeasti puhki, mutta se on toisaalta myös toivottu ominaisuus: sormikkaiden auenneet sormenpäät mahdollistavat hyvän tuntuman nakkitaskun kaiveluun ja koirien palkkaamiseen lenkillä.

Näe ja tule nähdyksi – otsalamppu ja heijastintuotteet

Kahta en vaihda: otsalamppua ja heijastinliiviä! Otsalamppu tuo huikean paljon mahdollisuuksia talviulkoiluun, kun ilta-aikaan käytettävissä on myös syrjätiet ja metsät. Jos koirilla on heijastinliivit, otsalamppu spottaa hyvin ympärillä liikkuvat karvakuonot.

Käytän myös itse heijastinliiviä, sillä on vähintäänkin reilua, että kanssaulkoilijoilla on mahdollisuus havaita minut olin sitten metsässä tai suojatiellä. Koirillani ehdoton suosikkituote on Boettin heijastimet lukuunottamatta pitkäkarvaista Intoa, jolla on heijastinpinta-alaltaan suurempi Hurtan heijastinliivi.

 

Pistetäänkö ulkoilua helpottaaksemme parhaat varustevinkit jakoon? Kirjoitin reipas vuosi sitten Revolution Race -housuista, joihin olen edelleen ollut tyytyväinen. Voit lukea artikkelin tästä. Käytän näitä housuja edelleen lähes päivittäin, sillä ne menevät pitkälle talveen aluskerraston kanssa, ja kun sää äityy oikeasti kylmäksi, valitsen tilalle toppahousut.

Minkälaisia suosituksia sinulla on ulkoiluvarusteiden suhteen? Minkälaiset ovat parhaimmat sukat, kerrastot ja sadetakit – mitä suosittelet?

 

22

Vinttikoirien vaatteet, osa 1: syysmuoti eli kevyet puserot

Whippetpojat Olmi ja Alpi ovat kaverukset, joiden pukeminen viileneviin syysiltoihin ei ole mikään kysymys. Niiden ohut, pohjavillaton turkki ja jänismäisen ohut nahka eivät juurikaan tarjoa suojaa syysviimojen puhaltaessa saatika pakkasilla.

Vinttikoirien dynaamisen rakenteen vuoksi niille ei käy perinteisten eläinkauppojen koirantakkivalikoima lähinnä takkien huonon istuvuuden vuoksi. Niinpä tilaankin valtaosan vinttikoirieni vaatteista ulkomailta, koska siten pystyn hankkimaan koirilleni nimenomaan niille tarkoitettuja, istuvia ja jokaiseen vuodenaikaan sopivia vaatteita.

Tästä syystä ajattelin aloittaa vuodenaikojen mukaan etenevän juttusarjan ”vaatteita vinttikoiralle.” Juttusarjan myötä kerron omilla koirillani käytössä olevista vaatteista ja paljastan, mistä olen hankkinut ne.

Kaikkein luontevinta olisi varmaankin ollut aloittaa koko juttusarja sadetakeista, sillä ne ovat olleet käytössä myös pitkin kesää aina tarpeen vaatiessa. En kuitenkaan malta olla esittelemättä näitä poikien asteekkikuvioisia jumppereita, jotka tilasin jo viime talvena Tšekeistä.

Kyseessä on SOFA Dog Wearin verkkokaupasta tilatut puserot. Ne löytyvät verkkokaupan alusvaate -kategoriasta (”dog underwear”) tuotenimellä Hachico jumper. En malttanut olla tilaamatta Aztec -kuoseja heti kun näin ne, sillä pelkäsin, että kyseessä on pian valikoimista poistuva sesonkituote.


Teille, jotka bongaatte tuotteet vasta nyt voin iloksenne kertoa, että ainakin vielä tänä syksynä kuosia näytti yhä olevan saatavilla. Kaiken lisäksi tšekkiläisen verkkokaupan tuotteet ovat aina onnistuneet löytämään tiensä perille saakka.

Jos Meksikon intiaanikansoilta inspiraationsa saanut kuosi ei miellytä, samaa Hachico -mallia saa myös lukuisissa muissakin väreissä, kuten turkoosina, sinisenä, korallina ja pinkkinä.

