Kahden koiran kanssa

Kahden koiran omistaminen ei loppujen lopuksi ole hassumpaa, vaikkakin mielestäni edelleen tunne- ja tapahtumatasolla orvon tuntuista.

Vaikka elämäni ei olekaan enää, no, niin koiraisaa kuin ennen, olen onnistunut löytämään käytännön tasolta asiasta myös joitakin hyviä puolia.

Yksi konkreettisimmasta ja nopeiten eteeni tulleista asioista (!) uudessa kodissa kahden koiran kanssa oli koirapyyhkeiden määrä. Jos taloudessa on vain kaksi koiraa – ja nekin erilaisiin sääilmiöihin varsin puettavaa laatua – ei koirapyyhkeitä tarvitse omistaa kymmenittäin.

Vaikka tuntuu, että yli puolet vuodesta on märkää tai kuraista, ei pyyhkeitä enää tarvita kuten ennen. Whippeteillä ei ole tuuheaa turkkia tai pitkiä helmakarvoja, joihin kura, sadevesi ja loska tarttuisivat. Yleensä whippetin huolloksi lenkin jälkeen riittääkin, että sen takin heittää pyykkikoneeseen tai vie vain kuivumaan.

Jätin kotiin pari isompaa koirien kylpypyyhettä ja muutaman tassupyyhkeen. Loput kiikutin lähimpään eläintaloon — sillä täällä niille ei enää ole tarvetta.

Pieni koirapyyhemäärä vie vähemmän tilaa, mutta se ei suinkaan tarkoita, että ylimääräistä säilytystilaa olisi juuri nyt enemmän kuin koskaan aiemmin.

Kun koiravarusteiden määrään ei tarvitse panostaa, on luontevaa panostaa varusteiden laatuun (entistäkin enemmän). Eräästä myymälästä mukaani tarttui unelmieni pyörönahkahihnat, jotka raaskin ostaa ainoastaan siksi, että tarvitsin (köh, ”tarvitsin”) niitä vain kaksi.

Olmin pyörönahkahihna on tumma ja Alpin punertava. Myös tarvikkeiden valinta on nyt hyvin yksinkertaista. Esimerkiksi hihnoja ei tarvitse olla neljää tai kolmea eri väriä, eikä niille tarvitse keksiä mitään logiikkaa. Hämmentävän yksinkertaista!

Vaikka olenkin hiljattain panostanut varusteiden laatuun, on yllättävää, kuinka arkiseen elämiseen kuluu vähemmän rahaa kuin aiemmin. Se on varsin loogista, mutta konkretisoitui minulle vasta hiljattain. Valitsin kaupan hyllyltä omiin tarkoituksiini hieman laadukkaamman oliiviöljyn ja sellaisen ketsuppipullon, joka ei ollut säästöpakkaus.

Kun kaikki rahat eivät hupene palkkapäivän vanavedessä koirien tykötarpeisiin siinä mittakaavassa kuin aiemmin, sitä voi toisinaan hemmotella itseään. En aiemminkaan koe jääneeni mistään paitsi, mutta minulle on ollut luontevampaa ostaa pussillinen siankorvia ja säästää jostain muusta.

Koska rahaa on nyt eri tavalla käytettävissä, olen alkanut haaveilemaan matkustamisesta koirilla ja ilman. Kaksi koiraa on helpompi saada hoitoon, kuin kokonainen hunnilauma – jollaiseksi tapasin niin rakasta koiralaumaani kutsua.

Koska kaksi sivistyneen oloista vinttikoiraa on näppärä kombo, olen alkanut kuljettamaan niitä mukanani miltei kaikkialla. Työpaikalla whippettini ovat hurmanneet kaikki – ja uskomatonta, mutta totta – nimenomaan tekemällä ei mitään. Työkaverini kurkkailevat, mitä mukaani päätynyt kaksikko puuhaa ja huomatessaan, että ei (taaskaan) mitään, he ihailevat, miten rauhallisia koirat osaavatkaan olla. Kyseessä ei suinkaan ole koulutuskysymys, vaan kyse on mukavuudenhaluisista koirista, jotka ovat päiväsaikaan tottuneet nukkumaan.

En ole pitänyt suuremman koirajoukon kanssa kulkemista vaivalloisena, mutta olen sen myötä tottunut ihmisten kummeksuviin katseisiin. Muka-hauskoilta kommenteilta, jotka viittasivat usein kenneliin, eläintarhaan tai naapuruston koiriin ei voinut välttyä oikein missään. Kaksi mukanani kulkevaa whippettiä ei juurikaan herätä huomiota tai kirvoita kommentteja. Niiden kanssa kulkiessaan ei tarvitse myöskään puolustella sitä, miksi tai miten tällaiseen koiramäärään ollaan päädytty.

