ikävä

Mikä muuttui?

/ Jenna / Koiranomistajan pohdinnat

Siinä, missä kevään vaihtuessa kesään päätin irtisanoa sohvassa kiinni pitävät suoratoistopalvelut, päätin myös jättää blogini kuukausittaiset koirakululaskelmat pienelle kesätauolle.

Halusin minimoida kaiken sisätiloissa viettämäni vapaa-ajan ja nauttia Suomen lyhyestä kesästä auringon alla puiden huminaa kuunnellen.

Palaan koirakululaskelmiin vielä. Ne ovat lukuja, jotka eivät ole katoamassa minnekään. Voin koska tahansa palata ja julkaista ylös tiukasti kirjaamani numerot; tavoitteeni on yhä saada kokonaiskäsitys koirien kulurakenteesta, vaikkakin se tuntuu hölmöltä nyt, kun vahvuudessa onkin neljän koiran sijasta vain kolme koiraa.

Minä suojelen sinua kaikelta

Vaikka useampina vuosina olen suorastaan nauttinut keväästä; kesän merkkejä synnyttävästä luonnosta, alati lämpenevistä illoista ja toiveikkaasta lintujen sirkutuksesta, tänä keväänä asiat oli toisin.

Oloni tuntui sietämättömältä, kun ihoni alla myllersivät samanaikaisesti epätodellisuus, suru, epätoivo, luopumisen tuska ja jonkinlainen epäonnistumisen kokemus, sekä suuri epävarmuus, huoli ja hämmennys — ja kaikkien niiden tunteiden joukossa omituisina kummajaisina kiitollisuus ja onni.

Kaikki liittyi siihen, mitä huhtikuun alussa kirjoitin artikkeliin, jonka lomassa kysyin, voiko keväällä olla surullinen? Kerroin artikkelissa Sumun ääniyliherkkyydestä ja kotimme kinkkisestä sijainnista keskellä puolustusvoimien möykkää ja Sumun yhä pahentuvista reaktioista koviin ja yllättäviin ääniin.

Täydensin ajatuksieni virtaa myöhemmin artikkelilla, joka kantaa nimeä Kun elämä on tässä ja nyt. Olin tuona aamuna valmistautunut hyvästelemään samettikuonoisen ystäväni, mutta eläinlääkärin valaessa toivoa pitäytynyt kuitenkin tuomaan ystäväni muutamien toimenpiteiden myötä takaisin kotiin.

Ja niin kävi. Mutta tarinan loppu ei ole sellainen onnellinen loppu, jollainen se olisi voinut olla. Huhtikuun viimeisenä keskiviikkona pakkasin tumman kaunottaren ja sen tavarat autooni. Sumu muutti maaseudun rauhaan, sillä minä olin vannonut sille, että suojelisin sitä kaikelta, mitä se ikinä keksisikään pelätä.

Onnesta puolet on surua

Sumun muuton jälkeen kodissamme on ollut hiljaista. Kukaan ei ole paukuttanut heiluvaa häntäänsä oven karmeihin ja uunin luukkuun. Kukaan ei marssi valtavilla brontosauruksen jaloillaan lenkin jälkeen sohvan parhaaseen kulmaan, eikä kukaan kuorsaa äänekkäästi juuri silloin, kun elokuvan taustamusiikki hiljenee ja tunnelma yrittää sitoa katsojansa kriittiseen hetkeen käyttäen syvää hiljaisuutta tehokeinonaan.

Sitä voisi äkkiseltään kuvitella, ettei kolmen koiran taloudessa olisi koskaan liian hiljaista, mutta voin vannoa, että kolmen koiran taloudessa voi olla juuri niin hiljaista, että hiljaisuus jäytää sielua.

Tärkeintä ei kuitenkaan ole se, mitä minä tunnen, vaan se, mitä minä voin Sumulle tarjota. Niinpä Sumu oleilee nyt paikassa, jossa se voi lepuuttaa herkkiä silkkikorviaan. Se voi jälleen voida hyvin ja sillä on ympärillään kaltaisensa lauma, jossa sen hyvinvoinnista pidetään oikein hyvää huolta.

On omituista, kun onnesta puolet on surua ja luopumisen tuskaa.

Maailmanloppu on peruttu

Vaikka Sumusta luopuminen tuntui ikävältä, se oli myös helpottavaa. Kävi ilmi, että elämä neljän koiran sijasta kolmen koiran kanssa ei ollutkaan maailmanloppu.

