Ja niin minä lahjoitin pokaalit ja ruusukkeet

Kesäisen muuttomme myötä käynnissä on ollut jo pitkään miltei loputtomalta tuntunut tavaroiden läpikäynti. Uusi kotimme on kahdelle ihmiselle ja neljälle koiralle kompaktin kokoinen 67 m2, mikä voi äkkiseltään kuulostaa jopa tympeän ahtaalta porukan koon huomioon ottaen.

Voin paljastaa, ettei se ole: kun tavaran määrä suhteutetaan neliöihin ja saamme onnekkaasti nauttia lisää tilan tuntua tuovasta, poikkeuksellisen korkeasta kattokorkeudesta, kotimme on täydellinen tukikohta kaikkien seikkailujemme välille. Se, mitä pohjapinta-ala ei paljasta on, että kaksi työpistettä nielevä työtilamme, samalla tavalla, kun tuleva joogastudionikin, sijaitsee parvella, joka on rakennettu näppärästi olohuoneen yläpuolelle ilman, että se lasketaan mukaan varsinaisiin asuinneliöihin.

Näihin kompakteihin, hyvin suunniteltuihin käytössämme oleviin asuinneliöihin kuuluu jopa sauna, joten en koe, että jäisimme mistään paitsi. Sen sijaan nautin siitä, että siivoamiseen, kunnossapitotöihin tai muihin omistusasunnon vaatimiin toimenpiteisiin ei juurikaan täydy käyttää kallisarvoista aikaa. Asuntomme saa totta totisesti nyt ja tulevaisuudessa pysyä viihtyisänä paikkana, joka ei huuda tekemättömien kotitöiden perään. Siitä pitää huolen myös viime vuonna hankittu robotti-imuri.

Toivon, että tulevaisuudessa maailmantilanne on sellainen, että me voimme yhdessä koirien kanssa matkustaa, reissata ja seikkailla: elää tätä elämää tasapuolisesti myös asuinneliöidemme ulkopuolella. Toki mainiot ulkoilumaastot ovat jo tällaisena aikana tarjonneet meille parastaan: loputtomia metsäpolkuja kesäisin, sänkipeltoja syksyisin. Järven jääreittejä talvisin ja pururataan tutustumista jälleen keväällä, kun hiihtoladut sieltä ovat sulaneet. Meillä on siitä mainio kotipaikka, että pääsemme tästä helposti monipuolisiin maastoihin, nuotio- ja kotapaikoille, ihmisten ilmoille ohitustilanteisiin ja syviin metsämaastoihin kauaksi kaikesta hälinästä. Olen vieläkin onnellinen siitä, minkälainen tuuri asuntomarkkinoilla kävi.

Jostakin vanhasta pitää luopua, jotta uusi ja omanlainen hyvä voi tulla tilalle

Kun toukokuussa 2020 suunnitelmat juuri tähän kohteeseen muuttamisesta alkoivat konkretisoitumaan, aloin toden teolla katsomaan ympärilleni keräämiäni tavaramassoja. Olen antiikkikauppias-pariskunnan tytär ja koen samanlaista intohimoa erikoisiin, kauniisiin ja puhutteleviin esineisiin, kuin vanhempani, jotka vielä antiikkikauppiasuransa jälkeenkin ovat innostuneet keräämään toinen toistaan erikoisempia ja puhuttelevampia esineitä ja huonekaluja: sellaisia, joilla on arvo. Tavaran arvo voi liikkua rahassa, mutta myös sen herättämässä tunteessa.

Tunnistan itsessäni saman taipumuksen kerätä ympärilleni viehättäviä esineitä ja huonekaluja, mutta olen alkanut kyseenalaistamaan sitä. En halua enää ympäröidä itseäni kauniilla tavaroilla, vaan haluan täyttää sieluni kauniilla kokemuksilla. Haluan nähdä, kokea ja rikastuttaa elämääni kotini ulkopuolella niin, ettei kotini tehtäväksi jää tarjota juurikaan aistiärsykkeitä: riittää, että minä voin yöpyä kodissani turvassa ja antaa ajatuksieni liikkua.

Näiden havaintojen myötä ensimmäisiä toimenpiteitä oli vinttikoirista eroon hankkiutuminen. Kevään jälkeen kesällä lahjoitin pois hirvittävän määrän ”kaikkea, mitä voin vielä joskus tarvita” kuten tekstiilejä, jotka eivät koskaan päätyneet käyttöön. Sisustustyynyjä, jotka olivat kauniita, mutta eivät istuneet sisustukseen. Puulaatikoita, jotka voisivat kätkeä sisäänsä mitä tahansa – mutta joille ei ollut paikkaa. Lippiksiä, joita en koskaan valinnut, tumppuja, jotka hiihtohansikkaat päihittivät, säärystimiä, mattoja, kasseja, askartelusaksia, kasvoilleni sopimattomia aurinkolaseja sekä huiveja, jotka saivat kasvoni näyttämään värittömiltä.