Nyt, kun kokoonpanoni ilmiselvästi noudattaa joitakin normeja, huomaan myös, miten vähällä pääsen siivouspäivinä. Olen luopunut pitkäaikaisesta päiväunieni kohteesta: robotti-imurista, jota en koskaan raaskinut hankkia siitäkään huolimatta, että punnitsin ajatusta tosissani vuosien ajan. Enää robotti-imuria ei varsinaisesti tarvita.

Whippeteillä ei ole pohjavillaa, joten en kamppaile holtittomasti irtoilevien koirankarvatukkojen kanssa. Toki whippeteistäkin silti irtoaa karvaa: ongelman mittakaava vain on huomattavasti maltillisemmissa lukemissa. Eteisessä vastaan tulevia ihmisen pään kokoisia pölypalloja ei enää tarvitse hätistellä imurin ahtaaksi käyvään pölypussiin henkensä edestä. Ei ainakaan joka päivä, tai edes joka viikko, ja se on jo asia, mistä aion ottaa kaiken ilon irti!


25

Identiteetti hukassa

Vaikka pyrinkin nauttimaan tämän hetkisestä tilanteesta, jossa Into voi diagnoosistaan huolimatta hyvin, en voi olla uhraamatta ajatusta tulevaisuudelle.

Mieleeni on yllättäen hiipinyt erikoisia ajatuksia. Olen täysin yllättäen huomannut, miten vahvasti olen vuosien ajan rakentanut identiteettäni eläinpitoisen elämäntyylini ympärille. Jo kouluikäisenä olin se Jenna, joka vietti vapaa-aikansa eläinten parissa. Myöhemmin teini-ikäisenä ja sitä vanhempana se, jonka puoleen saattoi kääntyä kaikissa eläinasioissa. Autoin, neuvoin ja ideoin, oli kyse sitten lemmikin, luonnonvaraisen eläimen tai hevosen hoidossa.

Kun muutin omaan kotiin, en enää työskennellyt eläinsuojeluyhdistyksen sijaiskotivastaavana muutamaa kodinetsijäkoiraa lukuun ottamatta. Pikku hiljaa olin luopunut katraasta, johon kuului koirien lisäksi pieneläimiä aina kesyhiiristä kaneihin.

Vaikka pieneläimet eivät enää värittäneet arkeani, jaoin sen edelleen vahvasti eläinten kanssa. Minulla oli kolme, sittemmin neljä koiraa joilla oli vahva rooli elämässäni. Harrastin ja touhusin koirien kanssa kaiken vapaa-aikani.

Sielunsiskoni Elna

Jaoin yli kahdeksan vuotta elämästäni sekarotuisen Elnan kanssa aina viime kesään saakka. Otin sen nuorena aikuisena ja sen elämän aikana opettelin asumaan yksin ja pärjäämään yksin. Rakastuin, työllistyin, ostin kodin, erosin ja opettelin taas olemaan yksin, ja Elna seurasi minua elämänvaiheesta toiseen. Inton rooli elämäni peruskalliona oli myöskin vahva, sillä otin sen jo asuessani lapsuudenkodissani.

Minusta tuntui, että Elnaan kiteytyi kaikki se, mitä minäkin olin. Se oli temperamenttinen tättähäärä, joka ei malttanut pysyä paikoillaan. Menevästä olemuksestaan huolimatta se oli sielukas ja paljon pohdiskeleva hahmo, joka ei antanut minkään uhmata itselleen tärkeitä asioita. Se rakasti samoilla metsässä omassa rauhassaan, mutta työskenteli erinomaisesti myös sosiaalisissa tilanteissa. Ja sen huumorintaju oli vähintään yhtä erikoinen kuin emäntänsäkin – mikäli sen määrätietoisen ja vakavan olemuksen taakse pystyi näkemään.

Elna oli minulle sielunsisko ja sielunpeili. Kävi miten kävi, kohtasimme kaiken yhdessä sen ja Inton kanssa. Into puolestaan on peruskallion kaltainen luotettava, rauhallinen ja lohduttava hahmo. Siinä missä Elnan kanssa kirosimme maailman vääryyttä yhteen ääneen, Into oli koira, jonka pehmeään turkkiin sitä saattoi itkeä.