Päinvastoin, kun työpäivien vanavedessä uiva sydäntä puristava huoli siitä, mitä kotona on työpäivän aikana tapahtunut ja miten Sumu voi, lakkasi olemasta, elämä alkoi tuntumaan hyvällä tavalla yksinkertaiselta.

Aluksi whippetit eivät edes tuntuneet ymmärtävän, mitä on tapahtunut. Sitten ne alkoivat varovaisesti kyselemään ilman, että osasin viestiä niille mitä tai miksi.

Lenkeillä ne pälyilivät ympärilleen, nuuskuttelivat ja tuntuivat etsivän jälkiä. Tuntui epäreilulta tietää jotain, mitä en osannut kertoa niille. Koko asia tuntui vaikealta.

Kun kevätaurinko sitten alkoi yhä säännönmukaisemmin lämmittää ja seisoimme vinttikoirieni kanssa mietteliäinä pellon kulmassa taivaanvuohen pitäessä omituista konserttiaan, tein sovinnon itseni ja sen sisälläni kuhisseen muurahaispesän kanssa.

Elämä harvoin menee suunnitelmien mukaan. Olen tehnyt parhaani niillä resursseilla, jotka minulla on ollut käytettävissäni ja se riittää. Minä riitän ja me riittämme.

17

Kaikki on jo tässä

/ Jenna / Koiranomistajan pohdinnat / 4 kommenttia

Vuoden viimeisien viikkojen aikana, vajaa vuosi Inton kuoleman jälkeen valmistelin koko blogitaipaleen viimeistä postausta. Jäähyväisjulkaisua, joka toimisi omalta osaltani pisteenä tälle sosiaalisen median koiramaailmalle.

Kuluneen vuoden aikana minä nimittäin ymmärsin, ettei kyse koskaan ollut pelkästään koirista. Ei minua koirat inspiroineet kirjoittamaan: eivät koirat olleet se juttu. Kyse olikin minun ja alkukantaisen matkakumppanin välille syntyneestä sanattomasta yhteydestä, harvinaislaatuisesta taajuudesta, joka inspiroi minua kirjoittamaan ja havainnoimaan. Oppimaan lisää ja pohdiskelemaan. Katsomaan maailman menoa hieman toisenlaisesta näkökulmasta.

Valehtelisin jos väittäisin, etteikö kulunut vuosi olisi ollut raskas ja kuluttava. Sen lisäksi, että olin hädin tuskin toipunut Elnan kuolemasta ja kaikesta siitä, mitä yksityiselämässäni oli tapahtunut ja tapahtui, jouduin myös hyvästelemään Inton. Ystävän, jonka kanssa tein matkaa täysi-ikäistymisestäni kolmenkympin kieppeille saakka. Meni pitkään, ennen kuin minä ja laumani pääsimme taas raiteillemme.

Erikoisinta oli seurata whippettien elämää. Ne olivat aina olleet porukan junnut. Elna ja Into olivat aina olleet niiden ja maailman välissä, ja yhtäkkiä ne joutuivat seisomaan omilla jaloillaan, ilman suojakilpiään, eikä minusta ollut apua. Olin kuin kivipaino hihnojen päässä, ja samaan aikaan kun olin huolissani whippeteistä, ne olivat huolissaan minusta.

Levoton kaiho ei jättänyt minua rauhaan ja niinpä laumaamme liittyi 6-vuotias sekarotuinen narttu, Sumu. Toivoin, että se toisi arkeen hieman ryhtiä ja auttaisi minua kasvattamaan kadonneista pojista kunnon koirakansalaisia. Tullessaan se voisi muuttaa arkea niin, että en enää unohtuisi vellomaan siihen, mitä minulla ei enää ole.

Sumu tulikin ja muutti kaiken, mutta ei todellakaan siten, kuin olisin odottanut. Sumu oli ihan yhtä hukassa kuin minäkin. Sitten tapahtui onnettomuus, jossa Alpi menetti itseluottamuksensa ja yhtäkkiä elin keskellä kaoottista koiraperhettä, johon en saanut minkäänlaista otetta.

Oli masentavaa elää arkea sellaisen koiralauman kanssa, jota ei ollenkaan tunne omakseen. En tuntenut edes itseäni: olin elänyt pitkissä parisuhteissa 14-vuotiaasta saakka ja ensimmäistä kertaa elämässäni opettelin olemaan yksin. Eikä se pelkästään riittänyt: olin murtunut ja maailman tuulien runtelema.

