Uupumus – kun koiran omistamisesta katoaa mielekkyys

Kaisa kysyi blogissaan, saako negatiivisista asioista blogata. Olkoon tämä vastineeni tälle pohdinnalle sekä hiljaisuudelle, joka on ainakin omassa päässäni jatkunut piinallisena niin blogin, kuin myös Purematta Paras -Instagramin puolella.

Takana on melkoinen kesä. Olin kevään aikana kuvittanut ja kirjoittanut jutun vinttikoiran treenaamisesta samalla, kun suunnittelin Olmin kesän treeniohjelmaa tulevaa kisakautta silmällä pitäen.

Olin juuri remontoinut koko blogin ja kaikki oli innostavaa. Päivät olivat pitkiä ja valoisia, kesä oli viimein täällä. Ja sitten se iski: koiran (=koiralauman) omistaminen tuntui painajaismaiselta ja siitä katosi mielekkyys.

Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun istuin töiden jälkeen parkkipaikalla autossani miettien, etten halua mennä kotiin. Kesän myötä kodissani oli jatkuvalla syötöllä tehty tihutöitä, joille en voinut kuin pyöritellä silmiäni ja pudistella päätäni. En enää halunnut nähdä, oliko koirien peti räjäytetty tai oliko keittiön tasolta varastettu ja levitelty ruoka-aineita.

En halunnut mennä kotiin, sillä se tarkoitti väistämättä myös lenkille lähtöä kokoonpanolla, josta oli yhtäkkiä tullut hirviömäinen.

Kesän myötä tuttu metsä oli kaadettu hakkuualueeksi ja sinne johtanut polku oli kasvanut umpeen nokkosista. (Se metsä oli voimapaikkani.)

Vaihtoehdoiksi jäi kaikkien muidenkin ulkoilijoiden aktiivisessa käytössä ollut peltotie ja taajama-alueen pikkutiet. Ne vilisivät liikennettä, koirien kieltomerkkejä, kaikenlaisia vastaantulijoita sekä hoidettuja nurmialueita, joilta koirankakkaa on välttämätöntä kerätä.

Olosuhteet sinällään eivät olleet ylitsepääsemättömät, mutta Elna oli kesän aikana muuttunut kiukkuiseksi ja alkanut kommentoimaan vastaan tulevia koirakkoja äärettömän tiukkaan sävyyn. Se teki Intosta levottoman ja provosoi pari vuotiaan Olmin mukaan möykkään.

Alle vuotias Alpi ihmetteli koko toimintaa ja tunsi itsensä tilanteissa epävarmaksi. Se ei juurikaan saanut tukea minulta, sillä kaikki huomioni meni Elnan ja Olmin korjaamiseen ja provosoitumattoman Inton kehumiseen – ja siinä kaiken härdellin keskellä saatoin sujauttaa Alpin suuhun makupalan.

Lopulta lenkkeily oli kaikkea muuta kuin rentouttavaa ja mukavaa. Se tuntui ahdistavalta velvollisuudelta, jota välttelin aina puoleen yöhön saakka – eikä sekään ollut mikään ratkaisu. Alkukesän kiihkeästi vieheen perässä radalla juossut Olmi tempoili ja kiljui erityisesti hämärän aikaan tiuhaan liikkuvien pupujen perään, ja sai kuuluvalla pupu-ujelluksellaan koko lauman raiteiltaan.

Ja siinä minä sitten seisoin kesäyön pimeydessä, kirosin pupuja ja yritin pitää päättömästi ympäriinsä poukkoilevia koiria hallinnassani. Yritin samalla vahvistaa hämmentyneenä aloillaan seisovan koiranpennun hyvää mielentilaa – ettei se nyt ainakaan lähtisi mukaan hullunmyllyyn.

Ja minua väsytti, hävetti ja harmitti. Itketti. Ei tämän tällaista pitänyt olla.