Ne vuodet jotka jaoin Elnan kanssa, minut tunnettiin Jennana, jolla oli erikoinen koiraperhe. Ensin laumani koostui cockerspanieli Rompusta, novascotiannoutaja Intosta ja Elnasta, sitten siihen lisättiin kuin kirsikkana kakun päälle silloisen avomieheni mukana tullut jäyhä skotlanninterrieri Remu.

Kun Romppu ja Remu siirtyivät ajasta ikuisuuteen, jäin Inton ja Elnan kanssa. Lopulta joukkkoon liittyi myös erikoislaatuinen whippet Olmi ja yksi hullunkurinen lauma oli taas koossa.

Erityyppiset koirat elämässäni ovat olleet suuri rikkaus. Kahden spanielin jälkeen oli luontevaa pysytellä kasiryhmän koirissa (Into), ja laumaan myöhemmin liittynyt Elna saapui siihen osittain sattumalta. Samaa voidaan sanoa skotlanninterrieristä, joka ei missään vaiheessa ollut sellainen rotu, jonka kanssa olin kuvitellut jakavani kotini. Tutustuttuani pieneen hassuun Remuun huomasin, että silläkin rodulla on ikuinen paikka sydämessäni.

Whippetylivoima

Vielä hetki sitten kodissani oli täydellinen tasapaino: laumaan kuului kaksi aikuista ”käyttökoiraa” ja niiden hyvänä vastapainona kaksi eloisaa, nuorta vinttikoiraa.

Silmän räpäyksessä asetelma kääntyi päälaelleen. Asustankin nyt yhdessä kahden rämäpäisen whippetin ja vanhan noutajan kanssa. Miten tässä näin kävi?

Näin syysaikaan ulkoilemme siten, että vinttikoirat pääsevät sänkipellolle juoksemaan ja noutaja, joka ei välitä sellaisesta, voi nuuskutella ja uiskennella ojanpohjissa.

Vuosien saatossa hidastunut noutajapappa jää kotiin, jos tiedossa on haastava lenkkimaasto tai jos en etukäteen tiedä lenkin pituutta. Tällöin kuljen – ja näyttäydyn whippetjennanaenkä lainkaan tyyppinä, jolla on erikoinen lauma. Tyyppinä, joka huomataan katukuvassa ja joka mennessään herättää kysymyksiä, kuten: onko noi kaikki sun? Miksi niitä täytyy olla noin monta?

Perjantaina saatu diagnoosi tekee ajan rajallisuudesta konkreettista, enkä saa ajatuksiani pysähtymään. Tiedostan hyvin, että elämä on arvaamatonta, eikä yksi diagnoosi määrittele sitä, kuka meistä todellisuudessa lähtee seuraavaksi, sillä elämä on arvaamatonta.

Mutta en silti voi olla miettimättä sitä, että jonain hetkenä minun täytyy hyvästellä vanha ja rakas noutajaystäväni. Sitten jään kotiin, jota ei täytä vanhan koiran syvä ja rauhallinen hengitys tai verkkaisen askelluksen ääni. Kodista puuttuu myös Elnan sinne luoma henki ja lopulta vain minä ja nuoret koirani vellomme omituisessa tilassa, jossa ei ole sellaista hahmoa, joka tuntisi minut ja oikkuni läpikotaisin, tai jonka kanssa pystyisi käymään niitä loistavia sanattomia keskusteluja, joita vanhan koiran kanssa voi käydä metsän hiljaisuudessa.

Lemmikkijennasta koirajennaksi, koirajennasta whippetjennaksi

Ajatus saa oloni levottomaksi. Kun se hetki koittaa ja Into jättää meidät, minusta tulee whippetjenna. En ole enää se Jenna, jonka kotona asustaa joukkio, jollaisen voi vaan arvailla karanneen sirkuksesta. Olen Jenna, joka ei sunnuntaiaamun huvitukseksi ota dameja mukaan metsään ja Jenna, joka ei lähde pitkälle pyörälenkille yhdessä paimenensa kanssa. (Olen kyllä kokeillut sitä whippetin kanssa, mutta tilanne päättyi siihen, että lensin ohjaustangon yli ja linkutin kotiin revenneissä, verisissä vaatteissani.)

Kun Into on jättänyt meidät, onko vielä luontevaa, että autoni keskikonsolissa on Acme -pilli? Onko luontevaa, että takapenkillä on laatikko, jossa on valikoima palloja, patukoita ja target? Onko luontevaa, että kaapissa on noutokapula, jäljestysliina ja juoksu- ja joustovyöt ihan vaan siltä varalta, että jonain hetkenä niille saattaa olla tarvetta?