Rämäpäänä tunettu Alpi ei voinut sekään hyvin; se pelkäsi pitkään jokaista äkkinäistä liikettä ja rapsahdusta. Se ei luottanut enää itseensä, minuun tai siihen, että se voisi hallita ympäristönsä tapahtumia. Ja kun kaiken tämän keskelle tuotiin pehmeä narttukoira, Sumu, joka ei tiennyt kotikoiran elämästä vielä mitään, mutta joka aisti ympärillään epävarmuutta ja pelkoa, oli coctail valmis. Ainoa, joka meitä olisi voinut kannatella oli Olmi. Mutta Olmi ei ole koskaan tullut tunnetuksi hermorakenteestaan, vaan se on elänyt elämäänsä pikemminkin kuin Muumilaakson tarinoista tuttu Nipsu; selkäni takana maailmalle uhitellen, rikkauksia ja ruokaa (eli hellyyttä ja vatsan täytettä) röyhkeästi havitellen.

Siinähän se kesä sitten vierähtikin. Kuljin remmien päässä kuin perunasäkki ja yritin suoriutua velvollisuuksistani. Koirat saivat ruokaa ja liikuntaa, mutta some ja kaikki ylimääräinen sai jäädä.

Löysin sisäisen rauhan puutarhatöistä, savityöpajasta ja urheilusta. Aloin käymään joogatunneilla, joita toteutetaan tunnelmallisessa vanhassa kanalassa. Sen maalatut kalkkiseinät, lautakatto ja vanhat jykevät tukihirret luovat yhdessä rauhoittavan tilan pysähtymiselle.

Erään kerran, kun puolitoistatuntisen joogaharjoituksen loppurentoutus oli käynnissä, näin unen rajamailla häivähdyksen Intosta. Pörhöisen ystäväni tuikkivista silmistä, näyttävästi puolelta toiselle liehuvasta hännästä ja koko koirasta. Mielikuva, ellen jopa sanoisi kohtaaminen, oli niin toden tuntuinen, että tuntui, kuin Into ihan todella olisi käynyt jättämässä hyvästit. En tiedä, tulinko sillä hetkellä hulluksi, mutta kyyneleet eivät lakanneet virtaamasta edes kotimatkalla. Voi olla, että sillä hetkellä alitajuntani suostui viimein päästämään irti, koska tapahtuman myötä olin selkeästi päässyt surutyössäni eteenpäin.

Pakkasöiden myötä asiat alkoivat pikkuhiljaa järjestymään ensiksi oman pääni sisällä, ja sitten luontaisena jatkumona myös koiralauman keskellä. Henkinen, pala palalta rakentuva hyvinvointini alkoi nopeasti heijastumaan koiriinkin.

Sen lisäksi, että arki on viimein tasaantumassa uomiinsa, olen alkanut tuntemaan hengenheimolaisuutta Sumua kohtaan.

Se ei oikeastaan ole mikään ihme, sillä me molemmat olemme hiljattain poistuneet omalta mukavuusalueeltamme: sellaisien asioiden parista, joita me olemme aina tehneet ja joiden parissa meidän on ollut luontevaa elää. Olemme kulkeneet risteyskohdan ohi ja löytäneet hiljattain aivan uudenlaisen tavan olla ja elää, eikä meidän kummankaan kehitys tule varmastikaan loppumaan vielä pitkään aikaan, vaikka vielä toisinaan askel on haparoiva.

Alpi on saanut jotain itsestään takaisin samaan tahtiin kuin minäkin. Ja vaikka näistä kuvista saattaakin välittyä seesteinen tunnelma, Alpi juoksi kuvauspaikalla kuin villiintynyt vasikka: täynnä voimaa ja luottoa siihen, että elämä kantaa. Ja siihen, että se on myös hauskaa.

57

Pojat on poikia

/ Jenna / Koiranomistajan pohdinnat, Käyttäytyminen, kasvatus ja koulutus / Jätä kommentti

Kesken riehakkaan temmellyksen tunnelma pysähtyy eteisessä. Punaturkkinen Alpi ryhdistää koko olemuksensa ja asettuu aloilleen Olmia uhmakkaasti tuijottaen.