Niinpä lenkit lyhenivät. Koska koko lauma sai minussa aikaan vain ärtymyksen ja ahdistuksen tunteita, aloin nipistämään lenkkien pituudesta. Ja koska koirien päivistä alkoi pikku hiljaa katoamaan sisältö, ne loivat sitä itse nujuamalla kotona, pihistämällä minulle kuuluvia tavaroita ja elintarvikkeita ja kommentoimalla vastaantulevia koirakkoja yhä äänekkäämmin.

Oravanpyörä oli valmis. Mitä enemmän koirat ahdistivat minua, sitä vähemmän halusin niiden kanssa tehdä. Ja mitä vähemmän niiden kanssa tein, sitä enemmän ne keksivät itselleen tekemistä ja sitä myöten myös ahdistivat minua enemmän.

Elnasta tuli entistäkin ärtyisämpi. Alpi varmaan harjoitteli liitämään, sillä sen uudeksi bravuuriksi tuli hypätä eteisestä neljän ja puolen metrin kaurismaisella tasajalkaloikalla olohuoneen sohvalle, jonka reunaan se toisinaan tömähti rintakehä edellä. Toisinaan se laskeutui sohvalle tassuilleen kuin kissa ja toisinaan se tömähti lihamyllynäkin tituleeratun Inton päälle lähes tuhoisin seurauksin.

Aina kun Alpi harjoitteli liitämistä, Olmi rynnisti sen niskaan kiinni ja aina kun pojat aloittivat nujuamisen, Elna meni niiden väliin poliisina. Into ulkoisti itsensä koko sopasta ja kommentoi lähinnä nurisemalla, jos se koki liitävän whippetin olevan liian lähellä.

Vaikka näin jälkeenpäin kerrottuna tarina saattaa kuulostaa hauskalta, se oli joka päivä elettynä kaikkea muuta kuin hupaisaa.

Tunsin olevani päättymättömässä umpikujassa sekopäisen lauman kanssa, enkä tiennyt keneltä voisin pyytää apua lenkitykseen tai arjen askareisiin. Kotini näytti hylätyltä koirien asuttamalta rakennukselta, sillä siivoaminen oli turhaa, koska Alpi löysi aina uuden kirjekuoren, hedelmäpussin, pahvin palan, oksan, vessapaperirullan tai talouspaperirullan, jota silputen ja ravistellen se viipotti ympäri asuntoa aina sohvalle kohdistuvien liitoharjoituksiensa välissä.

En kehdannut kertoa ongelmistamme, ahdistuksestani ja uupumuksestani kenellekkään, sillä pelkäsin, että ihmiset reagoisivat sanomalla, että tottakai neljän koiran omistaminen on juuri tuollaista. Kuormittavaa, päätöntä ja älytöntä. Sellaista, ettei koti näytä enää ikinä kodilta, eikä kukaan tavallinen ihminen alkujaankaan hallitsisi neljää koiraa – olit liian ahne ja tuollaista se nyt on, seuraavat kymmenen vuotta. Koska tiedätkö mitä? Sinä tilasit sen. 

Minusta tuntui, että olin ansainnut kaiken ja nyt olin jäämässä sen kaiken alle. Juuri niin, kuten oletettavaa olikin.

Yritin rauhoitella malttinsa menettänyttä Elnaa ja jatkuvasti pikkuveljensä niskassa kiinni olevaa Olmia. Silläkin oli riittävästi huolenaiheita pallittomana uroksena, kun sen pikkuveljelle oli kehittynyt paitsi kaksi kivestä, myös melkoisen lennokas luonne ja raamikas ulkokuori.

Minun teki mieli päästää koko kirppusirkus pellon reunassa irti, mutta pellot kasvoivat viljaa, koirien kiinnipitokausi oli kiihkeimmillään ja kaiken lisäksi rusakoita oli niin paljon liikkeellä, että jos olisin päästänyt Olmin irti, en olisi nähnyt sitä ja sen ajohaukun villitsemiä tovereita enää ikinä. Toisaalta, minä myös toivoin sitä. Sitä, että koirat katoaisivat ja hetkeksi elämäni olisi vain aivan tavallista ja normaalia.