Pian yhdeksän kuukautta täyttävä Alpi käyttää samaa S3 -kokoa kuin kuvassa yllä poseeraava pari vuotias Olmi. Tämä on käsittääkseni melko yleinen koko aikuiselle whippeturokselle, mutta SOFA Dog Wearin sivuilta löytyy selkeä tuotekohtainen mittataulukko, mikäli et ole varma minkä kokoisena sinun kannattaisi vaatetilauksesi tehdä.

Hachico jumperit ovat siitä mainioita, että ne ovat paitsi malliltaan istuvia, ne myös laskeutuvat kivasti pepun päälle. Niitä voi käyttää paitsi viileinä iltoina, myös kylminä ja sateisina syyspäivinä tai räntäsateessa sadetakin alla. Oikein kylminä pakkaspäivinä olen käyttänyt vastaavia puseroita myös kuoritakin tai toppatakin alla. Kyllä, tällä vuosituhannella myös koirat kerrospukeutuvat.

15

Kuinka käyttökoiraihmisestä tuli vinttikoiraihminen

Tituleeraan itseäni röyhkeästi käyttökoiraihmiseksi yhden omistamani novascotiannoutajan ja yhden omistamani hollanninpaimenkoirasekoituksen siivittämänä.

Se johtuu siitä, että käyttökoiraihmisyys ei aina suoranaisesti ole pelkkä rotuvalinta, vaan jopa sitäkin vahvemmin asenne tai jopa elämäntapa. Jokainen varmasti tietää myös ne henkilöt, joilla käytännössä katsoen on käyttökoira, mutta he eivät silti ole käyttökoiraihmisiä.

Sitten on meikäläisiä, jotka ovat päätyneet ihailemaan järeitä käyttökoiria omalta mukavuusalueeltaan kentän kulmalta, ihan vain siksi, että vaativan koiran kanssa sitä päätyisi äkkiä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja aiheuttaisi itselleen ennenaikaisia vanhenemisen merkkejä.

Terävän paimenen puuttuminen ei kuitenkaan milloinkaan ole ollut esteenä viettiseminaareihin, koirankouluttajakursseille ja muihin alan häppeninkeihin osallistumiselle, sillä koira kaikkineen on vain niin kiinnostava kokonaisuus.

Olen piipahtanut lähellä ”käyttökoiramaailmaa” Inton ensimmäisten ikävuosien aikana, ja vaikka rakastankin koirien kanssa treenaamista ja kaikkea siihen liittyvää, käyttökoiramaailma ei ollut minua varten. Tai ehkä pitäisi sanoa, että koiran kanssa säännöllinen, aikataulutettu harrastaminen ei ollut minua varten.

Se, kuinka pitkäksi venähtäneen työpäivän jälkeen olin lähtökohtaisesti aina myöhässä treeneistä, oli ahdistavaa. Pikainen koirien pissatus, koirien pakkaaminen autoon ja kaasu pohjaan! Lähtökohtaisesti huonossa mielentilassa, sillä vaikka treenit olivat kuinka mielenkiintoiset tahansa, olin työpäivän jälkeen väsynyt ja nälkäinen.

Entäs koirat sitten? Ensin ne torkkuivat pitkän päivän keskenään kotona ja sitten ne päätyivät kuin myrskyn silmässä treenipaikalle aistien luomani kiireen, väsymyksen ja ärtymyksen.

Lienee sanomattakin selvää, että tuollaisen pyörremyrskyn silmään joutuneet koirat olivat treeneissä levottomia ja jopa turhautuneita. Ja minä entistäkin ärtyneempi, sillä koirani olivat levottomia ja turhautuneita. Ja kaiken sen jälkeen meidän kaikkien olisi vielä pitänyt ottaa treeneistä kaikki irti ja oppia jotain.

Sellainen treenityyli ei luonnollisesti vienyt eteenpäin. Vaikka nautin kaltaisteni ihmisten seurasta ja yleisestä ilmapiiristä – ja joukkoon mahtui kosolti myös paljon parempiakin päiviä – pakka lahosi aina jostain päästä. Viimeistään kaikki kosahti yllättäen ilmaantuneeseen neljän viikon treenitaukoon, koska olin liian väsynyt ja mukavuudenhaluinen kiirehtimään töistä treenipaikalle, kun vaihtoehtona oli lähteä kiireettä metsään samoilemaan.