Poikittain käytävällä seisova Alpi tukkii kehollaan läpikulun olohuoneeseen. Sen olemus on vakava, koko koira on suorastaan jäykkä. Elekieltä korostavat piikkikkäästi ylöspäin suuntaavat niskakarvat, jotka viimeistelevät vaikutelman.

Merkit eivät jää Olmilta huomaamatta ja se pysähtyykin samaan aikaan. Sen silmät vastaavat Alpin haasteeseen samalla kun sen häntä nousee kaarelle kivipatsaisen selkälinjan yläpuolelle. Sen hännänpää vipattaa kuin yllyttäen haasteeseen; valmiina ollaan, anna tulla vaan.

Alpi ei liikahdakaan. Tunnelma on pysähtynyt. Mikään muu ei liiku, kuin Olmin hännänpää. Tiukasti, ei rennosti, se tahdittaa tunnelmaa, kuin yllyttäen jatkamaan.

Olen nähnyt tällaisia tilanteita ennenkin, vaan en enää vuosiin kotonani tai omien koirieni kesken. Tällaisissa tilanteissa seuraava askel on otettu silmän räpäyksessä ja vakavimmissa tilanteissa se on johtanut verilöylyyn. En kuitenkaan malta pysäyttää tilannetta – tunnen pojat. Haluan nähdä, mihin tämä johtaa tai miten tilanne päättyy, sillä symbioosissa elävän Olmin ja Alpin kesken ei ole koskaan aiemmin ilmennyt vastaavaa. Kummallakohan on pokkaa jatkaa tästä?

Elna olisi jo pysäyttänyt tilanteen. Koko tilannetta ei olisi sen eläessä syntynyt ja jos olisi, se olisi nuhdellut molempia poikia. Ei hänen vahtivuorolllaan. 

Inton (ja Elnan) kuoleman jälkeen esille on pulpahtanut jännitteitä. Uskon tilanteen olevan kiperä, vaikka kuittaankin keskustelun hierarkiasta mielummin keskustelulla koirien ominaisuuksista ja vuorovaikutuksesta. Koen, että joka tapauksessa koirat ovat paljon enemmän, kuin me ihmiset kaikessa yksinkertaisuudessamme voimmekaan kärjistää.

En kuitenkaan voi ummistaa silmiäni vallitsevalle tilanteelle. Olmi – pojista vanhempi – on neljävuotias uros. Se jouduttiin kastroimaan nuorena vatsaontelossa sijainneen piilokiveksen vuoksi, minkä takia toiset koirat eivät automaattisesti kohtele sitä tasavertaisesti uroksena. Usein sen olemus aiheuttaa hämmennystä muissa uroksissa ja valtaosa vieraista uroksista yrittääkin ensitöikseen astua sitä, toisin kuin Alpia.

Olmi on ominaisuuksiltaan hyvin sinnikäs, periksiantamaton, temperamenttinen, jopa äkkipikainen, mutta osaltaan myös hyvin ohjaajapehmeä.

Kaksi vuotias Alpi on uros, joka on saanut onnekseen säilyttää molemmat kiveksensä. (Eivätkä ne ole jääneet keneltäkään huomaamatta.) Sillä on valtavasti hyviä henkisiä ominaisuuksia, kuten horjumaton itsevarmuus ja lehmän hermot. Siinä missä Olmi on äkkipikainen, Alpi on punnitseva ja rauhallinen, sekä tilannetajultaan äärettömän lahjakas. Lisäksi se on hyväntuulinen optimisti, joka ei näe ympärillään muuta kuin mahdollisuuksia.

Vastaavasti Olmin perusluonne tuntuu olevan epäilevä, eikä sen hermorakenne ole ollenkaan niin ihailtava, kuin Alpilla. Liikkeissään nopea Olmi on vaikea koira lokeroitavaksi, ja juuri siksi haluaisinkin viedä molemmat koirani kesän aikana luonnetestiin, jotta pystyn vertaamaan niiden ominaisuuksia keskenään ja hyödyntämään kunkin koiran vahvuuksia arjessa ja harrastuksissa.

Tilanne eteisen käytävällä raukeaa, kun katkaisen pysähtyneen tunnelman marssimalla koirien ohi. Kahvinkeitin on sammutettava ja minun on lähdettävä töihin. Olmin ilme kirkastuu ja se lähtee innokkaasti perääni. Samalla sen olemus rentoutuu: se laskee häntänsä, eikä enää vilkaisekaan Alpiin, joka sekin tallustelee takaisin makuuhuoneeseen jatkamaan lenkin vuoksi keskeytyneitä kauneusuniaan.

