Koiria koko elämä – hiillos sisälläni

Sisälläni kytee hiillos, joka mahdollistaa liekehtivää paloa ja lämpöä minulle tärkeisiin asioihin. Tunnen liekin roihahtavan saadessani työskennellä koirien kanssa tai jonkun ainutlaatuisen ja mahdollisuuksia täynnä olevan työelämän projektin parissa.

Palastelin näitä ajatuksia menneellä viikolla työhaastattelussa, jossa haastattelevan yrityksen toimitusjohtaja otti asian itse puheeksi; liekin, joka kajastuu silmistä ja joka parhaimmillaan tarttuu myös muihin.

Sisäinen hiillos on yhtä lailla kirous, kuin siunaus, sillä sen kanssa elämä on jatkuvaa tasapainottelua. Sen ei tule antaa sammua, muttei toisaalta myöskään roihahtaa täyteen, pysäyttämättömään liekkiinsä.

Käymämme keskustelu jäi mieleeni, sillä olen käynyt samanlaisia teemoja läpi viime aikoina työuupumuksen ja terapiajakson myötä. Samanlaisia teemoja olen tunnistanut myös elämästäni koirien kanssa. Se on ollut viime aikoina vahva teema kipuillessani sen kanssa, antaako elämä tämänhetkisten koirieni kanssa minulle sitä, mitä koiraelämältä haen. Ja toisaalta – tulisiko sen antaa, vai voisiko samankaltaista paloa ja sen mukanaan tuomaa tyyntä onnellisuutta ja tasapainoa löytää elämän muilta osa-alueilta.

Se, että koirat joskus olivat elämän liekkiä ruokkiva voima, ei välttämättä tarkoita sitä, että ne olisivat sitä aina.

Koiria koko elämä

Sain ensimmäisen koirani 11-vuotiaana, enkä ole sen jälkeen päässyt (tai joutunut) kokemaan, millaista elämä ilman lemmikkieläintä voisi olla. Toisinaan kaipaan aikataulutonta, huoletonta ja edullisempaa, täysin omilla ehdoillani kulkevaa elämäntapaa ja -rytmiä. Samaan aikaan tunnen, etten ole ollenkaan varma, osaisinko elää sellaista elämää, saisinko siitä mitään irti ja ennen kaikkea: tuntuisiko se liian tyhjältä.

Onneksi minun ei tarvitse tehdä päätöksiä nyt, kun ajatuksissani seilaan ääripäästä toiseen. Kotona on koiria, joista en aio ehdoin tahdoin luopua — ne kuuluvat elämääni. Vaikka elämä kahden whippetin, eläkkeelle jääneen eurohoundin ja mittelspitzin kanssa on erilaista, osaltaan jopa valjua paimenen ja noutajan kanssa jaettujen vuosien jälkeen, olen ottanut tehtäväkseni löytää jokaisen pilven kultareunukset — ja niitähän on.

Aikuisten koirien rauhalliset olemukset ovat mahdollistaneet minulle levon sairaslomajaksoni aikana. Huonollakin säällä ne tuntuvat olevan kanssani yhtä mieltä siitä, että silloin; niin sateella, viimalla kuin pakkasillakin, paras paikka on sohvan kulmassa.

Kun keväällä ja kesällä käytyjen keskustelujen myötä päätin antautua nykyisille koirilleni, löysin niistä paljon hyvää. Kyse ei koskaan ole ollut siitä, etteivätkö ne kelpaisi. Elämä niiden kanssa on vaan tuonut eteeni tunteita, joita minun on ollut vaikea kohdata. Koenkin, että olen viimein oppinut nauttimaan siitä, kuinka helppoa elämä näiden lunkien, aikuisten koirakavereiden kanssa on ja voi olla. Se on onni.

Koirieni rauhallisuus ei ole mitään sellaista, josta itse tulisi passivoitua tai masentua. Sen, että koirat ovat suhteellisen vähään tyytyväisiä voi kääntää arkea helpottavaksi voimavaraksi. Siihen voi halutessaan pyrkiä tuomaan toivomaansa lisämaustetta toimimalla itse aloitteellisena, aktiivisena toimijana.

Aktivoiva voima

Havaintojeni mukaan minulle tyypillisintä on toimia pienestä paineesta käsin. Sopiva paine luo aktivoivaa voimaa, juonsi sen juuret sitten työkoiran vaativasta olemuksesta tai esimiehen tekemästä päätöksestä. Haluan haastaa itseäni, sillä nautin haasteista (mutta en kuitenkaan halua puristua haasteiden alle).

