Haavanhoitoa kesäsäässä

Koko koiraperhe on ollut nyt hiukan yli viikon taas kokonaan yhdessä. Sumun juoksut ovat selkeästi ohi ja suunnittelen sen sterilisointia loppukesän ja alkutalven välimaastoon, jotta laumaa ei tarvitse enää hajauttaa.

Alpin haavanhoito on asettanut kesäpäivien kululle rytmin, josta en voi sanoa nauttivani. Hoidan haavaa aamuisin, töiden jälkeen ja iltaisin. Millon vuorossa on vesipesu, milloin puhdistan sitä laimennetulla Betadinella. Haava saa reunoilleen ja päälleen antibakteerista hunajavoidetta, minkä lisäksi sitä hellitään ilmakylvyillä. Myös säännöllinen laserkäsittely on ollut osana parantumisprosessia.

Perjantaina haavan synnystä tuli kuluneeksi viikko, vaikka jatkuva hoitoprosessi tuntuu äkkiseltään jatkuneen jo ikuisuuden. Juhlistin viikkopäivää kuluttamalla Apteekin haavanhoitohyllyn antimiin 60 euroa, sillä viikkoa aiemmin haettu starter pack hupeni nopeasti. Mukaan tarttui Vetramil -voide, sekä saman tuotesarjan haavanhoitospray, jota on sormiin tarrautuvaa tahnamaista tököttiä helpompaa levittää ammottavan puremahaavan päälle.

Hidastempoinen ja kärsivällisyyttä vaativa prosessi

Hidastempoinen haavanhoitoprosessi on vaatinut kärsivällisyyttä meiltä kaikilta. Kesähelteillä tötterö päässään aikaa viettävä koira ei kovinkaan helposti pysty osallistumaan muiden koirien kanssa leikkimiseen. Lisäksi kesäiset uintitouhut sekä hiekkakuopilla juokseminen on saatu kokonaan tiputtaa pois ohjelmasta avohaavaa parannellessa juuri, kun säät suosisivat.

Seiniin ja huonekaluihin kopiseva kauluri ei enää säikäytä Alpia sen enempää kuin Olmia ja Sumuakaan. Ahtaissa tiloissa designvalaisimen kaltainen otus runttaa tiensä muista välittämättä, mikä näyttäytyy myös pohkeissani pieninä mustelmina.

Vertaistukea Facebookista

Viikko vastenmielisten, loputtomilta tuntuvien haavanhoitorutiinien parissa on tuonut eteen myös epätoivon hetkiä.

Tuntuu, ettei haavan parantumisprosessi etene riittävän nopeasti, ja että kaikki hauska kesätekeminen lipuu ohi hitaasti, mutta varmasti. Toki rannat ja hiekkakuopat ovat avoimia Olmille ja Sumulle, mutta oloneuvoksen jättäminen ypöyksin kotiin tai auton takakonttiin tuntuu kohtuuttoman julmalta, kun tilanne on jo lähtökohtaisesti ikävä.

En tietenkään aio evätä koko kesän riemuja muilta koirilta vain Alpin tilanteen vuoksi. Toistaiseksi intensiiviseltäkin tuntuva haavanhoito on kuitenkin vienyt ajatuksistani niin paljon tilaa, etten ole ehtinyt edes suunnittelemaan rantaretkiä tai hauskaa kesätekemistä haavan huuhtelun ja laserhoitojen lomassa.

Onneksi Facebookin ihmeellinen maailma on tarjonnut vertaistukea epätoivoisen hidastempoiselta tuntuvan tilanteen edessä. Roturyhmässä haavanhoidosta ja arvista tiedustellessani sain lukuisia, äärimmäisen hurjalta näyttäviä ja kuulostavia tarinoita, mutta kaiken kaikkiaan vain sellaisia, joista kuitenkin on selvitty voittajina. Vertaistuki on luotsannut omaankin projektiini kärsivällisyyttä ja syvää luottoa. Ehkä myös tässä tapauksessa tilanteesta on mahdollista selvitä ilman kurjia komplikaatioita tai pahaa tulehdusta. Hyvällä tuurilla arvesta tulee siisti ja loppukesästä koiralla voi olla mahdollisuus osallistua kesäpuuhiin niin veden kuin hiekkakuoppienkin äärellä.

26

Koiranomistajan kipeitä hetkiä

Olen koko menneen viikon herännyt joka yö kello 2:30 tai 4:20 ja valvonut sitten tunnin tai pari saamatta unen päästä kiinni. Juuri niihin aikoihin Into herää unestaan yskien, vaihtaa sitten asentoa tai siirtyy toiseen huoneeseen. Yskäisee vielä mennessään.

Sen terveydentilassa ilmenneet muutokset ovat saaneet minut varpailleni. En halua, että koira joutuu kärsimään hetkeäkään. Ymmärrän, että kyseessä on laji, joka ei herkästi näytä kipua tai epämukavaa oloaan, joten tarkkailen lemmikkini antamia signaaleja kriittisesti.

