Ruskaretki Iso-Syötteelle koiran kanssa

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: MUSTI JA MIRRI

Yöjunalla Ouluun

Kello ylittää puolen yön ja minä heitän harteilleni repun. Saan sikeässä unessa nukkuneen Sumun hereille ja pujotan sen kaulaan pannan juuri ennen, kun astumme koleaan syysyöhön aikaan, jolloin koko muu pitäjä tuntuu olevan syvimmässä unessaan.

Niin meidänkin on tarkoitus pian olla: syvässä unessa junassa, joka kiitää öisiä kiskoja kohti Oulua. Minä ja mustanpuhuva nelijalkainen matkaseuralaiseni heräämme aamun valjetessa Oulusta. Sieltä suuntaamme Iso-Syötteelle, niin kauas, etten ole koskaan ollut niin pohjoisessa. Minua jännittää.

Vain hetki ennen, kun saavumme rautatieasemalle, huomaan, että matkalipussani on virhe. Siinä pitäisi lukea makuuvaunu, mutta siinä lukeekin istumapaikka. Tyypillistä. 

Selvitämme asiaa konduktöörin kanssa, mutta lippu ei muuksi muutu. Niinpä minä ja Sumu asetumme istumapaikalle lemmikkivaunuun. Nopeasti selviää, että nukkuminen lähijunan käytäväpaikalla osoittautuu mahdottomaksi.

Kirkkaan kelmeä valaistus, alati jatkuvat kuulutukset sekä kivikova ja kapea-alainen istuin ovat vain alkusoittoa unettomalle yölle, kun samaan vaunuun hyppää kaksi pistävän hajuista laitapuolen kulkijaa. He mekkaloivat niin, että koirakin kääntää suuret silmänsä anoen heitä, sitten minua kohti. Silitän koiran päätä ja pahoittelen, etten oikein voi tehdä mitään.

Uneton yö

Aivan kuten minäkin, nelijalkainen matkatoverini painuu aika-ajoin uneen, mutta säpsähtää hereille joka kerta, kun uusi kuulutus tärähtää ilmoille sekä aina, kun laitapuolen kulkijat ottavat yhteen ja käynnistävät kuuluvan sanaharkan. Yritän rentoutua ja nukahtaa, mutta laitapuolen kulkijat nahistelevat ja kolisevat kohti niin, ettei silmiään varmaan kannata ummistaa.

Kello hivuttautuu hitaasti yli neljän, kuin antaen odottaa itseään ihan tarkoituksella. Junan ikkunoista näkyy pelkkää mustaa, vaikka ääni kaiuttimessa kertoo, että todellisuudessa ympärillämme on kyliä toisensa perään.

Laitatien kulkijoiden pistävä haju jää hetkeksi toiseksi, kun vaunun ilmatilaa alkaa valtaamaan tupakanhaju. Minuutit kuluvat hitaasti ja niitä laskiessa voin todeta, että jos voin joskus sanoa olleeni oman mukavuusalueeni ulkopuolella, se hetki on nyt.

Ouluun on vielä matkaa

Meidän pitäisi olla perillä Oulussa kellon lyödessä 08:06, mutta samalla kellonlyömällä juna kiitää täydellä tohinalla sumuisten peltojen läpi. Alan epäroimään, olenko hukannut tilaisuuteni. Olenko nukkunut onneni ohi, menikö Oulu jo? Vai olemmeko me ollenkaan oikeassa junassa? Pitikö minun vaihtaa?

Katsomme Sumun kanssa toisiamme, eikä kumpikaan meistä tunnu tietävän enempää kuin toinen. Me olemme vain matkustajia junassa, joka vie meitä kohti tuntematonta. Sumu ei heilauta edes hännän päätään: tästä on huumori kaukana. 

Tajuan katsoa sijaintimme kännykästäni. En tiedä, mitä ihmettä on tapahtunut, mutta Ouluun on vielä matkaa.

Ensikertaa junassa kanssani matkustanut Sumu on suoriutunut hienosti. Kun juna ensimmäistä kertaa nytkähti liikkeelle, se oli selkeästi hämmentynyt, mutta rauhoittui ymmärrettyään, että kilometrit seuraavat toisiaan välittämättä siitä, miten me niihin suhtautuisimme.  