Jos rima on liian korkealla tai jopa mahdotonta ylittää (josta hyvänä esimerkkinä on viime kertainen irtokissaräntti, johon en Olmin reagoinnin osalta ole onnistunut löytämään ratkaisuja kuuden vuoden aikana edes alansa parhaimmiston kalleilta yksityistunneilta), hiillokseni sammuu ja sen tilalle jää vaan epätoivoon taittuva hämärä, joka tuo mukanaan luihin ja ytimiin porautuvan kylmyyden.

Jos lähtökohtaisesti vaikeanakin koettu ongelma on mahdollista ratkaista, se ruokkii hiillosta jopa liekeiksi, vaikka polku määränpäähän olisi vaikea ja täynnä esteitä. Lopulta saavutetun ratkaisun myötä liekit tyyntyvät taas hohkaavaksi, lämmittäväksi hiillokseksi, jonka äärellä olo tuntuu miellyttävältä ja tasapainoiselta.

Jos hiillosta pitää näennäisen tasaisena ilman, että sen joukkoon lisää välillä tulta ruokkivaa ainesta, se sammuu ja johtaa samaan, kuin haasteet, joiden ratkaisemiseksi ei ole riittäviä resursseja. Hiillos sammuu, ja pimeä ja kylmä hiipii jälleen lähemmäksi.

Aurinko paistaa matalalta

Syksyn myötä jotain tulee tapahtumaan, tiedän sen. Ehkä löydän itseni uuden, mielenkiintoisen työelämän haasteen ääreltä, tai kuka tietää, vaikka koirat tempaisisivat minut jälleen mukanaan seikkailuun, jota en ole osannut odottaa.

Niin kävi viimeksi keväällä, kun meille tuli hoitoon saksanpaimenkoira, jota autoin, mutta joka auttoi ennen kaikkea minua. Siitä koirat ovat kiitollista väkeä: parhaimmillaan ne tuovat yhtä paljon tai enemmän mukanaan, kun vievät mennessään.

22

Irtokissat kuumentavat tunteita

Koin menneellä viikolla kurjan kohtaamisen ns. irtokissan, eli vapaana tiheästi asutussa taajamassa kulkevan lemmikkikissan kanssa.

Olin tilanteessa, jossa kuljin illan viimeistä lenkkiä kolmen koirani kanssa. Lenkeissä on oma rutiininsa ja tämäkin eteni verkkaisissa tunnelmissa samalla, kun itse haaveilin päivän päätteeksi lähinnä sänkyyn kaatumisesta. Kun kotitie on tuttu, ja siinä on hyvä näkyvyys pitkälle eteenpäin, en aina huomaa puristaa koirieni remmejä rystyset valkoisina. Vaan olisi kannattanut – omistanhan saalistavia ja osaltaan hyvinkin alkukantaisia koiria.

Rento kulku hämärtyvässä elokuun illassa sai käänteen silmänräpäyksessä. Tutun kävelytien reunamilta ponkaisi kissa, johon koirani reagoivat ennen kuin ehdin edes ymmärtämään, mitä tapahtuu.

Tempauduin sekunnin murto-osassa 60 kiloisen koiralauman perässä puskiin. Vasta, kun pääsin itsekin kartalle siitä, mitä tapahtuu, tartuin niin sanottuun “hätä-seis” -kytkimeen. Se on käytännössä käskysana, joka salpaa niin koirien kuin lähimaiden naapureidenkin veren ja hengityksen — ja ennen kaikkea pysäyttää kaiken toiminnan.

Sain koirat pysäytettyä kissan painellessa tiehensä. Kylän ylle painui hiljaisuus, vaikka tiesin, ettei vinttikoiran ajo- tai tappoulinalla säestetty välikohtaus mennyt ohi ainoaltakaan pihoissaan puuhastelevalta kylän asukkaalta. Sydämeni hakkasi säikähdyksestä ja ranteeni ja harteeni valittivat nopean äkkirykäyksen aiheuttamasta repäisevästä liikkeestä. Vitutti.

