Mikä muuttui?

Siinä, missä kevään vaihtuessa kesään päätin irtisanoa sohvassa kiinni pitävät suoratoistopalvelut, päätin myös jättää blogini kuukausittaiset koirakululaskelmat pienelle kesätauolle.

Halusin minimoida kaiken sisätiloissa viettämäni vapaa-ajan ja nauttia Suomen lyhyestä kesästä auringon alla puiden huminaa kuunnellen.

Palaan koirakululaskelmiin vielä. Ne ovat lukuja, jotka eivät ole katoamassa minnekään. Voin koska tahansa palata ja julkaista ylös tiukasti kirjaamani numerot; tavoitteeni on yhä saada kokonaiskäsitys koirien kulurakenteesta, vaikkakin se tuntuu hölmöltä nyt, kun vahvuudessa onkin neljän koiran sijasta vain kolme koiraa.

Minä suojelen sinua kaikelta

Vaikka useampina vuosina olen suorastaan nauttinut keväästä; kesän merkkejä synnyttävästä luonnosta, alati lämpenevistä illoista ja toiveikkaasta lintujen sirkutuksesta, tänä keväänä asiat oli toisin.

Oloni tuntui sietämättömältä, kun ihoni alla myllersivät samanaikaisesti epätodellisuus, suru, epätoivo, luopumisen tuska ja jonkinlainen epäonnistumisen kokemus, sekä suuri epävarmuus, huoli ja hämmennys — ja kaikkien niiden tunteiden joukossa omituisina kummajaisina kiitollisuus ja onni.

Kaikki liittyi siihen, mitä huhtikuun alussa kirjoitin artikkeliin, jonka lomassa kysyin, voiko keväällä olla surullinen? Kerroin artikkelissa Sumun ääniyliherkkyydestä ja kotimme kinkkisestä sijainnista keskellä puolustusvoimien möykkää ja Sumun yhä pahentuvista reaktioista koviin ja yllättäviin ääniin.

Täydensin ajatuksieni virtaa myöhemmin artikkelilla, joka kantaa nimeä Kun elämä on tässä ja nyt. Olin tuona aamuna valmistautunut hyvästelemään samettikuonoisen ystäväni, mutta eläinlääkärin valaessa toivoa pitäytynyt kuitenkin tuomaan ystäväni muutamien toimenpiteiden myötä takaisin kotiin.

Ja niin kävi. Mutta tarinan loppu ei ole sellainen onnellinen loppu, jollainen se olisi voinut olla. Huhtikuun viimeisenä keskiviikkona pakkasin tumman kaunottaren ja sen tavarat autooni. Sumu muutti maaseudun rauhaan, sillä minä olin vannonut sille, että suojelisin sitä kaikelta, mitä se ikinä keksisikään pelätä.

Onnesta puolet on surua

Sumun muuton jälkeen kodissamme on ollut hiljaista. Kukaan ei ole paukuttanut heiluvaa häntäänsä oven karmeihin ja uunin luukkuun. Kukaan ei marssi valtavilla brontosauruksen jaloillaan lenkin jälkeen sohvan parhaaseen kulmaan, eikä kukaan kuorsaa äänekkäästi juuri silloin, kun elokuvan taustamusiikki hiljenee ja tunnelma yrittää sitoa katsojansa kriittiseen hetkeen käyttäen syvää hiljaisuutta tehokeinonaan.

Sitä voisi äkkiseltään kuvitella, ettei kolmen koiran taloudessa olisi koskaan liian hiljaista, mutta voin vannoa, että kolmen koiran taloudessa voi olla juuri niin hiljaista, että hiljaisuus jäytää sielua.

Tärkeintä ei kuitenkaan ole se, mitä minä tunnen, vaan se, mitä minä voin Sumulle tarjota. Niinpä Sumu oleilee nyt paikassa, jossa se voi lepuuttaa herkkiä silkkikorviaan. Se voi jälleen voida hyvin ja sillä on ympärillään kaltaisensa lauma, jossa sen hyvinvoinnista pidetään oikein hyvää huolta.

On omituista, kun onnesta puolet on surua ja luopumisen tuskaa.

Maailmanloppu on peruttu

Vaikka Sumusta luopuminen tuntui ikävältä, se oli myös helpottavaa. Kävi ilmi, että elämä neljän koiran sijasta kolmen koiran kanssa ei ollutkaan maailmanloppu.

Päinvastoin, kun työpäivien vanavedessä uiva sydäntä puristava huoli siitä, mitä kotona on työpäivän aikana tapahtunut ja miten Sumu voi, lakkasi olemasta, elämä alkoi tuntumaan hyvällä tavalla yksinkertaiselta.

Aluksi whippetit eivät edes tuntuneet ymmärtävän, mitä on tapahtunut. Sitten ne alkoivat varovaisesti kyselemään ilman, että osasin viestiä niille mitä tai miksi.

Lenkeillä ne pälyilivät ympärilleen, nuuskuttelivat ja tuntuivat etsivän jälkiä. Tuntui epäreilulta tietää jotain, mitä en osannut kertoa niille. Koko asia tuntui vaikealta.

Kun kevätaurinko sitten alkoi yhä säännönmukaisemmin lämmittää ja seisoimme vinttikoirieni kanssa mietteliäinä pellon kulmassa taivaanvuohen pitäessä omituista konserttiaan, tein sovinnon itseni ja sen sisälläni kuhisseen muurahaispesän kanssa.

Elämä harvoin menee suunnitelmien mukaan. Olen tehnyt parhaani niillä resursseilla, jotka minulla on ollut käytettävissäni ja se riittää. Minä riitän ja me riittämme.

23

Koiravuodet 2001 – 2021: koirat oppaana ihmisyyteen

Kahdenkymmenen koirallisen vuoden kunniaksi julkaisen yhteenvedon matkasta, jonka olen saanut jakaa yhdessä näiden nelijalkaisten kanssa. 

Muistelen menneitä vuosia kiitollisuudella. En pelkästään siksi, että erilaiset koirat ovat olleet ystäviäni mitä moninaisimmissa elämänvaiheissa ja ajanjaksoissa, vaan ennen kaikkea siksi, mitä koirat ovat minulle antaneet ja minkälaisiin paikkoihin ne ovat minut kuljettaneet.

Koirien kautta on hyvä mahdollisuus oppia paitsi näistä eläimistä, myös ihmisyydestä. En usko, että yksikään toinen polku, harrastus tai elämäntapa olisi voinut kahdenkymmenen vuoden aikana antaa juuri minulle niin paljon, kuin koirat ovat vuosien saatossa antaneet. Siksi haluan jakaa matkani kanssasi. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, minkälaisten teemojen äärelle koirat ovat sinut vieneet?

