Identiteetti hukassa

Vaikka pyrinkin nauttimaan tämän hetkisestä tilanteesta, jossa Into voi diagnoosistaan huolimatta hyvin, en voi olla uhraamatta ajatusta tulevaisuudelle.

Mieleeni on yllättäen hiipinyt erikoisia ajatuksia. Olen täysin yllättäen huomannut, miten vahvasti olen vuosien ajan rakentanut identiteettäni eläinpitoisen elämäntyylini ympärille. Jo kouluikäisenä olin se Jenna, joka vietti vapaa-aikansa eläinten parissa. Myöhemmin teini-ikäisenä ja sitä vanhempana se, jonka puoleen saattoi kääntyä kaikissa eläinasioissa. Autoin, neuvoin ja ideoin, oli kyse sitten lemmikin, luonnonvaraisen eläimen tai hevosen hoidossa.

Kun muutin omaan kotiin, en enää työskennellyt eläinsuojeluyhdistyksen sijaiskotivastaavana muutamaa kodinetsijäkoiraa lukuun ottamatta. Pikku hiljaa olin luopunut katraasta, johon kuului koirien lisäksi pieneläimiä aina kesyhiiristä kaneihin.

Vaikka pieneläimet eivät enää värittäneet arkeani, jaoin sen edelleen vahvasti eläinten kanssa. Minulla oli kolme, sittemmin neljä koiraa joilla oli vahva rooli elämässäni. Harrastin ja touhusin koirien kanssa kaiken vapaa-aikani.

Sielunsiskoni Elna

Jaoin yli kahdeksan vuotta elämästäni sekarotuisen Elnan kanssa aina viime kesään saakka. Otin sen nuorena aikuisena ja sen elämän aikana opettelin asumaan yksin ja pärjäämään yksin. Rakastuin, työllistyin, ostin kodin, erosin ja opettelin taas olemaan yksin, ja Elna seurasi minua elämänvaiheesta toiseen. Inton rooli elämäni peruskalliona oli myöskin vahva, sillä otin sen jo asuessani lapsuudenkodissani.

Minusta tuntui, että Elnaan kiteytyi kaikki se, mitä minäkin olin. Se oli temperamenttinen tättähäärä, joka ei malttanut pysyä paikoillaan. Menevästä olemuksestaan huolimatta se oli sielukas ja paljon pohdiskeleva hahmo, joka ei antanut minkään uhmata itselleen tärkeitä asioita. Se rakasti samoilla metsässä omassa rauhassaan, mutta työskenteli erinomaisesti myös sosiaalisissa tilanteissa. Ja sen huumorintaju oli vähintään yhtä erikoinen kuin emäntänsäkin – mikäli sen määrätietoisen ja vakavan olemuksen taakse pystyi näkemään.

Elna oli minulle sielunsisko ja sielunpeili. Kävi miten kävi, kohtasimme kaiken yhdessä sen ja Inton kanssa. Into puolestaan on peruskallion kaltainen luotettava, rauhallinen ja lohduttava hahmo. Siinä missä Elnan kanssa kirosimme maailman vääryyttä yhteen ääneen, Into oli koira, jonka pehmeään turkkiin sitä saattoi itkeä.

Ne vuodet jotka jaoin Elnan kanssa, minut tunnettiin Jennana, jolla oli erikoinen koiraperhe. Ensin laumani koostui cockerspanieli Rompusta, novascotiannoutaja Intosta ja Elnasta, sitten siihen lisättiin kuin kirsikkana kakun päälle silloisen avomieheni mukana tullut jäyhä skotlanninterrieri Remu.

Kun Romppu ja Remu siirtyivät ajasta ikuisuuteen, jäin Inton ja Elnan kanssa. Lopulta joukkkoon liittyi myös erikoislaatuinen whippet Olmi ja yksi hullunkurinen lauma oli taas koossa.

Erityyppiset koirat elämässäni ovat olleet suuri rikkaus. Kahden spanielin jälkeen oli luontevaa pysytellä kasiryhmän koirissa (Into), ja laumaan myöhemmin liittynyt Elna saapui siihen osittain sattumalta. Samaa voidaan sanoa skotlanninterrieristä, joka ei missään vaiheessa ollut sellainen rotu, jonka kanssa olin kuvitellut jakavani kotini. Tutustuttuani pieneen hassuun Remuun huomasin, että silläkin rodulla on ikuinen paikka sydämessäni.

Whippetylivoima

Vielä hetki sitten kodissani oli täydellinen tasapaino: laumaan kuului kaksi aikuista ”käyttökoiraa” ja niiden hyvänä vastapainona kaksi eloisaa, nuorta vinttikoiraa.

Silmän räpäyksessä asetelma kääntyi päälaelleen. Asustankin nyt yhdessä kahden rämäpäisen whippetin ja vanhan noutajan kanssa. Miten tässä näin kävi?

Näin syysaikaan ulkoilemme siten, että vinttikoirat pääsevät sänkipellolle juoksemaan ja noutaja, joka ei välitä sellaisesta, voi nuuskutella ja uiskennella ojanpohjissa.