Haluan heti alkuun mainita, että pidän kaikista eläimistä. Tämänkään osalta tuskastuneet tunteeni eivät liity varsinaisesti itse kissoihin, vaan tunteita kuumentavat nimenomaan näiden kissojen omistajat. Vastuuttomia kissanomistajia ei tunnu kiinnostavan niin ikään oman lemmikin terveys ja turvallisuus sen enempää, kuin kanssaihmisten hyvinvointi.

Kerroin kokemuksesta sosiaalisessa mediassa ja sain tuskani tuntevia viestejä saman kokeneilta koiranomistajilta. Syntyi keskustelu, joka täytti harmitukseni ääriviivat yhä synkemmillä, surullisilla sävyillä. Samassa ymmärsin, miten valtavasta ja harmillisesta ongelmasta onkaan kyse.

“Täytyy myöntää, että itse päästän koiran hihnasta irti, jos mahdollista, kun iso koira syöksyy kissan perään. Siinä menee äkkiä olkapää sijoiltaan, viimeksi murtui sormi… Sääliksi käy kissoja, mieluiten ne varmaan jonkun sohvan nurkassa kehräisivät, kuin juoksisivat ulkona koirien ja autojen armoilla.”

Vertaistukena sinulle

En tässä artikkelissa ota kantaa siihen, mitä vapaasti ulkoileva kissa merkitsee haitallisena vieraslajina Suomen luonnon monimuotoisuudelle. En myöskään pui sitä, minkälaiseen vaaraan kissan omistaja lemmikkinsä asettaa antamalla kissansa kulkea vapaasti.

Puran tässä artikkelissa aiheen nostattamaa harmitusta puhtaasti minun ja minuun yhteyttä ottaneiden koiranomistajien näkövinkkelistä. Tämä artikkeli toimikoon vertaistukena sinulle, joka palaat rentouttavaksi tarkoitetulta lenkiltä kotiisi kädet täristen, sydän hakaten tai kehosi täynnä harmitusta. Et ole yksin!

Voit halutessasi jakaa myös oman kokemuksesi artikkelin kommenttikentässä.

Yhteinen murheenkryyni

Minullakin on lemmikkieläimiä taajamassa. Olen sitoutunut koirieni terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitoon, mutta en tee sitä koskaan kanssaihmisten kustannuksella. Oleellista siinä, että minulla on neljä koiraa on, että ne ovat minulla. Se tarkoittaa, ettei naapureiden tai muiden kanssaihmisten tarvitse kantaa niistä, niiden aiheuttamasta melusta, liasta tai muista haitoista huolta. Minä huolehdin oman tonttini koirien osalta, enkä edellytä kanssaihmisiltä erityisvaatimuksia omista, itsekkäistä syistäni tai mielihalujeni vuoksi.

Sen pitäisi olla perusedellytys. Itsekkäistä syistä hankittujen lemmikkieläinten ei pitäisi aiheuttaa harmia kanssaihmisille. Ja juuri siksi teen joka päivä kaikkeni, jotta kaikilla meillä olisi mukavaa: minulla, lemmikkieläimilläni ja kokonaisella kyläyhteisöllä.

Hion ja viimeistelen koirieni käytöstä erilaisin harjoituksin, kerään koirieni jätökset ja pidän ympäristön siistinä toisinaan myös vieraiden koirien jätöksistä. Pidän huolen siitä, etteivät koirani juokse hallitsemattomasti ihmisten jaloissa tai pelottele niitä, jotka eivät koirista pidä tai pelkäävät niitä. Teen tämän kaiken paitsi itseni, mutta myös ympäristöni hyvinvoinnin vuoksi.

Koska yksikään kyläyhteisömme jäsenistä ei ole sitoutunut minun koiriini tai valitsemaani elämäntyyliin, tuntuu hullunkuriselta, että vastuuttomat kissanomistajat kääntävät asetelman ylösalaisin. Henkilökohtaisesta elämänvalinnasta tunkeutuu jokaisen kyläläisen murheenkryyni – tahdoit tai et.

Koska suloinen karvapallo ei ole syyllinen omistajansa lyhytnäköisyyteen, meille muille jää vain yksi vaihtoehto. Meidän on mukauduttava irtokissan tai -kissojen läsnäoloon ja jaksettava loputtomasti yllättäviä tilanteita niin omassa pihassa, kuin lenkkopoluilla ja auton ratissakin.

Koska mä voin

Koska kissojen irti pitäminen valvomatta taajama-alueella on laitonta, toisinaan mieleni tekisi pelata samaa peliä. Voisin asettua samalle lähtöviivalle, mutta järkeni osaa erotella tunteeni sen osalta, mikä kohdistuu viattomaan eläimeen ja mikä puolestaan sen omistajaan.