Tavaraa lähti jätesäkeittäin ja kaikelle löytyi tyytyväinen vastaanottaja. Sisäisesti käymäni muutosprosessi on vielä paljon suurempi, kuin mitä kotinurkistamme tai jätesäkkien määrästä voi koskaan päätellä. Toivon, että suhteeni tavaroihin ja kuluttamiseen muuttui prosessin myötä: on vain harvoja asioita, joita ruuan lisäksi tarvitsen. Yhä harvempia ovat ne, joiden ostaminen uutena on perusteltua.

Muistot sydämessäni

Elnan ja Inton menetykset ovat kuuluneet elämäni suurimpiin kriiseihin. Erilaisia kriisejä on mahdotonta laittaa järjestykseen, mutta ne asuvat samassa arkistokaapissa elämän jatkuvuutta järisyttäneiden kokemusten kanssa. Samassa arkistokaapissa yhdessä ihmisystävien ja sukulaisten kuolemien kanssa. Ehkä joku voi tästä pahoittaa mielensä, mutta ne, ketkä ymmärtävät, ettei maailmassa ole ainutlaatuisempaa sidettä, kun sielun puolikkaana toimivaan ja miltei ajatuksia lukevaan koiraan, eivät kyseenalaista summausta.

Elna lopetettiin kesällä 2018, Into tammikuussa 2019. Elettiin maaliskuuta 2021, kun pystyin viimein lahjoittamaan pois Inton autossa-odottelu-fleecen, molempien koirien sadetakit, jotka pelastivat lukuisia kiireisiä aamuja, sekä muita tarvikkeita, jotka kuuluivat rakkaan kaksikkoni elämään. Arkipannat ja hihnat vielä jäivät, yhdet molemmilta.

Inton, Elnan ja näitä edeltäneiden cockerspanielipoikien ruusukkeita ja pokaaleja löytyi tavaramääriä läpikäydessäni kokonainen pahvilaatikollinen. Suurin osa niistä on muistoja nuoruudestani, jolloin kesäviikonloput kuluivat suruitta match show -tapahtumissa yhdessä esiintymistä rakastavan cockerspanielini Rompun tai persoonallisen ulkonäön omaavan Elnan kanssa. Ne olivat huolettomia viikonloppuja täynnä aurinkoa, kavereita ja tuttuja, huoletonta tunnelmaa ja kinkkujuustosämpylöitä.

Samasta pahvilaatikosta paljastui myös Alpin saavuttamia tunnustuksia, joista olen ylpeä, mutta joilla ei ole arjessani minkäänlaista arvoa. Olen muutenkin vähän huono näyttelykoiraihminen, sillä en osaa suhtautua ulkopuolisen ihmisen arvioon koirasta, joka minulle on se kaikkein tärkein. Ymmärrän kyllä näyttelyiden perusperiaatteen ja tarpeellisuuden, mutta vaikka kuinka yritän, en ole juuri koskaan saanut itseäni kannustettua tähän ulkomuotomaailmaan.

Vaikka ruusukkeisiin ja pokaaleihin kietoutuu valtavasti muistoja, en ole halukas säilyttämään näitä muistoesineitä esillä kotonani. Siihen liittyy pokaalien ja ruusukkeiden ulkonäkö, lukumäärä ja se karu fakta, kuinka paljon ne keräävät pölyä – ja kuinka ne minun tapauksessani sulautuisivat vaan ajatukseni sekoittavaan muistojen ja tavaran hälyyn, jota en enää halua vaalia kodissani oikein missään muodossa. Sen sijaan olen valmis antautumaan sille ajatukselle, että kun kesällä ostan huoltoasemalta kinkkujuustosämpylän, voin nurmikolle istuessani sulkea hetkeksi silmäni ja kuulla ajatuksissani sen kehien reunalta tutun hälyn. Voin unelmissani silittää cockerspanielini kiiltävää, silkkistä turkkia vielä kerran tai hivellä paimenkoirani kinuskin värisiä yksityiskohtia. Näissä tapauksissa muistot löytyvät aivan muualta, kuin pölyn kerrostamista pysteistä tai kopertuneista ruusukkeista; makumaailmoista, kesäpäivistä, ohikulkevista cockerspanieleista ja valokuvista, sekä kirjoittamistani blogiartikkeleista.

”Joensuu 1996”

Yhden pystin minä säästin. Se on pieni ja kolhuinen, kiiltonsa aikaa sitten menettänyt pokaali. Oikeastaan se oli nuhjuinen jo, kun sain sen. Pystin reunassa olevassa laatassa lukee ”Joensuu 1996” mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen paikan tai ajan kanssa, kun minä vastaanotin palkinnon.

Vuosi oli todellisuudessa 2002 ja olin 12-vuotiaana tehnyt vauhdikkaan nollaradan agilitykentällä ensimmäisen koirani, Nikin kanssa. Niki oli koira, josta kaikki aikoinaan alkoi ja jonka kanssa moneen koiramaailman kokemukseen liittyi pienen tytön into ja uteliaisuus. Kaikki, mitä yhdessä kohtasimme, oli uutta. Myös se vanha ja nuhjuinen pokaali, jonka joku palkinnoistaan eroon hankkiutunut koiraharrastaja oli seuralle lahjoittanut.