Yin & Yang

On uskomatonta, miten matkani koirien kanssa alkoikin yhdessä juuri tämän parivaljakon kanssa. Niki (2001 – 2009) oli ensimmäinen koirani ja siinä missä se tuli elämääni luovutusiässä talvella 2001, Romppu (2002 – 2012) saapui elämääni jo seuraavana kesänä 2002. Ja hyvä niin.

Niki ja Romppu olivat täydelliset vastakohdat toisilleen. Kuin yin ja yang, yö ja päivä, niissä ei tuntunut olevan mitään samaa ja juuri siten ne täydensivät toisiaan. Niki ja Romppu antoivat minulle kokonaisvaltaisen kuvan siitä, mitä koiranomistaminen voi parhaimmillaan — ja pahimmillaan olla.

Kuin täydellisenä symbolina vastakohdilleen, Niki oli väritykseltään täysin musta siinä, missä Romppu oli pääpiirteiltään valkoinen. Nikillä oli tapana kulkea tielle muodostuneiden vesilammikkojen läpi – vain tunteakseen olevansa elossa, kuten tapasin sanoa – siinä, missä Romppu kiersi lammikot, jottei sen herkät varpaat kastuisi. Niki oli elämäntavoiltaan ronski ja osallistuva siinä, missä Romppu ei halunnut liata turkkiaan tai nähdä liiaksi vaivaa maallisten asioiden eteen.

Nikin läsnäolosta kumpusi syvä, tyyni rauha ja sielukkuus. Sen suhtautuminen maailmaan oli vakavahenkistä, joskin täysin hötkyilemättömän oloista siinä, missä Romppu oli välillä hyvinkin kiivas, vaikkakin rauhaa rakastava, hyväntuulinen ja lempeä.

Mikä täydellinen alku matkalleni.

1. koira: paperiton cockerspanieli Niki

Syvän katseen omaava pieni musta koiranpentu oli 11-vuotiaan tytön unelmien täyttymys. Vaan elo oman koiran kanssa ei ollutkaan auvoisaa, vaikka Niki oli äärimmäisen älykäs sekä nopea oivaltamaan ja oppimaan.

Niki luki minua kuin avointa kirjaa. Se tuntui tietävän jo puolesta sanasta – miltei puolesta ajatuksesta – mitä haen takaa tai yritän sille opettaa. Voi kumpa tunne olisi ollut molemminpuolinen!

Vaikka Niki oli tavattoman älykäs ja tottelevainen, se sai ilman diagnoosia jääneitä raivokohtauksia. Raivokohtauksien aikana sen aggressiivisuus suuntautui vailla logiikkaa oman perheen ihmisjäseniä kohtaan, eikä koira niiden aikana ollut tavoitettavissa. Silmänräpäyksessä alkavien kohtauksien myötä opin herkeämättä tarkkailemaan koiraa. Sen kehonkieltä, kulmakarvojen asentoa ja silmien liikkeitä (ja lieskoja), sillä koiran hampaat upposivat herkästi varomattoman ihoon.

Muuten Niki oli tavattoman yhteistyökykyinen. Se oli uuttera ja paljon pohdiskeleva koira siinä, missä sen ”vastakappale” Romppu oli mukavuudenhaluinen ja jopa laiska, vaan sitäkin hyväntuulisempi.

Romppu tuntui kantavan mukanaan valovoimaa siinä, missä Nikin sisimmästä kumpusi toisinaan niin synkkä pimeys, ettei se aina itsekään tuntunut löytävän pimeydessään takaisin kotiin. Ei, vaikka kannustin ja tsemppasin, itkin ja rukoilin.

Jälkeenpäin olen miettinyt, kuinka koirapojat täydensivät toisiaan. Tuntuu, kuin ilman toista ei olisi ollut toista – ja ilman niitä, ei olisi syntynyt minuakaan sellaisena, kuin tänä päivänä olen. Ilman Nikiä en varmasti olisi osannut arvostaa Rompun loputonta hyväntuulisuutta. Ja ilman Romppua en olisi osannut arvostaa sitä syvyyttä ja sielukkuutta, joka Nikissä minua puhutteli.

2. koira: cockerspanieli Romppu

Siinä, missä Niki osoitti, mitä ystävyys voi parhaimmillaan – ja sitten myös pahimmillaan – olla, en usko, että ilman Romppua olisin koskaan ottanut enää yhden yhtäkään koiraa. 

Siinä, missä Nikin kanssa ajauduin epätoivoisiin umpikujiin kerta toisensa jälkeen, elämä Rompun kanssa sujui vailla harmia, luontevasti ja helposti, omalla painollaan. Luotettavan ja hyväntuulisen Rompun läsnäolo tuntui lempeältä lehmän henkäykseltä vailla murhetta huomisesta siinä, missä Niki saattoi kantaa mukanaan synkkää varjoa.

Ilman Romppua olisin todennäköisesti syvästi järkyttynyt siitä, miten vaikeaa koiran omistaminen voi olla. Olisin saattanut heittää hanskat tiskiin heti ensimmäisen koirani myötä. Vaikka ensimmäisen ja toisen koiran välillä ajallisesti ollut muutama kuukausi voi äkkiseltään kuulostaa hirvittävältä, tässä tapauksessa se oli ratkaiseva ja onnekas sattuma.

Koirallisen elämäntapani jatkumisesta voin siis kiittää Romppua. Vaikeuksienkin keskellä se toimi varsinaisena esikuvana siitä, miten yksinkertaista ja miellyttävää kumppanuus koiran kanssa voi olla. Romppu opetti, ettei koiran omistamisen täydy olla haastavaa, pelottavaa ja täynnä surullisia, epätoivon tunteita nostattavia umpikujia. Koiran omistaminen voi myös olla hauskaa, helppoa ja mutkatonta.

Lauma alkaa muodostumaan

Jostain syystä lauma on tuntunut minulle aina luontevalta ajatukselta. Lauman kanssa jaettu arki tuntui minulle sopivalta tavalta elää koirien kanssa, eikä koiramäärän myötä lisääntyvä vastuu saanut jo lähtökohtaisesti tunnollista ja koiransa tavoin uutteraa ja kehityksenhaluista koiranomistajaa perääntymään.

Aloitin tutkimustyöt kolmannen koiran hankkimiseksi jo vuosia ennen, kuin kolmas koira sitten lopulta kotiutui. Luulin pitkään, että olen tehnyt Nikin kanssa jonkun peruuttamattoman virheen ja halusin välttää samankaltaisen virheen syntymistä uudelleen.

Sen vuoksi kiinnitin äärimmäisen paljon huomiota rodun valintaan, kasvattajan valintaan, yhdistelmän valintaan ja sitten lopulta myös minulle valitun pennun kasvatustyöhön. Olin kolmannen koiran hankinnassa ja kasvatustyössä äärimmäisen perusteellinen, enkä halunnut lipsua sen miltään osa-alueelta piirun vertaa.