Toisinaan ponnistelin treenipaikalle kiireestä ja väsymyksestä huolimatta ja istuin viilenevässä syysillassa pimeässä kaivossa palellen ja katsellen kannen raosta tähtiä. Pohdin, kulkeeko reittäni pitkin rotta vai sammakko, ja odotin, josko kohta jokin jykevä nelijalkainen ilmaantuisi paikalle ja louskuttaisi löytymiseni merkiksi niin, että sen räkä lentäisi nenänpäähäni saakka. Sitten, kun sen ohjaaja saapuisi paikalle voisin antaa sille palkan ja ainoastaan toivoa, että sormieni yhteenlaskettu lukumäärä olisi vielä treenien jälkeenkin 10.

Joskus treeneihin ei sisältynyt pilkkopimeitä kaivoja tai tikkuineen petollisia teollisuuslavoja, vaan ne pidettiin uudessa treenipaikassa – metsässä, jonne oli mahdoton löytää edes selkeiden reittiohjeiden avulla. Ja sitten kun sinne löysi, sitä ajoi autonsa aina johonkin mahtavaan moukkuun, johon se jäi kiinni, ja sitten pohdittiin, kenellä on peräkoukku auton nyppäämiseksi tai kuka rohkenee peruuttamaan sen viiden kiven ja kahden nuoren koivun välistä antaen sille kaasua niin, että moukku jäisi toiseksi.

Aina treeneistä myöhäisillan aikana kotiutuessa oli kylmä ja nälkä, likaiset ja kuraiset housut ja koira, joka odotti yhä innokkaana iltalenkille lähtöä. Sormenpäät punoittivat loppusyksyn pikkupakkasista tai näpeille käyneiden koirien hampaanjäljistä – eroa oli mahdoton huomata, sillä sormenpäät olivat niin kohmeiset, ettei tuntoa enää ollut.

Tietenkään treeneissä ei aina ollut pikkupakkasia. Mutta kun pikkupakkasia ei ollut, oli hyttysiä, paarmoja, itikoita tai vähintäänkin omituisia, kutiavia tai kirveleviä paukamia.

Käytin kaikki rahani koiriini ja niiden treenaamiseen. Ehjiin kenkiin, joissa sukat eivät kastuisi, uusiin patukoihin ja palloihin, koirien terveystarkastuksiin, että varmasti voisin jatkaa harrastustani vielä vuosia – ja bensoihin. Samalla rykäyksellä kaikkien rahojeni kanssa meni myös kaikki aika. Koiraharrastus oli uskontoni ja koirien käyttöominaisuudet sen edellytys.

Ja sitten minä lähdin armeijaan, sotakoiraohjaajaksi. Tulin hetkessä tuplanneeksi kaiken suoriutumisen, väsymyksen, ärtymyksen ja nälän tunteen – ja siinä ohessa treenattiin. Ei ehkä ihan niin perkeleesti, mutta treenattiin kuitenkin, ja joka säällä.

Sotakoiraohjaajien palvelusaika koostui ainakin vielä silloin pitkälti ulkopalveluksesta, kun lenkitimme ja treenasimme edellisten ohjaajiensa pilaamia koiria sen, minkä paskan siivoamiselta ja koirien ruokkimiselta ehdimme.
Teimme sitä joka säässä, myös silloin, kun viimaista vettä tihutti vaakatasossa ja sormenpäiden tunnottomuus oli jo aivan omaa luokkaansa. Nautin siitä silloin ja olin innoissani kaikesta oppimastani – etenki siitä, miten koiraa voitaisiin käyttää asutuskeskustaistelussa osana joukkuetta. Mutta kun palvelusaikani jälkeen kotiuduin, huomasinkin, että en enää jaksanut lähteä metsään itikoiden syötäväksi tai kaivoon tutustumaan järisyttävän suuriin rottalajikkeisiin. Tuntui mahtavalta, kun kukaan ei enää tullut sanomaan, mitä nyt treenataan. Saatoin päättää siitä ihan itse – tai mikä vielä parempaa – olla treenaamatta!

Ja vaikka palvelukseni alussa olin rakastunut saksanpaimenkoiriin rotuna, ehdin palveluksen aikana huomaamaan, miten loputon into niillä oli työskentelyyn, miten korkean auktoriteetin ne vaativat toimiakseen ja miten pahalta niiden turkki saattoi haista sateen jälkeen. Siinäpä se.