Entä, minne minä lahjoitin laatikollisen pokaaleja ja ruusukkeita? Sille samalle koirakerholle; sinne, mistä matkani koiraurheilun parissa alkoi miltei 20 vuotta sitten.

18

Kommunikoinnista, koiraongelmista ja ongelmakoirista

”En ole koskaan ymmärtänyt suomalaisessa koirakulttuurissa juuri nyt valloillaan olevaa loputonta nakkimentaliteettia, jossa koiran kanssa kommunikoidaan ainoastaan herkkujen välityksellä. Edes kouluttajien omat koirat eivät toimi ja kiihdyksissä olevat nakinsyöjät aiheuttavat jatkuvia ongelmia ilman, että kukaan ymmärtää miksi. Hännän asento, korvan päät – mikään ei merkitse, sillä kommunikoinnin kulmakivinä on pari tärkeää nakkia, joiden ajoitus on kaikki kaikessa. Se saa minut surulliseksi: koira ei ole niin yksinkertainen eläin. ⠀
Vielä vähemmän ymmärrän koiraan kajoamista väkivallan keinoin. Näin tänään videoita, joita en voinut katsoa loppuun — mutta jotka eivät tulleet minulle yllätyksenä. Kun taito loppuu, väkivalta alkaa. Niin on ollut aina, mutta ei tarvitse olla sivistyneessä tulevaisuuden koirakulttuurissa. ⠀

Kahden ääripään välissä on maailma, jota ohjaa tervehenkinen kommunikointi ja kaksisuuntainen vuorovaikutus, tasapaino, molemminpuolinen syvä luottamus ja hyvä mielentila. Hyväksyntä. Ymmärrys. Kunnioitus. Kyky nähdä, kuulla ja kommunikoida. Kivijalka, jolle koko harrastuksen, elämäntavan tai yhdessä jaetun arjen soisi perustuvan.”

Väkivalta ei ole harrastus

Keskellä kauneinta kevättalvea kirjoitin siitä, mitä en ymmärrä – ja mitä ymmärrän vielä vähemmän. Kannanottoni jälkeen olen käynyt useita hyviä keskusteluja, joissa olen kirkastanut näkökulmaani. Haluan valaista kannanottoani vielä merkkirajoituksitta, sillä osa koirieni hyvinvoinnista huolissaan olleista ihmisistä luki rivien välistä jotain sellaista, mitä siellä ei ollut.

Haluan ensimmäiseksi korostaa, että en hyväksy väkivaltaa: se on mielestäni kaikissa tapauksissa tuomittavaa ja kaikissa tapauksissa väärin.

Olen ylipäätään huolissani ihmisten itsesäätelytaidoista ja niihin liittyvistä tavoista kohdella lemmikkkieläimiä. Olen huolissani siitä, minkälaista kohtelua aivan tavalliset lemmikkieläimet saavat katseilta suojassa impulsiivisilta ihmisiltä, joilla vain sattuu olemaan huono päivä. Yksikään lemmikkieläin ei ole itse valinnut kenen kanssa elää tai harrastaa.

Lajitreenaamisen syövereistä paljastuneista räikeistä väkivaltaisuuksista on käynnistynyt koirakansaa ravisteleva keskustelu, joka on sen mittasuhteisiin kantaa ottamatta mielestäni tarpeellista käydä.

Koiramaailmaa täytyy juuri nyt ravistella, sillä meillä, minulla ja sinulla on yhdessä kyky vaikuttaa koirakulttuurin tulevaisuuteen. Avoimen keskustelun myötä kyky nähdä, kynnys puuttua tai vähintäänkin kyseenalaistaa madaltuu – ja hyvä niin.

Kuten Katriina Tiira kommentoi Iltalehden julkaisemassa Pipsa Parkkisen artikkelissa (Suomalainen koirakulttuuri on kriisissä – nyt on korkea aika hylätä vanha) tarvitsemme juuri nyt dialogia eri tavalla ajattelevien ihmisten välillä. Valistus ja tutkitun tiedon levittäminen ei kuitenkaan onnistu kaivautumalla eri poteroihin. Myöskään vihapuhe ei auta, vaan meidän on löydettävä keskusteluyhteys.

(Kuvituskuva julkaistu ensikertaa artikkelissa: Papukaijatalon lumossa (2019), kuva: Purematta Paras)

Onko kahden ääripään välissä poskivilloista ravisteleva ja kuonolle kopautteleva koiranomistaja?

Julkaisuni aiheuttamissa spekulaatioissa kyseenalaistettiin lopulta tapani olla ja elää koirieni kanssa. Kun näin henkilökohtaisesti minulle suunnatun kommentin, jossa pohdittiin, mahdanko ravistella koiriani poskivilloista tai kopautella niitä kuonoille päätin, että minun on perusteltava kannanottoani tarkemmin ja kerrottava jopa ruohonjuuritasoisesti tavasta, jolla arkeani koirieni kanssa elän.

