Vieraskynä: Yhdessä yksilöinä

Kuva: Yasmin Eklund

Kirjoittaja on agilityharrastaja, -kilpailija ja -valmentaja Maiju Korhonen. Koiraurheilun valmennus- ja koulutuspalveluja tarjoava Maiju jakaa ajatuksiaan aktiivisesti Instagramissa. Kehityksen kaarta ja oivalluksiaan julkaisuissaan esille tuova kolmen koiran omistaja kannattaa ottaa seurantaan sosiaalisessa mediassa, vaikka omat kehitystarpeet eivät varsinaisesti liittyisikään puhtaasti agilityn maailmaan.

Maiju Korhonen:

Olemme hyviä luomaan odotuksia elämäämme, itseämme ja ympäristöämme kohtaan. Osa odotuksistamme saattaa kohdistua jopa rakkaaisiin perheenjäseniimme, koiriin.

Elämää koiran kanssa voivat värittää monenlaiset odotukset, joista arjen toimivuus on monesti toiveistamme ensisijaisin. Saatamme havitella ominaisuuksiltaan täydellistä koiraa, josta voimme muovata toiveidemme mukaisen tiimikaverin arkeen tai harrastuksiin. Tulevan urheilukoiran koulurepussa voivat painaa herkkujen, lelujen ja hauskanpidon sijaan ohjaajan odotukset tai paineet menestyä. Itselle sopivan pennun etsiminen on järkevää, mutta matkalla on silti muistettava, että se täydellinenkin koira käy läpi omat uniikit kehitysvaiheensa.

Kuva: Yasmin Eklund

“Mun koira nyt vaan on tällainen.”

Koiran kanssa eläessä joutuu ajoittain vilkaisemaan peiliin, joka on joskus
kipeääkin kipeämpi kasvunpaikka. Ihminen voi suojata itseään huomatessaan koirassaan huonoja ominaisuuksia ja sitten suoda itselleen vapautuksen siitä työstä, jonka hän joutuisi tekemään tasapainottaakseen vahvuuksien ja heikkouksien pakkaa. Voi olla helpompaa selittää tapahtumia koiran ominaisuuksilla, kuin katsoa tilannetta silmästä silmään ja miettiä miten itse voisi mukautua kouluttajana.

Keskittymällä omiin ja koiransa vahvuuksiin yhteiselämä pysyy mielekkäänä ja siten heikkouksien kenttä muotoutuu vähemmän vaikuttavaksi tekijäksi. Ratkaisukeskeinen suhtautuminen tilanteisiin laittaa pyörät pyörimään ja luo uskallusta yrittää, epäonnistua ja onnistua – mikä on välttämätön opintie kehittymiseen tähtäävälle.

Yhteiset haasteet nivovat yhteen, synnyttävät yhdessä voitettuina itseluottamusta ja siten positiivisen kierteen yhteiselle tekemiselle. Lopulta epäonnistumiset alkavat näyttäytymään mahdolliksuuksina onnistua.

Kuva: Yasmin Eklund

Kuka meistä on sanomaan millainen on hyvä koira ja kenelle?

On sääli kuulla tapahtumista, joissa koiraa tai ihmistä on kategorisoitu laatikkoon: sinusta tai koirastasi ei tule koskaan mitään. Nuo sanat ovat minulle kuin punainen vaate.

On olemassa tiettyjä normeja, joita silmäilemällä kaikki ymmärrämme mikä ei ole koiran tai ihmisen käytöksessä toivottavaa ja mihin tulee vetää raja. Kohtaamissani tapauksissa on kuitenkin ollut totaalisen väärin määritellä ihmisiä tai koiria yhtään mihinkään boksiin.

Rakasta koiraasi juuri sellaisena kuin se on, sanoivat muut ihmiset mitä tahansa. Jokainen koira on yksilö, joka on hyvä ottaa vastaan avoimin mielin ja täysin omana persoonana. Samaa rotua oleva naapurin koira voi olla täysin vastakohta omasta koirastasi tai pentuesisarukset kuin yö ja päivä.