Ymmärrän, että voin olla juuri sellainen whippetjenna kun haluan. Whippetinkin voi varmaan opettaa pyörän vierelle ja moni harrastaa whippettinsä kanssa jäljestyshommia tai tokoa. On ainoastaan käytännönläheistä, että whippetit toimivat pillikäskystä, joka luoksetulokäskynä kantautuu kauemmas kuin tuuleen häviävä huuto. Silti ajatus tuntuu jotenkin tyhjältä ja kömpelöltä. Tuntuu siltä, että kaikki tapahtuu liian nopeasti.

Muutoksien vuosi

Ehkä nämä ajatukset tuntuvat erityisen ajankohtaiselta juuri nyt, kun myös työelämäni on täynnä muutoksia. Työpaikkani on toinen sijainti, jossa minulla on erityisen vahva identiteettiin viittaava rooli, mutta siitäkin minun tulee mitä ilmeisimmin luopua.

Aiemmin työni edellytti minulta ratkaisukeskeistä, luovaa ja idearikasta otetta. Nykyisin työtäni viedään yhä vahvemmin suuntaan, jossa toimenkuvani perustuu tutkimustiedolle ja luvuille, joiden pohjalta tehdään ratkaisut, jotka ulkoistan eteenpäin.

Siinä voi olla liikaa. Siinä, että luovasta ja boheemista koirajennasta tuleekin hetkessä whippetjenna, joka luovien ratkaisujen sijasta työskenteleekin tilastojen ja lukujen kanssa. Samaan hengenvetoon koti Kanta-Hämeessä vaihtui keväällä kodiksi vieraassa Päijät-Hämeessä. Ei liene ihme, etten juuri nyt tiedä itsekään, mitä olen tai ylipäätään haluan olla.

Kaikki on tapahtunut niin nopeasti, etten pysy perässä. Vielä hetki sitten oletin, että Elna olisi täällä opastamassa (minua,) Olmia ja Alpia vielä sittenkin, kun minä täytän 30! Yhtäkkiä koko koira onkin pelkkä muisto, enkä minä oikein tiedä kuka olen – ja vauhti sen kuin kiihtyy.

Into tiedäthän, että et voi jättää meitä vielä? Minä en ole valmis luopumaan sinusta, dameista ja siitä, kuka minä olen ja millaisena minut nähdään.59

Limbo – välitilassa

Kiitos. Kiitos kaikista kommenteista, myötäelämisestä ja rohkaisuista, joita meille on osoitettu Olmin surkean tilanteen myötä. On ollut liikuttavaa huomata miten moni on huolissaan meidän omasta hassusta Olmista.

Blogirintamalla on ollut jälleen luvattoman hiljaista. Olemme eläneet viime viikot jonkinlaisessa sietämättömän lamauttavassa epävarmuuden täyttämässä välitilassa. Ensin minun piti kirjoittaa, ettei ole mitään kerrottavaa, on vain odotus, sillä siltä minusta tuntuu. Kuin aika olisi pysähtynyt. Viisarit liikkuvat, mutta mitään ei tapahdu. Tuntuu, kuin olisin tyhjiössä.

Koiranpentu vilkaisee minua murhaavasti. Sen mielestä olen tyhmä, kun en anna sen mennä. Noutaja makaa kyljellään ja huokaisee syvään. Viisarit kyllä liikkuvat, mutta mitään ei tapahdu.

Miksi juuri minä, miksi juuri meille?

Selaan Facebookkia. Juuri uusille omistajilleen muuttaneet luovutusikään tulleet australianpaimenkoiranpentu ja belgianpaimenkoiranpentu painivat keskenään. Meno näyttää lystikkäältä. Kuvatekstissä kerrotaan, että molemmat olivat sammuneet heti kotiin päästyään. ”Pennun elämä on niin huoletonta”, he kirjoittavat.

Muutaman viikon ikäiset whippetin pennut ovat saaneet hauskan näköiset kisamanttelit päälleen vieraillessaan ensimmäistä kertaa Hyvinkään vinttikoiraradalla. Ne näyttävät koomisilta mantteleissa, kun niiden jalat ovat vielä lyhyet ja pentumaisen pyöreät.

Ulkomailta tuotu upea ja vaalea pentu meni koppiin kuin vanha tekijä, pinkaisi vieheen perään ja teki lopulta näyttävän tapporavistuksen.

