Vaikka mikään ei ole parempaa, kuin vaeltaa loputtomia sänkipeltoja suuren ja sekalaisen koiralauman ytimessä, täytyy kyllä myöntää, että oma viehätyksensä on myös ihan yksinkertaisessa parin koiran metsälenkissä.

Etenkin, kun ne kaksi koiraa ovat silmiä hipovan kevyesti ravaavia paimenia, jotka tutkivat ympäristöään uteliaina ja jolkottelevat ympäriinsä kuin villeinä vaeltavat dingot. (Meinasin kirjoittaa preeriakoirat, mutta onneksi tulin googlettaneeksi.)

Minulla oli hirveän hyvä suunnitelma minun ja Elnan, sekä ystäviemme Riikan ja Furin kanssa tehtävälle tämän iltaiselle metsälenkille, mutta suunnitelma ei ihan päässyt toteen huomatessani, että metsä olikin hiukan muuttunut sitten toukokuun. Osa tutuista poluista oli päässyt jo kasvamaan umpeen ja siten myös katoamaan mystisesti, eivätkä ne rujot ja lehdettömät puutkaan ihan samalta näyttäneet kuin silloin keväällä.

Puolimatkassa (ollessamme sellaisen pellon kulmalla, joka ihan varmasti ei ollut siinä viimeksi) kurkistimme sijaintiamme puhelimen karttasovelluksella ja lähdimme määrätietoisesti uuteen suuntaan. Tunnin metsässä rämpimisen jälkeen palasimme yllättäen sille samaiselle hiekkatielle, jolta olimme metsään lähtenytkin. Ei hullumpi lenkki, mutta ei se jolle olin alunperin lähtenyt.

PS. Tiedättekö ne mystiset peltokuviot, joista aina silloin tällöin uutisoidaan? Sellainen on ilmestynyt työpäiväni aikana meidän kotisohvallemme! Mitähän koirien karvoista muodostunut merkki yrittää kertoa, en tiedä, mutta luulen, että syyllinen on pyrkinyt jäljittelemään Remun ulkokuorta karvoista kootussa taideteoksessaan. On huomioon otettava seikka, että tällä hahmolla on raitainen olemus, mikä saattaa kieliä teoksen tekijästä, jolla voi myös olla raita tai kaksi.

Kunhan vitsailin! Meidän koirilla ei ole lupaa nukkua sohvalla.