Lauma ei vielä silloin ollut minulle itseisarvo, vaan halusin harrastuskaverin lajeihin, joissa alkuun olin päässyt jo Nikin ja Rompun kanssa. Nyttemmin asetelma on kääntynyt päälaelleen, sillä minua kiehtoo nimenomaan koirien laumaelo ja keskinäinen viestintä, enkä enää tunne treenikenttiä ja harrastusporukoita omakseni.

3. koira: novascotiannoutaja Into

En tiedä, tuliko Intosta siksi niin kultainen, että omistauduin ja suhtauduin sen kasvatukseen niin suurella pieteetillä. Todennäköisesti siitä tuli vain se koira, joka se oli ja sen oli tarkoitus ollakin.

Into (2008 – 2019) kotiutui kesällä 2008 ollessani 18-vuotias. Se oli minulle täydellinen elämänkumppani. En olisi koskaan voinut toivoa parempaa jatkumoa Nikin ja Rompun aloittamalle tarinalle.

Into oli koirana jotain Nikin ja Rompun väliltä. Sen kanssa mikään ei ollut mahdotonta, mutta mikään ei myöskään tullut ilmaiseksi. Se haastoi minua ja mitä enemmän sille annoin, sitä enemmän myös sain.

Työskentely ja elämä Inton kanssa oli palkitsevaa ja inspiroivaa. Vuosien varrella siitä muodostui peruskallioni, oman elämäni hievahtamaton kivijalka. Luotettava koira, joka säilyi, kun kaikki muu murtui ja muuttui.

Konkreettisesti Intosta kertoi sen halu tehdä yhteistyötä. Se etsi ja toi tumppuni ja villasukkani silmät sädehtien vielä silloinkin, kun sen kunto oli jo heikentynyt, eikä sen enää olisi tarvinnut.

Koira, jota ilman en olisi se, joka olen tänä päivänä. Toisaalta, sellaisia ne taitavat minulle olla kaikki. Into omalla, erityisellä, kultaisella tavallaan.

Yksi on joukosta poissa

Niki lopetettiin sen viimeiseksi jääneen aggressiivisen hyökkäyksen jälkimainingeissa marraskuussa 2009. Se oli tavattoman musertavaa, vaikkakin vuosia pinnalle läikähdelleen turvattomuuden väistyessä myös helpottavaa.

Oli uskomatonta tuntea, kuinka minun ei enää tarvinut olla varuillani omassa kodissani tai miettiä arkisia erityisjärjestelyitä arvaamattoman koiran vuoksi. Tai ylipäätään tehdä enää kaikkea. Kääntää jokaista kiveä ja pohtia päätäni puhki, miten voisin päihittää tuntemattoman ja häilyvän, pelottavankin vihollisemme, raivokohtaukset. Niiden ilmaantumistahti oli loppua kohden tiivistynyt.

Oli jälkeenpäin hätkähdyttävää huomata millaisessa sykerössä olimme lopulta päätyneet elämään. Se kaikki tuntui silloin sen arvoiselta. Niki oli raivokohtauksiensa ulkopuolella koira, jonka sielukkuus ja viisaus kosketti minua syvästi. Toivoin aina, että olisin voinut löytää ratkaisun. Niki olisi ansainnut arvoisensa, onnellisen lopun, jota tavoittelin periksiantamattomasti usein omaa pienuuttani käsittämättä.

Nikin kuoleman myötä sain ensimmäisen tärkeän oppituntini siitä, miten lauma toimii kun veden pinta läikkyy. Laahustaessani sydän särkyneenä takaisin kotiin ilman Nikiä, Romppu (leikkaamaton uros, tuolloin 7 vuotta) ja Into (leikkaamaton uros, tuolloin 1,5 vuotta) ottivat verisesti yhteen.

Vailla odotuksia

Vaikka Nikin kuolema oli musertava kokemus, elämä jatkui. Asuin 19-vuotiaana yksin 20-luvulla rakennetussa palvelusväentalossa maalla ja kaipasin turvakseni vahtikoiraa. Sellaisen hankinta tuntui luontevalta, sillä asuin ilman tummaa varjoani yhdessä valoa mukanaan kantavan cockerspanielin ja avoimen noutajan kanssa. Tuntui totisesti siltä, että jotain perustavanlaatuista puuttui.

Niinpä helmikuussa 2010 uudeksi perheenjäseneksemme liittyi sekarotuinen koiranpentu Elna, ensikosketukseni niin narttukoiriin, kuin myös sekarotuisiin.

Pidän sekarotuisen koiran hankinnassa siitä ajatuksesta, ettei koiraa kohtaan ole juurikaan odotuksia. Kukaan ei ole määritellyt ennakkoon, mitä koiran tulisi edustaa tai millainen sen pitäisi olla.

Tai mitä sen kanssa pitäisi tehdä! Sekarotuista koiraa eivät kosketa harrastuneisuuteen liittyvät odotukset ja paineet. Ehkä juuri Elna oli polkuni siihen koiranomistajuuteen, mikä minulle on luontevinta. Tykkään elää ja puuhastella koirieni kanssa, mutta siihen se sitten jääkin. Oma kilpailuviettini loistaa täydellisesti poissaolollaan.

Minusta koirien järjestäminen paremmuusjärjestykseen on absurdia, sillä niistä kukin on omalla ainutlaatuisella tavallaan juuri sellaisenaan paras. Tottakai ymmärrän, miksi esimerkiksi rodunomaisia käyttöominaisuuksia tai ulkoisia seikkoja on oleellista punnita jalostustarkoituksissa. Sellaisen toiminnan hedelmistä nautin toisinaan itsekin.

Vaan sekarotuisen koiranpennun kanssa ei auta muu, kuin odottaa ja katsoa, mitä tuleman pitää. Tietyissä määrin jokainen koira – rodullinen tai roduton – on ikään kuin hyppy tuntemattoman laiturin päästä. Voi olla, että jalat koskettavat pohjaan tai sitten on vain opeteltava uimaan. Meille muuttaneen sekarotuisen Elnan kanssa kyse oli ehdottomasti jälkimmäisestä vaihtoehdosta.

4. koira: hollanninpaimenkoiramix Elna

En tiedä mitkä sanat kuvailisivat Elnaa (2009 – 2018) parhaiten. Alku sen kanssa oli hirvittävä, mutta välillemme muodostui ajan saatossa jotain täysin ainutlaatuista.

En tiennyt mitä tehdä itsenäisen pennun kanssa, joka hieman luovutusikänsä jälkeen rauniorataan tutustuessaan katosi jonnekin syvyyksiin, eikä enää kuulunut takaisin. Se ei ollut koira, jota olisi voinut lahjoa, kuten cockerspanieleita ja noutajaa pystyi. Sillä oli sen oma mieli ja omat päätökset ja valinnat, joihin minä en pystynyt vaikuttamaan.