Näyttää siltä, että aika on pysähtynyt ainoastaan minun ympäriltäni. Kaikkialla muualla on iloista ja aurinkoista, eteenpäin vievää. Minä istun harmaassa pölyisessä huoneessa ja mietin, erottaako meidät näkymätön seinä, minut ja muun maailman. Tuntuu, että tänä kesänä kaikilla on pentu. On minullakin, mutta se on sairaslomalla, liikuntakiellossa.

Koko kesä on ollut minulle henkilökohtaisesti hyvin raskas. Olen kironnut, itkenyt ja pohtinut kaiken tapahtuneen tarkoitusta ja merkitystä. Näytän maailmankaikkeudelle keskisormea. Kiukkuan, kiukuttelen ja keskitän kaiken energiani negatiivisiin ajatuksiin. Mistään ei kuitenkaan tule mitään.

01072015_0757_960px

Kun muut saavat minikokoisen kisamanttelin, meillä on vain littukarvainen tassu

Sitten saapuu heinäkuu. Olen odottanut sitä ikuisuuden. Olmi seisoo jo 7:30 helsinkiläisen eläinsairaalan tutkimushuoneen pöydällä. Se tarkoittaa sitä, että olemme lähteneet kotoa jo hieman jälkeen aamukuuden.

Hoitaja poistaa sitkeästi kiinni tarrautuneen siteen. Sen alta paljastuu laiha ja lihakseton, puristuksissa ollut littukarvainen tassu. Ihan kuin sillä olisi anoreksia.

Minä pidän Olmia aloillaan, kun hoitaja aloittaa tikkien poiston. Haava näyttää maallikon silmään hirveältä, mutta hoitajan mielestä se on hyvä. Olmi rimpuilee ja on rauhaton. Tilanne on sille epämukava.

Pidän koiranpentua aloillani ja tunnen, kuinka veri pakenee päästäni ja korvissani alkaa humisemaan. Koko kroppaa pistelee aivan kuin se olisi puutunut ja yhtäkkiä on tosi kuuma, silmissä hämärtyy. Heti kun tikit on saatu pois, ilmoitan istuvani hetkeksi.

Lepään tuolilla huoneen kulmassa ja yritän tuijottaa kaapin kulmaa. Äänet kaikuu, menevät kauemmaksi. Naurahdan, että minulla on taipumusta pyörtyilyyn. Hoitaja hymähtää ymmärtäväisesti. Vuosia sitten kunnaneläinlääkäri sanoi minulle mehua ojentaessaan, että yllättävän moni pyörtyy jännittävissä tilanteissa tai verta nähdessään. Minuun vaikuttaa selkeästi myös vastaanoton pistävä haju ja tavattoman kirkkaat valot.

Kotimatkalla herätän Olmin kasvattajan soittamalla hänelle heti moottoritielle päästyäni. En edes tajunnut, että kello oli vielä niin vähän.

Kerron, että eläinlääkäri oli pitänyt leikkausta onnistuneena, vaikka siteen alta paljastunut etujalka oli laiha ja ranne hieman vento. Seuraava eläinlääkäriaika olisi viikon päästä, jolloin operoitu tassu olisi ehkä jo riittävän vahva kannattelemaan yksin koko etupään painoa, jolloin toisen rikkinäisen tassun voisi korjata.

01072015_0766_960px

Odottavan aika on pitkä

Jäämme taas odottamaan. Odotamme, että yksi tassu parantuisi kunnolla, jotta toinen tassu saataisiin leikattua. Vaikka liikunta täytyy edelleen pitää maltillisena, on kivaa, kun kotona on viimein neljällä tassulla kulkeva koiranpentu: siis seuraavaan leikkaukseen saakka.

Pennun voi jo viedä varovaisille kävelyille kotipihan ulkopuolelle, mikä tuntuu lottovoitolta. Varmaan siksi ensimmäiseen kävelylenkkiin latautuukin niin paljon odotuksia. Ja kuinka sitten käykään, taas?

Kaikki odotukseni murtuvat samaan aikaan, kun avaan takapihan portin koiranpentuni hihnan päässä. On hölmöä edes ajatella, että esimerkillisen mallikkaasti hihnassa kolme viikkoa sitten kävellyt koiranpentu kävelisi edelleen yhtä loistokkaasti sen jälkeen, kun sitä on pidetty viikkoja neljän seinän sisällä.

Kolme viikkoa sitten harjoiteltut taidot ovat kadonneet savuna ilmaan. Olmin pinkaistessa hihnansa täyteen pituuteen ymmärrän, että minun on aloitettava sen kanssa kaikki alusta. Kaikki.