Silti pystyn pahimman kiukun iskiessä leikittelemään ajatuksella siitä, että pitäisin tasavertaisuuden nimissä vinttikoiriani irti taajamassa – sillä samalla ”koska mä voin” -kortilla.

Voisin eläinten hyvinvoinnista kissanomistajien lailla, piittaamatta havaita, kuinka irtokissaongelma katoaisi taitavasti saalistavan, nopean koiran toimesta. Koska – jos toimisin samassa asetelmassa välinpitämättömien kissanomistajien tavoin – se ei olisi minun ongelmani, mitä ympäristön eläimille tapahtuu, kun ne kohtaavat lemmikkini.

Irtokissoja siellä, irtokissoja täällä

Kun olin kertonut vereni kihisemään saaneesta tapahtumasta sosiaalisessa mediassa, sain valtavan viestiryöpyn. En ollut kokemukseni kanssa yksin.

Ja kuinka olisinkaan voinut olla, sillä omassakin elämässäni tätä edeltävä irtokissakohtaaminen oli tapahtunut vain viikkoa aiemmin. Vietin tuolloin viikonloppua kauttaaltaan toisessa sijainnissa perheeseemme kuuluvien neljän koiran, mutta myös tuolloin vastuullani olleen, noin 30 kiloisen hoitokoiran kanssa. Pystyn ulkoilemaan tuon, elopainoltaan miltei 100-kiloisen ryhmän kanssa yksin, sillä olen tehnyt – ja teen edelleen – valtavasti hommia sen mahdollistamiseksi.

Minulla ja koko mukanani lenkillä kulkevalla koiraporukalla oli hyvä fiilis. Olimme palaamassa hoitokoiran kotitalolle hieman vajaaksi jääneen 10 kilometrin iltalenkin jälkeen. Tuollaisen lenkin jälkeen on mukava palata lämpimälle talolle illan hämärtyessä. Hymy oli herkässä ja rennon raukeat koirat kulkivat vierelläni lenkin viimeisiä metrejä fiilistellen.

Tuttuun sijaintiin oli vain parikymmentä metriä, kun huomasin talon pihaportilla istuvan irtokissan. Tunsin tuskanhien nousevan saman tien. Kissa tuijotti minua kuin haastaakseen. Se oli kuin juuri ajokorttinsa saanut teini, joka vilkuili sivuilleen autoaan liikennevaloissa kaasutellen.

Tiesin, että pystyn pitämään koirat hallinnassani tiukankin paikan tullen. Tilanteiden ennakointi luo ison porukan kanssa hyvät raamit, mutta en halunnut jäädä selvittelemään, mitä kissa aikoo, tuntiessani sen pistävän tuijotuksen sisuskaluissani saakka.

Kiihkeän vinttikoiran omistajana kaikki vaihtoehdot tuollaisessa tilanteessa ovat ihan yhtä huonoja. Olmi on koira, joka on lähtenyt tilaisuuden saatuaan taistelemaan supikoirien kanssa, joten sille kissojen isottelu on samantekevää.

Se, että kissa päättäisikin vain juosta karkuun on minun kannaltani vain toinen huono vaihtoehto. Sellainen sytyttää ajamaan jalostetun koiran syvimmät käyttäytymismallit eloon niin, että se tekee mitä tahansa päästäkseen toteuttamaan itseään. En voi syyttää sitä siitä: kaikki sen jalostuksessa on jo kymmenien vuosien ajan tähdännyt siihen. Toimintamalli on syvässä.

Kun saalis lähtee Olmin nenän edestä niin, että hihna estää sitä toteuttamasta syvintään, koira turhautuu ja säestää turhaumaansa kiihkeällä ulinalla. Ääni särkee miltei koko kehoa etenkin, kun siihen yhdistyy koiran tempoilu sitä aloillaan pitelevää remmiä vasten. Melkoinen show – etenkin, jos muutama mukana kulkeva koira innostuu lähtemään mukaan mekkalaan.

Surkeat vaihtoehdot punnittuani päädyin kääntymään takaisin tulosuuntaan koirien kanssa. Heitimme pienen lisälenkin toivoen, että järkälemäisesti aloillaan nököttävä katti olisi kadonnut portin pielestä takaisin tullessamme.