Perillä Oulussa

Uuden päivän lempeä valo on ehtinyt täyttämään vaunun, kun juna lopulta pysähtyy Oulussa, vain noin 30 minuuttia aiottua myöhemmin. Hyppäämme kiitollisena ulos vaunusta, vaikka minusta tuntuukin siltä, että laitatien kulkijoiden ja tupakan haju on lyöttäytynyt seurakseni. Vaatteisiini pinttynyt hajumaailma varmasti kruunaa valvoneet olemuksemme. 

En ehdi ottamaan montaakaan askelta laiturilla, kun puhelimeeni saapuu viesti. “Onko siellä lunta? Ensilumi on kuulemma jo laskeutunut!” 

Katson ympärilleni. Maa on sula, minkä lisäksi näen ympärilläni vain junan, kiskoja, rakennustyömaan ja parakkeja. Silmien takana painaa väsymys ja hämmennys epätodellisen oloisesta yöstä. Olen juuri vastaamassa viestiin, kun tajuan, että meidän on jo liikuttava ja voisin vastata viestiin joskus myöhemminkin. 

Tuotekuvaukset Kaakkurin Musti ja Mirri -myymälässä

Aamupalan jälkeen suuntaamme vuokra-autolla Oulun Kaakkurissa sijaitsevaan Musti ja Mirri -myymälään. Sumu pääsee sovittelemaan varusteita samaan aikaan, kun minä yritän peitellä takahuoneessa yön jälkiä meikillä – siinä välttäen onnistuen. 

On mielenkiintoista päästä osaksi mainoskuvauksia, joiden satoa nähdään syyskauden ajan valtakunnallisen ketjuliikkeen markkinointimateriaaleissa. Voin jo nyt sanoa, että jos syksyn aikana näet netissä tai kuvastoissa Sumua muistuttavan koiran, se mitä todennäköisimmin on kuin onkin meidän Sumu.

Sumu tekee kuvauksissa parhaansa juuri omalla, sumumaisella tyylillään ja opettaa tavoilleen uskollisena koko kuvausryhmälle kärsivällisyyttä ja lempeyttä. En tiedä, mitä muut näkevät kameran edessä, mutta minä näen pitkän matkan kulkeneen sankarihahmon. 

Hyvät retkeilyvarusteet pitävät koirankin lämpimänä

Koiran päälle kuvauksiin ja tuleviin koitoksiimme valikoituu Feel Active Oslo fleecepaita, joka on uunituoreita uutuustuotteita. Kyseessä on pehmeä ja lämmin tekninen fleece, joka siirtää kosteutta ulospäin ja myös kuivuu nopeasti. Tuote sopii käyttöön sellaisenaan, mutta erityisen hyvin näen sen oivallisena lisälämmön tuojana esimerkiksi sadetakin alla. Se on kevyt ja ohukainen pusero, joka myös pakkautuu suhteellisen pieneen tilaan.

Kuvauksissa Sumun päällä käy myös Feel Active Kiruna sadetakki. Sadetakissa on hyödynnetty uutta Feel Tech -teknologiaa, jossa kankaaseen on laminoitu veden- ja tuulenpitävä, mutta myös hengittävä kalvo. Se luo hyviä mahdollisuuksia kaikenlaisiin sääilmiöihin, eikä rapise tai tunnu koiran päällä jäykältä.

Lisäksi Sumu saa käyttöönsä hyvin istuvat Feel Active Reflective heijastinvaljaat sekä oranssin Feel Active Rope köysitaluttimen mielyttävällä, neopreeni kädensijalla.

Ja matka jatkuu 

Lähtiessämme Oulusta kohti Pudasjärveä ja siellä sijaitsevaa, Suomen eteläisintä tunturia Iso-Syötettä huomaan, kuinka kaupungin laitamilla moottoritien varteen on jäänyt vielä kevyt peitto ensilunta. Se on todellakin satanut edellisenä yönä! Videoin lumipeitettä voitonriemuisena ja lähetän pätkän vastauksena aiemmin saapuneeseen viestiin.