Töissä ollessani Elna oli tehnyt mukavan onkalon runkopatjasänkyni uumeniin. Sen sisäänkäynti oli suoraan ulko-ovea vastakkaisella sivustalla, jonka syvyyksistä jousitusten keskeltä pentu tuijotti minua kun tulin töistä kotiin. Olin menettää järkeni. Vaikutti siltä, kuin olisin 19 -vuotiaana ollut täydellisellä ja jatkuvalla törmäyskurssilla koirani kanssa. Totesin myöhemmin, että toinen meistä lähtee ja toinen jää. Silloin minä lähdin armeijaan ja Elna jäi. Olin tuolloin 21. Kun palasin, miltei vuotta myöhemmin, jokin meissä molemmissa oli muuttunut. Ehkä me molemmat kasvoimme aikuisiksi sinä aikana.

Vuosien saatossa löysimme yhteisymmärryksen ja Elnasta tuli oikea käteni ja sieluni puolikas. Täydellinen koira juuri minulle. En usko, että ihmiselämässä sellaista koiraa ja sellaista yhteyttä voi saada kuin yhden kerran eläessään. Elnassa yhdistyi äärimmäinen herkkyys, samanaikainen toimintakyky ja määrätietoisuus sekä uskomaton tilanteiden lukutaito.

Sivujuonteena skotlanninterrierit

Juuri ennen kuin lähdin armeijaan aloin seurustelemaan miehen kanssa, joka muutti nopeasti kotiini hoitamaan koiriani palvelusaikani ajaksi. Hän toi mukanaan 1,5 skotlanninterrieriä.

1,5 siksi, että vain 1 skotlanninterriereistä kuului vakiokalustoon ja se puolikas vain lomaili porukassa joskus päivittäin tai viikottain, joskus harvemmin.

Sittemmin molemmista tuli tärkeä osa koirallista polkuani, vaikka skotlanninterrierit eivät olleetkaan mitään, mitä siihen lähtökohtaisesti olisin valinnut. Tämänkaltainen yllätyksellisyys on loppujen lopuksi mahtavaa. Se vie usein täysin odottamattomille, mutta hyvinkin antoisille poluille.

Aikuisten skotlanninterrieriurosten liittäminen laumaan oli jännittävää. Minulla oli omat ennakkoluuloni temperamenttisina tunnettuja terriereitä kohtaan. Kaiken kukkuraksi omassa laumassani oli skotlanninterriereiden ikäluokkaa vastaava, leikkaamaton cockerspanieliuros Romppu sekä pahimpia hulivilikausiaan elävä 3-vuotias leikkaamaton noutajauros Into. Sekarotuista narttukoira Elnaa unohtamatta!

Vaan koirat yllättivät jälleen. Arvonsa tuntevat skotlanninterrieriurokset kertoivat iän mukanaan tuomalla arvokkuudellaan, etteivät ne ole kiinnostuneita mittelöinnistä tai muista turhanpäiväisyyksistä. Koko 4,5 koiran lauma alkoi toimimaan yhdessä hyvin, eikä ongelmia ilmaantunut myöhemminkään.

Muutoksia koiralaumassa

Romppu menehtyi asepalvelukseni päättymisen jälkeen lokakuussa 2012. Se oli silloin hieman yli 10 vuotias. Romppu oli viettänyt palvelusaikaani vanhempieni luona, sillä kotona resurssit olivat rajalliset minun ollessani välillä viikkokausiakin kiinni armeijassa.

Elämä jatkui yhdessä novascotiannoutaja Inton, hollanninpaimenkoirasekoitus Elnan sekä yhden ja puolen skotlanninterrierin kanssa. Muistan juuri tämän ajanjakson hyvin merkityksellisenä ja onnellisena koira-ajanjaksona. Koirien ominaisuudet täydensivät hyvin toisiaan ja sain koiralliselta elämältäni kaiken, mistä olin ikinä haaveillut.

Skotlanninterrieri Remun hiljainen viisaus ja harteillaan kantama rauha loi hyvän vastineen niin nuoren Inton tarmokkuudelle, kuin Elnankin säpäkkyydelle. Elin yhdessä skotlanninterrierin maustaman lauman kanssa neljän vuoden ajan.

Olen siitä saakka pitänyt skotlanninterrieri Remua zen -henkisyyden esikuvana ja mestarina. Remu opetti eläessään paljon siitä, mitä jäyhällä ja harkitsevaisella olemuksella voi saada aikaan. Sillä, että valitsee taistelunsa tai sillä, että asettuu ylipäätään tilanteiden yläpuolelle ilman provosoivaa asennetta, vain kaiken hiljaisuuden ja päättäväisyyden kannattelemana. Sillä nimittäin saavuttaa paljon.

Remu kuoli tammikuussa 2015 miltei 12 vuoden iässä. Sen kuoleman myötä mietin jälleen, onko mitään järkeä hankkia koiria, joista luopuminen sattuu aina. Olen tunneihminen ja niinpä koirankin kuolema on tuntunut paitsi henkisenä, myös fyysisenä kipuna. Koko kehon lamaannuttavana tunteena ja synkkyytenä, jonka keskeltä on vaikea nähdä valoa tai värejä.

Mikä onni, että tuonakin aikana Into ja Elna kulkivat vierelläni. Veivät ulos silloinkin, kun en olisi omasta aloitteestani lähtenyt. Sellaisina hetkinä ulkona tapaa nähdä upean auringon nousun tai laskun. Niissä hetkissä muistaa, miten upea ainutkertainen elämämme lopulta on, ja kuinka valo kurkottelee myös hämärään.

Voisiko koiran omistaminen olla yksinkertaisempaa?

Unelma whippetistä oli kytenyt jo vuosia, mutta voimistunut entisestään armeijan aikana, kun työskentelin vaativien käyttökoirien parissa sotakoiraosastolla. Nautin armeija-ajastani oman nimikkokoirani kanssa, mutta mietin jälleen kerran, täytyykö kaiken olla niin vaativaa. Näin palvelukseni aikana monia pahoinvoivia ja stressaantuneita koiria, joiden käsittely ei ollut helppoa tai mukavaa.

Pääpiirteittäin ulkopalveluksena suoritettu palvelusaika kaikissa Suomen mahdollisissa ja mahdottomissa sääolosuhteissa sai minut toivomaan koiralta jotain muuta, kuin hyytymätöntä virtapankkia ja loputonta tarmokkuutta tekemiseen säällä kuin säällä.

Toivoin, että joskus minulla voisi olla koira, jonka kanssa ei tarvitsisi potea huonoa omatuntoa siitä, ettei mielinyt ulkoilemaan silloin, kun taivaalta satoi kissoja ja koiria ja kaikkea siltä väliltä.