Vuosien saatossa hidastunut noutajapappa jää kotiin, jos tiedossa on haastava lenkkimaasto tai jos en etukäteen tiedä lenkin pituutta. Tällöin kuljen – ja näyttäydyn whippetjennanaenkä lainkaan tyyppinä, jolla on erikoinen lauma. Tyyppinä, joka huomataan katukuvassa ja joka mennessään herättää kysymyksiä, kuten: onko noi kaikki sun? Miksi niitä täytyy olla noin monta?

Perjantaina saatu diagnoosi tekee ajan rajallisuudesta konkreettista, enkä saa ajatuksiani pysähtymään. Tiedostan hyvin, että elämä on arvaamatonta, eikä yksi diagnoosi määrittele sitä, kuka meistä todellisuudessa lähtee seuraavaksi, sillä elämä on arvaamatonta.

Mutta en silti voi olla miettimättä sitä, että jonain hetkenä minun täytyy hyvästellä vanha ja rakas noutajaystäväni. Sitten jään kotiin, jota ei täytä vanhan koiran syvä ja rauhallinen hengitys tai verkkaisen askelluksen ääni. Kodista puuttuu myös Elnan sinne luoma henki ja lopulta vain minä ja nuoret koirani vellomme omituisessa tilassa, jossa ei ole sellaista hahmoa, joka tuntisi minut ja oikkuni läpikotaisin, tai jonka kanssa pystyisi käymään niitä loistavia sanattomia keskusteluja, joita vanhan koiran kanssa voi käydä metsän hiljaisuudessa.

Lemmikkijennasta koirajennaksi, koirajennasta whippetjennaksi

Ajatus saa oloni levottomaksi. Kun se hetki koittaa ja Into jättää meidät, minusta tulee whippetjenna. En ole enää se Jenna, jonka kotona asustaa joukkio, jollaisen voi vaan arvailla karanneen sirkuksesta. Olen Jenna, joka ei sunnuntaiaamun huvitukseksi ota dameja mukaan metsään ja Jenna, joka ei lähde pitkälle pyörälenkille yhdessä paimenensa kanssa. (Olen kyllä kokeillut sitä whippetin kanssa, mutta tilanne päättyi siihen, että lensin ohjaustangon yli ja linkutin kotiin revenneissä, verisissä vaatteissani.)

Kun Into on jättänyt meidät, onko vielä luontevaa, että autoni keskikonsolissa on Acme -pilli? Onko luontevaa, että takapenkillä on laatikko, jossa on valikoima palloja, patukoita ja target? Onko luontevaa, että kaapissa on noutokapula, jäljestysliina ja juoksu- ja joustovyöt ihan vaan siltä varalta, että jonain hetkenä niille saattaa olla tarvetta?

Ymmärrän, että voin olla juuri sellainen whippetjenna kun haluan. Whippetinkin voi varmaan opettaa pyörän vierelle ja moni harrastaa whippettinsä kanssa jäljestyshommia tai tokoa. On ainoastaan käytännönläheistä, että whippetit toimivat pillikäskystä, joka luoksetulokäskynä kantautuu kauemmas kuin tuuleen häviävä huuto. Silti ajatus tuntuu jotenkin tyhjältä ja kömpelöltä. Tuntuu siltä, että kaikki tapahtuu liian nopeasti.

Muutoksien vuosi

Ehkä nämä ajatukset tuntuvat erityisen ajankohtaiselta juuri nyt, kun myös työelämäni on täynnä muutoksia. Työpaikkani on toinen sijainti, jossa minulla on erityisen vahva identiteettiin viittaava rooli, mutta siitäkin minun tulee mitä ilmeisimmin luopua.

Aiemmin työni edellytti minulta ratkaisukeskeistä, luovaa ja idearikasta otetta. Nykyisin työtäni viedään yhä vahvemmin suuntaan, jossa toimenkuvani perustuu tutkimustiedolle ja luvuille, joiden pohjalta tehdään ratkaisut, jotka ulkoistan eteenpäin.

Siinä voi olla liikaa. Siinä, että luovasta ja boheemista koirajennasta tuleekin hetkessä whippetjenna, joka luovien ratkaisujen sijasta työskenteleekin tilastojen ja lukujen kanssa. Samaan hengenvetoon koti Kanta-Hämeessä vaihtui keväällä kodiksi vieraassa Päijät-Hämeessä. Ei liene ihme, etten juuri nyt tiedä itsekään, mitä olen tai ylipäätään haluan olla.

Kaikki on tapahtunut niin nopeasti, etten pysy perässä. Vielä hetki sitten oletin, että Elna olisi täällä opastamassa (minua,) Olmia ja Alpia vielä sittenkin, kun minä täytän 30! Yhtäkkiä koko koira onkin pelkkä muisto, enkä minä oikein tiedä kuka olen – ja vauhti sen kuin kiihtyy.

Into tiedäthän, että et voi jättää meitä vielä? Minä en ole valmis luopumaan sinusta, dameista ja siitä, kuka minä olen ja millaisena minut nähdään.

53