Ja niin siinä sitten kävi, että Olmin treenikausi päättyi jotakuinkin siihen hetkeen, kun se omaa treenivuoroaan odottaessaan repi auton takatilan sisukset. Kisakautta ei sen myötä koskaan tullutkaan, sillä koko koira harrastuksineen ja vietteineen ja oikkuineen tuntui liian uuvuttavalta. Ei ollut kunnollista treenikautta, kisakautta, eikä koko blogipostausta, johon olin hakenut potkua keväiseltä Lotta Vuorelan luennolta, joka käsitteli koiran liikuntaa ja fyysisen kunnon kehittämistä.

Lisäksi välttelimme ulkoilua aurinkoisina ja kauniina viikonloppuina, sillä Elna sai melko masentavan silmä -diagnoosin, josta en ole jaksanut kirjoittaa (vieläkään) mitään, sillä koko elämä on tuntunut vastoinkäymiseltä toisensa perään.

Olen ollut valtavan epävarma Intosta sen omituisen ja epäpätevän oloisen diagnoosin jälkeen ja nyt Alpi on nuori ja lupaava koira, jolle en yksinkertaisesti ole jaksanut opettaa yhtäkään temppua. Se osaa seistä kehässä ja tulla luokse käskystä, ja olla liikkumatta kun leikkaan sen kynsiä, ja siinä sen taidot jotakuinkin ovat. Se on sisäsiisti, mutta livahtaa etuovesta ulos aina tilaisuuden tullen ja sen liitämisharjoitukset ovat tuoneet sille itsevarmuuden, jonka siivittämänä se saattaa laskeutua sohvalle syliini siitäkin huolimatta, että sylissäni on jo posliinilautanen, jolla lepää päivälliseksi valmistettu makaroonilaatikko.

Mutta mikään ei (onneksi) kestä ikuisesti. Syksy toi mukanaan voimaantuneen olon, Elnalle suotuisammat ulkoilukelit, koirien kiinnipitokauden päättymisen sekä energian purkuun sopivat sänkipellot. Ja ennen kaikkea kahdeksan kuukautta vanhan liitäjämestarin, josta on kaikkien yllätykseksi kehittynyt vessapaperisilpun ja hedelmäpussin riekaleiden keskellä ihan fiksun oloinen koiranalku, vaikka koko kesän erityinen lennokkuus antoi olettaa jotain aivan muuta.

Ja niin minä myös kirjoitin. Kirjoitin kaiken koko kesän ajan painaneen ulos, ja nyt minusta tuntuu, kuin olisin tehnyt pitkän ja voimauttavan meditaatioharjoituksen.

Pakka on taas kasassa. Tervetuloa syksy.

49

Uusi osoite vuoden alusta alkaen

nikirox_muuttaa

Nikirox.wordpress.com on vuoden alusta alkaen puremattaparas.fi! En osaa sanoa, lisääkö osoitteenmuutos taianomaisesti lisää tunteja viikkoihini ja siten myös kirjoittamiselle, mutta ainakin osoite on vuodenvaihteen jälkeen helpompi muistaa.

Tulen muistuttamaan osoitteen muutoksesta lähempänä ajankohtaa myös blogin Facebook -sivulla ja Instagramissa, joten vaikka unohtaisit lisätä uuden sivun kirjanmerkkeihisi ja kadottaisit meidät hetkellisesti, tulet näppärästi löytämään sosiaalisen median avulla tiesi takaisin Inton, Elnan ja Olmin seikkailujen pariin.