Tuntuu nurinkuriselta tulla leimatuksi koiriaan kaltoin kohtelevana koiranomistajana. Kommentointi kävi kiivaana, mikä ei ole ihme – julkisuudessa olleet videot koirien väkivaltaisesta kohtelusta saavat kenet tahansa tunnekuohujen valtaan.

Voin paljastaa, että poskivilloista ravistelu tai kuonoille kopauttelu eivät kuulu toimintamalleihini. Ne eivät ole lähelläkään sitä kultaista keskitietä, jota julkaisullani tarkoitin. Olen sanonut sen ennenkin, mutta sanon sen jälleen: en hyväksy väkivaltaa. Väkivallaksi lasketaan myös sellainen väkivalta, joka tapahtuu suojassa ulkopuolisten katseilta.

(Kuvituskuva julkaistu ensikertaa artikkelissa: Eroon vinttikoirista (2020), kuva: Purematta Paras)

Koiralähtöistä koulutusta

Tulen tässä julkaisussa kertomaan havaintojani niiden vuosien varrelta, joina olen työskennellyt niin omien koirieni kanssa, kuin myös erilaisten kodinvaihtajakoirien ja ns. ongelmakoirien parissa.

Keskustelen näkemyksistäni mielelläni, mutta en lähde vastaamaan palautteeseen, jossa sanojani väännellään, tai joiden kirjoittajan en koe olevan vastaanottavaisessa tilassa.

Koiramaailman termistöt aiheuttavat keskustelulle omanlaisensa raamit. Nykypäivän koirakulttuurille ominaista on, että puurot ja vellit menevät sekaisin samalla, kun yksi puhuu aidasta, ja toinen aidan seipäästä.

Puhutaan koiralähtöisestä koulutuksesta, mutta samaan aikaan unohdetaan, etteivät vapaana kulkevat kyläkoirat tai oman onnensa nojaan hylätyt kotikoirat kouluta toisiaan makupaloilla tai kommunikoi toistensa kanssa herkkukäsi taskun kautta kulkien. Sen sijaan koirat kommunikoivat hienovaraisin elein ja signaalein, joita valtaosa ihmisolennoista ei tunnu edes rekisteröivän.

Niin kauan, kun erilaiset tapamme elää ja olla koiriemme kanssa kulkevat eläinsuojelulainsäädännön ja hyvän maun raameissa, pyritään muistamaan, että olemme kaikki samalla puolella. Rakastamme koiria, haluamme niille vain parasta ja kukin meistä on huolissaan koirien kohtelusta ja hyvinvoinnista. Mielestäni se on paljon, ja arvokasta muistaa.

(Kuvituskuva julkaistu ensikertaa artikkelissa: Kesäretki Kymenlaaksossa + Valkmusan kansallispuisto (2019), kuva: Purematta Paras)

Nakittaminen best

Koiran kouluttaminen nakkien, tai minkä tahansa muun herkkupalan avulla on erinomainen tapa opettaa koiralle uusia temppuja. En tässä artikkelissa lähde sen syvemmin kertaamaan erilaisia tapoja vahvistaa koiran toimintamalleja, mutta tiedän, uskon ja ymmärrän, että toivotun käytöksen vahvistaminen nimenomaan ruokapalkalla on hyvä ja usein erittäin toimiva keino kouluttaa koiraa.

Se, mitä kritisoin alkuperäisessä julkaisussani, on nimenomaan tapa, josta on tullut viime vuosien aikana valtavan yleistä. Ruokapalkkaa käytetään koiran kanssa kommunikointiin myös arjessa siten, että kaikki koiran luontainen kommunikointi sivuutetaan kokonaan, eikä vaakakupissa enää painakaan koiran lähettämät viestit ja signaalit. Korvien asento, kehon kieli, energia.

On tässä kohti ensisijaisen tärkeää huomioida, että olen kahdessa edeltävässä kappaleessa maininnut sekä koiran kouluttamisen ja sitten koiran kanssa kommunikoinnin.

On kunkin oman tulkinnan varassa, mitä halutaan pitää koulutustilanteena ja mitä arkisena elämänä ja kommunikaationa. Koirat lähettävät meille valtavan määrän viestejä hereillä ollessaan ja minun suurin huolenaiheeni on, ettei niitä rekisteröidä. Että ihmiset rakentavat oman lasiseinänsä ja keskustelevat koiriensa kanssa vasta omasta tarpeestaan käsin, käsi taskun kautta. Kuulematta omaa koiraansa silloin, kun jääkaapin ovi on kiinni ja todellinen keskusteluyhteys on auki.

(Kuvituskuva julkaistu ensikertaa artikkelissa: Vinttikoirien vaatteet, osa 1 (2017), kuva: Purematta Paras)

Suoritusmentaliteetti

Kun koiran loputtomaan energiaan vastataan ohjaamalla koiran mielenkiintoa jatkuvasti toisaalle uusien temppujen, tai uusien tehtävien pariin, syntyy valtavan suorituskeskeisiä ja kiihtyneitä koiria.