Anna koirallesi sen vaatima aika ja etene sille sopivan aikataulun mukaan niin arjessa, kuin harrastuksissakin. Ole valmis muokkaamaan ajatusmaailmaasi, laskemaan odotuksiasi ja olemaan sellainen tiimikaveri, jota koirasi tarvitsee. Selvitä mistä koirasi pitää ja mistä se ei pidä. Tuleeko mieleesi jotain missä koira voisi tarvita tukea ja opastusta? Missä sen itsevarmuus tai taidot tarvitsevat ylläpitoa pysyäkseen samalla levelillä?

Peilaa nykyhetkeä koiran omaan aikajanaan ja kehityskaareen. Nauti siitä mitä teet ja arvosta sitä mitä saatte koirasi kanssa aikaan. Huomaamalla pienetkin edistysaskeleet voit iloita yhteiselämästänne aidosti. On koiria, jotka sisäistävät asioita helpommin kuin toiset ja koiria, joiden kanssa sopivaa tietä on etsittävä pidempään. Se on täysin ok. Jokainen joutuu väistämättä käymään läpi omanlaisensa polun, eikä toisen polku ole yhtään vähäisempi kuin toisen.

Katsomalla oppii, mutta muihin vertailu negatiivisessa mielessä vie hyvin alkaneenkin yhteistyön väärille raiteille. Vierestä näkemäsi tilanne ei koskaan kerro edes puolta totuudesta ja vain tilanteessa itse oleva tietää mitä siihen pääsy on vaatinut, mistä hän on joutunut luopumaan, miltä siinä oleminen tuntuu tai millaisia henkilökohtaisen tason esteitä on vielä kohdattavana. Vertailun ja lannistumisen sijaan voi inspiroitua onnistumistarinoista ja hakea energiaa kehityskäyrän aallonpohjassa sillä tapaa, joka auttaa juuri omaa itseä. Aallonpohjan jälkeen tulee aina nousu, kun jaksaa edetä pienin askelin.

Ympäristö tukee tiimityöskentelyä – loppusanat

Lajikouluttajana tehtäväni on tukea, kehittää ja kannustaa matkalla omiin tavoitteisiin, sekä valaa uskoa niinäkin hetkinä, kun tilanne vaikuttaa toivottomalta. Treenaamisen ja vapaa-ajan tulisi olla ensisijaisesti mukavaa, joten itselle sopivista treenikavereista, ystävistä tai kouluttajasta ei kannata tinkiä.

Lue lisää Instagramista tai kotisivuiltani osoitteesta ikitempo.fi.

45

Pojat on poikia

Kesken riehakkaan temmellyksen tunnelma pysähtyy eteisessä. Punaturkkinen Alpi ryhdistää koko olemuksensa ja asettuu aloilleen Olmia uhmakkaasti tuijottaen.

Poikittain käytävällä seisova Alpi tukkii kehollaan läpikulun olohuoneeseen. Sen olemus on vakava, koko koira on suorastaan jäykkä. Elekieltä korostavat piikkikkäästi ylöspäin suuntaavat niskakarvat, jotka viimeistelevät vaikutelman.

Merkit eivät jää Olmilta huomaamatta ja se pysähtyykin samaan aikaan. Sen silmät vastaavat Alpin haasteeseen samalla kun sen häntä nousee kaarelle kivipatsaisen selkälinjan yläpuolelle. Sen hännänpää vipattaa kuin yllyttäen haasteeseen; valmiina ollaan, anna tulla vaan.

Alpi ei liikahdakaan. Tunnelma on pysähtynyt. Mikään muu ei liiku, kuin Olmin hännänpää. Tiukasti, ei rennosti, se tahdittaa tunnelmaa, kuin yllyttäen jatkamaan.

Olen nähnyt tällaisia tilanteita ennenkin, vaan en enää vuosiin kotonani tai omien koirieni kesken. Tällaisissa tilanteissa seuraava askel on otettu silmän räpäyksessä ja vakavimmissa tilanteissa se on johtanut verilöylyyn. En kuitenkaan malta pysäyttää tilannetta – tunnen pojat. Haluan nähdä, mihin tämä johtaa tai miten tilanne päättyy, sillä symbioosissa elävän Olmin ja Alpin kesken ei ole koskaan aiemmin ilmennyt vastaavaa. Kummallakohan on pokkaa jatkaa tästä?

Elna olisi jo pysäyttänyt tilanteen. Koko tilannetta ei olisi sen eläessä syntynyt ja jos olisi, se olisi nuhdellut molempia poikia. Ei hänen vahtivuorolllaan. 