En voi vaatia mitään koiranpennulta, jonka elämä on koostunut viime aikoina pelkästä vaihtelusta häkin ja sohvan välillä. Tottakai se on unohtanut kaiken. Kolme viikkoa on koiralle ikuisuus. Etenkin, jos se on elänyt tässä maailmassa itsekin vasta 14 viikkoa.

Niinpä Olmi säntäilee hihnassaan ympäriinsä kuin viimeistä päivää. Tai oikeastaan ensimmäistä, jos tarkkoja ollaan. Se on mahdoton.

Yritän hillitä sen menoa parantuvan ja rikkinäisen tassun varjolla, mutta sen silmissä minä näytän paholaiselta, koska aion yhä edelleen ankeuttaa sen elämää. Vielä lisää! Pentu alkaa turhautumaan, koska se on täynnä energiaa.

Minun mielestäni se näyttää paholaiselta, en minä. Yritän varjella tassua liialta rasitukselta, ajattelen vain koiran parasta. Kaikki kieltoni kaikuvat kuuroille korville pennun muuttuessa villieläimeksi, joka haluaisi vain juosta, temmeltää, pomppia ja ilakoida. Mutta ikävä kyllä se ei varsinkaan saa juosta, temmeltää, pomppia tai ilakoida ja sen riemu muuttuu silmänräpäyksessä turhaumaksi. Se ei saa tehdä edelleenkään sellaisia asioita, joita varten koirat, erityisesti koiranpennut, on luotu. Pentu käy ilkikuriseksi ja näykkii kovakouraisesti kaikkialta, mihin yltää, koska se ei saa jo mennä. Se haluaisi jo mennä. Sen täytyy jo mennä!

Kaikki on mennyt – en minä tätä tilannut

Viimeksi, viikkoja sitten siis, tässä kohtaa irrotin uteliaan rauhallisessa mielentilassa olevalta Olmilta remmin. Se kulki loppumatkan ilman hihnaa vierelläni, aivan lähelläni koko matkan. Valppaana ja kuuliaisena, välillä minua kuikuillen, kuten sillä oli tapana. Paitsi nyt.

Siitä koirasta, jollaisen olin pennustani muovannut, jollaiseksi olin sitä opastanut, kannustanut ja kasvattanut, ei enää ollut tietoakaan. Pitkän sairasloman aikana kaikki oli valunut hukkaan.

Olmi käyttäytyi kuin vieras elukka. Minusta tuntui, kuin minua olisi huijattu. Minullakin oli odotukseni, ihan vain tätä yhtä pientä iltalenkkiä kohtaan – aivan samoin kuin Olmilla – eivätkä ne kohdanneet lainkaan.

Olmi ei saanut olla koiranpentu, kuten se olisi halunnut ja sen olisi pitänyt saada olla, enkä minä ehtinyt ihastelemaan ilta-auringon luomaa kultaista hetkeä yhdessä pentuni kanssa. Hengähtää hetkeksi ja hymyillä, että me selvittiin tästä.

Ei, en ehtinyt edes vilkaisemaan ympärilleni väistellessäni turhautuneen pennun teräviä hampaita ja vältellessäni hihnan joutumista hankalasti etutassujen väliin koiran pomppiessa juuri siten, miten se ei olisi saanut missään nimessä pomppia.

Katselin koiraa, joka oli unohtanut kaiken, mitä olimme yhdessä sopineet. Nielaisin, kun tajusin, että en halua tuollaista koiraa. En halua tuota elukkaa. Se riuhtoi hihnassa, ja kun yritin toppuutella sitä, se puri, raapi ja murisi kuin henkeään puolustava villieläin. Eläinlääkärin suosittelema rauhallinen hihnaliikunta oli hieman liikaa pyydetty tilanteen huomioon ottaen. Olmi ei ymmärtänyt, miksei se saanut viimein juosta kaikkia viikkokaupalla padottuja energioitaan, vaikka kaikki sen neljä jalkaa jotakuinkin toimivat.

Minua harmitti. Meillä ei ollut enää mitään yhteyttä toisiimme. Enkä minä valinnut olla se tarinan pahis, jota vastaan lemmikkini nyt soti, jota se tuntui pitävän hirviönä.

Ennen etutassujen vahingoittumista olisimme vain nauttineet elämästä ja ihastelleet toisiamme tuntitolkulla. Tarkkaavainen pentu olisi kuunnellut pienimmätkin vihjeeni ja minun olisi ollut helppo rakastaa koiraani. Nyt ilmapiiri tuntui lähinnä syövyttävän myrkylliseltä tihrusilmäisen pirulaisen arvioidessa ja mittaillessa sopivaa iskuvoimaa takareiteeni.