Olen tavannut koiria, jotka turhautuessaan purevat, napsivat ja repivät ihmisiä vaatteista ollen jopa vaarallisia. Tämän päivän koirakulttuurissa näin kiihtyneestä koirasta käytetään vaarallisen sijasta aina ensisijaisesti termejä innokas, villi tai energinen.

Kukin meistä asettaa omat kriteerinsä sille, minkälaista arkea haluaa nelijalkaisten ystäviensä kanssa elää. Minä en ole mikään kommentoimaan sitä, minkälaista elämän koirien kanssa pitäisi olla, tai mitä jonkun muun pitäisi haluta koiranomistajuudeltaan. Meillä kaikilla on omat mielipiteemme ja tapamme toimia.

Olen tietoisesti jättänyt tämänkaltaiset teemat sisältöjeni ulkopuolelle. Keskityn jatkossakin mieluusti vain oman elämäntapani esille tuomiseen tavalla, jolla en painosta ketään tekemään tietynlaisia valintoja.

Pumpulimaisen pehmeä koirankoulutusmentaliteetti maalaa ikäväkseen virheellistä mielikuvaa siitä, että koiran kieltäminen ja koiralle luopumisen opettaminen, sen vaatiminen ja sitä kautta rajojen asettaminen on väärin.

Koen, että demonisoimalla osan peruskasvatuksen kulmakivistä tulemme ennen kaikkea laiminlyömään vastuutamme koiranomistajina tuhoisin seurauksin.

Se, että koira osaa pyydettäessä luopua toiminnasta, jonka se on jo aloittanut tai aikeissa aloittaa, ei todellisuudessa ole väkivaltaa, tai millään muotoa väärin, jos luopuminen on opetettu koiralle niin, että se tietää, mitä se tarkoittaa.

Kielto tai luopumisen opettaminen turvaa koiralle parhaimmillaan tilan, jossa se voi rauhoittua, levätä ja koota voimiaan seuraavaan suoritteeseen, johon sen on hyvä valjastaa sen kaikki käytössä oleva potentiaali.

Koiraa voi siis kieltää, kun sille on opetettu, mitä kieltosana merkitsee. Se, että koiran sanallisesti kieltäminen on demonisoitu väkivallan keinoksi, ei tee siitä väkivaltaa.

(Kuvituskuva julkaistu ensikertaa artikkelissa: Rentouttava viikonloppu maalla (2018), kuva: Purematta Paras)

Kiihtyneessä mielentilassa on vaikea oppia

Koiran koulutus ja arkielämä koirien kanssa ilman harrastuksellisia tavoitteita, ovat kaksi eri asiaa. Niihin liittyy kuitenkin paljon keskenään hyödynnettävissä olevia samankaltaisuuksia.

Korkealla stressitasolla oleva koira on liian kiihtynyt ja pystyy omaksumaan ja oppimaan asioita huonosti sijaitsipa se sitten fyysisesti koulutuskentällä, tai kotioloissa odottamassa vieraiden taloon sisälle saapumista.

Jotta pystymme työskentelemään mahdollisimman toimintakykyisen koiran kanssa meidän on huolehdittava siitä, että koiran tunnetila on kunnossa ja koiran energiaa saadaan kohdennettua oikein.

Kerroin aiemmin artikkelissani suoritusmentaliteetista, jossa koiraa ohjataan tehtävästä toiseen. Keskiössä on makupalalla palkkaus, jolloin koiran kanssa elämisestä tulee jono erilaisia tehtävänantoja ja arkea värittää suoritusmentaliteetti. Se voi äkkiseltään tuntua energisen koiran kanssa tuiki tarpeelliselta, mutta ei ole sitä. Myös energisen koiran voi opettaa luopumaan ja rauhoittumaan. Kiinnittämällä huomiota koirien tunnetiloihin, myös koiran energiaa saadaan kohdennettua ja valjastettua oikein.

(Kuvituskuva julkaistu ensikertaa artikkelissa: Tarhakoirasta kotikoiraksi (2019), kuva: Purematta Paras)

Kivijalkana koiranlukutaito

Oikeanlaisen tunnetilan tunnistamisessa edesauttaa koiranlukutaito, jota jokaisen koiranomistajan on mahdollista kehittää. Se tapahtuu yksinkertaisimmillaan tutkimalla koirakirjoista elekielestä kertovia havainnekuvia, etsimällä tietoa netistä ja tarkkailemalla omia tai vaikkapa koirapuistossa olevia koiria ajatuksen kanssa. Mitä juuri tapahtui? Miksi koirat toimivat, kuten toimivat? Mikä oli ärsyke, joka johti tilanteeseen? Entä vallitseva energia?

Energioista puhuminen voi äkkiseltään kuulostaa huuhaalta, mutta luotan siihen, että jokainen koiranomistaja on vähintäänkin kerran elämässään kokenut tilanteen, jossa on saanut käyskennellä koiransa kanssa esimerkiksi lempeässä kesäillassa rennosti, syvästä rauhasta ja luottamuksesta nauttien.