Olen itse aika innoissani tästä uudistuksesta. Aloitin bloggaamisen jo silloin, kun termiä bloggaaminen ei vielä ollut: kirjoitin kirjavan eläinperheeni kuulumisia rakentamilleni kotisivuille osoitteeseen nikirox.net, kunnes lopulta päädyin testaamaan erilaisia hiljattain julkaistuja, oikeita blogialustoja: ensimmäisenä livejournal.comia, sittemmin Vuodatusta ja silloista Blogspottia (nykyinen Blogger), päätyen lopulta tänne WordPressiin.

Yli 10 vuotta jatkunut säännöllisen epäsäännöllinen bloggaaminen pääsee nyt – jos ei tahtinsa, niin ainakin osoitteensa  puolesta – ansaitsemalleen tasolle.

Kiitos tästä kuuluu myös jokaiselle lukijalle ja kommenttinsa jättäneelle. Kiitos! Vaikka kirjoitankin ajatuksiani eräänlaisena terapiamuotona itselleni, on aina äärimmäisen ilahduttavaa ja lohduttavaa huomata myötäelämisen ja vertaistuen määrä; sekä törmätä erilaisissa tilaisuuksissa ihmisiin, jotka kysyvät, oletko sinä se Inton ja Elnan Jenna?” tai ”onko tuo SE Olmi?”

Hyvää joulunodotusta ja mielekkäitä hetkiä vuoden 2016 viimeisimpiin päiviin. Tehdään vuodesta 2017 mahtava seikkailu!

0

Elämää koiranpennun kanssa

Nukkuva koiranpentu

Aluksi peittelimme Olmin joka ilta nukkumaan sen omaan pahvilaatikkoon makuuhuoneeseen. Kaksi täysin omaa leposijaa oli hyvä idea, sillä pentu lepäilee mieluusti olohuoneessa omassa pahvilaatikossaan silloin, kun kaikki muutkin ovat olohuoneessa ja makuuhuoneessa vastaavasti iltaisin, kun menemme nukkumaan.

Ja voin sanoa, ettei kovinkaan moni asia maailmassa ole suloisempaa, kuin punaisen huopansa alla sikeästi nukkuva koiranpentu.

Arki koiranpennun kanssa pyörähti vauhdikkaasti käyntiin, ja minua on suorastaan säälittänyt, että en ole ehtinyt kirjoittamaan tarkempia muistiinpanoja Olmin elämästä sen ensimmäisten meillä vietettyjen hetkien myötä esimerkiksi muutaman kerran viikossa.

Olmi on tulonsa myötä aktivoinut paitsi kirjoitusintoni, myös valokuvausintoni ja koko koiraharrastukseni. Lisäksi olen innostunut työntämään sosiaalisen median osaltani niin täyteen eri kuvakulmasta otettuja whippetkuvia, että luulen, että valtaosa koirattomista kavereistani on kaikessa hiljaisuudessa poistanut käyttäjätilini ystävälistaltaan.

Yksinoloharjoitukset

Aloitimme yksinoloharjoitukset jo seuraavana päivänä Olmin saavuttua uuteen kotiinsa. Aamupäivä oli niin touhukas, että kun koiranpentu väsähti ja meni omaan koppaansa nukkumaan, minä lähdin Inton ja Elnan kanssa kävelylle.

Saavuttuamme takaisin kotiin kopasta löytyi se sama nukkuva koiranpentu, joka sinne oli jätettykin, joten minä pystyin leikkaamaan taka- ja etupihan nurmialueet ja sen jälkeen keskittymään muihin kotitöihin, joita olin jättänyt rästiin juuri siksi, että en vain istuisi Olmin kopan reunalla valtaosaa päivästä koiranpentua ihastellen (kyllä, olen edelleen sitä mieltä, että se olisi paras tapa viettää aikaa nyt, kun pentu on vielä pieni ja suloinen ja viaton ja…).

Taktiikka oli nerokas. Minä puuhailin omiani ja koiranpentu pääsääntöisesti nukkui.