Irtokissojen aiheuttamista vaaratilanteista puhutaan liian vähän

Kun otin asian puheeksi Instagramissa 24 -tunnin ajan näkyvillä olevissa stooreissa en voinut välttyä vastaavilta tarinoilta. Esille nousivat myös liikenteen seassa toikkaroivat kissat, jotka aiheuttavat yhtälailla myös autoteillä yllättäviä ja ikäviäkin tilanteita.

“Meinasin kerran ajaa kissaemon ja koko poikueen päälle. Pennut oli tosi pieniä, vielä kaukana luovutusiästä, mutta jo nopeita liikkeissään. Oli ilta, pimeä ja taivaalta satoi räntää. Tiellä oli 80 km/h nopeusrajoitus, ajoin itse noin 70 km/h olosuhteiden vuoksi. Yhtäkkiä kokonainen kissaperhe oli ajotiellä edessä mutkan jälkeen. Aivot pakottivat tekemään äkkijarrutuksen, vaikka tiesin ja tiedän, että olisi varmaan pitänyt olla niin tekemättä – asetin itseni ihan hirveän suureen vaaraan. Ehdin kuitenkin saada auton pysähtymään juuri ennen paikalleen jähmettyneitä kissoja. Loppu hyvin, sillä kertaa. Mistä minä tiedän, ehkä jo seuraavana iltana joku ajoi niiden päälle – tai itsensä ojaan.”

Kaikista esille nousseista kokemuksista paistoi läpi ennen kaikkea vapaana itsekseen ulkoilevan kissan omistajan lyhytnäköisyys ja välinpitämättömyys. Osa pienpetojen pyyntiin tarkoitettujen koirien omistajista mainitsi, etteivät kissoja omistavat naapurit tunne senkään vertaa empatiaa omia kissojaan kohtaan, että pitäisi lemmikkiään sisätiloissa, kun viereisellä tontilla omalla pihallaan ulkoilee koiria, jotka työskentelevät rohkeasti ja sisukkaasti jopa supikoira tai mäyrä vastassaan. Asiallisista huomautuksista huolimatta kissat liikkuvat koiranomistajien aidatuilla pihoilla henkensä kaupalla. Aina vaarassa ei ole yksinomaan kissan terveys ja henki: huolissaan saa olla muutenkin, kuten seuraava tarina osoittaa.

“Asutaan noin kilometrin, parin päässä keskustasta ja meidän alueella on muutamiakin irtokissoja. Viime kesänä oli tilanne, jossa kissa tuli minua ja alle puolen vuoden ikäistä koiranpentuani lenkillä vastaan sähisten. Tilanne oli hurja. Minulla oli sandaalit ja shortsit, mutta valmistauduin puolustamaan koiraani. Onneksi paikalle osuikin ohi kiitävä pyöräilijä, joka katkaisi tilanteen ja kissa paineli tiehensä. Sama kissa hengailee meidän pihassa ilta hämärillä, enkä voi koskaan tietää koiran kanssa lenkille lähtiessä, käynnistyykö uusi tilanne jo heti kotiovelta ulkoilemaan lähdettäessä.”

Olo alkaa käymään epätoivoiseksi

Pelon ja epätoivon lisäksi valtoimenaan kulkevat kissat aiheuttavat paitsi päänmenoa, myös ylimääräisiä kustannuksia.

“Meidän naapurustossa asuu kissa, joka ei todellakaan väistä koiria – ihmisiä väistää, ainakin vielä toistaiseksi. Kerran se lähti hyökkäämään meidän pikkukoiraa kohti (koiran ollessa omalla pihalla). Ehdin näkemään tilanteen silmäkulmasta ja lähdin vastahyökkäykseen, minkä ansiosta kissa otti ritolat. Sama kissa vaani kesän ajan aidan takana puskissa meidän koiranpentuja, joiden kanssa jouduin omallakin pihalla ulkoilemaan silmät selässä kissojen takia. Päädyttiin tämän vuoksi aitaamaan piha elementtiaidoin, sillä naapurin laittaman 150 cm verkkoaidan yläreuna on jo venynyt muodottomaksi kissojen rampatessa siitä jatkuvasti yli.”