Pudasjärvellä sijaitsevalle Syötteelle ajaa Oulusta noin parin tunnin ajan. Maisema vaihtuu kuin varkain kaupungin laitamilta metsämaisemiin, laakeaan suomaisemaan ja silloin tällöin ikkunoista vilahtaviin kauniisiin vesistöihin. 

En ole koskaan nähnyt vapaana vaeltavia poroja, mutta ei kulu aikaakaan, kun huomaan niitä tien varrella. Sumu ei havahdu niihin ollenkaan, sillä se ottaa vuokra-auton peräkontissa takaisin edellisyöltä jääneitä kauneusuniaan. Kirkas syysaurinko paistaa kuin sytyttääkseen ympärille pian avautuvaa ruskaa yhä vahvempaan loistoonsa. Näen senkin nyt ensimmäistä kertaa pohjoisessa. Alan ymmärtämään, mistä ihmiset puhuvat.

Lopulta saavumme Hulhavanahoon vuokramökillemme, joka on oikein viihtyisä ja sisältää kaiken tarpeellisen. Tiputan sinne vain suuremman reissukassini, mutta nappaan olalleni sitä paljon pienemmän repun. Olen valmis uppoutumaan Sumun kanssa Syötteen kansallispuiston maisemiin!

Syötteen kansallispuisto – Vattukurun luontopolku

Syötteen kansallispuistoa tutkimalla voisi helposti viettää päivä- tai viikkokausia. Paikan päällä on peräti 122 kilometriä merkittyjä retkeilyreittejä, joissa on valinnanvaraa niin päiväretkille, kuin pidemmillekin vaelluksille.

Haaveilen palaavani paikalle uudelleen vielä jonain päivänä, sillä lukuisat reitit kutsuvat uteliaita seikkailijoitaan. Lisäksi Syötteen kansallispuistossa voisi hyvin kuvitella etenevänsä paitsi jalan, myös kanootilla, polkupyörällä, suksilla tai lumikengillä, joten paikalle voi hyvin saapua myös muulloin, kuin ruskan aikaan. Alueella on myös yhteistyöyrityksiä, joista erilaisten varusteiden vuokraaminen onnistuu vaivatta.     

Koska seikkailuamme edeltävä yö oli, mitä oli, reitiksemme valikoituu Vattukurun luontopolku, joka on 2,1 kilometrin mittainen keskivaativa reitti. Vaikka luontopolku vaikuttaa näennäisesti lyhyeltä, sen varrella on monen tyyppistä luontoa ja sitä ihailemalla reitillä vierähtää helposti useita nopeasti kuluvia hetkiä. Juuri tällaisia paikkoja tutkii mielellään rauhaisasti elämys, ei niinkään taitetut kilometrit edellä.

Metsän asukit

Naavaiset kuusikot kätkevät uumeniinsa keskikesän aikana kokonaisia liito-oravaperheitä, mutta näin syyskuussa poikaset ovat jo lähteneet pesästään ja etsivät omaa elinpiiriään kauimmaisten kuusikoiden uumenista.

Liito-oravat jäävätkin meiltä kokonaan huomaamatta, mutta se ei haittaa, kun otetaan huomioon, minkälainen näky meitä myöhemmin illalla odottaa. Päätämme jatkaa autolla Vattukurun luontopolulta Kellarilammen luontopolun ääreen, kunnes matkamme katkeaa henkeäsalpaavaan näkyyn.

Kookas uroshirvi seisoo hievahtamatta ajotien korkeuksiin kaartuvan ylämäen huipulla. Majesteetillinen näky korostuu, kun hirvi antaa meidän tarkkailla itseään hievahtamatta. Se ei pidä kiirettä vielä silloinkaan, kun lopulta arvolleen sopivasti astelee tien yli pitkine raajoineen. Se katoaa metsän siimeksiin yhtä nopeasti, kuin sieltä ilmaantuikin.

Mitä kaikkea metsään kätkeytyykään. Olen mykistynyt.  

Kellarilammen luontopolku

Matkamme jatkuu vielä Kellarilammen luontopolulle Syötteen virkistysmetsän alueelle Pytkynharjuun. Kävelyreittiä somistavat poron papanat ovat kuin merkki siitä, ketkä myös käyttävät kaunista ulkoilualuetta virkistyäkseen, vaikka poroja me emme jalan tapaakaan.