Totaalisen tauon jälkeen katseeni suuntautui toisenlaisiin harrastusmahdollisuuksiin. Koska koiraharrastuksesta luopuminen ei ollut vaihtoehto, otin aikalisän ja palasin lapsuuteni unelmarotuun ja harrastusmahdollisuuksiin, joita whippet tarjosi.

Ja voin kertoa, että vaikka koirien kanssa harrastaminen on suuri osa minua ja tapaani viettää aikaa, vinttikoiran kanssa se on paljon vaivattomampaa ja siten myös mukavampaa.

Ja mikä vinttikoiran kanssa harrastamisessa on parasta? Esimerkiksi se, että treenipaikkaan ajaessa ei voi eksyä. Vinttikoiraradat ovat ihan oikeiden autoteiden varrella, eikä parkkipaikalle ajaessa voi edes jäädä kiinni mihinkään. Huomatkaa, että mainitsin parkkipaikat. Vinttikoiraradoilla on parkkipaikat. Eikö olekin luksusta?

Kuulostaa ehkäpä vielä hullummalta, mutta vinttikoiran kanssa harrastamiseen ei tarvita siperiantiikerin kestäviä coretex -housuja tai korkeavartisia kenkiä, minkä lisäksi treeneistä kotiudutaan useimmiten yhtä siistinä ja ehjänä kun sinne on lähdettykin. Voiko sellainen olla edes mahdollista?

Tämä tarkoittaa sitä, että vinttikoiria treenatessa radalle voi lähteä vaikkapa ihan arkivaatteissa tai hieman kalliimmissa urheilupöksyissä, eikä auton takapenkille tarvitse varuiksi mahduttaa kumisaappaita (pl. maastojuoksutreenit), villasukkia, vaelluskenkiä tai edes sitä treeniliiviä. Kaikki tuntuu olevan 1000% yksinkertaisempaa, helpompaa ja mukavampaa.

Koiran ohjaajan osa vinttikoiran treeneistä on oikeastaan ihan naurettavan pieni. Ei tarvita mielikuvaharjoituksia, zenhetkiä, syvää hengitystä tai itsensä kokoamista.

Riittää, että saapuu paikan päälle, lämmittelee elikon ja lähettää sen – eli työntää koppiin, ja that’s it. Pienen hetken päästä, kun koira on hieman juossut, sen voi napata takaisin remmin päähän, jäähdytellä, ja sitten voi lähteä takaisin kotiin. Kotiin, siis ilman, että täytyy odottaa, että 23 muutakin ovat ehtineet treenaamaan koiransa!

Treeneissä lähes kaikki on koiran harteilla, eikä ohjaajalla ole merkittävää roolia muuta kuin koiran fyysisen kunnon rakentamisessa ja ylläpidossa sekä ruokinnassa – mikä sekin on jo tuttua huttua palveluskoirapuolelta (sen kaiken muun ohella). Ja koira, jonka harteilla kaikki on, sattuu rakastamaan sitä, mitä se tekee. Juoksemista.

Vinttikoiraradalla omaa treenivuoroaan ei tarvitse odotella kaivossa, kuilussa, luolassa, pöpelikössä, piilolla tai häiriöhenkilönä tai – koirakkona, vaan riittää, että asettaa peppunsa katsomoon ja mutustelee vaikka mukaansa ottamiaan eväitä pitäen silmällä suorittavia koiria ja jutellen mukavia muiden vinttikoiraihmisten kanssa.

Oman kokemukseni mukaan vinttikoiraihmiset ovat iloisempia ja avoimempia kuin minkään muun koiraryhmän edustajat. Keskusteluväleihin ja verkostoitumaan on helppo päästä, vaikkei sattuisikaan omistamaan kotikoiraa kummoisempaa sesseä.

Ja kaikesta lajin vaivattomuudesta huolimatta koiranomistaja pääsee aitiopaikalta seuraamaan oman koiransa kehitystä, suunnittelemaan sen treenejä, selaamaan kisakalentereita, jännittämään kisoissa ja halutessaan jopa tuhlaamaan rahansa hienoihin varusteisiin.

Varusteista puheenollen, vinttikoira on juuri oikea rotu ihmiselle, joka arvostaa toinen toistaan söpömpiä tai näyttävempiä pantoja, sillä ainakin whippettien ja greyhoundien pitkissä lyhytkarvaisissa kauloissa nämä pääsevät oikeuksiinsa.