Sitten, kun se päiväuniensa jälkeen oli taas virkeimmillään, harjoittelimme luoksetulokäskyä ja muuta hyödyllistä, mikä taas jo parin minuutin innostavana harjoitteena laski koiran energiatasoja niin, että saatoin jälleen keskittyä pölyjen pyyhintään, pyykkikoneen täyttöön ja tiskikoneen tyhjentämiseen.

Sittemmin Olmi on ollut päivittäin vaihtelevia pätkiä yksin. Ensimmäisten päivien aikana kyse oli isojen koirien lenkityksen aikaisesta yksinolosta, kauppareissujen aikaisesta yksinolosta tai vain roskien viennin aikaisesti yksinolosta. Silloin tällöin joukkoon on ujutettu myös 7,5-8,5 tunnin yksinoloja, jotka nekin ovat sujuneet ongelmitta.

Jotenkin kaikki on mennyt niin hyvin, että Olmi tuntuu toistaiseksi vielä liian hyvältä ollakseen totta. Lisäksi sen mielikuvitus tuntuu täysin verrattomalta: ensimmäisen pidemmän, kolmen tunnin, yksinolonsa aikana Olmi oli vetänyt makuuhuoneen päiväpeiton lattialle ja koristellut sen likaisin sukin. Abstraktin taideteoksen kruunasi päällimmäiseksi aseteltu kanihäkin siivoukseen käytetty kihveli.

Toisen pidemmän yksinolokerran jälkeen kirjoitin Facebookkiin, etten enää tiedä, mitä tehdä hurjaksi äityneen koiranpentuni kanssa. Se oli yksin ollessaan vienyt mustekynän kenkään.

Sellainen riiviö se meidän Olmi on.

Olmi nukkuu

Yksinoloharjoitusten lisäksi koiranpennun elämään on mahtunut kaikkea, mitä koiranpennun elämään yleensäkin kuuluu – ja myös paljon sellaista, mitä olen vain mahduttanut sen päiviin. Olemme autoilleet ahkerasti, sillä se tuotti aluksi itkua ja porua – kunnes ymmärsin pehmustaa Olmin teräshäkin valtavan paksulla fleecehuovalla ja lämmittää auton saunaa muistuttavaksi kopiksi – josta kyllä vilukissana nautin itsekin suunnattomasti  (kesä, tulehan jo).

Olemme vältelleet tungettelevaa mäyräkoiranaista Musti ja mirrissä (voisin joskus kertoa tämänkin tarinan alusta loppuun) sekä keskustelleet ummet ja lammet bostoninterriereitä kasvattavan naisen kanssa Kodin Terrassa.

Olen ostanut Olmille jo hieman isomman, symppiksen kaulapannan (joka on sille vieläkin hieman iso – mutta josta olen innoissani: kerrankin koira, jonka kaulassa kauniit pannat pääsevät oikeuksiinsa ja ylipäätään erottuvat karvan seasta!) ja kyläilleet vanhempieni luona tervehtimässä pienikokoista seurakoirasekoitusta Milliä.

Olmi on jopa päässyt lukuisille erilaisten kokoonpanojen laumalenkeille, ja näyttäisi siltä, että whippettini sopeutuu niin paimenporukkaan kuin yhtä hyvin täysin sekalaiseen laumaan muine pentuineen ja suursnautsereineen.

Olmi on jo käynyt työpaikallani tervehtimässä työkavereitani ja maanantaina Olmi pääsi katsomaan tanssiryhmän esiintymistä Linnan puistoon suuren yleisön ja kovaäänisen äänentoiston sekaan.

Torstaiaamuna se ajoi ensimmäisen jälkensä, kolme ja puoli metriä pitkän ja sitäkin maukkaammaan raakalihapullajäljen etupihalla juuri ennen töihin lähtöäni. Jäljestys oli niin herkullista puuhaa, että jutun jujun tajuttuaan Olmi ei olisi millään malttanut lopettaa nuuskuttelua vielä sittenkään, kun se oli syönyt koko sammaleelle uhratun aamupalansa sisuksiinsa.