Kellarilammen luontopolku on vain noin 500 metriä suuntaansa, mutta sen päädystä löytyy näyttävä ja tyylikäs laavu, jonka tulistelupaikkojen äärellä vierähtää hyvän ruuan parissa pidempikin tovi.

Laavun etupuolella avautuu tunnelmallinen Kellarilampi, kun taas jylhä ja näyttävä Pytkynharju kohoaa laavun takana. Reitti on vaativuudeltaan helppo, ja sopii myös esimerkiksi pyörätuolilla taitettavaksi. Lisähaastetta kaipaavat voivat kivuta Pytkynharjun huipulle.

Aurinko alkaa armotta painumaan mailleen ja niinpä mekin päätämme taipua luonnon rytmiin: painumme hyvän ruuan jälkeen takaisin majapaikkaamme Hulhavanahoon, jossa sänkyyn upottuamme nukumme aamuun saakka kertaakaan heräämättä. 

Aamupäivä Iso-Syötteen huipulla

Rauhallisen aamupalan ja hyvin nukutun yön jälkeen matka jatkuu Iso-Syötteen huipulle. Taitan menomatkaa vuokra-autossa, jonka ikkunoista avautuva maisema on jo sellaisenaan henkeä salpaava. Iso-Syötteen huipulla on parkkipaikka ravintoloineen ja aluetta reunustavine vuokramökkeineen, mutta kun niiden lomasta pujottelee syrjempään, päätyy upeiden näköalojen ja loistavien ulkoilumaastojen keskelle.

Näkymä viimeistelee reissun kuin kirsikka kakun päällä ja tekee valvotusta junamatkasta kaiken sen arvoista. Kävelemme vain noin kilometrin mittaisen huippupolun, mutta saamme reittiimme kulutettua reilun tunnin ihaillessamme sen toinen toistaan upeampia näkymiä. Mikä parasta, hyvin nukutun yön jälkeen jalka nousee kepeästi jopa rajusti nousevaa maastoa ja ajatus kulkee kirkkaana huolimatta siitä, minkälaisissa korkeuksissa reittiämme kuljemme. Olo tuntuu onnekkaalta.

Kotimatka

Matka Pudasjärveltä takaisin Ouluun käy melko haikean tunnelman siivittämänä. Kotini on paikka, johon palaan aina mielelläni, mutta juuri nyt tuntuu, kuin lukemattomat reitit ja kirkkaana loistava ruska kutsuisivat minua jäämään vielä vähän pidemmäksi aikaa. 

Mietin, miksen varannut meille optiota jäädä. Varmaan juuri siksi, että tämä paikka vie mennessään, eikä täältä tulisi lähdettyä, jos se riippuisi vapaasta tahdosta vailla velvoitteita.

Saavumme rautatieasemalle riittävän ajoissa ja pujahdamme junaan, jonka on määrä lähteä iltakuuden haminoissa ja saavuttaa kotikuntani jo ennen puolta yötä. 

Kotimatka sujuu rauhaisasti ja jaamme siistin ja miellyttävän lemmikkivaunun yhdessä villakoirallisen rouvan kanssa. Hän ihailee käytäväpaikan tuolta puolen mustan puhuvaa seuralaistani ja haluaa tietää Sumusta kaiken. 

Ja minähän kerron. Kerron Sumusta ja niistä aika ajoin hengästyttävistäkin kilometreistä, joita olemme yhdessä kulkeneet. Ja hän kuuntelee, kuuntelee kysyäkseen lisää. Kertoessani minuutit juoksevat, vaihtuvat tunneiksi kuin varkain samalla, kun mailleen painuvan päivän valo hiipuu lopulta jo lemmikkivaunustakin. Se värjää ohi vilisevän maiseman hiljalleen mustallaan. Mustalla, jossa kuulutusten perusteella sijaitsevat erilaiset kaupungit ja kylät, pysähdyspaikat ja etapit. Ja matka jatkuu. 