Oma mukavuudenhaluni korostui, kun sain armeija-aikani jälkeen pukeutua minulle sopiviin vaatteisiin ja valmistautua lähtöön ilman minuuttiaikataulua. Sain viettää vapaa-aikani mielipuuhieni parissa ja halusin jatkossakin elää itse luomistani puitteista käsin. Halusin nauttia koirasta matkakumppanina ilman, että se kuitenkaan velvoittaisi minua liiaksi tai sanelisi kaikkea vapaa-aikaani.

Olin yksinkertaisen kyllästynyt kalenteriin väkipakolla sovitettuihin treeneihin, joiden myötä päädyin kannon nokkaan palelemaan. Se, että jokin kiihkeä mörssäri lopulta löysi minut metsän uumenista ja aloitti sitten ilmaisunsa loiskuttaen kuolavanat lentäen ei enää sykähdyttänyt sieluani.

Taapersin metsästä pitkän työpäivän ja treeni-illan jälkeen viluisena, väsyneenä ja nälkäisenä. Omat koirani olivat muutaman minuutin treenisouutensa jälkeen odottaneet autossa tunteja ja kaipasivat pitkälle metsälenkille. Minä olisin voinut vain rojahtaa sänkyyni. Elämä aktiivisesti harrastaen alkoi tuntumaan yhä useammin kompromisseilta ja luopumiselta. Kaipasin taukoa koiraharrastuksista, vaan en koirista.

5. koira: whippet Olmi

Olmi -whippet kotiutui luovutusiässä kesällä 2015. Novascotiannoutaja Into oli tuolloin seitsemänvuotias ja hollanninpaimenkoiramix Elna viisi. Minä olin 25.

Edeltäjistään eroava Olmi toi lauman dynamiikkaan tervehenkistä vuorovaikutusta ja Into ja Elna tekivät Olmin kanssa upeaa kasvatuksellista työtä. Erityisesti Elnasta kuoriutui koiranpennun myötä varsin äidillinen hahmo, joka leikitti pentua, mutta ei epäröinyt asettaa sille myöskään tiukkoja rajoja.

Koenkin, että saan juuri laumassa elävistä koirista enemmän siksi, että näen ne vuorovaikutuksessa niin erilaisten koirien ja tilanteiden kanssa. Se on kiehtovaa ja kertoo koirayksilöstä enemmän, kuin monotoniset olosuhteet yksittäisen ihmisen tai parin ihmisperheenjäsenen kanssa.

Varmaan siitä syystä päädyn kerta toisensa jälkeen elämään en pelkästään yhden tai kahden koiran kanssa, vaan kokonaisen lauman kanssa. Se on minulle luonnollista sekä valtavan palkitsevaa.

Unelmien pentuvuodesta ahdingon aikakauteen

Olmin alku oli terveydellisistä syistä kivikkoinen. Samana vuonna Intolla alkoi ilmaantumaan ongelmia oman terveytensä kanssa.

Vaikka olin tavattoman ihastunut Olmin temperamenttiin ja sisukkuuteen, sen pentuaikaa varjostivat terveydelliset huolet ja niiden mukanaan tuoma taloudellinen turvattomuus. Samalla, kun huolet kahden sairastavan koiran myötä tuplaantuivat, myös taloudelliset menot tuplaantuivat. Maksettavaa kertyi enemmän ja nopeammin, kuin ehdin tienaamaankaan huolimatta siitä, että molemmilla koirilla oli tilannettava helpottavat vakuutukset.

Henkisesti kuormittavan ajanjakson keskellä tein kolmea työtä. Elin melkoisessa ahdingossa, jossa koirien aiheuttama rahanmeno oli vain alkusoittoa kaikelle tukaluudelle.

Vaikka haluaisinkin muistaa Olmin pentuvuoden kauniina, epäedulliset olosuhteet ja sydäntä painava huoli ovat vieneet ajanjaksosta sille kuuluneen väriloiston. Vaikka Olmi oli yksi huolellisesti ja hartaudella suunnitelluista koirista sain huomata, että vaikka olin kirjoittanut elämäni käsikirjoituksen painokkaasti permanenttitussilla, elämällä oli silti omat oikkunsa. OIkkunsa ja aallokkonsa, joiden tyrskyissä me ihmiset olemme toisinaan kuin veden holtittomasti kuljettamia roskia.

Kadotetut voimavarat

Pitkäaikainen parisuhteeni oli hiljattain tullut päätökseensä, kun minulle yllättäen tarjottiin koiranpentua. Elämä oli tässä vaiheessa kuljettanut minut vanhasta ja natisevasta palvelusväentalosta omistusasuntoon ja sitten jälleen vuokralle, tällä kertaa uudehkoon rivitaloasuntoon taajamaan. Elelin siellä yhdessä Inton, Elnan ja Olmin kanssa ilman, että mielessäni oli käynytkään neljännen koiran hankinta.

Vaan niin siinä kävi, että pieni ja suloinen Alpi muutti luokseni luovutusiässä siivittämään elämäni uutta ajanjaksoa alkuunsa. Toivoin sen tuovan arkeeni pientä piristystä samalla, kun oletin, että pentuaika sen kanssa sujuisi yhtä helposti, kuin kiltin ja pikkuvanhan Olmin kanssa.

Vaan kuten aina, myös Alpi oli täysin omanlaisensa koira. Se oli kuin pieni pirulainen, joka ei saanut omista päättömistä jäynistään tarpeekseen. Uudessa ja jo lähtökohtaisesti vaikealta tuntuvassa elämäntilanteessa huomasin, että aloin ensimmäistä kertaa elämässäni uupumaan koiriini.

Olin arvioinut käytössäni olevat voimavarat väärin, enkä osannut odottaa niin haastavaa pentua. Tilanne alkoi kääntymään nurin kurin, kun koirat tuntuivatkin vievän voimia siinä, missä aiemmin ne olivat nimenomaan antaneet niitä.

Meillä oli käytössämme mainiot ulkoilumaastot, jotka toivat arkeen paljon helpotusta. Mutta ne eivät poistaneet sitä tosiasiaa, että tein pitkää päivää vaativassa työssä, sopeuduin uuteen aikakauteen elämässäni ja pyöritin yksin kolmen aikuisen koiran ja yhden koiranpennun arkea. Palautumiselle ei yksinkertaisesti jäänyt riittävästi aikaa, vaan pitkän työpäivän päätteeksi kotona odotti toinen työmaa.

Tämäkin on ollut yksi tarpeellisista oppitunneista. Vasta tämän ajanjakson myötä olen käsittänyt, miten paljon hyvin toimiva koiralauma lopulta vaatii – ennen kaikkea henkisesti. Tuskin ymmärsinkään aiemmin, kuinka söpökin koiranpentu voi jo lähtökohtaisesti kuormittuneessa tilanteessa olla yksinkertaisesti liikaa.