Purin hammastani ja mietin, miten hyvään alkuun olimmekaan saaneet kaiken – minkä nyt olimme ilmiselvästi jo menettäneet. Tilanne tuntui äärettömän epäoikeudenmukaiselta ja väärältä. Kaikki oli hyvin, kunnes juuri meidät suljettiin elämältä.

01072015_0765_960px

Vai tilasinko juuri tätä?

Velloin pitkään surussa ja murheessa. Koko kuvio Inton kasvaimesta Olmin varpaisiin ja menetettyyn koiranpentukesään, tärkeään kasvuvaiheeseen ja rahan- ja ajanhukkaan oli jotain sellaista, jota minun oli vaikea hyväksyä.

Mutta sitten, eräänä iltana, kun koko päivä oli ollut harmaa ja sateinen, ei enää satanutkaan. Sade lakkasi ja ilta-aurinko astui esiin paistaen matalalta. Aurinko kuivasi kaiken ja minä havahduin siihen, miten kaunista ympärilläni oli.

Pohdin kaikkea tapahtunutta ja tein havaintoja itsestäni – yllätyin. En ollut huomannut, miten syviin vesiin olin ajelehtinut huomaamattani. En enää halunnut nähdä ketään enkä käydä missään – enkä ollut ennen kaikkea jaksanutkaan. Kuluttava tilanne teki olostani niin voimattoman, että se oli ollut paitsi henkistä, myös fyysistä. Yhtenä yönä nukuin 16 tuntia ja heräsin vasta, kun oli ihan pakko.

Minusta tuntui pahalta, kun en ollut voinut tehdä mitään koirieni terveyden eteen. Minun täytyi vain odottaa ja katsoa, mitä tapahtuisi. Mitä maailma meille tarjoaisi. Epätietoisuus oli lamauttavaa, ja yhä pahemmin umpisolmuun päässäni kietoutuvat asiat murskasivat pikku hiljaa kaikki koiriin liittyvät unelmani pirstaloiden samalla myös kaikki odotukseni yhä pienemmiksi paloiksi.

Sellainen tunnemyräkkä on paljon suurempi, mitä olisin voinut koskaan kuvitella. Olin aina tiennyt, että koirat merkitsevät minulle paljon, mutta se, miten paljon, paljastui minulle vasta kesän myötä. Ne käytännössä pyörittävät henkistä tasapainoani, olivat henkinen tasapainoni. Voimaeläimeni. Ja se oli minusta yllättävää.

Ymmärsin, että tämä kokemus on tutkimusmatka sisimpääni. Juuri sellainen opetus, jota minä oikeastaan tarvitsin. En todellakaan kaivannut tai halunnut, mutta tarvitsin.

Siihen liittyy niin paljon asioita, jotka nyt, yllättävällä tavalla loksahtelevat kohdalleen ja tekevät kuvasta selkeämmän. Sitä on vaikeaa selittää, koska en vielä itsekkään täysin ymmärrä sitä.

Minulle kerrottiin keväällä, että Elna on yrittänyt sanoa minulle jotain, mutta se ei ole tiennyt miten. Siitä on tuntunut siltä, kuin välillämme olisi lasiseinä ja minuun olisi mahdotonta saada yhteyttä – en edes ole pysähtynyt kuuntelemaan, vaikka samoilemme melkein päivittäin yhdessä.

Tämä kuulostaa ihan hullulta, ja sitä se kieltämättä onkin. Mutta hän, joka kertoi minulle Elnan viestin kertoi myös monia muita totuuden mukaisia ja yllättäviä asioita – sellaisia, jotka vain minä olen pistänyt merkille ja joita edes blogini pitkäaikaisimmat ja tarkkaavaisimmat lukijat eivät tiedä tai ole saaneet selville. Jostain syystä hän tuntui tietävän kaiken, ja olin ymmälläni.

Kaikkien näiden vastoinkäymisten ja itkujen myötä alan itsekin viimein hahmottamaan, mistä on kysymys. On surkuhupaisaa, miten maailmaani täytyy ravistella, ennen kuin pysähdyn kuuntelemaan ja ymmärtämään. Otin iskun todella suuresta nuijasta suoraan kasvoihini, enkä ole vieläkään varma pysähdynkö pohtimaan omaa käyttäytymistäni vai juoksenko vain kohti seuraavaa etappia, vielä suurempaa nuijaa.