Ruskaretki Iso-Syötteellä

Ruskaretki Iso-Syötteelle oli ikimuistoinen. Musti ja Mirri taltioi meidät ja Suomen kauneimman ruskan tähän videoon, joka kutsuu myös sinut kanssamme mukaan syksyn värejä täynnä olevaan seikkailuun. Tervetuloa meidän mukaamme Iso-Syötteelle!

8

Varustevinkit koiran kanssa ulkoiluun – poimi nämä!

Artikkeli sisältää mainoslinkkejä tuotteisiin, joita suosittelen

Into mutatuntumalla 2008.

Koirien ansiosta tiedän, miltä tuntuu kävellä sateen pehmittämällä sänkipellolla. Se tuntuu siltä, kuin se yrittäisi niellä mutaan uponneet kengät kokonaan sisuksiinsa.

Tiedän, miltä tuntuu, kun pakkanen puree poskipäitä ja tiedän, miltä tuntuu, kun viimein pitkän talven jälkeen valoa riittää taas iltaan ja luonto herää henkiin. Tiedän ne henkeäsalpaavan kauniit auringonlaskut kevätiltoina.

Ja tiedän, miltä tuntuu, kun rankkasade yllättää kesken hellepäivän lenkin. Kun kaikki vaatteet ovat liimautuneet ihoon kiinni ja kengät tulvivat vettä jokaisella askeleella. Kotiin saavuttua ei voi olla aivan varma, kuuluuko vielä mennä suihkuun vai riittääkö, että hiukset kuivaa ja päälleen vaihtaa alusasuista alkaen jotakin kuivaa.

ei ole olemassa huonoa säätä, on vain vääränlaisia varusteita

Heh, Suomessa päivittäin ulkoilu ei aina ole helppoa tai äkkiseltään mukavaakaan, mutta oikeiden varusteiden ansiosta hommaa voi helpottaa huomattavasti.

Jos ulkoilusta osaa tai opettelee nauttimaan joka säällä, päiväkausia jatkunut tihkusade ei enää olekaan muuta, kuin olosuhde muiden joukossa. Samoin voi ajatella purevasta pakkasesta, jonka läsnäolon olen tuntenut poskipäissäni viimeisen viikon ajan päivittäin ulkoillessani!

Panosta hyviin kenkiin – ne maksavat, mutta ovat sen arvoiset

Lähdetään liikkeelle hyvistä kengistä! Hyviin kenkiin kannattaa panostaa. Asian huono puoli on se, että se mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi toiselle, joten en voi kertoa muusta, kun omista kokemuksistani.

Pari vuotta sitten ostin huomattavan arvokkaat vaelluskengät. Pistin silmät kiinni ja maksoin ostokseni, koska tiesin sijoittavani huolettomiin ja mukaviin retkiin koirieni kanssa.

Kengät olivat laadukkaat, kestävät ja hyvässä maineessa – mutta en ottanut niitä sittemmin koskaan mukaani metsäretkille. Ne tuntuivat liian painavilta, raskailta ja kömpelöiltä. Haastavissa metsäolosuhteissa eteneminen ei luonnistunut niiden kanssa ketterästi, joten kengät päätyivät kaapin perälle odottamaan parempia aikoja.

Vuotta myöhemmin päädyin samaan kenkäkauppaan alennusmyyntien johdattelemana, ja ostin kahdet korkeavartiset kengät, jotka veljeni asiantuntemuksen mukaan ajoivat saman asian kun vuosi aiemmin ostetut, kaapin perälle unohtuneet kengät. Ostokseni oli kuulemma typerä, mutta tein sen silti.

Vaikka kenkien malli oli hyvin samankaltainen kuin ensimmäisten vaelluskenkieni malli, uudet kengät istuivat jalkaani paremmin ja päätyivät sittemmin lukuisille, arkisillekin kävelyille ja pidemmille päivävaelluksille. Kenkien tärkein ominaisuus onkin se, että ne vetää mielellään jalkaansa ja niitä tulee käytettyä!

Valtaosan lenkeistä – eli keväästä ensilumien tuloon saakka – kuljen noissa kuvan lenkkareissa. Ne ovat luottokenkäni, mikä ei varmaan jää kuvastakaan epäselväksi. Toisinaan – kuten kuvastakin saattaa päätellä – ne päätyvät olosuhteisiin, joihin fiksumpi olisi alunperinkin valinnut kumisaappaat.