6. koira: whippet Alpi

Kun otin elämäni kuudennen koiran ajattelin, että homma toimii jo rutiinilla. Oletin, että kaikki menee tietyllä tavalla ja niin menikin – vaan ei ollenkaan sillä tavalla, kuin olin odottanut.

Alpi on ollut jälleen uusi polku kohti tuntematonta määränpäätä. Laituri, jolta olen hypännyt ja sitten opetellut uimaan. Tai ainakin yrittänyt: toisinaan on tuntunut, kuin polveni löisivät pohjasta kurottaviin kiviin. Kaikki ei aina ole ollut helppoa, eikä elämä kai niin toimikkaan.

Alpi on omanlaisensa sielunpeili. Se on aina kyseenalaistanut sitä, mitä minä olen, mutta myös toiminut peruskalliona silloin, kun en ole tiennyt mitä olen. Se on aina tiennyt, mitä itse on ja miten asiat pitää sen mielestä hoitaa. Yleensä se on ollut joko täysiä päin tai sitten paljon rakkautta ja pusuja. Alpi on koira, jonka mielestä elämän pitää olla rentoa ja mukatonta, mutta haasteiden edessä toimeen on ryhdytävä heti.

Menetyksen tiellä

Haluan huomauttaa, että tässä artikkelissa olen käynyt läpi elämänpolkujani vain pääasiassa koiraelämäni varrelta ottamatta tarkemmin kantaa siihen, mitä samaan aikaan henkilökohtaisessa ihmiselämässäni on ollut käynnissä. En mene niihin tarkemmin, mutta olen kohdannut myös monin tavoin vaikeita ja henkisesti kuormittavia ajanjaksoja.

Hollanninpaimenkoirasekoitukseni Elna alkoi oireilemaan tavalla, jota en olisi koskaan osannut odottaa. Sydämeni särkyi, kun päädyin tekemään rakkaan koiran lopetuspäätöksen kesällä 2018 vailla vaihtoehtoja.

Vain reilu puoli vuotta myöhemmin toinen elämäni peruspilareista, novascotiannoutaja Into jouduttiin lopettamaan sairaskohtauksen ja pitkään seurannassa olleen keuhkosyövän vuoksi tammikuussa 2019. Kävin jo ennen Inton kuolemaa kriisiä siitä, kuka minä oikein olen ja millaisena minut nähdään.

Inton kuoleman jälkeen muutin seitsemän viikon pituiselta lomitusjaksolta uuteen kotiin kahden vinttikoiran kanssa. Olo laumallisten vuosien jälkeen ilman minulle tärkeiksi muodostuneita koiria Elnaa ja Intoa tuntui orvolta ja yksinäiseltä, vaikka elämässä kahden koiran kanssa oli paljon hyvääkin.

Yritin sopeutua kahden koiran tarjoamaan helppoon ja laumaelämään nähden edulliseen elämänlaatuun, mutta se tuntui tavattoman orvolta ja yksinäiseltä. Tuntui, kuin metsässä whippettien kanssa edetessä puiden oksilta olisi roikkunut iloisten auringonsäteiden sijasta vain ontto kaipaus. Orpo tunne ei jättänyt minua rauhaan.

Epäonnistumisen kokemus

Toukokuussa 2019 ulkotarhassa ikänsä asunut valjakkokoira Sumu aloitti meillä koejaksonsa. Tuntuu, kuin huono onni olisi seurannut minua tiiviisti kannoillani, sillä vain hetkeä myöhemmin toimitin Alpin hoitoon Sumun juoksujen ajaksi ja se karkasi hoitopaikastaan koirahyökkäyksen seurauksena.

Vaikka kuinka toivoin muuta, siltä reissulta ei enää kotiutunut se kujeileva ja optimistinen koira, joka oli ollut kamala ja ihana samaan aikaan. Alpista tuli vetäytyvä ja sulkeutunut, vaikka se alkujärkytyksestä toivuttuaan saikin myös hyviä ja tasapainoisia koirakontakteja.

Villi viikari, joka tempautui silmät loistaen omintakeisiin jäyniinsä täynnä horjumatonta itsevarmuutta lakkasi olemasta, kun koirasta kehittyikin vakavahenkinen ja huolestuneen oloinen poloinen. Yritin suhtautua siihen toisin, kannustaa kohti maailmaa, mutta olin itsekin järkyttynyt siipirikko. Lyhyessä ajassa oli tapahtunut yksinkertaisen liikaa.

Olen miettinyt paljon sitä epäonnistumisen kokemusta, jonka äärelle olen palannut jatkuvasti aina sen jälkeen, kun syytin ensimmäisen koirani raivokohtauksista itseäni.

En osannut löytää niihin ratkaisua samalla tavalla, kun en koskaan osannut löytää ratkaisua Elnan terveydentilan vieneisiin kohtauksiin. Sitten tuli Inton keuhkosyöpä ja sairaskohtaus, jonka edessä olin aseeton. Ja kun viimein jaksoin kurkottaa kuilustani kohti valoa Alpi sai selkäänsä ja arjestamme katosi siihen kuulunut pilke ja ilkikurisuus. Se vivahde, jota jäinkin sitten kaipaamaan.

Koirapiireissä istuu tiukasti sanonta siitä, että syyllinen löytyy hihnan toisesta päästä. Mitä ikinä tapahtuukaan, on syytä katsoa peiliin ja osoittaa kuvajaista sormellaan oikein tiukasti. Syyttävästi ja ankarasti, sillä koirathan peilaavat vain kaikkea sitä, mitä me itse teemme tai niille tarjoamme.

Siinä piilee totuuden siemen, mutta samalla on hyvä tiedostaa, että toisinaan elämä vaan tapahtuu, eikä tiukkasävyiset itsesyytökset hyödytä ketään. Esimerkiksiksi koirat ovat moninverroin muutakin, kuin sen, mitä me herkkupaloin olemme pyrkineet niitä ohjelmoimaan.

7. koira: eurohound Sumu

Hyvistä aikeistani huolimatta Sumu tuli elämääni varsin erikoiseen saumaan. Olin Elnan ja Inton kuoleman jälkeen murtunut ja myös henkilökohtaisessa ihmiselämässä vähissä voimavaroissa. Alpi ei kokemuksensa jälkeen voinut hyvin, kuten en voinut minäkään.

Kaiken tämän keskelle pelmahti Sumu, pehmeä ja kiltti narttukoira, joka ei tiennyt kotikoiran elämästä mitään. En epäile, etteikö se olisi aistinut ympärillään vallitsevaa energiaa, joka varmasti hämmensi sitä entisestään. Me ihmiset luulemme olevamme mestareita peittelemään ja esittämään muuta, kuin olemme, mutta uskon, että koirat silti tietävät aina totuuden. Siksi luotan usein enemmän koirien, kuin ihmisten viestintään.