Sellaiset hetket puhuvat puolestaan ja painuvat muistoihimme ikuisesti. Näitä muistoja värittää vahva yhteenkuuluvuuden tunne. Kiintymys, onni, tyytyväisyys. Kenties ripaus ylpeyttäkin.

Voimme kokea samanlaisia tuntemuksia myös päivittäisessä arjessa koiriemme kanssa, kunhan olemme ensin ryhtyneet havainnoimaan, mitä koiramme meille kussakin tilanteessa viestittää.

Kun korreloimme koiriemme ilmeiden, eleiden ja mielentilojen kanssa, pystymme jopa lisäämään koiran itsehillintää, vähentämään koiran stressiä sekä edesauttamaan koiran palautumista sekä toimimaan koiran tukena hankalissa tilanteissa.

(Kuvituskuva julkaistu ensikertaa artikkelissa: Koirabingoa Lontoossa (2018), kuva: Purematta Paras)

Käytännön esimerkkejä tilanteista, joissa koiranlukutaitoa voi kehittää

Uskoakseni jokainen pidempään koirien kanssa tekemisissä ollut koiranomistaja on joskus päässyt todistamaan tilannetta, jossa koirat kommunikoivat keskenään rauhanomaisesti.

Koira saattaa esimerkiksi määrätietoisella ja hillityllä olemuksellaan vallata lelun, herkun tai sohvan parhaimman paikan toisen tai muiden koirien nenän edestä.

Tai ehkä olet päässyt todistamaan tilannetta, jossa koira löytää metsästä oivallisen kepin, ja esittelee sitä sitten suurella ylpeydellä muille mukana oleville koirille kuitenkin siten, ettei se välttämättä salli muiden koirien ollenkaan koskettaa tai lähestyä keppiä.

Tällaisissa tapauksissa koirien katse ja vuorovaikutuksessa olevan toisen koiran vastareaktio ohjaa sitä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

Jos pääset todistamaan vastaavia tilanteita, kiinnitä huomiota siihen, ovatko koirien kehot rentoja vai jännittyneitä. Liikkuuko häntä huolettomasti puolelta toiselle vai hakeeko se paikkaansa selkälinjan yläpuolelta, ja mitä koiran huulet, silmät, korvat ja häntä kertovat. Jos toisen koiran keho jännittyy, miten vuorovaikutuksessa oleva toinen koira reagoi siihen?

Entä oletko joskus koiria autoon lastatessasi huomannut, että yksi koirista seisoo auton takaluukulla poikittain siten, etteivät muut koirat halua hypätä sen ohi auton kyytiin?

Kyse on kaikkineen samasta asiasta. Kommunikoinnista ja tavasta, jolla koirat käyttävät kehoaan ja keskustelevat toistensa kanssa.

Tilanteissa, joissa koirien aito keskusteluyhteys on auki (eikä niihin liity esimerkiksi herkkupalojen luotsaamaa kiihkeyttä tai resursseja) on aina neuvotteluvaraa, eikä tilanteet lähtökohtaisesti päädy koirien keskinäisiin väkivaltaisuuksiin, sillä terve ja tasapainoinen koira pyrkii lähtökohtaisesti aina rauhaan.

Rauha on perusedellytys koiran hengissä säilymisen ja selviytymisen kannalta, sillä kaikki perustoiminnot (ruokailu, lepo ja lisääntyminen) vaativat aivan ensimmäiseksi rauhan.

Kun tutkimme koiriemme eleitä, ilmeitä ja tapaa keskustella toistensa kanssa, voimme oppia koirista valtavan paljon. Samalla voimme halutessamme käyttää esimerkiksi samanlaista elekieltä, kuin vaikkapa sohvan parhaan paikan päättäväisesti valtaava koira muita koiria kohtaan käyttää. Se edellyttää paitsi kykyä ymmärtää koiria, myös omien, henkilökohtaisten mielentilojen ja tahtotilojen tiedostamista ja valjastamista. Energiaa ennen puhetta.

Kun ymmärrät, mitä koirat kehoillaan viestivät, pystyt jopa karkottamaan turvallisesti lenkillä vastaan tulevan irtokoiran ilman, että omat koirasi ovat vaarassa loukkaantua ulkopuolisen hyökkäyksessä.

Mikä on minun tapani elää ja olla koirieni kanssa

Koko koiraharrastukseni on saanut alkunsa vuonna 2001, kun tulin odottamattani hankkineeksi aggressiivisesti käyttäytyvän ensikoiran.

Tuoreena koiranomistajana en nähnyt lemmikkini raivokkaissa hyökkäyksissä selkeää logiikkaa, mutta opin vuosien saatossa tarkkailemaan kaikkia koiran signaaleja ja pienimpiäkin muutoksia sen elekielessä ja katseessa. Energioissa.