Ja sellaisetkin minulta kyllä löytyy. Nokian vaelluskumisaappaat ansaitsevat kunniamaininnan. Ne ovat varsinainen löytö, josta voin kiittää aikoinaan Partioaitassa työskennellyttä veljeäni. Parempia kumisaappaita ei ole! Ne käyvät maalle ja kaupunkiin, eikä ne jalassa edes muista kävelevänsä kumisaappaissa, mikä joissain toisissa malleissa saattaa tuntua lompsimiselta. Saappaat ovatkin palvelleet minua uskollisesti jo 9 vuoden ajan, eikä niissä vieläkään ole ainuttakaan reikää. Toivottavasti meillä on vielä vähintään yhtä monta vuotta edessämme!

Talviaikaan nastalliset Icebug -kengät ovat varsinainen valttikortti. En aio enää ikinä viettää Suomessa yhtäkään talvea ilman näitä. Käytän lenkkarimallin Icebugeja helposti marraskuun alusta maaliskuun loppuun saakka, sillä ne lisäävät pitoa huomattavasti paitsi jäisellä tai lumisella asvaltilla, myös jäisillä ja lumisilla metsäpoluilla. En voi enää ymmärtää, miten olen muinoin voinut elää lukuisia talvia ilman nastallisia kenkiä!

Remmilenkkeilyn suola – Lämpimät ja pitävät käsineet

Syys- ja talviaikoina en juurikaan tee kompromisseja käsineiden suhteen. Sen lisäksi, että käsineiden tulee lämmittää ja pitää tuulta, niissä täytyy olla hyvä pito.

Kuvassa etummaisina olevien hanskojen sormenpäissä on erikoistekstiilit, joiden ansiosta puhelimen kosketusnäytön käyttäminen onnistuu riisumatta hanskoja, joten nämä jos mitkä ovat kaikin puolin käytännölliset Suomen toisinaan hyvinkin viimaisiin keleihin.

Empiiristen tutkimusten pohjalta väitänkin, että kaikkein parhaimmat käsineet koirien ulkoiluttamiseen löytyy tavaratalojen tai erikoisliikkeiden ratsastajille tarkoitetulta osastolta. Ratsastushanskoissa yhdistyvät niin pito, kuin käytännöllisyyskin: ne ovat kädessä kevyet ja näppärät. Esimerkiksi Horzen verkkokaupassa on laaja valikoima täydellisesti myös talutushihnojen käsittelyyn sopivia hanskoja, joissa pitoa riittää myös yllättävien muuttujien osuessa lenkin varrelle.

Perinteiset ja erittäin lompakkoystävälliset näppylähanskat ovat myös osoittautuneet omalla kohdallani varsinaisiksi klassikkohanskoiksi koirien kanssa touhutessa. Niiden sormenpäät kuluvat omassa käytössäni nopeasti puhki, mutta se on toisaalta myös toivottu ominaisuus: sormikkaiden auenneet sormenpäät mahdollistavat hyvän tuntuman nakkitaskun kaiveluun ja koirien palkkaamiseen lenkillä.

Näe ja tule nähdyksi – otsalamppu ja heijastintuotteet

Kahta en vaihda: otsalamppua ja heijastinliiviä! Otsalamppu tuo huikean paljon mahdollisuuksia talviulkoiluun, kun ilta-aikaan käytettävissä on myös syrjätiet ja metsät. Jos koirilla on heijastinliivit, otsalamppu spottaa hyvin ympärillä liikkuvat karvakuonot.

Käytän myös itse heijastinliiviä, sillä on vähintäänkin reilua, että kanssaulkoilijoilla on mahdollisuus havaita minut olin sitten metsässä tai suojatiellä. Koirillani ehdoton suosikkituote on Boettin heijastimet lukuunottamatta pitkäkarvaista Intoa, jolla on heijastinpinta-alaltaan suurempi Hurtan heijastinliivi.