Inton (ja Elnan) kuoleman jälkeen esille on pulpahtanut jännitteitä. Uskon tilanteen olevan kiperä, vaikka kuittaankin keskustelun hierarkiasta mielummin keskustelulla koirien ominaisuuksista ja vuorovaikutuksesta. Koen, että joka tapauksessa koirat ovat paljon enemmän, kuin me ihmiset kaikessa yksinkertaisuudessamme voimmekaan kärjistää.

En kuitenkaan voi ummistaa silmiäni vallitsevalle tilanteelle. Olmi – pojista vanhempi – on neljävuotias uros. Se jouduttiin kastroimaan nuorena vatsaontelossa sijainneen piilokiveksen vuoksi, minkä takia toiset koirat eivät automaattisesti kohtele sitä tasavertaisesti uroksena. Usein sen olemus aiheuttaa hämmennystä muissa uroksissa ja valtaosa vieraista uroksista yrittääkin ensitöikseen astua sitä, toisin kuin Alpia.

Olmi on ominaisuuksiltaan hyvin sinnikäs, periksiantamaton, temperamenttinen, jopa äkkipikainen, mutta osaltaan myös hyvin ohjaajapehmeä.

Kaksi vuotias Alpi on uros, joka on saanut onnekseen säilyttää molemmat kiveksensä. (Eivätkä ne ole jääneet keneltäkään huomaamatta.) Sillä on valtavasti hyviä henkisiä ominaisuuksia, kuten horjumaton itsevarmuus ja lehmän hermot. Siinä missä Olmi on äkkipikainen, Alpi on punnitseva ja rauhallinen, sekä tilannetajultaan äärettömän lahjakas. Lisäksi se on hyväntuulinen optimisti, joka ei näe ympärillään muuta kuin mahdollisuuksia.

Vastaavasti Olmin perusluonne tuntuu olevan epäilevä, eikä sen hermorakenne ole ollenkaan niin ihailtava, kuin Alpilla. Liikkeissään nopea Olmi on vaikea koira lokeroitavaksi, ja juuri siksi haluaisinkin viedä molemmat koirani kesän aikana luonnetestiin, jotta pystyn vertaamaan niiden ominaisuuksia keskenään ja hyödyntämään kunkin koiran vahvuuksia arjessa ja harrastuksissa.

Tilanne eteisen käytävällä raukeaa, kun katkaisen pysähtyneen tunnelman marssimalla koirien ohi. Kahvinkeitin on sammutettava ja minun on lähdettävä töihin. Olmin ilme kirkastuu ja se lähtee innokkaasti perääni. Samalla sen olemus rentoutuu: se laskee häntänsä, eikä enää vilkaisekaan Alpiin, joka sekin tallustelee takaisin makuuhuoneeseen jatkamaan lenkin vuoksi keskeytyneitä kauneusuniaan.

Tilanne muistuttaa minua kymmenen vuoden takaisista tapahtumista, hetkistä Nikin kuoleman jälkeen. Cockerspanielini Rompun ja novascotiannoutajani Inton välille syntyi jännitteitä jo sillä sekunnilla, kun saavuin eläinlääkäriasemalta murtuneena pelkästään hihna ja kaulapanta mukanani. Se oli riittävä signaali, jonka saatuaan pojat kävivät toisiinsa kiinni, eikä veren vuodatukselta säästytty. Eräänä yönä myöhemmin ne ottivat yhteen niin, että Inton kulmahammas lävisti sen oman huulen ja minä jouduin irroittamaan huulen hampaasta, johon se oli kivuliaasti jäänyt jumiin suuresta läpireiästä.

Minulla oli tuolloin eriskummallinen ja ennakkoluuloton asenne hankalan ja kovaa vauhtia tulehtumassa olevan tilanteen käsittelyyn. 19-vuotiaan optimismillä ja elämänkokemuksella tein hulluimman mahdollisen ratkaisun – ja se toimi. Otin kiukkuisten uroskoirien kaveriksi sanavalmiin narttupennun, Elnan. Se sulatti molempien uroskoirien sydämet ja ne tutkailivat uutta tulokasta ihastuksissaan, mutta samalla ne joutuivat liittäytymään yhteen ja nukkumaan evakossa peppu peppua vasten sängyllä, jonne pienen pirulaisen terävät naskalihampaat eivät vielä ollenkaan yltäneet. Mikään ei yhdistänyt paremmin, kuin pieni ja suloinen, yhteinen vihollinen, jonka hampaat olivat aina valmiina uppoamaan kaulanahkaan, korviin tai minne ikinä, mistä ne vain saivat otteen.