Tilanne muistuttaa minua kymmenen vuoden takaisista tapahtumista, hetkistä Nikin kuoleman jälkeen. Cockerspanielini Rompun ja novascotiannoutajani Inton välille syntyi jännitteitä jo sillä sekunnilla, kun saavuin eläinlääkäriasemalta murtuneena pelkästään hihna ja kaulapanta mukanani. Se oli riittävä signaali, jonka saatuaan pojat kävivät toisiinsa kiinni, eikä veren vuodatukselta säästytty. Eräänä yönä myöhemmin ne ottivat yhteen niin, että Inton kulmahammas lävisti sen oman huulen ja minä jouduin irroittamaan huulen hampaasta, johon se oli kivuliaasti jäänyt jumiin suuresta läpireiästä.

Minulla oli tuolloin eriskummallinen ja ennakkoluuloton asenne hankalan ja kovaa vauhtia tulehtumassa olevan tilanteen käsittelyyn. 19-vuotiaan optimismillä ja elämänkokemuksella tein hulluimman mahdollisen ratkaisun – ja se toimi. Otin kiukkuisten uroskoirien kaveriksi sanavalmiin narttupennun, Elnan. Se sulatti molempien uroskoirien sydämet ja ne tutkailivat uutta tulokasta ihastuksissaan, mutta samalla ne joutuivat liittäytymään yhteen ja nukkumaan evakossa peppu peppua vasten sängyllä, jonne pienen pirulaisen terävät naskalihampaat eivät vielä ollenkaan yltäneet. Mikään ei yhdistänyt paremmin, kuin pieni ja suloinen, yhteinen vihollinen, jonka hampaat olivat aina valmiina uppoamaan kaulanahkaan, korviin tai minne ikinä, mistä ne vain saivat otteen.

Pikkuinen Elna oli juuri sitä, mitä minä, Into ja Romppu elämäämme tarvitsimme ja siitä alkoi ikimuistoinen yhteinen ajanjakso, josta voin ainoastaan olla kiitollinen. Koirien henkilökemiat loksahtivat paikoilleen, eikä rähinöitä ilmennyt sittemmin enää ollenkaan.

Ajatukset kolmannen koiran hankinnasta eivät tietenkään ole jättäneet minua rauhaan nytkään. Ei arjessa ilmenneiden jännitteiden vuoksi, vaan muuten: minä kaipaan ympärilleni elämää ja minusta tuntuu, että pian sohvankulmaan homehtuvat pojatkin voisivat kaivata. Kolmannen koiran hankinta tuntuu minulle luontevalta ratkaisulta, vaikka toisaalta en ole vielä valmis työstämään asioita määrätietoisesti siihen suuntaan.

Koiran hankinta on nimittäin aina pitkällinen ja työläs prosessi koiranpennun pentuajasta puhumattakaan. Uskon, että asiat ikään kuin etenevät itsestään sitten, kun aika on kypsä. Siihen saakka tuen nuoria koiriani niidenkin elämänkaaressa erikoislaatuisena näyttäytyvässä tilanteessa, jossa laumaan ei kuulu vanhempia, ohjia käsissään pitäviä koiria, vaan ne joutuvat ratkaisemaan kaikenlaiset eteen osuvat tilanteet itse.

Juuri siksi koen, että juuri nyt parasta mitä voin tehdä, on antaa niille aikaa. Tarjota paljon kokemuksia, opettaa ja vastavuoroisesti oppia koiriltani. Haluan valmentaa niitä tulevaan, sillä niillä tulee olemaan paljon annettavaa paitsi minulle, myös ehkä jonain päivänä jollekin kohtaamallemme koiralle. Sellaiselle, joka tulee muuttamaan minun elämäni. Muuttamaan elämäni ja antamaan minulle uusia eväitä, aivan kuten edeltäjänsä; Niki, Romppu, Into ja Elnakin ovat antaneet. Myös Olmi ja Alpi ovat antaneet minulle lyhyessä ajassa niin paljon, että koen, ettei niiden maailma ole vielä edes täysin auennut minulle.

Siksi minä jatkan tunnustelua ja annan koirieni hakea ja kehittää omia vahvuuksiaan. Ne saavat tutustua maailmaan ja tasapainoisista lähtökohdista tullessaan myös hieman kisailla keskenään – koska kuten aina, pojat on poikia.

34