 

Pistetäänkö ulkoilua helpottaaksemme parhaat varustevinkit jakoon? Kirjoitin reipas vuosi sitten Revolution Race -housuista, joihin olen edelleen ollut tyytyväinen. Voit lukea artikkelin tästä. Käytän näitä housuja edelleen lähes päivittäin, sillä ne menevät pitkälle talveen aluskerraston kanssa, ja kun sää äityy oikeasti kylmäksi, valitsen tilalle toppahousut.

Minkälaisia suosituksia sinulla on ulkoiluvarusteiden suhteen? Minkälaiset ovat parhaimmat sukat, kerrastot ja sadetakit – mitä suosittelet?

 40

Vinttikoirien vaatteet, osa 1: syysmuoti eli kevyet puserot

Ohut ja pohjavillaton turkki sanelee säännöt pukeutumiselle

Whippetpojat Olmi ja Alpi ovat kaverukset, joiden pukeminen viileneviin syysiltoihin ei ole mikään kysymys. Niiden ohut, pohjavillaton turkki ja jänismäisen ohut nahka eivät juurikaan tarjoa suojaa syysviimojen puhaltaessa saatika pakkasilla.

Vinttikoirien dynaamisen rakenteen vuoksi niille ei käy perinteisten eläinkauppojen koirantakkivalikoima lähinnä takkien huonon istuvuuden vuoksi. Niinpä tilaankin valtaosan vinttikoirieni vaatteista ulkomailta, koska siten pystyn hankkimaan koirilleni nimenomaan niille tarkoitettuja, istuvia ja jokaiseen vuodenaikaan sopivia vaatteita.

Tästä syystä ajattelin aloittaa vuodenaikojen mukaan etenevän juttusarjan ”vaatteita vinttikoiralle.” Juttusarjan myötä kerron omilla koirillani käytössä olevista vaatteista. Lisäksi paljastan, mistä olen ne hankkinut.

Kaikkein luontevinta olisi varmaankin ollut aloittaa koko juttusarja sadetakeista, sillä ne ovat olleet käytössä myös pitkin kesää aina tarpeen vaatiessa. En kuitenkaan malta olla esittelemättä näitä poikien asteekkikuvioisia jumppereita, jotka tilasin jo viime talvena Tšekeistä.

Kyseessä on SOFA Dog Wearin verkkokaupasta tilatut puserot. Ne löytyvät verkkokaupan alusvaate -kategoriasta (”dog underwear”) tuotenimellä Hachico jumper. En malttanut olla tilaamatta Aztec -kuoseja heti kun näin ne, sillä pelkäsin, että kyseessä on pian valikoimista poistuva sesonkituote.

Intiaanikuosilla tai ilman

Teille, jotka bongaatte tuotteet vasta nyt voin iloksenne kertoa, että ainakin vielä tänä syksynä kuosia näytti yhä olevan saatavilla. Kaiken lisäksi tšekkiläisen verkkokaupan tuotteet ovat aina onnistuneet löytämään tiensä perille saakka.

Jos Meksikon intiaanikansoilta inspiraationsa saanut kuosi ei miellytä, ei huolta. Samaa Hachico -mallia saa myös lukuisissa muissakin väreissä, kuten turkoosina, sinisenä, korallina ja pinkkinä.

Pian yhdeksän kuukautta täyttävä Alpi käyttää samaa S3 -kokoa kuin kuvassa yllä poseeraava pari vuotias Olmi. Tämä on käsittääkseni melko yleinen koko aikuiselle whippeturokselle, mutta tarkasta oman koirasi koko vielä sivustolta. SOFA Dog Wearin sivuilta löytyy hyvä ja selkeä tuotekohtainen mittataulukko, josta voit varmistaa minkä kokoisena sinun kannattaisi vaatetilauksesi tehdä.

Hachico jumperit ovat siitä mainioita, että ne ovat paitsi malliltaan istuvia, ne myös laskeutuvat kivasti pepun päälle. Niitä voi käyttää paitsi viileinä iltoina, myös kylminä ja sateisina syyspäivinä tai räntäsateessa sadetakin alla. Oikein kylminä pakkaspäivinä olen käyttänyt vastaavia puseroita myös kuoritakin tai toppatakin alla. Kyllä, tällä vuosituhannella myös koirat kerrospukeutuvat.

56