Kuulun siihen ihmisjoukkoon, jonka mielestä vanha ja sairas koira tulee armahtaa vielä, kun sen elämä pääsääntöisesti on iloista ja huoletonta. Ei vasta silloin, kun elämänilo on jo täysin sammunut sen silmistä, eikä eläin pääse enää kivuiltaan liikkeelle tai toimi kuten sen olisi luonnollista.

Siksi olen tarkkaillut Intoa herkeämättä. Näytti siltä, että se viljeli pieniä vihjeitä yhä enemmän. Ensiksi pöhähdykset lenkille lähtiessä, sitten tavanomaista runsaampi juominen.

Tarkkailin iltaisin sen hengitystiheyttä. Heräsin öisin jokaiseen rapsahdukseen, vanhan koiran kuorsaukseen ja jokaiseen kertaan, kun koira vain käänsi kylkeään. Huonosti nukuttujen öiden jälkeen jokainen keuhkopotilaan antama vihje iskeytyi tajuntaani kuin puukon isku.

Lopulta varasin perjantaille eläinlääkäriajan. Halusin, että sen keuhkot kuvattaisiin vielä kerran haikean ja surumielisen päätökseni tueksi.

Kohtalon hetki

Rintaani viilsi, kun koko viikon kestänyt piina oli huipentumassa. En yhtään ihmettele fyysisenä ilmenneitä stressin oireita: tuntuu, että olen vain juuri ja juuri kiivennyt Elnan kuoleman aiheuttaman kuilun reunalle vain huomatakseni, että perillä ei olekaan vakaata maata vaan uusi kraatteri.

Tärkeitä ajanjaksoja edustaneiden ja edustavien koirien poismeno on saanut minut miettimään ylipäätään erilaisten ajanjaksojen rajallisuutta ja sitä, miten rajallista loppujen lopuksi kaikki tässä elämässä on.

Autoin eläinlääkäriä ja – hoitajaa asettelemaan koiran kuvauspöydälle sellaisiin asentoihin, joista keuhkojen tila todentuisi parhaiten. Minua pelotti, sillä en ollenkaan osannut aavistaa, miten pahalta tilanne röntgenkuvissa näyttäisi.

Sain nähdä uudet röntgenkuvat samaan aikaan, kun eläinlääkäri alkoi tulkitsemaan kuvia. Näytti siltä, että keuhkoissa havaittavissa oleva muutos oli pysynyt ennallaan, eikä se ollut viikkojen aikana kehittynyt mihinkään suuntaan. Ei mihinkään suuntaan.

Eläinlääkäri totesi, että kuvissa näkyvä alue on erikoinen, mutta hän myös totesi, että koiran eloisan ja tyytyväisen olemuksen huomioon ottaen hän ei näkisi estettä sille, etteikö Intolla olisi edessään jälleen yksi mainio viikonloppu. Inton eloisa olemus ei mennyt ohi yhdeltäkään klinikan työntekijältä tai asiakkaalta (edes huskyltä ja sen vastasyntyneiltä pennuilta), sillä Inton malttamaton musisointi, ujellus ja pysäyttämätön kiljuminen täyttivät pienen kivijalkaklinikan tilat melkein samalla hetkellä, kun astuimme ulko-ovesta sisälle.

En ollut uskoa hyviä uutisia, jotka otin suurella kiitollisuudella vastaan. Oli huojentavaa kuulla iloiset uutiset sellaisen viikon jälkeen, kun on käytännössä tehnyt kivuliasta luopumistyötä jo päivien ja lukuisten öiden ajan.

Palasimme eläinlääkärin kanssa keskusteluissamme vielä tekemiini havaintoihin ja totesimme, että kyseessä on psykologinen juttu. Kun jotain asiaa alkaa oikein kunnolla pohtimaan, huomaa, että siihen viittaavia merkkejä on kaikkialla. Olen ollut univelkainen, väsynyt ja neuroottinen, mutta jatkossa yritän ottaa hyvistä ajoista kaiken irti. Luottaa siihen, että elämä kantaa – vaikka kaikki onkin rajallista.

27

Tämä vuosi ei tunnu reilulta

Yö oli levoton. Vanha noutajaherra Into heräsi puolen yön jälkeen, vaelteli ja puhisi. Se ei tuntunut löytävän hyvää asentoa, jossa se voisi jatkaa tavanomaisesti sikeitä uniaan ja niinpä sen kynsien rapina kantautui ympäri asuntoa siivittäen ajatusteni kulkua.

Sen varjolla, että olin maanantaina kuullut Inton siskon keuhkoista löytyneistä kasvaimista (jotka johtivat koiran lopetukseen) en enää itsekään saanut nukutuksi. Pyörin koko yön levottomana sängyssä ja päätin toimittaa Inton tutkittavaksi ennen viikonloppua – vaimea köhiminen ja puuskuttelu oli alkanut reilua viikko aiemmin. En enää tiennyt, kuvittelinko sen lisääntyneen koiran siskoa koskeneiden suru-uutisten myötä – vai oliko se toden totta lisääntynyt.