Olmi matkustaa

Arki ei tietenkään kauttaaltaan ole ollut poukkoilua paikasta toiseen. Vaikka tahti kuulostaakin äkkiseltään vauhdikkaalta, olen edennyt tarkasti koiranpennun ehdoilla ja antanut myös levolle sijaa. Viikkoon mahtuu löhöpäiviä ja lukuisia löhöhetkiä. Jostain syystä olen alkanut lipsumaan periaatteistani koirien ja sohvien suhteen, ja olen jopa herännyt tilanteesta, jossa olen juuri ottanut päiväunet sohvalla koiranpennun kanssa. Hmm…

Onneksi poikkeus vahvistaa säännön, vai mitä? Täytyy kyllä myöntää, että silkkisen pehmeää ja alusvillatonta, lähes alastonta koiranpentua on mahdoton vastustaa – etenkään, kun olen hulluna kuumavesipulloihin ja juuri siltä Olmi usein tuntuu kömpiessään aivan liki.

Läheisyys lämmittää, mutta onneksi Olmin sohvan edustalla sijaitseva pahvilaatikko on mieluisa sekin, ja useimmiten kehoitammekin Olmia viettämään aikaansa ennemmin siellä kuin ihmisten paikalla sohvalla.

Just chillin'

Kaikkein ikävintä koiranpennusta kertoessa on se, että vaikka ottaisin siitä kuvia maailman parhaalla kameralla tai täyttäisin Instagram -tilini kaikissa mahdollisissa tilanteissa otetuilla kuvilla, en mitenkään pysty välittämään eteenpäin sellaisia asioita, jotka eivät vain käy kuvista ilmi. Kuten sitä, että

…Olmi on oikeasti tosi pieni.
Siis tosi. Pieni. Se nukkuu banaanilaatikossa ja häkki jossa se matkustaa on mitoitettu skotlanninterrierille.

…Olmin turkki on maailman pehmein.
Ellei pennun luonne olisi mitä mahtavin, olisin varmaan tehtaillut siitä jo ylelliset silkkihansikkaat.

…Olmilla on ylisuuri nahka, joka rypistyy söpösti koiranpentua vanutellessa.
Jos sitä olisi vieläkin enemmän, rikastuisimme myymällä sitä design -valaisimien varjostimiksi, koska se on kuvioinniltaankin erittäin trendikäs.

…Olmin maailman suloisimmat önähdykset, äännähdykset ja jopa liikuttavan herttainen kiukkuhaukku eivät nekään välity kuvista.
Olmi on vasta hiljattain alkanut kiukkuamaan – sitä tapahtuu silloin, jos joku ei reagoi sen päähänpistoihin sen toivomalla tavalla, tai jos se itse piereskelee niin häiritsevästi, että se herää päiväuniltaan. Yleensä tämän myötä Olmi alkaa etsimään syyllistä ja kiukkuhaukkuu sille, joka sattuu olemaan lähimpänä ja on siten mitä todennäköisimmin syyllinen sen pieruihin.

…Olmin vielä toisinaan haparoivat askeleet ja muksahtelut.
Toisinaan meno on täysin holtitonta tai muuten vaan motorisesti suunnittelematonta, eikä sellainen sydämet sulattava toiminta vain mitenkään välity kuvista.

…Rakkaus.
Kun whippetin häntä ei ole alati heiluvaa mallia, sitä oppii arvostamaan niitä hetkiä, kun se heiluu. Ja se heiluu silloin, kun Olmi seikkailujensa jälkeen kohtaa taas Inton ja Elnan tai meidät pitkän työpäivän jälkeen. Sitä rakkautta on mahdoton taltioida, samoin kuin sitä, miten hellästi Elna nuolee Olmin päälakea tai miten äidillisen kärsivällisesti se kestää meille muuttaneen pennun päähänpistoja.

Olmi ja Elna

4