“Minullakin kissojen omistajana menee irtokissat tunteisiin. Tuntuu niin väärältä, että edelleenkään ihmiset eivät ymmärrä millaiseen riskiin vapaana ulkoilevat kissansa asettavat – ja miten paljon haittaa kissasta on ympäristölle! Sisäkissa ei kärsi ja kissa tottuu kyllä valjaisiin. Tai sitten kissoille voi rakentaa oman, katetun aitauksen. Tapoja on monia, mutta yksikään hyvä tapa ei ole se, että kissa heivataan ovesta ulos oman onnensa nojaan ja toivotaan, että se vielä tulee takaisin. Oma lukunsa on vielä ne, jotka antavat leikkaamattoman kissansa ulkoilla!”

Kissan arvo

Ennakoimattomien irtokissojen äärellä koirien tai koiratta ninjaillessa huoli kääntyy ennen pitkää myös kissan omaan turvallisuuteen. Henkilökohtaisesti suurimpia huolenaiheitani on, että joudun vielä jonain päivänä silmätysten sen tilanteen kanssa, kun koirani rouhaiseekin pusikoissa lymyilevää kissaa. Entä mitä sitten, jos se saakin kissan kunnolla kiinni, mutta ei onnistu tappamaan sitä hetkessä jättäen sen kitumaan?

Olen kokenut koirien maailmassa paljon, mutta vastaavaa tilannetta en missään nimessä tahdo lisätä osaksi kokemusteni kirjoa. En koskaan haluaisi joutua silmätysten sellaisen tilanteen kanssa, jossa eläin kärsii osaltaan minun valintojeni vuoksi, mutta en ymmärrettävästi voi vaikuttaa ympäristööni määräänsä enempää.

Surullisinta koko asiassa onkin kissan arvo eli se, minkälaisena eläimenä kissaa yhteiskunnassamme pidetään. Autotien varressa vapaana liikkuvan, auton alle jääneen kissan tilallehan voi aina hankkia uuden, myöhemmin saman kohtalon kokevan lemmikin.

“Vaan eniten säälittää ne kissat. Aina kun näen irtokissan, mietin vaan, että todennäköisesti tuonkin elämä tulee päättymään tapaturmaisesti vain sen takia, ettei me arvosteta kissoja samalla tavalla, kuin koiria.”

16

Kuvatunnelmia viikonlopulta

Tuttu lomituskohde

Minun ja hunnilaumani matka kävi viikko sitten torstaina lomituskohteeseen tuttuun paikkaan. Meitä vastassa oli musta, karhun körilään kaltainen koira ja pihamaalla asustava pupujen joukkue.

Tuntuu hyvältä liukua arjestamme rivitalokodista aina silloin tällöin omakotitaloelämän parhaisiin paloihin. Haahuillessani omakotitalon pihamaalla kahvikupposen kanssa (yhdessä pihamaata tutkivien koirien kanssa) voisin hyvin kuvitella itseni omakoti- tai maalaistalon asukkaaksi.

Taidan kuitenkin olla vähän sellainen ”kaikki tai ei mitään” -tyyppi. En asuttaisi kauaakaan tilavia neliöitä, kun jo rinnallani kulkisi useampi nappisilmä ja joukko erilaisia sijaiskoti- ja projektikoiria.

Saman ikäiset urokset

Musta belgialainen edustaa samaa ikäluokkaa vaalean Alpi -whippetin kanssa. Aiempina vuosina pojat ovat painineet ja hauskuuttaneet meitä muita, mutta nyttemmin jotain on muuttunut ja molemmista on tullut vakavahenkisiä tosikkoja.

Pieni ikävaiheen yllä leijaileva epävarmuus kuorruttaa kakun äkkiä jännitteellä, enkä osaa sanoin kuvata, kuinka jälleen kaipaan Elnaani, joka tällaisissa tilanteissa pystyi kerta toisensa jälkeen tasapainottelemaan vakaan järjen ja hellän lempeyden äärellä.

Vaan oppini olen saanut minäkin, vaikka koenkin, ettei kyse ole koskaan ollut minun taidoistani koirien kanssa: enemmänkin lauman taidosta. Pitkä viikonloppu sujui kuitenkin hyvin ja pääsin taittamaan useita lenkkejä yksin kaikki viisi koiraa hihnojensa päissä. Liike on lääke, sanotaan.

Pupujen joukkue

Pihamaalla omassa tarhassaan asuneet puput eivät kiinnostaneet kiihkeimpiäkään saalistajia. Se on hyvä, sillä minun vahtivuorollani turvallisuuden tunne on yhteinen.