Tietysti tämä kaikki kuulostaa nyt hyvin korkealentoiselta enkä oikein osaa selittää, mitä olen kokenut enkä sitäkään, mihin lopputulokseen olen kokemuksieni myötä tullut. Tämä on varmaan sitä kuuluisaa ”elämän koulua”, jolle aina Facebookissa naureskellaan, mutta joka on oikeasti niitä asioita, jotka vain täytyy kokea itse ymmärtääkseen.

Kiveen hakatut reittivalinnat ja asioiden järjestelmällisesti eteenpäinvienti

Vaikka olen toisaalta tarkkailija, minulta on puuttunut tietynlainen nöyryys ja hetkessä elämisen taito, jota elämässä tarvitaan aina. Olen vasta viime aikaisten tapahtumien myötä huomannut, miten paljon etappeja, vaatimuksia ja odotuksia olen asettanut paitsi oman elämäni, myös sitä kautta koirieni elämän varrelle.

Tottakai odotan pentuani vuosia, jotta voin saada juuri sellaisen, kun haluan. Tottakai minulla on tarkat joustamattomat kriteerit sen suhteen, minkälaiselta ihmiseltä ostan koiranpentuni, minkälainen koiraemo sen kasvattaa ja mihin kuntaan koiranpentuni kasvattaja on kotinsa perustanut (tiedättehän – onhan se ihan mukavaa, että kasvattaja asuu kohtuullisen ajomatkan päässä).

01072015_0802_960px

Olen ollut tinkimätön sen suhteen, mikä on minun, ”ainut ja oikea” tapa elää ja olla, miten kasvatan koirani ja käyttäydyn niiden kanssa. Tottakai panostan pentuni hihnakäyttäytymiseen joka päivä, harjoittelen luoksetuloa ja aloillaan seisomista lukuisia kertoja päivittäin ja vien pentuni jo sen ensimmäisenä kesänä vinttikoiraradalle, jotta siitä tulee isona juoksija isolla J:llä, koska sellainen minun vinttikoirani on tai siitä täytyy tulla. Jos se ei kivesvikansa vuoksi pärjää näyttelyissä, se pärjää kaikissa muissa elämän osa-alueissa 110%. Siitä tulee paitsi mainio seuralainen, myös täydellinen koira, tietysti.

Pelottavaa, oikeastaan, vai mitä? Ei hyvää koiraa niin voi määritellä. Eikä hyvää elämää pelkästään kiireessä tavoitettujen etappien myötä.

Maailmaa kulkee painollaan

Odotusten, vaatimusten ja erilaisten etappien mustavalkoinen lista on ollut loputon. Niin Olmin kohdalla, kuin kaikkien muidenkin asioiden kohdalla. Ei ehkä julkisesti, mutta syvällä alitajunnassani. Niin syvällä, etten itsekään ollut tiedostanut sitä aiemmin.

Ja se, mitä olen nyt ymmärtänyt, on, että maailma kulkee omalla painollaan. Olen kyllä sanonut niin aiemminkin, mutta en ole koskaan täysin ymmärtänyt sitä, että vaikka ponnistelisin kuinka paljon ja tekisin mitä tahansa, maailma kulkee lopulta vain omalla painollaan.

Nyt ymmärrän saman lauseen vielä syvemmin, yksityiskohtaisemmin. On ihan turha tehdä loputtomia listoja tai odotuksia siitä, miten elämänsä – tai jonkun muun elämän – elää, sillä maailmaa kulkee aivan omalla painollaan. Jopa vastoin kaikkia odotuksia, halusit tai et. Asioihin ei voi vaikuttaa määräänsä enempää ja Olmi opetti sen jo pelkästään valikoituessaan meille. Olin nimittäin itse olettanut kaiken aikaa, että meille tulee vaalea tai laikullinen pentu, tottakai. Olin tiennyt sen jatkuvasti, joten en osannut edes odottaa, että jokin raidallisista olisikin meidän – niin kuin sitten olikin.

Ja vaikka en aluksi meinannut ymmärtää sitä, ymmärrän sen nyt. Raidallinen pentu tuli elämääni opettaakseen nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea hetkessä elämisen taitoa. Ja tiedättekö mitä. Minun on nyt paljon helpompi hengittää.

Käännyn katsomaan häkissään pakollista lepotaukoaan viettävää, puruluutaan jyrsivää pentua. Juuri tuon koiran minä haluan, juuri tuon koiran minä tarvitsen.3