Eikö tämä loputon pomppiminen blogialustalta toiselle jo riitä, miettii joku siellä ruudun toisella puolen. No ei riitä niin. Niin paljon, kuin tykkäsinkin bloggerin kaikista mahtavista ominaisuuksista, niin kyllä se on kaiken aikaa ollut tämä vanha WordPress -pohjainen blogi, joka saa eniten liikennettä hakusanojensa puolesta – ihan sinne kommenttikenttään saakka. Näyttäisi siltä, että WordPress -pohjaisen blogin löydettävyys on täysin omaa luokkaansa: tosi moni neuvoa tai vinkkejä etsinyt on löytänyt niitä nimenomaan minun vanhasta ja päivittämättömästä WP-blogista.

Toki se ns. bloggerin blogikin on ollut pitkään vanha ja päivittämätön, muttei mennä siihen yksityiskohtaisesti.

Blogini on ollut pitkään enempi ja vähempi tiedostetusti jäissä ajanpuutteen vuoksi. Kun olen tehnyt kymmenen tunnin päivän töissä, vietän aikaani mielummin koirien kanssa kuin tietokoneella istuen. Toki niitä töitäkin voisi varmasti ahertaa maltillisemmin, joten tämä blogiyritelmä voisi olla ensiaskel siihen suuntaan. Pitäkää peukkuja!

Ihan valtavasti asioita on tapahtunut. Loppukesä ja syksy on ollut täynnä ihan valtavia menetyksiä, kun suuria ja rakastettuja koirapersoonia on siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

Yksi näistä on Remun ”velipoika” Toto, joka menehtyi loppukesästä. Keponi isältä tullut tieto löi meidät ällikällä ja tuntuu todella oudolta ajatella, että Remu on nyt perhepiireissämme ”lajinsa viimeinen skotti.” Menetys pistää väistämättä pohtimaan milloin on meidän pörröturkkimme aika, se kun on vain vuotta menehtynyttä ”isoveljeään” nuorempi.

Ei siinä, koiruuksia kyllä riittää. Viikonloppuna päästin Remun takapihalle pissalle juuri ennen, kuin olin aikeissa singota tuhatta ja sataa töihin. Kun sitten hammaspesun ja nopean siistiytymisen jälkeen avasin oven ja kutsuin koiran takaisin sisälle, ei koko otusta näkynyt enää missään. Takapihamme on vain muutaman metrin kokoinen pläntti, eikä koiran pirulaista ollut niiden metrien matkalla ainuttakaan. Jouduin hakemaan etuoven puolelta itselleni kengät ja Remulle sopivan hihnan, ja lähteä metsästämään kadonnutta koiraa. Kipitin hirveällä kiireellä peruslenkin ja tutut tienpätkät, ja ehdin jo soittamaan kepollekin muutaman ärräpäitä sisältävän puhelun. Koira oli tehnyt taas samanmoisen katoamistempun kuin taannoin kesällä, täytyisi varmaan opetella pitämään parempaa huolta Remustansa. Ihan kun yhdestä kerrasta ei muka oppisi.

Mietin jo minne se on tällä kertaa humpsahtanut ja pyörin epätoivoissani ympäri taloyhtiön pihaa – eihän sellainen tappijalka kai kauaksi ehtisi. Sitten näin sen paviaanin silmäkulmastani ja katsoin tarkemmin. Jep, tyyppi istui muina miehinä naapurin takaoven kynnyksellä – aivan, kuten meidänkin kynnyksellä aina – ja odotteli sisäänpääsyä. Karjaisin koiran tajuttuani pari kertaa sen nimeä vihaiseen sävyyn, eikä koira edes ymmärtänyt mistä ääni tuli. Hätäisesti se katseli ympärilleen ja lähti sitten kovaa kyytiä kohti meidän pihaamme – ja ahtautui sinne aidan ali. Tuntui, kuin lamppu olisi syttynyt sen pään päällä kun se huomasi, että tämähän se kynnys olikin, missä sen piti odotella sisälle pääsyä.

Jos koiran elinikä on verrannollinen jekkujen määrään, Remu on luonamme vielä pitkään.