Muistan, kuinka tavattoman paljon puput aikoinaan kiinnostivat Sumua. Tosiaan, viimeksi tässä samassa kohteessa majaillessani Sumu liittyi laumaamme ja asui siis ensihetket kanssani muiden ihmisten nurkissa.

Sumu on siis kulkenut reissuillani mukana heti tulostaan saakka. Samoin on whippettien laita, joskin molemmat tulivat minulle heti luovutusiän saavutettuaan, aivan pikku pentuina. Mittelspitzille näissä asumisjärjestelyissä tuntuu olevan aina eniten pureskeltavaa, mutta niin se vain on, että vanhakin koira oppii uusia temppuja.

Maata näkyvissä

Mittelspitz, joka on lomasesongin päätyttyä jatkanut uraansa toimistokoirana, liittyi seuraamme vasta myöhemmin torstaina yhdessä isäntänsä kanssa.

Koira, joka kiroilee kuin merimies ja kulkee jo rotutyypillisesti pyrstö pystyssä ja rinta rottingilla ei mene laumaan aivan heittämällä, mutta on näemmä mahdollista mahduttaa porukkaan mukaan.

Iän myötä paheneva äänipelko

Vaikka pitkästä viikonlopusta ei touhua ja tohinaa puuttunut, Sumun ilme kävi yhä huolestuneemmaksi, kun tummat pilvet alkoivat kerääntymään kattojen ylle. Kaunosieluinen Sumu tuntui olevan huolissaan pilvien liikkeistä, syyssateiden määrästä ja ukkosen jyrähtelystä. Milteipä runollista.

Vaikka lähdimmekin lomitushommiin toiselle paikkakunnalle, emme saaneet loppukesän sateita kannoiltamme parhaalla tahdollakaan. Sateet on tietysti hyväksi luonnolle, mutta Sumun iän myötä pahentunut äänipelko tekee niistä meille harmillisia.

Sumulle tulee kurja olo jo pelkästä peltikattoon ropisevasta sateesta. Aiemmin koira panikoi ainostaan suoraan päällä mylvivästä ukkosesta, vaikka muut perheen koirat eivät välitä luonnonvoimien tempauksista tuon taivaallistakaan.

Paniikkipaita

Yllä olevassa kuvassa näet Sumun omaleimaisen thundershirtin, kotoisasti paniikkipaidan. Kyseessä on elastisten legginssien reisipalasta taiteiltu sukkamainen tekele, johon seisojamix on mahdollista saada juuri ja juuri mahtumaan. Jos uteliaisuutesi heräsi, netistä löytyy ohjeita vastaaviin tekeleisiin mm. hakusanoilla ”homemade thundershirt.”

Sumun paniikkipaita auttaa siinä määrin, että se pystyy kauhujensa keskeltä heiluttamaan häntäänsä jo paidan nähdessään. Ääriviivat koiralle piirtävä tekele tasaa kerta toisensa jälkeen paniikin korkeimmat huiput, vaikkei selkeästi vie kurjaa kokemusta kokonaan.

Hellekesän jälkeiset elokuun illat

Vaan loppukesän sateista huolimatta ollaan nautittu. Erityisesti mainitsemisen arvoisena pidän vilpoisempia iltoja. Pitkän hellekesän jälkeen vilpoisammat illat kannustivat meitä tutkimaan miltei loputtomilta tuntuvia, lähes vieraita metsämaastoja kilometrikaupalla useampana iltana.

Pohdin lauantai-iltana arviolta seitsemännen kilometrin kohdalla, metsän ja peltokaistaleiden läpi kahlatessani, että kai sillekin on diagnoosi, että kulkee sen pidempiä lenkkejä, mitä enemmän koiria on mukana matkassa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Vaan kaikki hyvä loppuu aikanaan. Muutamia päiviä kestänyt lomitusjakso tuli päätökseensä sunnuntaina. Nyt iso musta, karhun kaltainen koira ja pupujen joukkue on palautunut turvallisesti omistajiensa huomaan.

Minä ja hunnilaumani olemme jo jatkaneet matkaamme tuttuihin maisemiin kotiin, jossa seikkailumme jatkuvat toistaiseksi tutummissa maisemissa, kuten lähimaastoissa ja pehmeällä kulmadivaanilla, mikä on osoittautunut erinomaiseksi turvapaikaksi, mitä peltikattoa piiskaaviin rankkasateisiin tulee.

4