Pikkuinen Elna oli juuri sitä, mitä minä, Into ja Romppu elämäämme tarvitsimme ja siitä alkoi ikimuistoinen yhteinen ajanjakso, josta voin ainoastaan olla kiitollinen. Koirien henkilökemiat loksahtivat paikoilleen, eikä rähinöitä ilmennyt sittemmin enää ollenkaan.

Ajatukset kolmannen koiran hankinnasta eivät tietenkään ole jättäneet minua rauhaan nytkään. Ei arjessa ilmenneiden jännitteiden vuoksi, vaan muuten: minä kaipaan ympärilleni elämää ja minusta tuntuu, että pian sohvankulmaan homehtuvat pojatkin voisivat kaivata. Kolmannen koiran hankinta tuntuu minulle luontevalta ratkaisulta, vaikka toisaalta en ole vielä valmis työstämään asioita määrätietoisesti siihen suuntaan.

Koiran hankinta on nimittäin aina pitkällinen ja työläs prosessi koiranpennun pentuajasta puhumattakaan. Uskon, että asiat ikään kuin etenevät itsestään sitten, kun aika on kypsä. Siihen saakka tuen nuoria koiriani niidenkin elämänkaaressa erikoislaatuisena näyttäytyvässä tilanteessa, jossa laumaan ei kuulu vanhempia, ohjia käsissään pitäviä koiria, vaan ne joutuvat ratkaisemaan kaikenlaiset eteen osuvat tilanteet itse.

Juuri siksi koen, että juuri nyt parasta mitä voin tehdä, on antaa niille aikaa. Tarjota paljon kokemuksia, opettaa ja vastavuoroisesti oppia koiriltani. Haluan valmentaa niitä tulevaan, sillä niillä tulee olemaan paljon annettavaa paitsi minulle, myös ehkä jonain päivänä jollekin kohtaamallemme koiralle. Sellaiselle, joka tulee muuttamaan minun elämäni. Muuttamaan elämäni ja antamaan minulle uusia eväitä, aivan kuten edeltäjänsä; Niki, Romppu, Into ja Elnakin ovat antaneet. Myös Olmi ja Alpi ovat antaneet minulle lyhyessä ajassa niin paljon, että koen, ettei niiden maailma ole vielä edes täysin auennut minulle.

Siksi minä jatkan tunnustelua ja annan koirieni hakea ja kehittää omia vahvuuksiaan. Ne saavat tutustua maailmaan ja tasapainoisista lähtökohdista tullessaan myös hieman kisailla keskenään – koska kuten aina, pojat on poikia.

30

Kahden koiran kanssa

Kahden koiran omistaminen ei loppujen lopuksi ole hassumpaa, vaikkakin mielestäni edelleen tunne- ja tapahtumatasolla orvon tuntuista.

Vaikka elämäni ei olekaan enää, no, niin koiraisaa kuin ennen, olen onnistunut löytämään käytännön tasolta asiasta myös joitakin hyviä puolia.

Yksi konkreettisimmasta ja nopeiten eteeni tulleista asioista (!) uudessa kodissa kahden koiran kanssa oli koirapyyhkeiden määrä. Jos taloudessa on vain kaksi koiraa – ja nekin erilaisiin sääilmiöihin varsin puettavaa laatua – ei koirapyyhkeitä tarvitse omistaa kymmenittäin.

Vaikka tuntuu, että yli puolet vuodesta on märkää tai kuraista, ei pyyhkeitä enää tarvita kuten ennen. Whippeteillä ei ole tuuheaa turkkia tai pitkiä helmakarvoja, joihin kura, sadevesi ja loska tarttuisivat. Yleensä whippetin huolloksi lenkin jälkeen riittääkin, että sen takin heittää pyykkikoneeseen tai vie vain kuivumaan.

Jätin kotiin pari isompaa koirien kylpypyyhettä ja muutaman tassupyyhkeen. Loput kiikutin lähimpään eläintaloon — sillä täällä niille ei enää ole tarvetta.