Tärkein oppi onkin, että koirat viestivät jatkuvasti ja, että koirat ovat myös äärettömän herkkiä ihmisten elekielelle ja katseelle. Jopa niin herkkiä, että elekieli, katse ja energiat jopa päihittävät sanallisen viestinnän. Hyödynnän sellaista tapaa elää ja olla koirieni kanssa yhä tänäkin päivänä.

Kuten moni meistä on saanut huomata, ja kuten historiankirjat ja erilaiset tiedejulkaisutkin todistavat, koirista on mukautunut äärettömän taitavia tunnetilojen tulkkeja. On todistettu, että koirat osaavat tulkita hymyilevän, vihaisen ja neutraalin ihmisen kasvojen ilmeitä, eikä ihme.

Tutkimuksessa Interspecies transmission of emotional information via chemosignals: from humans to dogs (lähde: Pipa Pärssinen, artikkelissaan ”Tunteiden siirtyminen koiran ja ihmisen välillä kemosignaalien kautta”) on havaittu, että esimerkiksi koirien sydämen syke on korkeampi silloin, kun tutkimustilassa on pelokkaan ihmisen hajua.

Siksi sillä, mitä tunnemme – eli omalla mielentilallamme ja sen hallinnalla – on myös valtava merkitys toimiessamme koirien kanssa.

Ei ole tarua, että eläin haistaa pelon, ja että pelkäävän ihmisen on vaikea huijata koiraa omalla toiminnallaan. Toisaalta täytyy myös huomioida, että koira osaa tulkita myös rennon ja iloisen ihmisen jo pelkästään hajuviestien perusteella. Tämä tarkoittaa sitä, että omalla toiminnallaan voi hyvin edesauttaa esimerkiksi jännittävää koiraa.

Jotta pystymme kommunikoimaan koiriemme kanssa niin arkisissa tilanteissa, kuin myös koulutustilanteissa, meidän on kyettävä tulkitsemaan koiran eleitä ja ilmeitä.

Ensimmäinen askel on tiedostaa, nähdä ja rekisteröidä ne, sitten analysoida ja vastata niihin. Se, miten tärkeänä kukin koiran mielialaa, mielentiloja, tunteita, ilmeitä ja eleitä pitää, on jokaisen koiranomistajan henkilökohtainen asia.

Minä kirjoitin tämän artikkelin ainoastaan kertoakseni, miten minä koirieni kanssa toimin.

23

Kohtaaminen pellolla

Siinä me seisoimme hölmistyneinä, minä ja Olmi, Alpi ja Sumu. Santtu oli haluton kulkemaan juuri päänsä korkeudelle ulottuvalla pellon sängellä, joten se oli jättäytynyt etäämmälle. Varmaan kiroili kulkiessaan, meidän perässämme töpötellessään.

Olimme hölmistyneitä siksi, että aivan yllättäen pelto-ojan toisella puolen sinisessä ulkoilupuvussaan seisoi nainen. Hän tuntui seisovan yhtä hölmistyneenä kuin mekin oman laumansa kanssa, yhtä lailla koirat vapaina vierellään aivan, kuten minullakin (sitä jossain kauempana tulevaa mittelspitziä lukuun ottamatta). Välillämme oli varmaan kuusi metriä — ja oja.

Vain hetkeä aiemmin olin kuullut pusikosta vienon haukahduksen, mutta olettanut jonkun ulkoiluttavan pikkukoiraa remmissä suuremman vesiojan tuolla puolen. Nyt välissämme ei kuitenkaan ollutkaan suurta vesiojaa, vaan pieni syvä kuivaoja. Sen reunuksilla olevat mutajäljet paljastivat, että tästä on ennenkin liikuttu yli. Olin pomppinut siitä itsekin – kolmea yksittäistä peltopalstaa reunustivat ojat, kuin kehyksinä syksyn mukanaan tuomille sänkipelloille.

Naisen ympärillä olevat paimenkoirat seisoivat paikoillaan. Niiden hännät olivat rentoina selkälinjan alapuolella samoin kuin omien koirieni hännät. Siitäkin huolimatta, että laumat olivat suorassa näköyhteydessä toisiinsa. Vaikka tilanne pysähtyi sekunneiksi, eikä välimatkaa ollut juuri nimeksikään, tilanteessa ei ollut jännitteitä.

– Kyllä pitäisi aina luottaa koiraansa, nainen totesi hyväntuulisen oloisena. Hän viittasi haukahdukseen, jonka yksi hänen koirista oli päästänyt meidän edetessämme umpipusikon toisella puolella, samaan ojanylityspaikkaan päätyen.

– Näin on, totesin ja lähdin hetken tilannetta puntaroituani takaisin tulosuuntaamme.

– Mä käyn nappaamassa tuon pienen tuittupään tuolta mukaani. Ja me itse asiassa kierretäänkin tää täällä oleva pelto, niin te pääsette ojan yli jatkamaan matkaanne ja sen jälkeen mekin, lisäsin vielä mennessäni.

– Kiitos, nainen huikkasi ja loikkasi koirineen ojankuilun yli, samalle puolelle jolla me jo olimme.