Hämmentyneen ja pehmeän narttukoiran lisääminen siipirikkoiseen kotiin ei varsinaisesti nostanut meitä uudelle tasolle. Olin sittemmin yllättynyt siitä minkälaisen koiran sain. Sumu ei vastannut odotuksiani, mutta oli jälleen uusi laituri, jonka nokasta oli vain uskallettava hypätä. Vasta myöhemmin olen oivaltanut, miten tärkeä laituri Sumu onkaan minulle ollut. Juuri sellainen laituri, joka on mahdollistanut kasvuni jatkumisen.

Luulin aluksi, että Sumu on hajuton ja mauton, mitään sanomaton koira, jolla ei ole mistään mitään mielipidettä. Elnan esimerkin mukaisesti toivoin räiskettä ja suuria tunteita, mutta jäin odottamaan niitä turhaan. Sen myötä petyin – oliko tämän koiran hankinta virhe?

Koen, että omaan käteeni sopii parhaiten hieman kova ja erittäin itsevarma koira, jollaista alunperin hainkin vastapainoksi kotonamme vallitsevalle herkälle whippetenergialle. Sumu on odotuksiini nähden täysin päinvastainen koira, jota en olisi ottanut jos olisin tiennyt paremmin, mutta varmaan juuri siksi se on ollut minulle niin tavattoman hyvä ja opettavainen koira.

Kasvotusten keskeneräisyyden kanssa

Olen Sumun myötä päässyt työskentelemään ihan erityyppisen koiran kanssa, kuin mitä aiemmin olen haalinut ja vaalinut. Oman mukavuusalueeni ulkopuolella olen joutunut kohtaamaan myös itseni ja sellaisia piirteitä itsestäni, joiden olemassaolosta en aiemmin tiennyt, ja joita on ollut jopa epämukava kohdata.

En ole aiemmin joutunut kasvotusten toisinaan oman napakkuuteni vanavedessä uivan kärsimättömyyden ja kiivauden kanssa. Sumun kautta olen nähnyt nämäkin puolet itsessäni ja joutunut työskentelemään näiden itselleni vieraampien, epämieluisien ominaisuuksien parissa.

Tyypillinen tilanne on jo valmiiksi kiireinen hetki, jossa minuun kohdistuu painetta ulkopuolelta. Jossain pitäisi jo olla Sumun vielä empiessä eteisen kynnyksellä, kuinka sitä tohtii, vai tohtiiko sitä, ja laitetaanko pakkaspäivään nuttu vai ei, ja miten laitettaisiin, ja mikä osa sinne ensimmäisenä sukeltaisikaan ja tohtiiko nyt kumminkaan. Tällaiset tilanteet ovat minulle syvän hengittelyn paikka. Koira ei ole hidastempoinen kiusatakseen ihmistä, vaan koiran kanssa toimimiseen täytyy ymmärtää varata aina riittävästi aikaa.

Olen ihmistyyppi, jolle jahkailu ja tyhjänpäiväinen sanahelinä ovat punaisia vaatteita, joita minun on vaikea sietää myöskään lähimmissä ihmissuhteissani tai työelämässä. Pyrin ottamaan haasteista ja ongelmista aina napakan niskalenkin ja hoitamaan ne rivakasti ja varmasti pois päiväjärjestyksestä.

Tämä kovempien koirien kanssa suotuisa ominaisuus kääntyy hyvin pehmeiden koirien kanssa itseään vastaan ja saa pahimmassa tapauksessa herkän eläimen perääntymään tai jopa sulkeutumaan.

Aiemmassa laumassa Inton ja Elnan kovuus kannatteli osaltaan myös whippettejä, mutta elämässä ilman Intoa ja Elnaa olemme välillä kärsineet kommunikaatiomme välille muotoutuvasta kuilusta, jonka ylle rakennan nyt siltaa.

Sumu on ollut matkani kannalta oleellinen kartta kohti tämän sillan rakennuspalikoita. Olen joutunut työskentelemään suurella kärsivällisyydellä ja opettelemaan uudenlaista lempeyttä ennen kaikkea itseäni ja omaa keskeneräisyyttäni kohtaan. Koko lauman dynamiikka on muuttunut Elnan ja Inton menetyksen myötä. Muutokseen sopeutuminen ei ole ollut helppoa tai yksinkertaista kaltaiselleni nopeatempoiselle ihmisille, tarpeellista kylläkin.

Sivujuonteena mittelspitz

Vaan mitä elämä olisikaan ilman yllätyssektoria? Maaliskuussa 2020, juuri kuin koko maailman hyvinvoinnin ylle painui tumma varjo koronaviruksen aiheuttaman pandemian myötä, elämääni ilmaantui mies ja mittelspitz. Sen myötä 20 vuotinen koirapolkuni sai vielä yhden yllättävän ja odottamattoman sivujuonteen yhteenmuuttomme myötä.

Olen tätä kirjoittaessani jakanut elämäni mittelspitzin kanssa vasta hieman vajaan kahden vuoden ajan. Olen kuitenkin jo vaikuttunut tuon pienen eläimen neuvokkuudesta ja sellaisesta kiihkeydestä, josta tunnistan paljon myös itseäni.

Loppusanat Nona Peuransolan teoksesta Hevonen oppaana ihmisyyteen: Matka sydämen viisauden äärelle

Ihmiselämä on kuin vuoristorata. Koskaan ei tiedä millainen kyydistä tulee.

Ensin sitä jännityksestä väristen odottaa, että pääsee laitteeseen. Jonottaa ja odottaa. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Sitten, kun vihdoin odotus palkitaan ja on hypännyt kyytiin sitä miettii, että olikohan tämä sittenkään hyvä idea.

Mitä, jos jotain tapahtuu? Mitä, jos mitään ei tapahdu? Jos koko trippi on vaan kamala tai vielä pahempaa – tylsä!

Ehkä on sittenkin parempi jättää väliin.

On kuitenkin myöhäistä, enää ei voi perua. Portit ovat sulkeutuneet.

Sitten yhtäkkiä tuntee tuulen kasvoillaan ja hihkuu riemusta ”tältä tuntuu olla elossa!” Seuraavassa hetkessä sukeltaa pimeään tunneliin, kieppuu välillä ylösalaisin, lähtee taas hurjaan nousukiitoon ja tasaisella osuudella vain nauttii maisemista. Jossain kohtaa kyytiä oksettaa, jossain kohtaa naurattaa, jossain kohtaa kutkuttaa ihanasti mahanpohjasta, jossain kohtaa pelkää kuolevansa ja jossain kohtaa toivoo kuolevansa.