Pieni koirapyyhemäärä vie vähemmän tilaa, mutta se ei suinkaan tarkoita, että ylimääräistä säilytystilaa olisi juuri nyt enemmän kuin koskaan aiemmin.

Kun koiravarusteiden määrään ei tarvitse panostaa, on luontevaa panostaa varusteiden laatuun (entistäkin enemmän). Eräästä myymälästä mukaani tarttui unelmieni pyörönahkahihnat, jotka raaskin ostaa ainoastaan siksi, että tarvitsin (köh, ”tarvitsin”) niitä vain kaksi.

Olmin pyörönahkahihna on tumma ja Alpin punertava. Myös tarvikkeiden valinta on nyt hyvin yksinkertaista. Esimerkiksi hihnoja ei tarvitse olla neljää tai kolmea eri väriä, eikä niille tarvitse keksiä mitään logiikkaa. Hämmentävän yksinkertaista!

Vaikka olenkin hiljattain panostanut varusteiden laatuun, on yllättävää, kuinka arkiseen elämiseen kuluu vähemmän rahaa kuin aiemmin. Se on varsin loogista, mutta konkretisoitui minulle vasta hiljattain. Valitsin kaupan hyllyltä omiin tarkoituksiini hieman laadukkaamman oliiviöljyn ja sellaisen ketsuppipullon, joka ei ollut säästöpakkaus.

Kun kaikki rahat eivät hupene palkkapäivän vanavedessä koirien tykötarpeisiin siinä mittakaavassa kuin aiemmin, sitä voi toisinaan hemmotella itseään. En aiemminkaan koe jääneeni mistään paitsi, mutta minulle on ollut luontevampaa ostaa pussillinen siankorvia ja säästää jostain muusta.

Koska rahaa on nyt eri tavalla käytettävissä, olen alkanut haaveilemaan matkustamisesta koirilla ja ilman. Kaksi koiraa on helpompi saada hoitoon, kuin kokonainen hunnilauma – jollaiseksi tapasin niin rakasta koiralaumaani kutsua.

Koska kaksi sivistyneen oloista vinttikoiraa on näppärä kombo, olen alkanut kuljettamaan niitä mukanani miltei kaikkialla. Työpaikalla whippettini ovat hurmanneet kaikki – ja uskomatonta, mutta totta – nimenomaan tekemällä ei mitään. Työkaverini kurkkailevat, mitä mukaani päätynyt kaksikko puuhaa ja huomatessaan, että ei (taaskaan) mitään, he ihailevat, miten rauhallisia koirat osaavatkaan olla. Kyseessä ei suinkaan ole koulutuskysymys, vaan kyse on mukavuudenhaluisista koirista, jotka ovat päiväsaikaan tottuneet nukkumaan.

En ole pitänyt suuremman koirajoukon kanssa kulkemista vaivalloisena, mutta olen sen myötä tottunut ihmisten kummeksuviin katseisiin. Muka-hauskoilta kommenteilta, jotka viittasivat usein kenneliin, eläintarhaan tai naapuruston koiriin ei voinut välttyä oikein missään. Kaksi mukanani kulkevaa whippettiä ei juurikaan herätä huomiota tai kirvoita kommentteja. Niiden kanssa kulkiessaan ei tarvitse myöskään puolustella sitä, miksi tai miten tällaiseen koiramäärään ollaan päädytty.

Nyt, kun kokoonpanoni ilmiselvästi noudattaa joitakin normeja, huomaan myös, miten vähällä pääsen siivouspäivinä. Olen luopunut pitkäaikaisesta päiväunieni kohteesta: robotti-imurista, jota en koskaan raaskinut hankkia siitäkään huolimatta, että punnitsin ajatusta tosissani vuosien ajan. Enää robotti-imuria ei varsinaisesti tarvita.

Whippeteillä ei ole pohjavillaa, joten en kamppaile holtittomasti irtoilevien koirankarvatukkojen kanssa. Toki whippeteistäkin silti irtoaa karvaa: ongelman mittakaava vain on huomattavasti maltillisemmissa lukemissa. Eteisessä vastaan tulevia ihmisen pään kokoisia pölypalloja ei enää tarvitse hätistellä imurin ahtaaksi käyvään pölypussiin henkensä edestä. Ei ainakaan joka päivä, tai edes joka viikko, ja se on jo asia, mistä aion ottaa kaiken ilon irti!


28