Minä väistin tulosuuntaamme, palaten pellolle, jonka reunaa olimme vasta äskettäin kulkeneet. Hoputin mittelspitz Santtua pitämään kiirettä. Se empi, koska sänkipellolla eteneminen ei ollut siitä miellyttävää, eikä sen isäntäkään ollut paikalla (mitäpä sitä tuon eukon kintereillä kulkemaan). Kiersimme pellolla olevan metsäsaarekkeen ja palasimme sen jälkeen kohtaan, jossa hetki sitten törmäsimme naiseen koirineen.

Peltoalueet puistometsän keskellä eivät olleet suuren suuria, mutta sen verran kookkaita, että niitä saattoi hyvin sanoa peltoalueiksi. Vain viikko aiemmin olimme saaneet kaurapeltojen tilalle sänkipellot, joista minä ja lukuisat muut alueen koirakot nautimme valtavasti.

Jatkoimme kulkua peltoalueelle, jonne olimme alun perinkin olleet aikeissa suunnata. Nainen koirineen kulki saman pellon reunusta metsän puolella.

Ei aikaakaan, kun peltoa reunustavien metsäpensaiden seasta pellon toisesta päästä kurkisti pari uteliaita nappisilmiä sekä uteliaat korvat. Lopulta myös häntä, joka rentona roikkuen paljasti, ettei koiralla ollut aikeita rynnistää tekemään tarkempaa tuttavuutta. Koiran katse oli uteliaan levollinen, eikä lainkaan pistävän kiihkeä tuijotus, joka sellaisenaan olisi varmasti saanut tilanteen jännittymään ja laumani provosoitumaan.

Koko tilanne ei ollut lainkaan provosoiva tai jännittävä, vaikka kumpikin meistä tiedosti jakavansa pellot vieraan koirakon kanssa. Oma laumani – vastahakoista Santtua ja äkkiarvaattomia pupujahteja tekevää Olmia lukuun ottamatta – kulki edelleen vapaana, kuten naisenkin koirat.

Myöhemmin metsän reunassa meitä tarkkaili myös toinenkin paimenkoira: sekin vain levollisen uteliaana, pian maasta mielenkiintoisen hajun löytäen ja siihen uppoutuen.

Ja me jatkoimme kulkuamme. Aamulenkkimme käsitti kaikki kolme peltoaluetta, eikä meitä haitannut yhtään, että jaoimme ne toisen koirakon kanssa.

Uskon jokaisen koiranomistajan joskus saavuttaneen sellaisen tunteen koiransa kanssa luonnossa liikkuessaan, kun maailmassa ei ole muuta, kuin syvä rauha. Rento ja miellyttävä hyväntuulisuus. Ehkäpä yhteinen aamulenkki usvassa, rauhallinen koira kirkastuvan aamun hajuja tutkien. Ei kiirettä mihinkään, vain tämä hetki. Hetki, jossa lepää onnellinen rauha.

Minulla oli tuo tismalleen sama tunne, joka harvinaislaatuisesti kantoi vielä kohtaamisemme yli. Meillä molemmilla taisi olla se tismalleen sama tunne. Meistä koiranomistajista kumpusi rauhallinen, tyytyväinen ja konstailematon itsevarmuus samalla, kun koiramme ilmensivät täyttä luottamusta tilannetta ja omistajiensa arviointikykyä kohtaan.

Kumpikaan meistä ei säikähtänyt yllättävää kohtaamista, vaikka meillä molemmilla oli koirat vailla hihnoja. Ne olivat hallinnassa. Ei ollut tuskanhikeä, ei jalan polkemista, perkelettä tai epätoivoista koiranhoukuttelua namipalojen avustuksella. Kumpikaan meistä ei edes korottanut ääntään, vaan kommunikoimme koirien sijasta suoraan toisillemme. Kummankaan koirat eivät provosoituneet toisistaan — vaikka laumamme olivat täysin vieraita toisillensa, tuntemattomia, keskellä spontaania kohtaamista.

Aina kun puhun koiran ja ohjaajan mielenhallintataidoista, tällaiset tilanteet ovat niitä, joilla loputon nälkäni aihetta kohtaan tyydyttyy. Aina kun puhun liikennevaloista koiran tunnetiloja kuvaillen, tällaiset ovat niitä hetkiä, kun liikennevaloissa on pelkkää vihreää.

Tällaiset kohtaamiset – tällainen arki – tekevät minut onnelliseksi. Hetkissä piilee kantava voima, joka tekee kaikesta sen arvoista.

Nämä ovat niitä taianomaisia hetkiä; saumatonta yhteistyötä, jonka haluan painaa mieleni sopukoihin, kirjoittaa muistiin. Nämä ovat minulle niitä onnistumisia, joita hekumoin. Nämä ovat hetkiä, jotka rehellisyyden nimissä ovat olleet pitkään kadoksissa myös omasta arjestani, mutta joiden soisin lisääntyvän, koska niillä on kantava voima.

Nämä ovat onnen hetkiä. Arjen pieniä, kantavia iloja.

31