Lopussa on kuitenkin onnellinen siitä, että otti riskin ja lähti. Että oli niin rohkea. Innosta puhkuen kertoo kavereille milaista oli.

”Menisitkö uudelleen?” Kysyvät he.

”Menisin”, vastaan silmät tähtinä loistaen.

”Menisin, vaikka pelottaa.”

24

Koiria koko elämä – hiillos sisälläni

Sisälläni kytee hiillos, joka mahdollistaa liekehtivää paloa ja lämpöä minulle tärkeisiin asioihin. Tunnen liekin roihahtavan saadessani työskennellä koirien kanssa tai jonkun ainutlaatuisen ja mahdollisuuksia täynnä olevan työelämän projektin parissa.

Palastelin näitä ajatuksia menneellä viikolla työhaastattelussa, jossa haastattelevan yrityksen toimitusjohtaja otti asian itse puheeksi; liekin, joka kajastuu silmistä ja joka parhaimmillaan tarttuu myös muihin.

Sisäinen hiillos on yhtä lailla kirous, kuin siunaus, sillä sen kanssa elämä on jatkuvaa tasapainottelua. Sen ei tule antaa sammua, muttei toisaalta myöskään roihahtaa täyteen, pysäyttämättömään liekkiinsä.

Käymämme keskustelu jäi mieleeni, sillä olen käynyt samanlaisia teemoja läpi viime aikoina työuupumuksen ja terapiajakson myötä. Samanlaisia teemoja olen tunnistanut myös elämästäni koirien kanssa. Se on ollut viime aikoina vahva teema kipuillessani sen kanssa, antaako elämä tämänhetkisten koirieni kanssa minulle sitä, mitä koiraelämältä haen. Ja toisaalta – tulisiko sen antaa, vai voisiko samankaltaista paloa ja sen mukanaan tuomaa tyyntä onnellisuutta ja tasapainoa löytää elämän muilta osa-alueilta.

Se, että koirat joskus olivat elämän liekkiä ruokkiva voima, ei välttämättä tarkoita sitä, että ne olisivat sitä aina.

Koiria koko elämä

Sain ensimmäisen koirani 11-vuotiaana, enkä ole sen jälkeen päässyt (tai joutunut) kokemaan, millaista elämä ilman lemmikkieläintä voisi olla. Toisinaan kaipaan aikataulutonta, huoletonta ja edullisempaa, täysin omilla ehdoillani kulkevaa elämäntapaa ja -rytmiä. Samaan aikaan tunnen, etten ole ollenkaan varma, osaisinko elää sellaista elämää, saisinko siitä mitään irti ja ennen kaikkea: tuntuisiko se liian tyhjältä.

Onneksi minun ei tarvitse tehdä päätöksiä nyt, kun ajatuksissani seilaan ääripäästä toiseen. Kotona on koiria, joista en aio ehdoin tahdoin luopua — ne kuuluvat elämääni. Vaikka elämä kahden whippetin, eläkkeelle jääneen eurohoundin ja mittelspitzin kanssa on erilaista, osaltaan jopa valjua paimenen ja noutajan kanssa jaettujen vuosien jälkeen, olen ottanut tehtäväkseni löytää jokaisen pilven kultareunukset — ja niitähän on.

Aikuisten koirien rauhalliset olemukset ovat mahdollistaneet minulle levon sairaslomajaksoni aikana. Huonollakin säällä ne tuntuvat olevan kanssani yhtä mieltä siitä, että silloin; niin sateella, viimalla kuin pakkasillakin, paras paikka on sohvan kulmassa.

Kun keväällä ja kesällä käytyjen keskustelujen myötä päätin antautua nykyisille koirilleni, löysin niistä paljon hyvää. Kyse ei koskaan ole ollut siitä, etteivätkö ne kelpaisi. Elämä niiden kanssa on vaan tuonut eteeni tunteita, joita minun on ollut vaikea kohdata. Koenkin, että olen viimein oppinut nauttimaan siitä, kuinka helppoa elämä näiden lunkien, aikuisten koirakavereiden kanssa on ja voi olla. Se on onni.

Koirieni rauhallisuus ei ole mitään sellaista, josta itse tulisi passivoitua tai masentua. Sen, että koirat ovat suhteellisen vähään tyytyväisiä voi kääntää arkea helpottavaksi voimavaraksi. Siihen voi halutessaan pyrkiä tuomaan toivomaansa lisämaustetta toimimalla itse aloitteellisena, aktiivisena toimijana.

Aktivoiva voima

Havaintojeni mukaan minulle tyypillisintä on toimia pienestä paineesta käsin. Sopiva paine luo aktivoivaa voimaa, juonsi sen juuret sitten työkoiran vaativasta olemuksesta tai esimiehen tekemästä päätöksestä. Haluan haastaa itseäni, sillä nautin haasteista (mutta en kuitenkaan halua puristua haasteiden alle).

Jos rima on liian korkealla tai jopa mahdotonta ylittää (josta hyvänä esimerkkinä on viime kertainen irtokissaräntti, johon en Olmin reagoinnin osalta ole onnistunut löytämään ratkaisuja kuuden vuoden aikana edes alansa parhaimmiston kalleilta yksityistunneilta), hiillokseni sammuu ja sen tilalle jää vaan epätoivoon taittuva hämärä, joka tuo mukanaan luihin ja ytimiin porautuvan kylmyyden.

Jos lähtökohtaisesti vaikeanakin koettu ongelma on mahdollista ratkaista, se ruokkii hiillosta jopa liekeiksi, vaikka polku määränpäähän olisi vaikea ja täynnä esteitä. Lopulta saavutetun ratkaisun myötä liekit tyyntyvät taas hohkaavaksi, lämmittäväksi hiillokseksi, jonka äärellä olo tuntuu miellyttävältä ja tasapainoiselta.

Jos hiillosta pitää näennäisen tasaisena ilman, että sen joukkoon lisää välillä tulta ruokkivaa ainesta, se sammuu ja johtaa samaan, kuin haasteet, joiden ratkaisemiseksi ei ole riittäviä resursseja. Hiillos sammuu, ja pimeä ja kylmä hiipii jälleen lähemmäksi.

Aurinko paistaa matalalta

Syksyn myötä jotain tulee tapahtumaan, tiedän sen. Ehkä löydän itseni uuden, mielenkiintoisen työelämän haasteen ääreltä, tai kuka tietää, vaikka koirat tempaisisivat minut jälleen mukanaan seikkailuun, jota en ole osannut odottaa.

Niin kävi viimeksi keväällä, kun meille tuli hoitoon saksanpaimenkoira, jota autoin, mutta joka auttoi ennen kaikkea minua. Siitä koirat ovat kiitollista väkeä: parhaimmillaan ne tuovat yhtä paljon tai enemmän mukanaan, kun vievät mennessään.

29