Varusteholisteille vinttikoirien maailma tarjoaa muutakin herkkua – lajitelman erilaisia kausitakkeja ja -vaatteita, mutta laiskimmat ja tylsimmät (kuten minä) selviytyvät vain muutamalla monikäyttöisellä vaatekappaleella.

Mainitsinko jo, että vinttikoirat eivät haise märältä koiralta? Se johtuu siitä, että ne eivät juuri koskaan ole märkiä. Ne piilottelevat toppa- ja sadevaatteidensa uumenissa, eivätkä useimmiten edes tahdo lähteä ulkoilemaan sateella tai pahimmilla pakkasilla. Hyvästi huono omatunto, pakkas- tai sadekauden Netflix -maraton on vinttikoiran myötä tullut jäädäkseen.

Toki etenkin whippet on erityisen sopeutuvainen koira, ja meillä Olmi lenkkeilee tottuneesti joka säällä yhdessä Inton ja Elnan kanssa. Maineestaan huolimatta whippet on myös hyvä kaveri patikoinneille ja päiväretkille metsään.

En malta lopettaa hehkutustani vielä, sillä tahdon huomauttaa, että vaikka whippet viettäisi keväisen loskaisen päivävaelluksen kanssasi umpimetsässä, sen turkin mukana kotiin ei siitä huolimatta kulkeudu viittä kiloa hiekkaa tai oksia, havuja ja muuta roskaa. Vinttikoirien maavara ja lyhyt turkki on verraton ominaisuus, jos on siistiä asuntoa arvostava laiskimus.

Lisäksi whippetit ovat koiramaailman hippejä. Ne eivät juurikaan reagoi muihin koiriin, ja jopa toisilleen entuudestaan tuntemattomia koiria voi kuljettaa samassa autossa tai treenata samoilla hiekkakuopilla samaan aikaan. Ei liene pitkääkään aikaa siitä, kun lähdin Olmin kanssa näyttelytreeneihin Helsinkiin ja tungin sen ystäväni farmarin takakonttiin, jossa oli jo valmiiksi kolme uroswhippettiä, joita Olmi ei ollut koskaan tavannut. Ja se vain sujahti sinne. (Älä kokeile toistaa samaa nuorilla malinois -uroksilla. Älä myöskään vie kymmenpäistä malinoislaumaa hiekkakuopille ja heitä niille vain yhtä frisbeetä, jonka nopein saa.)

Sen lisäksi, että suuri osa whippeteistä on absolutely okay muiden koirien kanssa, ne eivät useinkaan reagoi myöskään haukkuviin pikkukoiriin, kiljuviin lapsiin, humalaisiin tai muihin sellaisiin tapauksiin, jotka tavanomaisesti saattavat provosoida ainakin tietyn tyyppisiä koiria.

Ja kaikesta huolimatta tekemistä riittää. Olmi vetää rättiä ja leikkii kanssani kuin pieni sisukas terrieri. Treenaan sen kanssa samoja liikkeitä kuin vuosia sitten Inton kanssa ja ainakin tämä yksilö oppii, kun sitä vain on alusta alkaen kasvattanut johdonmukaisesti ja siltä on vaatinut tiettyjä perusasioita. Toki toko -tai pelastuskoiralajit eivät ole ykkösenä kalenterissamme, mutta on kiva huomata, etteivät ne ole myöskään kokonaan pois-suljettuja mikäli kaipuu niiden pariin iskee.

Tottakai vinttikoirissa on valtavasti eroja miellyttämisenhalun ja kaiken muunkin suhteen, ja myös rodun sisällä on teräviä ja vähemmän teräviä yksilöitä. Mutta loppu viimein vinttikoirakin on kuitenkin vain koira, eikä sitä pidä nostaa erityisasemaan vain siksi, että joku on joskus keksinyt teesin, että vinttikoirat eivät opi, tai, että ne ovat kuin kissoja, tai että ne ovat tyhmiä tai alkukantaisia tai menevät liikaa viettiensä varassa.

Tehdään vielä nopea yhteenveto: se, mikä teki käyttökoiraihmisestä vinttikoiraihmisen taisi olla puhdas mukavuudenhalu ja kammo – ei suinkaan rottia kohtaan – vaan niljakkaita sammakkoja ja kutiavia paukamia kohtaan.

7