Inton oirehdinta ei vaikuttanut hälyttävältä tai varsinaisen akuutilta. Se oli kuitenkin jo sen verran häiritsevää, että varasin sille tutkimus- ja kuvausajan huonosti nukutun yön jälkeiselle iltapäivälle, jotta ikävät mahdollisuudet saataisiin heti suljettua pois sen terveydentilasta ja omasta, herkästä mielestäni.

Autoin eläinklinikalla röntgenkuvien ottamisessa. Hoitotoimenpiteisiin tottunut koira makasi hienosti aloillaan niin, että kuvat keuhkoista saatiin otettua sen hereillä ollessa. Perustarkastuksessa mitään erikoista ei ollut ilmennyt: sydän ja hengitys kuulosti normaalilta, lämpö oli normaali ja nielu sekä henkitorvi oli tunnusteltaessa normaali.

Itse kuvaustoimenpiteiden jälkeen siirryimme takaisin eläinlääkärin huoneeseen ja jäimme koiran kanssa kahden odottamaan, mitä eläinlääkäri sanoisi nähtyään kuvat.

Uutiset eivät olleet hyvät. Röntgenkuvissa näkyi, että keuhkot eivät olleet normaalit. Muuten siistien keuhkojen sisällä näkyi alue, joka ilman TT-kuvauksia määriteltiin joko keuhkokasvaimeksi tai keuhkolohkon torsioksi eli kiertymäksi.

Syvä hiljaisuus

Keskustelimme lääkärin kanssa pitkään. Kyselin keuhkojen toiminnasta, kasvaimista ja siitä, miten kiertymä toimii, mutta mikään kysymyksistä tai niille annetuista vastauksista ei muuttanut tilannetta. Vastausten ja uusien kysymysten välissä oli pitkiä, syviä hiljaisia hetkiä, kun yritin ymmärtää. Relevantteja vaihtoehtoja 10-vuotiaan koiran pelastamiseksi ei ilmennyt. Kuvista oli paljastunut lopun alku.

Sisäinen tyhjyys valtasi mieleni ennen kuin kyyneleet tulivat. Olimme kuitenkin eläinlääkärin kanssa samaa mieltä siitä, että juuri nyt Into oli hyväkuntoinen ja hyväntuulinen ja se saisi lähteä ulko-ovesta kanssani omin jaloin. Saattohoitoon oli kuitenkin suhtauduttava kriittisesti. Juuri nyt koira pystyi nauttimaan elämästään, mutta tilanne voisi muuttua äkistikin tuntien, päivien, viikkojen tai kuukausien aikana. Silloin aikaa jahkailulle ei olisi. Päätös hyvästeistä olisi tehtävä pienimmästäkin vihjeestä empimättä, koska aikaa pelatessa koiran kohtaloksi voisi koitua ahdistava ja painajaismainen tukehtumiskuolema.

On hirveää joutua ajattelemaan konkreettisesti niitä vaihtoehtoja, jotka tulevat koitumaan oman koiran kohtaloksi. Minua pelottaa uusi, nyt entistä konkreettisempi vastuuni koiranomistajana siitä, että en anna ajan kulua liian pitkälle.

Osaanko toimia niin, että rakkaani ei joudu kärsimään? Toisinaan Into yskähtää niin, kuin sillä olisi karva tai roska kurkussaan ja toivonkin, ettei tilanteen tarvitse mennä koskaan sen pidemmälle. Ensi yö kertoo paljon, toivon koko sydämestäni, että Into saa ensi yönä nukuttua (minä varmaan en). Se on ansainnut pelkkää hyvää, onhan se sentään maailman rakkain sirkuskarhu.

Ajan rajallisuudesta puheenollen…

Edesmenneelle Elnalle suoritettu ruumiinavaus ei antanut vastauksia. Toivoin, että se olisi sen arvoista, antaisi minulle vastauksia ja kertoisi, että tein riittävästi viimeiseen saakka. Vaan lausunnon yksiselitteinen rivi kertoi, ettei ruumiista löytynyt käytösoireita selittäviä spesifisejä muutoksia. Ruumis oli käytännössä jokaista yksityiskohtaansa myöten hyväkuntoinen, mutta ”aivojen sähköisiä tai aivokemiallisia toiminnan häiriöitä ei voida todentaa kuoleman jälkeen.”

Mitä nyt?

Elämä jatkuu yhdessä 10-vuotiaan Inton ja laumaan kuuluvien nuorempien whippetpoikien kanssa tavalliseen tapaan omilla raiteillaan.

Inton voinnin suhteen olen valpas, mutta yritän olla huolehtimatta liikaa: Into on ansainnut huolettoman ja onnellisen emännän jokaiseen hetkeensä, jonka se itsekin voi olla huoleton ja onnellinen. Kaiken kaikkiaan meillä on onnellisesti toisemme juuri nyt ja se on ainoa asia, joka tässä hetkessä merkitsee.

32